Se oikea kolmas tie

Uutiset Ukrainasta eivät juuri mieltä lämmitä. Uusin takaisku Ukrainan kriisin ratkaisussa koettiin, kun matkustajalentokone ammuttiin alas itäisessä Ukrainassa. Rikos vaati melkein 300 kuolonuhria. Kuolonuhreja surtiin, sivulauseissa. Loppujen lopuksi kuolonuhrit olivat kuitenkin sivuseikka puolin ja toisin. USA:n johtama länsiblokki sai tapauksesta oivan syyn korottaa äänenpainoa inhoamansa Venäjän suuntaan. Pakotteita lisätään ja tehdään kaikki mahdollinen, jotta Venäjä saataisi eristettyä. Venäjä taas on saanut oivan syyn kääntää huomion sisäpolitiikasta ulkopolitiikkaan. Nyt yllättäen Venäjällä ei ole muita ongelmia, kuin vihamielinen länsi. Varsinaisessa valtakunnassa kaikki on muuten hyvin, virallisen version mukaan. Kriisiä ei oikeasti haluta ratkaista. Molemmat osapuolet keskittyvät toistensa syyttelyihin, eikä kukaan suostu ottamaan vastuuta alasammuttujen matkustajien kohtalosta. Toinen osapuoli on varma, että ampujia olivat itäukrainalaiset separatistit, toinen osoittaa syyttävällä sormella Ukrainan hallitusta.

Jos ei isoja poikia kiinnosta matkustajien kohtalo, niin ei heitä kyllä kiinnosta tavallisten ukrainalaisten näkökulmakaan. Tavalliset ukrainalaiset ovat joutuneet olemaan isojen maiden uhreina ja tahdottomina pelinappuloina jo kauan aikaa. Ukrainan hallinnasta on taistellut niin itä, kuin länsikin. Stalinin aikana ukrainalaiset joutuivat Stalinin toteuttaman kansanmurhan uhreiksi. Niin sanotun ”oranssin vallankumouksen” aikoihin oltiin kiinnostuneita lähinnä siitä siirtyisikö Ukraina osaksi länsiblokkia vai jäisikö se Venäjän liittolaiseksi. Mielessä ei suinkaan käynyt sellainen tuuma, kuin Ukrainan oma tie. Piti kuulua joko itään taikka länteen (mitä pahaa siinä itäisyydessäkään on?). Sama toistui vuoden 2013 lopulla, kun Ukrainan silloinen presidentti Viktor Janukovitsh hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen. Jälleen oltiin huolestuneita Ukrainan itäisyydestä. Useita päiviä kestäneiden mielenosoitusten jälkeen ja korruptoituneen Viktor Janukovitshin (joka ei ilmeisesti ollutkaan niin paljon venäläisten mieleen) erottua oltiin toiveikkaita siitä, että Ukraina tällä kertaa siirtyisi osaksi länsiblokkia (joka tunnetusti edustaa vain demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukautta ja muita sivistyneitä arvoja). Venäjällä taas kiinnitettiin, osuvasti, huomiota siihen, kuinka Ukrainan hallituksen nosti valtaan joukko, jossa oli mukana äärioikeistolaisia aineksia. Aika myös näyttää soimaako pata kattilaa fasismista puhuttaessa.

Uusimman kriisin ollessa käynnissä, on epätodennäköistä, että tavallisista ukrainalaisista välitettäisiin sen enempää, kuin ennenkään. Ainoastaan eräs amerikkalaisprofessori on yrittänyt jotain hieman rakentavampaa, eikä sekään kyllä ole paljon. Muuta rakentavaa ei olla juurikaan esitetty. Syytöksiä vain. Toinen on hyvä, toinen on paha (vähän kuin USA:n republikaanien näkemys maailmasta). Pelkästään suomalaista keskustelua seuratessa on tullut huomattua, kuinka äärimmäisen mustavalkoisen jakautuneita mielipiteet Ukrainan kriisin suhteen ovat. Sotakiimaiset ovat riemastuneet ja vievät Suomea Natoon kaiken aikaa. Sotakiimainen oikeisto, joka huokuu pyhää vihaa Venäjää kohtaan näkisi tuon ”aasialaisen takapajulan” mielellään heikkona ja lyötynä valmiina länsiblokin poimittavaksi. Sama oikeisto on valmis oikeuttamaan Lähi-idän hemmotelluimman valtion kaikki oikut. Venäjän ymmärtäjät pyrkivät taas katsomaan kaikkea Venäjän näkökulmasta. Itämieliset erottaakin länsimielisistä vain se, että kritiikki suunnataan ainoastaan länttä kohtaan. Perusteluina käytetään sitä, että Venäjän uhman ansiosta maailma on moninapaisempi. Onko moninapaisuuden tarkoitus sivuuttaa tavallisten ukrainalaisten näkökulma? Tarkoitetaanko moninapaisuudella sitä, että yhden vahvan mahdin lisäksi tulee olla useita mahteja? Onko maailmanrauhan kannalta järkevää, että maailmanherruudesta kamppailee kolme pahaa (Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina) yhden pahan sijasta? Miksi pitää olla vahva, kova ja mahtava ollakseen uskottava?

Nykyistä Venäjää ei tule mielestäni ymmärtää sen enempää, kuin Yhdysvaltojakaan. Sen sijaan tulisi ymmärtää syitä, jotka ovat työntäneet Venäjän nykyiselle tielle. Länsi ei ole juuri koskaan historian aikana kohdellut Venäjää arvostaen. Aina ollaan Venäjästä (ja idästä ylipäänsä) puhuttu halveksuen. Silloinkin, kun imperialismi ja epädemokratia olivat vielä hyväksytympiä periaatteita, kuin nykyisin. 1990-luvulla Venäjällä oli historiallinen mahdollisuus kehittyä demokraattiseen suuntaan. Vaan mitä teki länsi? Ettei vaan olisi niin, että Venäjän epädemokraattisuuden ja länsiskeptisten näkemysten taustalla olisikin länsi itse, joka käytti Venäjän heikkoutta häikäilemättömästi hyväkseen niin sanotun shokkiterapian aikoihin? Nyt Venäjää ollaan eristämässä, kuin Saksaa ennen Hitlerin valtaannousua. Pehr Gahrtonin ”Georgia – pelinappula uudessa suuressa pelissä” on hyvää luettavaa. Kirja avasi ainakin omat silmäni. Maailma ei olekaan niin mustavalkoinen, kuin kiistelevät osapuolet esittävät sen olevan.

Kaikkein harmillisinta on se, että vasemmistokin on monin paikoin jakautunut länsi- ja itämielisiin. Vasemmiston länsimielinen siipi on enemmän tai vähemmän uusliberalistisen länsiblokin kelkassa ja on valmis ymmärtämään markkinatalouden lakeja sekä tekemään kompromisseja uusliberalismin kanssa ”realismin” hengessä. Pääideologinaan länsimielinen siipi pitänee kolmannen tien kulkijaa ja Lähi-idän rauhanlähettilästä, Tony Blairia. Itämielinen siipi on puolestaan pääasiassa Venäjän kannalla. Venäjän (virallisesta Venäjästä puhuttaessa) näkemykset hyväksytään vailla kritiikkiä. Tätä en ymmärrä. USA ja Venäjä ovat vain kilpailijoita keskenään. Kumpikin pyrkii kalifiksi kalifin paikalle. Kumpikaan ei ole parempi toistaan. Miksi siis vasemmistolaiset alentuvat reaalipoliittisiin kiistelyihin? Eikö vasemmiston tulisi olla tavallisen ihmisen puolella? Tavalliset ihmiset jäävät poikkeuksetta tämänkin kriisin jalkoihin. Vasemmiston tulisikin hetimmiten jättää imperialististen valtioiden politiikan ja markkinatalouden lakien ymmärtäminen vähemmälle. Suostuiko Rosa Luxemburg aikoinaan kompromisseihin vallanpitäjien kanssa? Ei. Siksipä hän Saksan SPD:ssa vaikuttaessaan oli puolueen ainoa mies. Suostuiko Rosa Luxemburg ymmärtämään keskusvaltoja tai ympärysvaltoja ensimmäisen maailmansodan roihutessa? Ei. Hän oli sotaa ja kaikenlaista imperialismia vastaan. Jos Rosa Luxemburg kykeni sanoutumaan täysin irti kapitalismista, sodasta ja imperialismista, mikseivät myös kaikki ne, jotka itsensä vasemmistolaisiksi luokittelevat? Jos nykyinen hajanainen vasemmisto ei siihen kykene, olisiko siinä tapauksessa harkittava uuden puolueen tai ulkoparlamentaaristen liikkeiden perustamista?

PS: Yhtenäisen ja radikaalin vasemmiston puolesta, joka ei sorru oikeistolaisiin kompromisseihin, eikä reaalipoliittisiin kiistoihin.

Mainokset

About Heikki Ekman

http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

2 responses to “Se oikea kolmas tie”

  1. HH says :

    Hyvin kirjoitettu!

    Ei sorruta itään eikä länteen. Mutta mitä se uusi puolue tekisi, paitsi lisäisi hajaannusta?

    Ps. Sähköposti keksitty.

  2. Heikki Ekman says :

    Helpompaa toki olisi, jos Vasemmistoliitto, SKP ja muut vasemmistolaiset puolueet sanoutuisivat täysin irti lännestä, idästä ja kapitalismista. On totta, ettei hajaannus tee hyvää vasemmistolle, joka jo nyt on varsin hajanainen. Toivotaan, ettei uusia puolueita tarvitsee perustaa. Toivotaan puolueiden radikalisoitumista, kasvamista, yhtenäistymistä ja täysin oman linjan muodostamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: