Eroon pikkuvelisyndroomasta!

Suomalaiset ovat kumma kansa. Mitä suomalaisuus edes on? Onko se yksi ja yhtenäinen kieli ja mieli? Mitä on suomalainen kulttuuri ja mitä se ei ole? Onko perussuomalainen monokulttuurisuus, yksikielisyys ja perussuomalainen johtajuus suomalaisuutta? Onko monikulttuurisuus, kaksikielisyys ja kaikki huomioon ottava diskuteeraaminen (diskuteeraaminen, asia josta Sauli Niinistökään ei muuten tykkää!) epäsuomalaista? Mistä suomalaiset tulevat ja minne suomalaiset menevät? Kuinka tuoda päivänvaloon vakavasti otettavia todisteita muinaisista suomalaisista kuninkaista? Onko niitä? Näihin kysymyksiin on tuskin olemassa yhtä, saati yksinkertaista vastausta. Siksi onkin niin helppoa aloittaa määrittely siitä mitä suomalaiset eivät ole. Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule (siispä mitä pikimmiten eroon stalinistisesta hyvinvointivaltiosta saksien rytmikkäällä kalkkeella! Taustalla soikoon Euroopan troikan suomenkielinen tunnuskappale, Nikkelimarkka).

Monet ovat kiitollisia Ruotsille Suomen ”sivistämisestä”. Ei tule muuten mieleen kovin montaa maata, jossa niin monet entiset hallitut kiittelisivät entisiä siirtomaaisäntiään kolonialismista niin vuolaasti. Monet maat ovat toki ylpeitä siitä, että heidän maansa pääsi roomalaisen imperialismin alaisuuteen. Roomalaista sivistystä ihaillaan ja romantisoidaan esimerkiksi karthagolaisten (Marcus Porcius Cato vanhempi, sinä parantumaton romantikko!) ja gallialaisten kansanmurhia. ”Barbaarimenneisyyttä” harvoin ihaillaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntevat suurta kiitollisuutta ruotsalaisten imperialismista. Unohdetaan se, että suomalaisten taivuttelussa tarvittiin usein miekkaa ja se että suomalaiset olivat toisen luokan kansalaisia. Suomi oli rahvaan kieli. ”Sivistyneistö” puhui ruotsia.

Tästä alistuvasta asenteesta nähdään vielä nykyisinkin merkkejä joidenkin ihmisten puheissa. Heidän mielestään suomen kielestä ei ole mitään hyötyä – se ilmeisesti pitäisi korvata jollakin suuremmalla ja ”hyödyllisemmällä” kielellä. Saman logiikan mukaan maailman maista olisi syytä raivata kaikki pienemmät kielet ja alkuperäiskielet myös siinä sivussa. Monde Diplomatique -lehdessä oli taannoin hyvä artikkeli kieli-imperialismista. Vapaaehtoinen alistuminen kieli-imperialismille (ja oman kulttuurin halveksinta) palvelevat suurempien maiden asiaa ja tekevät maailmasta yksiulotteisempaa. Toisaalta latinan kielen valta-asema murtui ja siitä kehittyi eri kieliä. Kenties englannin kielen kohdalla käy aikanaan samoin. Tuli vaan mieleen. ”Pakkosuomen” kriitikot (saamelaisia lukuun ottamatta) voisivat myös ottaa huomioon sen, että suomen kieli tuli alueelle ennen ruotsin kieltä, muutoin nationalistiseen vouhotukseen kantaa ottamatta.

Alemmuuskompleksin nöyristelevän puolen toisesta päästä löytyy toisenlainen suuntaus, joka liittyy alemmuuskompleksiin niin ikään. Tätä eräät ovat osuvasti kutsuneet ”pikkuvelisyndroomaksi”. Tämän mukaan kaikki ruotsalaisuus nähdään turhana ja negatiivisena. Pakkoruotsia ja myös suomenruotsalaisia (”svensktalande bättre folk”) tölväistään. Tämä liittyy siirtomaa-ajalta periytyvään huonommuuden tunteeseen, jota rasistiset monokulttuurin edustajat käyttävät hyväkseen fennomaanisessa larppailussaan. Joskus kuulee sanottavan, että ruotsinkielinen eliitti hallitsee Suomessa kaikkia tärkeimpiä virkoja. Mielestäni väite menee luokkaan ”villit salaliittoteoriat”, jolla lietsotaan vaarallista katkeruutta tiettyä vähemmistöryhmää kohtaan. Usein samat tahot, jotka haukkuvat ”hurrihomoja” kehuvat muun muassa Mannerheimin ja Tony Halmeen maasta taivaisiin unohtaen sivuuttaen sen, että kyseiset herrat olivat suomenruotsalaisia. Pakkoruotsi ansaitsee toki paljonkin kritiikkiä ja erilaiset kiintiöt olisi varmaan syytä ottaa tarkastelun kohteeksi. Jätetään nyt kuitenkin vähemmistöryhmät muuten rauhaan. Ja ei unohdeta sitä, että ruotsin kielestä on hyötyä, vaikka Tynkkynen (joka vaikuttaa potevan jeesuskompleksia) muuta sanoisi.

Suomalaisilla on entisille siirtomaille tyypillinen asennoituminen imperialismiin. Kaikkea valkoista ulkomaalaista pidetään parempana. Korostettakoon siis vielä, että kyseessä täytyy ehdottomasti olla valkoista ihonväriä omaava kulttuurin edustaja. Kaikesta kehityksestä ja saavutuksesta huolimatta omaa maata, historiaa ja kulttuuria väheksytään eikä omaa maata edes tunneta kunnolla. ”Junttisuomalaisuus” tympii ja toivotaan usein, että oltaisi jossain muualla. Asennoituminen muistuttaa mielestäni hyvin paljon Kolumbiassa vallitsevia asenteita. Myös Kolumbiassa arvostetaan ulkomaisuutta (pääasiassa länsimaalaisuutta ja länsieurooppalaisuutta [pohjoismaita ei tunneta vielä niin hyvin]) oman kulttuurin kustannuksella. Liian monet kolumbialaiset häpeävät maataan ja ongelmiaan ja toivoisivat olevansa jossain muualla. Kirjailija William Ospina kirjoitti hyvin kirjassaan (”Pa’ que se acabe la vaina”), kuinka kolumbialainen eliitti on kautta aikain tuntenut syvempää yhteyttä Eurooppaan (ja/tai Yhdysvaltoihin) unohtaen oman maansa kehityksen ja laiminlyöden kolumbialaisen kulttuurin. Satuin myös kuulemaan erään näkemyksen jonka mukaan Kolumbiassa rikas päättävä eliitti katsoo kuuluvansa eurooppalaiseen kulttuuriin, ylempi keskiluokka/keskiluokka tuntee suurta vetoa Yhdysvaltoihin kun taas köyhemmät ihailevat Meksikoa. Siinä missä Suomessa ei haluta olla metsäläisiä eikä haluta kiinnittää saamelaisten oikeuksiin huomiota, Kolumbiassa ei haluta olla ”intiaaneja” ja alkuperäiskansojen oikeuksia rikotaan myös räikeästi. Espanjalaisvallan jäljet näkyvät vielä hyvin selvästi. Kolumbiassa palvotaan valkoista ihonväriä ja sinisiä silmiä. Ajoittain vaaleuden palvonta menee selvästi rasismin puolelle.

Ruotsalaiset olivat ja ovat suomalaisille sama asia kuin espanjalaiset Latinalaisen Amerikan maille. Niin sanottu sivistys tuotiin alueille (väkivalloin) ja paikallisiin iskostettiin ajatus sikäläisen kulttuurin alemmuudesta. Suomen historia on tosin mielenkiintoinen siinä, ettei ruotsalaisia koskaan työnnetty Suomesta pois suomalaisjoukkojen voimin vaan venäläisjoukkojen toimesta (Latinalaisessa Amerikassa espanjalaiset häädettiin paikallisten vapaustaistelijoiden voimin). Suomalaisuus pääsi kukoistamaan täydessä muodossaan vasta venäläisvallan aikana. Ei tule kuitenkaan maahan asti kumartaa itäistä imperialismiakaan. Venäjä sortui moniin julmuuksiin suomalaista siviiliväestöä kohtaan ja venäläiset veivät suomalaisia usein orjiksi isonvihan aikaan. Siperia tuli tutuksi monille. Georgialaisen Stalinin Neuvostoliitto toteutti kansanmurhan karjalaista kulttuuria kohtaan toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen (asia, josta harvemmin puhutaan sen oikealla nimellä). Venäjä onkin pienemmille naapureilleen sitä mitä Yhdysvallat on Latinalaiselle Amerikalle. Suurvallat korostavat omia oikeuksiaan unohtaen tasapuolisuuden. Epäreilut maakaupat Suomen ja Venäjän välillä ovat yksi esimerkki. Suomessa on venäläisten helpompi saada maata, kuin suomalaisten Venäjällä. Usein myös esimerkiksi kaasuhanoja käytetään kiristyskeinona niskuroivia naapureita vastaan. Yhdysvallat on taas pyrkinyt dominoimaan ”omaa takapihaansa” miltei kaksisataa vuotta.

Toisaalta ”ryssäviha” kääntyy usein itseään vastaan siinä missä vihamielinen (mutta usein ymmärrettävä) ”Yankee go home”-asennoituminen. Suurimmaksi osin historiallisista traumoista johtuva venäläisvastainen suuntautuminen on viemässä Suomea imperialistisen lännen ja Naton syliin ja kohti suurta konfliktia. Haasteelliset kokemukset, traumat ”suomettuneisuudesta” ja häpeä oman maan sijainnista ovat tuhoamassa Suomen puolueettomuuden. Elämme uussuomettuneisuuden aikoja. Latinalaisessa Amerikassa ei mene sen paremmin. Ne maat, joissa Yhdysvallat ei pidä komentoa ottavat usein Venäjän ja Kiinan liiankin avosylin vastaan. Tällöinkään ei puolueettomuudesta voida puhua. Esimerkiksi Venezuelassa, jota Yhdysvallat on painostanut viime aikoina useaan otteeseen, usein unohdetaan kritiikki Venäjän ja Kiinan aggressiivisuutta kohtaan, ilmeisesti realipoliittisista syistä. Näin ollen kyseiset maat ajavat itseään kohti suurta yhteenottoa puolueellisina maina. Puolueettomuus – kamala(n tylsä) käsite!

Näinä aikoina tarvittaisi kipeästi yhtenäisyyttä, tiukkaa puolueettomuutta ja monipuolista kaupankäyntiä. Suomen pakkoruotsikeskusteluun ratkaisun voisi tuoda Pohjolan unionin, jossa mikään kieli ei olisi toista hyödyllisempi. Unionissa Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Skotlannin (kai sitä toivoa saa!) kielet olisivat tasa-arvoisessa asemassa. Pohjolan unioni sitoutuisi tiukkaan puolueettomuuteen ja itsenäiseen puolustukseen ilman lännen hyökkääviä haukkoja ja muodostaisi vahvoja linkkejä esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan. Venäjällä olisi tärkeä asema kauppaa käydessä unionin ja Venäjän välillä. Tällöin myös venäjän kielen opiskelu nousisi englannin, espanjan, ranskan, saksan ja ruotsin kielten opiskelun rinnalle. Saamen kieli olisi syytä ottaa mukaan opiskeluun.

Jätetään siis jo viimein kauhuskenariot Ahvenanmaan miehityksestä Ilkka Remesin huoleksi. Jätetään oman kulttuurin väheksyntä ja lännen palvonta pienille piireille. Kuljetaan pää päättäväisesti pystyssä imperialismien edessä oma linja päättäväisesti pitäen. Ei uhitella,  ei halveksuta eikä kumarrella mitään ilmansuuntaa eikä lietsota vihaa vähemmistöjä kohtaan. Sata vuotta on pitkä aika pienelle maalle, joka sijaitsee tärkeällä ja haasteellisella alueella. Sijainti tulisi voida kääntää hyödyksi diplomatia ja rauhan kannalta. Satavuotias Suomi alkakoon kypsyä viimein.

Advertisements

About Heikki Ekman

http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: