Archive | tammikuu 2018

Suomi 100 (osa 2), sisällissota 100

Suomen sisällissodasta tulee kuluneeksi vuosisata. Sisällissodassa olivat vastakkain Suomen senaatti (hallitus) ja sitä vastaan kapinoinut Suomen kansanvaltuuskunta (tuttavallisemmin siis: valkoiset vastaan punaiset tai lahtarit vastaan punikit). Keskustelu sata vuotta sitten käydystä sisällissodasta on päässyt täyteen vauhtiin vuoden alkajaisiksi, ainakin joidenkin toiveissa. Esimerkiksi Ylen Kioski on tehnyt hyvän keskustelunavauksen aiheesta parodian merkeissä. Ilmassa on jonkin verran haaveita siitä että sisällissodan kipeistä kuukausista ja sen jälkeisestä kipeästä ajasta alettaisi nyt puhua. Vähintään yhtä moni taho haluaisi lakaista asiat maton alle sillä perusteella, että ”menneet ovat menneitä”. Todetaan mielikuvituksettomasti, että ”kaikki tekivät virheitä”, ”molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”, ”anteeksi on annettava”. Tolkun ihmisten äärineutraaliudesta siirrytään helposti oikeammalle toteamalla, että sodassa kyllä tehtiin julmuuksia, mutta jos punaiset olisivat voittaneet…

oikeisto

Jossitteluargumentit on kivoja. ”Jos, jos ja jos”, Sipilää lainatakseni. Historian ”mitä jos”-teoriat ovat mielenkiintoisia pohdinnan aiheita, mutta nyt pitäisi puhua ihan tosiasioista. Mitä oikeasti tapahtui? Jos jossittelun tielle kuitenkin halutaan lähteä, voidaan samalla logiikalla sanoa, että jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan, olisi Saksan vaikutusvalta lisääntynyt Suomessa merkittävästi. Oikeisto myös mielellään sivuuttaa sen tosiasian, että kokoomuslaiset olivat tosissaan hankkimassa Suomeen saksalaista kuningasta. Saksan Baltian herttuakunta antanee jonkinlaisen käsityksen siitä millainen kohtalo olisi Suomeakin todennäköisesti odottanut ihailtujen saksalaisten alaisuudessa. Spekuloiden voidaan kysyä onko sittenkin niin, että oikeisto ei ole kiinnostunut siitä oltaisiko itsenäisyys menetetty vaan siitä, että oltaisiko kuuluttu ”väärään” tai ”oikeaan” valtakuntaan? Saksa parempi, kuin ”itäinen barbaria” vai? Haiskahtaa pahasti antislavismilta. Kyseessä voi olla myös toki hieman tuoreempi, kaksinaismoralistinen antikommunismi. Senkin taloutenne päin persettä hoitaneet kommunistit!!!!! Jo Augusto Pinochet sen tiesi, että…

pinochet meemi

Human rights? The hell with it!

 

Niin, olisi kiva varmaan antaa anteeksi. Yhtä kivaa olisi kuulla anteeksipyyntö hallitukselta. Taitaa vaan olla niin, että Kiribatin valtio ja Florida ehtivät olla hyvän aikaa veden alla ennen kuin oikeisto myöntää valkoisten syyllistyneen käsittämättömiin julmuuksiin. Punaisten julmuuksista ja raakalaismaisuuksista meteliä pitäville tiedoksi: punaisessa terrorissa kuoli noin 1600 ihmistä. Terrori perustui usein henkilökohtaiseen kaunaan eikä niillä usein ollut johdon hyväksyntää. Valkoisessa terrorissa kuoli sodan aikana noin 10 000. Teloituksilla oli todennäköisesti Mannerheimin hyväksyntä. Teurastaminen oli konemaista ja sillä pyrittiin saamaan ryysyläiset ymmärtämään ettei ”parempiaan” vastaan kannata nousta kapinaan. Tämän saivat kirjaimellisesti tuntea nahoissaan myös ”punaiset naarassudet”. Punaorvot oppivat tuntemaan paikkansa sodan jälkeen.

Ehkä tässä halutaankin viestittää, että hävinneen osapuolen on oltava asiassa aloitteellinen, kun toinen osapuoli ei juuri haluaisi muistella koko asiaa. Historia on tunnetusti voittajien kirjoittama ja muiden on vain mentävä tämän näkökulman mukana sen enempää asiaa pohtimatta. Suhtaudun hyvin epäillen pääministeri Juha Sipilän hallituksen suunnitelmiin sisällissodan muistovuodesta. Odotettavissa on parhaimmillaan mitäänsanomattomia korulauseita. Pahimmillaan syyllistetään vähintään epäsuorasti hävinnyttä osapuolta, joka sattui olemaan ”väärällä puolella”. Kuten eräs armenialaisten kansanmurhaa vähätellyt turkkilainen taannoin totesi kylmään tyyliin: kapinoinnissa on riskinsä. Se on kuin uhkapeliä, jossa toiset häviävät ja toiset voittavat. Sillä kertaa armenialaiset sattuivat häviämään ja kantoivat seuraukset. Puolustusministeri Jussi Niinistön mielestä sisällissodasta on hyväksyttyä käyttää nimitystä ”vapaussota”. Mitä muuta voi toisaalta odottaa valkoista Suomea edustavalta Lapuan liikkeen ihailijalta, joka on juhlinut Tammisunnuntaita? Virallisten tahojen tarjoamat vaihtoehdot ovat aika vähissä. Joko unohdetaan koko asia tai odotetaan, että hävinnyt osapuoli pyytää anteeksi myöntyen siihen näkemykseen, että vain hävinnyt osapuoli oli syyllinen.

oikeistonkäsitysanteeksiannosta

Oikeiston mustavalkoinen käsitys anteeksiannosta

Ei ole mitenkään tavatonta, että sisällissotaa vähätellään. Jotkut oikeistolaiset tahot eivät edes haluaisi puhua sisällissodasta, koska kahnauksiin sekaantui ulkovaltoja. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kapinaan nousseita punaisia on verrattu jopa ISIS-sotureihin. Hmmmm, *raapii päätä hyvin hämmentyneenä -hymiö tähän*. Avataanpa hieman näitä hämmentäviä argumentteja. Eli sisällissotaa ei saa kutsua sisällissodaksi, koska mukana oli ulkovaltoja ajamassa omia etujaan? Ei siitäkään huolimatta, että Suomi-nimisellä alueella yhteenotot käytiin pääasiassa suomalaisten välillä. Venäläiset aseistivat punaisia ja saksalaiset tukivat valkoisia nousemalla maihin esimerkiksi Hangossa ja valtaamalla Helsingin, totta. Sisällissotiin on kuitenkin hyvin usein sekaantunut ulkovaltoja eikä sitä varmaankaan olla nähty esteenä sisällissota-termin käytölle. Vai eikö Espanjan sisällissota sitten ollutkaan sisällissotaa, koska italialaiset fasistit ja saksalaiset natsit kävivät siellä kokeilemassa uusia lelujaan tulevia seikkailuja varten? Vai onko sittenkin niin, että oikeiston parissa ajatellaan, että kapinaan ryhtyneet olivat niin lähellä venäläisiä, että he olivat oikeastaan ”ryssiä”. Persutkin ovat sitä mieltä, että he ovat niitä todellisia suomalaisia, joita punavihreät ja muut ei-suomalaiset vainoavat. Jos et ole meidän puolellamme, et ole myöskään suomalainen!

Vertaukset terroristijärjestö Isisiin ovat myös hyvin kaukaa haettuja. Luin Kansan uutisista taannoin artikkelin, jossa eräs tutkija totesi, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten olisi hyvä olla perillä Suomen sisällissodasta. Tutkija selventäisi sisällissodan tapahtumia vertaamalla punaisia Isisiin. Yritys selittää sisällissotaa tässä yhteydessä, tällä esimerkillä on sympaattinen, mutta kömpelö. Tällä esimerkillä tuettaisiin sitä voittajien näkökulmaa, jonka mukaan punaiset nousivat laillisesti valittua, demokraattista hallintoa vastaan ollen siten, George W. Bushin sanoin, ”laittomia taistelijoita”. Osuvampaa olisi verrata Isisiä uusnatsistiseen pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen, joka suhtautuu erilaisiin ja erimielisiin yhtä vihamielisesti, kuin ISIS. Kuten tunnettua Punainen terrori oli luonteeltaan kesympää valkoiseen terroriin verrattuna – punaisten väkivaltaisuuksia puolustelematta.

Sitten on tietenkin näitä, joiden mielestä vasemmistolaiset, hävinneet osapuolet ovat ihan aikuisten oikeasti terroristeja. Muistuipa taas mieleen Kolumbian vuoden 2014 presidentinvaalit. Vaaleissa olivat vastakkain, nykyisin varsin epäsuosittu, istuva presidentti Juan Manuel Santos ja entisen presidentin, äärikonservatiivisen Álvaro Uriben suosikki Óscar Iván Zuluaga. Istuva presidentti uskoi rauhanneuvottelujen voimaan vasemmistolaisen sissijärjestö Farcin kanssa, jota vastaan hallitus oli käynyt sotaa yli puoli vuosisataa. Uriben suosikki Zuluaga kannatti perinteisen kovaa linjaa sissejä vastaan ja olisi puhunut mieluummin ”terrorisminvastaisesta operaatiosta”, kuin sisällissodasta. Istuva presidentti voitti vaalit ja sisällissota (jota käytiin suurimmaksi osin hallituksen joukkojen ja Farc-sissien välillä) päättyi ainakin virallisesti ja Farcista tuli poliittinen puolue.

Zuluagan näkemys Farcista ”terroristisena” järjestönä on tyypillisen autoritäärinen mielipide, jolla leimataan vastapuoli terroristeiksi, jotka eivät siten olisi oikeutettuja inhimilliseen kohteluun. Kun sille tielle on lähdetty, onkin helppo leimata kaikki erimieliset ja toisinajattelijat terroristeiksi tai terroristien kavereiksi. Näin toimitaan Erdoğanin Turkissa. Siten toimittiin esimerkiksi Argentiinassa sotilasjuntan aikaan. Terroristiksi leimaaminen on vanha ja edelleen toimiva ase, jolla vastapuoli riisutaan paitsi aseista myös ihmisyydestä. Näin myös monet voittajien leiriin Suomessa kuuluvat mielellään asian näkisivät. Heidän mielestään hävinneen osapuolen edustajat joutuisivat vaan alistumaan väistämättömään paikkansa tietäen, parempiaan palvellen. Johtopäätös? Ei tule alistua voittajien näkemyksiin, ne kuluneet korulauseet, jotka kehottavat unohtamaan menneet tai vähintään epäsuorasti moralisoivat kapinallisten kumouksellista toimintaa. Siten ainoastaan varmistetaan menneiden virheiden toistaminen ja avataan tie diktatuurisille tahoille, joiden sormet jo syyhyävät nitistämään erimieliset terroristeina. ”Rajalinjat” ja ”poterot” ovat tässä tapauksessa hyvin tarpeellisia. Kunnes menneisyys on kunnolla perattu ja Suomi on valmis todelliseen sovintoon.

 

 

Suomi 100 (kansallismielisyydestä ja kansainvälisyydestä)

Palasin Suomeen reilu kuukausi sitten, hieman ennen itsenäisyyspäivää ja maan satavuotisjuhlia – joista kuulemma oli puhuttu ja hashtagailtu enemmän, kuin tarpeeksi. Palaaminen Suomeen oli itselleni eräällä tapaa yllätys. Tarkoitukseni oli jäädä ulkomaille vielä ”ainakin joksi aikaa” ja toivoin, että pääsisin Suomessa käymään silloin, kun sisällissodasta tulisi kuluneeksi sata vuotta. Joskus suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. ”Nyt kävi näin”. Palasinkin Suomeen aikana, jolloin valtiovalta valmistautui kahteen merkkitapahtumaan. Palaaminen oli hieman hämmentävää.

Lyhyet kaksi vuotta olivat saaneet aikaan sen, että ensimmäisinä päivinä tunsin itseni, jos en nyt ulkomaalaiseksi, niin ainakin ulkopuoliseksi. Asiaa lievitti osallistuminen esimerkiksi rasisminvastaiseen mielenosoitukseen pahamaineisten alpakkistien kera, mikä auttoi sopeutumaan jälleen ”uuteen” ympäristöön. En ole koskaan toisaalta tuntenut syvää kaihoa, ikävää Suomeen (perhettä, saunakulttuuria, luontoa ja joitakin muita yksityiskohtia lukuun ottamatta) ollessani pitkäänkin poissa. Johtuneeko eräänlaisesta juurettomuudesta, jota karjalaistaustaisuudeksikin voisi haukkua? Missä on koti? Onko maailma kotini? Luonko itse itselleni kotoisat olosuhteet olinpaikasta riippumatta? Tällainen riippumattomuus olinpaikasta on parhaimmillaan sitä, että kokee maailman kodikseen ja ajoittain epämääräistä juurettomuutta, jolloin ei tiedä onko sitä itse oikein mistään kotoisin. Tiettyihin paikkoihin sitä toki tottuu, jopa kiintyy. Voin sanoa kaipaavani paikkoja ja ihmisiä esimerkiksi Kolumbiasta Suomessa asuessani ja päinvastoin. Joitakin tosiasioita ei silti voi kiistää. Olen Suomessa syntynyt ja varttunut ja tämä tosiasia väkisinkin vaikuttaa. Se esiintyy ulkomailla vähintään tietynlaisina ”suomalaisina piirteinä” (ovatko ajoittainen ujous tai small talkiin tottumattomuus sitten juuri suomalaisia ominaisuuksia, tiedä häntä). Olen suomalaisen kulttuurin tuotos.

Sen sanon, että olen monesta suomalaisista tai pohjoismaisista asioista ylpeä. Kuten esimerkiksi koulutusjärjestelmästä , joka valitettavasti moniin Amerikkojen valtioihin verrattuna, muiden muassa, on tasa-arvoisempaa ja parempaa. Näitä asioita onkin syytä puolustaa viimeiseen asti ja ylpeästi ”markkinoida” niitä muillekin sortumatta pätemiseen tai liialliseen neuvomiseen. Olisi se vaan hienoa nähdä että vaikkapa Kolumbiassa köyhänkin lapsella olisi automaattinen oikeus saada laadukasta koulutusta (Gustavo Petro Kolumbian presidentiksi!). Miksi ”maailmaa nähdyn ajan” jälkeen tulisi aina vaan tympeästi tyytyä siihen kuluneeseen näkemykseen, jolla pönkitetään kansallista narsismia sanoen: ”meillä asiat sentään hoidetaan hyvin muihin, toimimattomimpiin alueisiin verrattuna. Kaipasin suomalaista järjestelmällisyyttä!”? Kehitys vaan on nyt tuntunut menevän siihen suuntaan, että niitä pohjoismaisia vasemmiston rakentamia malleja, joita on maailmalla ihailtu, tuhotaan päättäväisellä innolla. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että oikeiston tie on kehitysmaan tie. Usein puoluerajoista riippumatta on hallituksissa enemmän tai vähemmän kannatettu kovaa oikeistolaista talouspolitiikkaa. Erityisesti keskustaoikeisto tuntuu haaveilevan monien Amerikkojen maiden mallista, jossa ihmiset ovat nälkäkuoleman uhalla pakotettuja yritteliäiksi ja laadukkaan koulutuksen saaminen on isin lompakosta kiinni.

Sata vuotta on pienelle valtiolle kiitettävä ikä ottaen huomioon maailmanpoliittiset myllerrykset, joiden lopputuloksena useat maat raunioituivat ja menettivät vapautensa vuosikymmeniksi (suomettuneisuudesta ja vapaudesta voidaan toki kiistellä loputtomiin). On olemassa käsityksiä, että kansat ja valtiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”. Tämä pitää monelta osin paikkansa. Ei satoja vuosia sitten ollut Suomi-nimistä tai Venäjä-nimistä valtiota. Suomea ja venäjää on kuitenkin puhuttu vuosisatoja. Onko kielestä sitten vahvaksi identiteetin rakentajaksi? Väitän, että kieli vaikuttaa hyvin vahvasti minä-kuvaan. Toisaalta nykyisin viljelemme paljon anglismeja (ehkä joskus vielä myös hispanismeja tai jopa mandariinismeja), big time, koska usalainen kulttuuri on niin cool – Donald Trumpista huolimatta. Kieli luonnollisesti muuttuu ja kieliä kuolee. Englannin kielikin voi tulevaisuudessa kokea latinan kohtalon. On myös sanottu, että suurimmat kielet korvaavat pienemmät tai että kielet saattavat kadota teknologian myötä kaukaisessa tulevaisuudessa. On jopa haaveiltu telepatian mahdollisuudesta.

Tulevaisuus on väistämätön, mutta on tärkeää elää nykyajassakin. Tässä hetkessä ja lähitulevaisuudessa Suomessa asuvilla on oltava oikeus kutsua itseään suomalaisiksi, siinä missä venäläiset pitävät itseään venäläisinä, kuubalaiset kuubalaisina (jne), keinotekoisuudesta huolimatta. Itsetarkoituksellinen nationalismin vastustus pakotetun ”internationalismin” hengessä ei ole koskaan toiminut. Pakotettu internationalismi (monessa suhteessa ehkä isovenäläisyys) ei Neuvostoliitossa toiminut ja tuskin se muuallakaan toimisi. Uskon, ettei suunniteltu EU:n liittovaltio myöskään tulisi olemaan kestävällä pohjalla. Sen osoittaa taantumuksellisen äärioikeiston nousu. Heikki Patomäen kirjoitukset maailmanparlamenttiin liityen tuskin tulevat olemaan todellisuutta lähitulevaisuutta – ainakaan demokratiassa. Asenteet muuttuvat hitaasti ja vielä hitaammin pakottamalla. Serbien tai kroaattien paikoittain äärimmäinen kansallismielisyys (muiden taantumuksellisten aatteiden muassa) ei hävinnyt minnekään Jugoslaviasta huolimatta.

Kansainvälisyys tulee kuitenkin olemaan tulevaisuutta. Sitä ei muuteta muuksi muulla, kuin kattavalla ydintuholla. Kannattavampi lähestymistapa kohti kansainvälisyyttä olisi mielestäni asteittaisuus. Ahdasmielinen valkoisuutta suosiva kansallismielisyys sietäisi lopullisesti saada monipuolisemman kansallismielisyyden rinnalleen. Suomalaisia eivät ole vain esimerkiksi Hämeen, Keski-Suomen tai Pohjois-Karjalan alueilla asuvat murteella puhuvat ”suomalaisen näköiset” asukkaat. Myös suomenruotsalaiset on katsottava suomalaisiksi (vaikka he ilmeisesti taitavat pitää itseään ennemmin suomenmaalaisina), kuten myös saamelaiset. Kauempaa tulleita ei myöskään tule unohtaa. Tämä siitä huolimatta, ettei suomi ole heidän pää-äidinkielensä. Esimerkiksi saamelaisille on myös heidän halutessaan annettava mahdollisuus itsenäisyyteen. Luulisi patamustan äärinationalistinkin sisimmässään ymmärtävän, etteivät rajat ole koskaan muuttumattomia. Nykyisinkin keskustaoikeisto muuttaa rajoja omalla tyylillään tyhjentämällä maaseudut asukkaista sillä periaatteella, että koko maata ei ”edistyksen” nimessä voi pitää asuttuna.

Kansat voivat olla kuviteltuja yhteisöjä, mutta annetaan ihmisten leikkiä. Kansainvälisyys ja monikultturismi on kannatettavaa, muttei koskaan täysin pakotettuna eikä kiihdytetyllä nopeudella. Tosiasia on, että vastustusta tulee aina taantumuksellisilta muukalaisvihamielisiltä tahoilta joka tapauksessa. Uskallan kuitenkin väittää, että mikäli ihmisten annettaisiin leikkiä sitä mitä haluavat (pois luettuna ulossulkeva hurraapatriotismi, linnoituksia rakentava euronationalismi tms., jota esimerkiksi perussuomalaiset edustavat) muuttaen samalla ympäristöä kansainvälisemmäksi, äärioikeiston kannatus olisi maltillisempaa. Ongelmana on tietenkin tekopyhien markkinaliberaalien toteuttamat näköalattomuutta aiheuttavat leikkaukset, jotka kyllä vievät yhtenäisyyttäkin kauas pois. Satavuotisjuhlat olivat tekemällä tehtyjä eikä missään nimessä koko kansan juhla. Toivotaan, että Suomen täytettyä pyöreitä aletaan miettiä asioita oikeasti. Nyt viimeistään on ollut pakko puhua muustakin, kuin toisen maailmansodan ajan torjuntavoitoista. On puhuttava jopa siitä vuodesta 1917, jolloin Suomi oikeasti itsenäistyi. Seuraava tulikoe on 100 vuotta täyttävä sisällissota, josta tuskin voidaan keskustella kiihkottomasti. Vääryyksistä ei olla tehty tiliä vieläkään ja puolustusministerinä istuu Tammisunnuntaita juhlinut henkilö, joka puhuu ”vapaussodasta”. Toivoa kuitenkin voinee pitää yllä ja uskoa siihen, että monipuolinen keskustelu on tulossa Suomeen.

Loppuun noin kuukauden salaliittoteoria. On muuten nuo Kinderin maitosuklaamainokset kamalaa monikultturismipropagandaa. Kui nyt silleen voi maitoa ja suklaata sotkea keskenään??? Siionistisoroslaisfeministimuslimistalinistivegetaristikapitalistit asialla taas!