Archive | helmikuu 2018

Keskustelu haltuun

Huolimatta ristiriitaisista tunnelmista on kyllä sanottava, että 2.2.2018 Senaatintorille suuntautunut mielenilmaus ylitti odotukset kaikesta huolimatta. On mahtavaa huomata, että se kuuluisa kamelin selkä alkaa vihdoin ja viimein osoittaa katkeamisen merkkejä. Työssä käyvät ja työttömät ovat löytäneet toisensa ja kättä päälle lyöden kävivät taistelua oikeiston jyräämistä vastaan. Joukkovoima-tyyliset järjestöt todellakin toimivat. Suomalaiset alkavat toivon mukaan saada lopullisesti tarpeekseen eliitin käskyttelystä ja kepistä. Tosiasia on se, että oikeistolainen rahapussisetiä köyhän enemmistön kustannuksella suosiva eliitti on itse hyvin joustamaton. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että eliitti haukkuu työntekijöitä, työttömiä ja ay-liikettä joustamattomiksi. Niin että oliko esittää esimerkkejä niistä kerroista, kun työnantajien lobbausjärjestöt olisivat tulleet vastaan? Niin arvelinkin, hiljast on! Myöskään appelsiinimedian moralistiset, väkisin väännetyt lakkovastaiset uutiset eivät tässä valossa näyttäydy katu-uskottavassa valossa. On varmaan turhauttavaa, että porvarien lompakkoon Suomen kansantalouteen suuren loven tehneitä lakkoilijoita ymmärrettiin enemmän, kuin työnantajien lobbareita – vaikkakin sitten niukan enemmistön taholta.

Tiedonantajat kävivät mainiosti kaupaksi. Asiaan saattoi osittain vaikuttaa lakkopäivän erikoistarjous; lehti oli toisin sanoen ilmainen. Muutamat eivät kokeneet tarpeelliseksi ottaa lehteä vastaan, heidän joukossaan Juhana Vartiainen. Kyllä mä Juhana-herttuan vielä käännytän! Ehkä sun sanomiset sitten vois jopa kiinnostaa jota kuta. Lehtiä jakaessa ja kylttiä kantaessa törmäsi useaan mielenkiintoiseen henkilöön ja sai olla mainioiden taistelukavereiden kanssa seuraamassa ja kommentoimassa tapahtumaa.  Eräs henkilö totesi, että tilaisuudesta yritettiin alusta lähtien tehdä epäpoliittinen kiva ulkoilmatapahtuma. Verkkouutiset vetikin prinsessana herneen nenään röyhkeästä politiikan tekemistä Tiedonantajaa jakaessa. SKP:n pääsihteeri Petra Pacalén kuittasi epäpolitisoijille. Juhana Vartiaiselle buuannut yleisö palautti seremoniamestareiden mieleen, että keiden hyväksi kyseinen tapahtuma olikaan järjestetty. Li Anderssonin puheenvuoroa arvostin. Hän ainakin vaikutti olevan aidosti mukana tunteella ja tuohtuneena eliitin ylimielisyydestä, toisin kuin vaikkapa poliittisia irtopisteitä kerjäillyt entinen kommunistinuorissakin kääntymässä käynyt Touko Aalto.

20180202_162324

In the ämpäri we trust!

Li Anderssonin suvereenisti voittaman verbaalisen nyrkkeilyottelun jälkeen keskustelukerhossa ottivat työttömyydestä mittaa SDP:n Antti Rinne ja Keskustan varapuheenjohtaja, Lapin kansanedustajatoivo Katri Kulmuni. Antti Rinne voitti ottelun selvästi Kulmunin tyytyessä tyypilliseen oikeistolaiseen nurinaan ja moraalisaarnaan. Rinne ei tyypillisenä demarina ja vapautta rajoittavan tiedustelulain kannattajana tosin hirveästi kehuja ansaitse. En osaa oikeastaan sanoa kumpi oli tympeämpi ”vastarinnan lietsoja”, Rinne vai Touko Aalto. Molemmat toki hiuksenhienosti parempia, kuin hallituspuolueiden edustajat, nuo pienituloisen enemmistön arjesta täysin vieraantuneet.

Ihmettelen monien muiden muassa, miksi hallituksen edustajia oli ylipäätään kutsuttu paikalle. Oli vähän kuin keskisormen näyttöä köyhälistölle. Porvari haluaa viedä lakkoilijoilta näemmä omat tilaisuudetkin pois vesittämällä ne. Tilaisuutta leimasi myös salonkikelpoisuus ja sisäsiisteys (vaikka ulkona oltiinkin). Asioista keskusteltiin lopulta hyvin kiltisti. Vastakkainasetteluihin ei edes vahingossa lietsottu. Luokkayhteiskunta on kirosana, jonka käyttämistä moni haluaa välttää. Kuinka kauan asioiden täytyy huonontua ennen kuin uskalletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Kesy retoriikka pelaa valitettavasti paitsi sosiaalidarvinistisen oikeiston laariin myös rasistisen ihmisvihamielisen oikeiston laariin. Tilaisuuden jo päätyttyä ja ihmisvirran valuessa pois Helsingin Senaatintorilta tuli muutama rasisti aukomaan päitään suvakeille, jotka kuulemma ”ovat pettäneet kommunismin”. Nämä rasistit olivat onneksi aika lailla kömpelöitä, joihin on helppo liittä campmaisia mielikuvia. Seuraava erä ei välttämättä enää ole niin hassunhauskaa ja monissa Euroopan maissa on nähty, kuinka kovan luokan äärioikeisto on noussut täyttämään vastavoiman tyhjiötä edistyksellisen vastavoiman ollessa liian kesyä tai keskenään riitaisia. Äärioikeisto käyttää Suomessakin radikaalilta vasemmistolta varastettua retoriikkaa vedoten kriittisten ihmisten Nato- ja EU-vastaisuuteen. Siinäkin väittivät kovasti olleensa aktiivimallia vastaan.

Kuinka tämän tyhjiön siis voisi täyttää? Aiheesta saisi varmaan pienen pamfletin, jonka tekemisen jätän itseäni viisaammille. Esitän tässä kuitenkin muutamia ajatuksia siitä, kuinka keskustelun voisi saada haltuun porvareilta ja uusfeodalisteilta. Sanottakoon se nyt selvällä suomen kielellä: edistyksellistä aktivismia toteutettaessa ei siis tule missään nimessä vähätellä sellaisia tärkeitä asioita (kuten feminismiä, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia), vaikka tekopyhät liberaalit pitävät nykyisin erottamattomana osana länsimaisuutta. Esimerkiksi Serbiasta näkee, kuinka käy, kun tiettyihin asioihin suhtaudutaan väheksyen, jopa välinpitämättömästi. Titon Jugoslaviassa naisten oikeuksien toteutuminen jäi puolitiehen. Vähäisetkin saavutukset naisten oikeuksista alkoivat murentua Miloševićin aikana. Naiset ylistämällä alistettiin takaisin kotiäideiksi osittain silti heidän työpanostaan hyödyntäen. #metoo-kampanja ei siellä päin ole käsittääkseni saanut kovin suurta suosiota sattuneesta syystä. Naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Sama kaava lienee muualla Kaakkois- ja Itä-Euroopassa ja myös Venäjällä. En todellakaan haluaisi kuvitella sellaista sosialistista Suomea, jossa naisten, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin suhtauduttaisiin väheksyen. Minkälaista edistyksellisyyttä se sellainen on? Näiden ”liberaalien, länsimaisten” arvojen ajaminen on äärimmäisen tärkeää. Joka muuta väittää, kuuluu samaan luokkaan rajakkien kanssa. Eri asia on sitten riittääkö kyseisten arvojen ajaminen, vai uskalletaanko tämän lisäksi mennä kritiikissä vielä pidemmälle, rakenteisiin, porvarin ihon alle? Jos kritisoi samalla rakenteita aidon kriittisesti ja pitkäjännitteisesti, voi mielestäni samalla iloita vähän vaatimattomimmistakin ja joillekin pinnallisemmilta vaikuttavista uudistuksista (kuten imetyksen salliminen kirkossa tai käynnistämällä vaikkapa ”arpi-pride”).

On myös ehdottoman tärkeää, ettei poliittinen kritiikki henkilöidy, kohdistu ainoastaan yhteen henkilöön tai puolueeseen. Henkilökohtaisuuksiinkaan ei tulisi mennä. Alexander Stubb oli lällymarkkinaliberaalina jostain syystä helppo vihan kohde. Samaten roistoprojektinsa jo melko hyvin saavuttanut Anne Berner, johon kohdistunut kritiikki lähenteli ajoittain melkein sovinismia. Nyt vuorossa ovat Juha Sipilä, joka on joutunut myös ”lestadiolaispedofiili”-läppien kohteeksi. Juhana Vartiainen on myös helppo vihan kohde ylimielisyytensä ja yleisen mulkkuutensa takia. Persut ovat edelleen helppo kohde säälittävien känniläppä-tyyppien takia. Vaan uskallettaisiinko sortavia rakenteita kritisoida yhtä vihaisesti? Voisivatko Keskusta, Kokoomus ja Siniset (opportunisteja välillä unohtamatta) saada osansa tasapuolisesti? Olisiko suinkaan paikallaan, että henkilökohtaisuudet vaihdettaisi vielä terävämpään kritiikkiin esimerkiksi jo 1980-luvun lopulta alkanutta talouspolitiikkaa kohtaan? Talouspolitiikkaan, jolla roistot tuhosivat monien ihmisten elämän 1990-luvulla. Perjantaina mielenilmauksessa kuullut buuaukset ja ”pois lavalta”-huudot ovat aina paikallaan, kun köyhiä halveksiva eliitti suvaitsee saapua paikalle puhumaan paskaa ja kritiikittömästi puolustamaan tehtyjä päätöksiä. Sen sijaan olisi ehdottomasti jätettävä pois läpät ”lestoista”, ”typeristä akoista” tai muista vastaavista. Heitot ”ceaușescuista” eivät ainakaan minulta saa sympatiaa. Tilanne on tulenarka ja kynnys poliittisten väkivaltaisuuksien toteuttamiseen on laskenut. Sitä paitsi on niitä muitakin tapoja vastustaa vastenmielistä eliittiä vastenmielisine rakenteineen, kuin väkivalta. Väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta (asia, josta oikeusministeri Jussi Häkkänen oli taannoin huolissaan) ei korosteta nykyisin liikaa.

Brexitistä ja Katalonian tapauksista on opittu, ettei vaikkapa kansojen itsemääräämisoikeutta tule vastustaa sen takia, että sitä kannattavat myös veroparatiisikonnat ja rasistisaasta. Vasemmiston oma ”Lexit”-kampanja jätettiin Iso-Britanniassa hyvin vähälle huomiolle, jolloin varmistettiin, että EU-eron puolesta puhui saarivaltakunnassa näkyvästi ainoastaan helppoheikkien UKIP ja muukalaisvastainen äärioikeisto. Suomessa tätä kampanjaa tukivat huhtasaarelaiset. Samaa virhettä ei tule tehdä Katalonian kohdalla. Tervehdinkin ilolla sitä, että esimerkiksi Vasemmistonuorten parissa Katalonian itsenäisyyskamppailuja tuetaan. Ei tule vastustaa jotain hyvää tai tärkeää juttua vain siksi, koska ääliöoikeistokin sitä kannattaa. Mikäli EU:n talouskuripolitiikka jatkuu edelleen ja Euroopan vasemmistolle ei anneta näkyvämpää roolia päätöksen teossa, olisi kaikkien edistyksellisten suomalaisten aktivistien vedettävä asiasta johtopäätökset ja vailla populismin pelkoa vaatia eroa unionista periaatteella ”ei EU:lle, kyllä Euroopalle”. Jottei äärioikeisto Suomessakin onnistuisi omimaan asiaa itselleen. Nähdäkseni asiaa kannattaisi ajaa yhä vahvemmin ulkoparlamentaarisin keinoin ruohonjuuritasolla. Osa liberaaleista eduskuntapuolueista saattaisi pidemmällä aika välillä lähteä paineen alla kannattamaan eroa Euroopan unionista.

Toinen esimerkki aiheesta liittyy 1990-luvun lama-ajan talouspolitiikkaan, joka oli yksi suurimpia ihmisoikeusrikoksia sisällissodan valkoisen terrorin lisäksi. Aiheesta ei olla hirveästi puhuttu niiden näkökulmasta, jotka menettivät kaiken, elämänsäkin (oman käden kautta). Erkki Tuomioja on joskus yrittänyt herätellä jotain keskustelua lama-aikana velkaantuneiden velkataakan helpottamisesta. Puhutaan ainoastaan siitä, kuinka talous lopulta tervehtyi, kuinka oli tehtävä ikäviä päätöksiä vaikeina aikoina ja siitä, kuinka suomalaiset hyväksyivät epäinhimilliset ja ihmisoikeuksien päälle sylkevät leikkaukset. Mitään ei mainita siitä, että nykyinen työttömyys, josta työttömiä syyllistetään (nyt aktiivimallin muodossa), luotiin suurelta osin 1990-luvun talouspolitiikalla. Aiheesta on kirjoittanut Erkki Aho, entinen perussuomalainen tai nykyisinkin puolueeseen kuuluva, en ole saanut asiasta oikeen selkoa. Oli niin tai näin, asiasta on puhuttava, oli kirjoittajana persu tai ei. Kyseinen henkilö varmasti kirjoittaa asiasta itsekkäistä syystä (ymmärtääkseni kärsi itsekin lama-ajan seurauksista) ja hänen tiedetään syyllistyneen kunnianloukkaukseen, aihe, josta toveri Ulpu Iivari minua huomautti Facebookissa, kun vielä olin mukana ”Sosialidemokratia Suomessa” Facebook-ryhmässä. Iivari asetti kyseenalaiseksi ryhmään linkkaamani linkin Ahon kirjoituksesta ja peräsi minulta lähdekritiikkiä, koska persu. Linkkasinkin ryhmään vanhan Ylen artikkelin, jossa spekuloitiin 1990-luvun ”Koiviston konklaavin” salaisissa kokouksissa tapahtuneen painostusta tuomioistuinten suuntaan. Väitetyllä painostuksella kuulemma tähdättiin siihen, että pankeille oltaisi tehty myötämielisiä päätöksiä pankkien ja velallisten välisissä kiistoissa. Kyseisen linkin linkkaaminen toi allekirjoittaneelle potkut demarien Facebook-ryhmästä. Minkäänlaisia perusteluja en ole kuullut. Näin ei ainakaan oteta sitä keskustelua haltuun.

Hyvin lyhyeksi lopuksi toteaisin vielä, että ehdoton dogmatismi ei vie pitkälle. Ehdotonta dogmatismia olen hyvin harvoissa, jos kenessäkään havainnut. Sen sijaan dogmatismiin saatetaan olla kallellaan vaikkapa siinä, että sosialistisen maan hallintoa tuetaan ehdoitta, tapahtui mitä hyvänsä. Esimerkkinä Venezuela, jossa hallinto on ollut kyvytön uudistamaan talouttaan. Riippuvuus öljystä ja huonosti hoidettu maatalouspolitiikka ovat osasyy talouskriisiin, kuten myös kyvytön ja karismaaton hallinto. Oppositio käy varmasti myös kauppasotaa ja maahan tulee tavaroita hamstraavia salakuljettajia ulkomaita myöten. Silti hallintoakin on voitava kritisoida. Kriisi on tosi. Aiheesta hieman lisää mahdollisesti jo seuraavassa tekstissä. Kritiikin rinnalle on tuotava myös kritiikki Venezuelan oikeistolaista oppositiota kohtaan ja Yhdysvaltojen imperialistista politiikkaa vastaan. Kun kyetään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, analysoidaan asioita vieden kritiikki myös pidemmälle ja kyetään joustamaan omassa ajattelussa (en nyt siis todellakaan tarkoita keskustavasemmistolaista/liberaalia tai väyrysläistä opportunismia), ollaan mielestäni jo hyvässä alussa.

Tosiasioiden tunnustaminen

Presidentinvaalit ovat Euroopan unionin alueella melkoisen merkityksettömät – näin myös Suomessa. Silti niistä aina vaan kohistaan, aina ulkomaita myöten. Joskus myös näennäisesti merkityksettömätkin vaalit voivat tuoda selvästi esille Suomen henkisen tilan ja poliittisten puolueiden tilan ja aseman suomalaisessa politiikassa. Sauli Niinistö kokoomuslaisen neutraalina, mihinkään puolueeseen kuulumattomana, ottamatta liikaa kantaa suuntaan, taikka toiseen voitti ”karismallaan” itselleen toisen kauden. Kovien arvojen Sauli Niinistö, joka on tullut tunnetuksi muun muassa nihkeästä suhtautumisestaan tupajumeihin, 1990-luvun lamaa syventävän talouspolitiikan ajajana sekä aktiivimallin allekirjoittamisesta. Niin sanottu tolkun ihmisyys voitti. Odotettavissa lisää neutraaliuden kaavuun puettujen kovien arvojen lobbaamista ja ”molempien ääripäiden” tuomitsemisia, silloinkin kun rikoksen tekijänä olisi äärioikeistolainen.

Mitään vasemmistolaista ei arvon presidentistä, Niinistöstä saa esiin. Siksi onkin hieman outoa, että SDP:n Antti Rinne ja Vasemmistoliiton Merja Kyllönen heittelevät ”läpällä”, että Niinistö olisi tullut heidän puolueidensa linjoille. Samaan tapaan totesi myös Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan sanoen SDP:n tulleen perussuomalaisten linjalle maahanmuuttopoliittisissa näkemyksissä. Heh heh, tuo ”sarkasmin” kukka… Uskoisin, että Kyllösen vitsi Niinistön ”vasemmistolaisuudesta” perustuu osittain oikeaan lapsenomaiseen uskoon. Niinistöä pidetään rauhan presidenttinä ja aktiivimallin allekirjoittamisesta huolimatta ilmeisesti myös työväen presidenttinä. Työväen presidentin imago toimii nykyisin paremmin, kuin se toimi vuonna 2006 – silloin kun jopa demareilla oli oma ehdokas, jonka tarkoitus oli oikeasti voittaa vaalit. Naisdemari Tarja Halosen oli monelle oikeistosedälle varmasti hyvin traumaattinen. Oikeistosetien katkeran kitkeriä kommentteja Halosesta on niin mainio kuulla. Selvästi arka paikka heille. Halonen ei toki hänkään mikään työläisten ystävä oikeasti ollut, mutta hänellä oli arvot selkeämmin kohdillaan. Niin kohdillaan, että eräs yliluutnantti haukkui häntä kommunistiksi.

Nyt vaaleissa oli kaikenmaailman haataisia ja liberaaleja kyllösiä. Sanottakoon tässä, että äänestin kakkosta. En siksi, että Kyllönen olisi ollut hyvä ehdokas, en edes solidaarisuudestani ”toveripuolueelle”. Äänestin vasemmistolaisinta/vähiten huonoa vaihtoehtoa naiivisti uskoen yhtenäisen vasemmisto-opposition mahdollisuuksiin. Se oli ilmeisesti virhe, mutta ääni se on tyhjäkin ääni, johon Kyllöselle annettua ääntä nyt vertaan – etenkin nyt, kun ideaali yhtenäisestä vasemmistosta näyttää ajautuvan yhä kauemmas oikeiston porskuttaessa entistä vahvempana.

Äänestin Merja Kyllöstä siinä hengessä ja uskossa, että yhtenäinen vasemmisto-oppositio vielä syntyisi. Siitäkin huolimatta, että Kyllönen vaikutti olevan äärimmäisen hyvää pataa hallituksen kanssa ennen Vasemmistoliiton menoa oppositioon vuonna 2014. Vuonna 2014, jolloin entinen liikenneministeri luki liikuttuneena erorunoaan. Unelma yhtenäisestä vasemmistosta vaikuttaa kuitenkin yhä saavuttamattomissa olevalta toiveunelta, joka tuskin tulee toteutumaan. Olisi ollut niin monia paikkoja esimerkiksi antirasismin saralla. Sääli. Vasemmistoa nimittäin kipeästi kaivattaisiin nyt kovan oikeiston aikakaudella, kun erimielisyyteen ja erilaisuuteen suhtaudutaan nykyisin melkeinpä vihamielisesti. Nyt on väärä hetki vasemmiston riidellä. Muualla Euroopassa on sentään yritetty aidosti murtaa oikeistohegemoniaa. Suomessa puoluepoliittisesti sitoutumaton Joukkovoima-järjestö on järkännyt näyttäviä lakkoja ja mielenilmauksia ja käynyt kovaa kampanjaa oikeiston tyranniaa vastaan. Silti tulevassa mielenilmauksessakin on riskinä, että tietyt poliittiset tahot saapuvat paikalle keräämään poliittisia irtopisteitä omalle väelleen. Toivottavasti tälle pannaan stoppi ennen kuin siipeilijät saavat liikaa huomiota. Suhtaudun vastaaviin järjestöihin varovaisen toiveikkaasti.

Takaisin henkihieverissä olevan vasemmiston tilaan. Vasemmiston keskinäinen nokittelu, riitely ja marginalisaatio tulevat mitä todennäköisimmin jatkumaan. Kukin tekee hommia tiukasti ja mustasukkaisesti omissa ympyröissään. Esimerkiksi skpläiset tai muut kommunistit kuittailevat vasemmistoliittolaisille liberaaliudesta, vasemmistoliittolaiset opportunistisina Tony Blairin New Labourin hengessä kuittailevat SKP:n kannatusluvuista. Se on selvää, ettei SKP:n eikä minkään muunkaan radikaalin vasemmistolaisen tahon kannata enää kerjäillä yhteistyötä Vasemmistoliitolta, vaalipuolueaktiiveilta, tai ylipäänsä miltään sellaiselta itseään vasemmistolaisena pitävältä taholta jossa ollaan huolissaan vain omista äänistä. Tämä tuli ilmi, kun Paavo Arhinmäki jäi pois SKDL:n 70-vuotisjuhlista. Vasemmistoliitto vaalipuolueena alkaa olla monella tapaa yhdentekevä, muita suuria puolueita muistuttava liberaalipuolue. Siihen suuntaan ei mielestäni kannata esittää edes kritiikkiä. Ei kuitenkaan menisi perille. Meikäläinen lupaa vastedes pidättäytyä kaikenlaisesta kritiikistä (paitsi sitten jos ja kun ovat hallituksessa leikkauspolitiikkaa tekemässä, pahimpia hullutuksia hiukan jarrutellen). Muutamia hyviä tyyppejä toki on. Nuorempien välillä voi olla vielä enemmän keskinäisiä yhteyksiä. Muutamilla hyvillä tyypeillä ja jonkinlaisilla siteillä ei yhtenäistä vastavirtaan menevää oppositiota kuitenkaan rakenneta. Keskittykööt vaalipuolueaktiivit ja muut opportunistit leikkimään keskenään edistystä ja hiomaan hallituskelpoisuuttaan sekä ”levittämään vasemmistolaisia arvojaan” liberaalisti, Sippo Kähmin sanoin. Tehdään me muut mitä voidaan ja toivotaan, ettei päädytä keskitysleireille laulamaan internationaalia.

Imagen relacionada

Vasemmiston ja samalla myös ihmisoikeuksien ja ihmisyyden hautausmaa oikeistolaisessa dystopiassa?

SKP joutaisi myös siivoamaan omat luurankonsa ja hämähäkin seittinsä. Potentiaalia puolueella on, vaikka sekin on joutunut varsinaiseen kurimukseen. Ollaan oltu ikään kuin pysähtyneisyyden tilassa. Suurimman ongelman muodostavat nähdäkseni puolueen vanhoilliset väyrysläiset. Heidän panostaan mitenkään väheksymättä (useat heistä ovat ajaneet esimerkiksi duunarin ja ympäristön asiaa kovaäänisesti, konkreettisin teoin), on todettava, että useat heistä tuntuvat elävän ensimmäisen kylmän sodan aikaa ja rasistien ääniä muiden muassa kalastellut pikku kekkoslaisena itsensä näkevä Paavo Väyrynen ilmeisesti edustaa heille tätä aikaa. Entinen presidenttiehdokas ja eduskuntaan pyrkivä Väyrynen on  puhunut paljon esimerkiksi Natoa vastaan ja on suhtautunut hyvin kriittisesti Euroopan unioniin (vaikka ilmeisesti itse kannatti muun muassa Lissabonin sopimusta ja ajoi Suomea silloiseen EY:hyn). Tämän lisäksi diplomaattinen suhtautuminen Venäjään on saanut kannatusta SKP:n väyrysläisten keskuudessa. Venäjään (nykyisin kapitalistinen ja fasismiakin lähentelevä), josta ei saisi sanoa oikein mitään kriittistä. Vain läntinen ilmansuunta on paha ja imperialistinen, Putinin Venäjä tuo vakauden ja pelastuksen yhdessä Kiinan kanssa.

Toisin sanoen väyrysläisille tuntuvat riittävän kritiikki Natoa ja EU:ta kohtaan ja Venäjän suhteiden tärkeyden korostaminen. Työväenliikkeelle perinteinen antirasismi ei sen sijaan tunnu olevan kovin tärkeää väyrysläisten keskuudessa. Muistan hämärästi ”luostarikommunisteihin” kuulumattoman toveri Heikki Typön todenneen kirjoituksissaan jotain sen suuntaista, että rasismi, fasismi ja natsismi ovat eliitin puuhastelua. Työläinen ei voi olla rasisti. Työläinen vain on ja kärsii esimerkiksi maahanmuuton seurauksista (luonnollisesti varmaan myös eliitin bilderbergiläinen Soros-projekti?). The Guardianissa oli artikkeli, jossa kerrottiin monien entisten marxistien ja muiden vasemmistolaisten menneen äärioikealle uskoen heidän vasemmistolta varastamaansa retoriikkaa. Tämän näkemyksen mukaan  rasisminvastainen taistelu ei ole niin tärkeää. Tämän näkemyksen mukaan työväenliikkeen ei pidemmällä aika välillä ilmeisesti tarvitse olla korostetun antirasistinen. Näkemyksen taustalla on mitä todennäköisimmin myös turhautuminen siihen, kuinka valtavirtavasemmisto on tupannut ajamaan ”liberaaleja arvoja” (esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa). Ymmärrän toisaalta sen, että joskus koetaan, että perustyöläiset unohdetaan eikä esimerkiksi Vasemmistoliitto ole uskaltanut mennä oikeiston kritiikissään vielä pidemmälle, sortavien rakenteiden vastustamiseen asti. Joillekin edistyksellisille liberaaleille saattaa riittää esimerkiksi pössyttelyn laillistaminen.

smoke and let smoke

2000-luvun liberaali

Lukiessani kuitenkin eräiden kommunistien kirjoituksia, tajusin syvemmin kuinka oikeistohegemonian murtamisen takia myös ne ”liberaaleina” pidetyt arvot ovat hyvin tärkeitä eivätkä suinkaan vastakkain rakenteiden kritiikin kanssa. On myös otettava huomioon, että liberaaleina pidetyt arvot eivät ole mitään länsimaista hapatusta (kuten esimerkiksi Venäjällä ajatellaan). Niiden eteen on käyty kamppailuja verissä päin sortavia rakenteita uhmaten, vaikka monet länsimaat tuppaavat nykyisin esittämään kyseiset arvot erottamattomana osana länsimaisuutta. Kaikkea edistyksellistä on ajettava (pössyttelyn vapauttaminen ei kenties ole niin akuuttia, imperialististen huumesotien lopettaminen sen sijaan on). Rakenteiden kritiikkiä ei tule jättää puolitiehen. On käytävä monen rintaman sotaa. Mikäli tästä ollaan eri mieltä, liikutaan hyvin hämärillä vesillä.

Suomen kommunistinen puolue onkin valintojen edessä. Se voi vielä valita toistaako se virheensä antaen hyvien jäsenten mennä ja aikooko se osin samoille vesille antimilitarismia ja EU-vastaisuutta puhkuvien muukalaisvastaisten tahojen kanssa. SKP:ltä tuli kannanotto presidentinvaalien aikaan, jossa asetuttiin rasismia vastaan. Tulevaisuudessa tästä on pidettävä enemmän ääntä ja siitä, että puolue on valmis lopullisesti astumaan nykyaikaan tekemällä selvän pesäeron menneeseen ja tarvittaessa tekemään ”puhdistuksia”, mikäli halutaan olla osa kansainvälistä työväenliikettä, paikallisuutta unohtamatta.

Peittelemätön, riittävän radikaali, kansainvälinen, paikallisuutta unohtamaton vasemmistolaisuus on ehdottomasti tärkeää, nyt kun eduskunnassakaan ei ole vasemmistopuolueita ja eduskunnan ulkopuolella ollaan aika marginaalissa. Nyt on oltava häpeämättömän vasemmalla, kun muut eivät siihen kykene. On puhuttava ilman häpeää, että elämme luokkayhteiskunnassa, jossa rikas eliitti käy taukoamatonta hyökkäyssotaa pienituloista enemmistöä vastaan. Aitous ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä opportunismin puute herättää vielä paljon todellista kannatusta, toivottavasti silloin ei vaan ole jo liian myöhäistä. Tällä hetkellä fiilikset ovat kyllä hyvin ristiriitaiset. Toisaalta varovaisen toiveikkaat tuntien päästä alkavaan mielenilmaukseen osallistuessa (jossa toki puolueet pysyttelevät tiukasti omissa porukoissaan, pääasiassa irtopisteitä keräten), toisaalta melkoisen lannistuneet. Joskus tosiasioiden tunnustaminen sattuu helvetisti, mutta lopullinen taistelutahto säilyköön nyt vielä niin kauan, kuin henki pihisee. Katsotaan mihin taistelussa päädytään.