Tosiasioiden tunnustaminen

Presidentinvaalit ovat Euroopan unionin alueella melkoisen merkityksettömät – näin myös Suomessa. Silti niistä aina vaan kohistaan, aina ulkomaita myöten. Joskus myös näennäisesti merkityksettömätkin vaalit voivat tuoda selvästi esille Suomen henkisen tilan ja poliittisten puolueiden tilan ja aseman suomalaisessa politiikassa. Sauli Niinistö kokoomuslaisen neutraalina, mihinkään puolueeseen kuulumattomana, ottamatta liikaa kantaa suuntaan, taikka toiseen voitti ”karismallaan” itselleen toisen kauden. Kovien arvojen Sauli Niinistö, joka on tullut tunnetuksi muun muassa nihkeästä suhtautumisestaan tupajumeihin, 1990-luvun lamaa syventävän talouspolitiikan ajajana sekä aktiivimallin allekirjoittamisesta. Niin sanottu tolkun ihmisyys voitti. Odotettavissa lisää neutraaliuden kaavuun puettujen kovien arvojen lobbaamista ja ”molempien ääripäiden” tuomitsemisia, silloinkin kun rikoksen tekijänä olisi äärioikeistolainen.

Mitään vasemmistolaista ei arvon presidentistä, Niinistöstä saa esiin. Siksi onkin hieman outoa, että SDP:n Antti Rinne ja Vasemmistoliiton Merja Kyllönen heittelevät ”läpällä”, että Niinistö olisi tullut heidän puolueidensa linjoille. Samaan tapaan totesi myös Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan sanoen SDP:n tulleen perussuomalaisten linjalle maahanmuuttopoliittisissa näkemyksissä. Heh heh, tuo ”sarkasmin” kukka… Uskoisin, että Kyllösen vitsi Niinistön ”vasemmistolaisuudesta” perustuu osittain oikeaan lapsenomaiseen uskoon. Niinistöä pidetään rauhan presidenttinä ja aktiivimallin allekirjoittamisesta huolimatta ilmeisesti myös työväen presidenttinä. Työväen presidentin imago toimii nykyisin paremmin, kuin se toimi vuonna 2006 – silloin kun jopa demareilla oli oma ehdokas, jonka tarkoitus oli oikeasti voittaa vaalit. Naisdemari Tarja Halosen oli monelle oikeistosedälle varmasti hyvin traumaattinen. Oikeistosetien katkeran kitkeriä kommentteja Halosesta on niin mainio kuulla. Selvästi arka paikka heille. Halonen ei toki hänkään mikään työläisten ystävä oikeasti ollut, mutta hänellä oli arvot selkeämmin kohdillaan. Niin kohdillaan, että eräs yliluutnantti haukkui häntä kommunistiksi.

Nyt vaaleissa oli kaikenmaailman haataisia ja liberaaleja kyllösiä. Sanottakoon tässä, että äänestin kakkosta. En siksi, että Kyllönen olisi ollut hyvä ehdokas, en edes solidaarisuudestani ”toveripuolueelle”. Äänestin vasemmistolaisinta/vähiten huonoa vaihtoehtoa naiivisti uskoen yhtenäisen vasemmisto-opposition mahdollisuuksiin. Se oli ilmeisesti virhe, mutta ääni se on tyhjäkin ääni, johon Kyllöselle annettua ääntä nyt vertaan – etenkin nyt, kun ideaali yhtenäisestä vasemmistosta näyttää ajautuvan yhä kauemmas oikeiston porskuttaessa entistä vahvempana.

Äänestin Merja Kyllöstä siinä hengessä ja uskossa, että yhtenäinen vasemmisto-oppositio vielä syntyisi. Siitäkin huolimatta, että Kyllönen vaikutti olevan äärimmäisen hyvää pataa hallituksen kanssa ennen Vasemmistoliiton menoa oppositioon vuonna 2014. Vuonna 2014, jolloin entinen liikenneministeri luki liikuttuneena erorunoaan. Unelma yhtenäisestä vasemmistosta vaikuttaa kuitenkin yhä saavuttamattomissa olevalta toiveunelta, joka tuskin tulee toteutumaan. Olisi ollut niin monia paikkoja esimerkiksi antirasismin saralla. Sääli. Vasemmistoa nimittäin kipeästi kaivattaisiin nyt kovan oikeiston aikakaudella, kun erimielisyyteen ja erilaisuuteen suhtaudutaan nykyisin melkeinpä vihamielisesti. Nyt on väärä hetki vasemmiston riidellä. Muualla Euroopassa on sentään yritetty aidosti murtaa oikeistohegemoniaa. Suomessa puoluepoliittisesti sitoutumaton Joukkovoima-järjestö on järkännyt näyttäviä lakkoja ja mielenilmauksia ja käynyt kovaa kampanjaa oikeiston tyranniaa vastaan. Silti tulevassa mielenilmauksessakin on riskinä, että tietyt poliittiset tahot saapuvat paikalle keräämään poliittisia irtopisteitä omalle väelleen. Toivottavasti tälle pannaan stoppi ennen kuin siipeilijät saavat liikaa huomiota. Suhtaudun vastaaviin järjestöihin varovaisen toiveikkaasti.

Takaisin henkihieverissä olevan vasemmiston tilaan. Vasemmiston keskinäinen nokittelu, riitely ja marginalisaatio tulevat mitä todennäköisimmin jatkumaan. Kukin tekee hommia tiukasti ja mustasukkaisesti omissa ympyröissään. Esimerkiksi skpläiset tai muut kommunistit kuittailevat vasemmistoliittolaisille liberaaliudesta, vasemmistoliittolaiset opportunistisina Tony Blairin New Labourin hengessä kuittailevat SKP:n kannatusluvuista. Se on selvää, ettei SKP:n eikä minkään muunkaan radikaalin vasemmistolaisen tahon kannata enää kerjäillä yhteistyötä Vasemmistoliitolta, vaalipuolueaktiiveilta, tai ylipäänsä miltään sellaiselta itseään vasemmistolaisena pitävältä taholta jossa ollaan huolissaan vain omista äänistä. Tämä tuli ilmi, kun Paavo Arhinmäki jäi pois SKDL:n 70-vuotisjuhlista. Vasemmistoliitto vaalipuolueena alkaa olla monella tapaa yhdentekevä, muita suuria puolueita muistuttava liberaalipuolue. Siihen suuntaan ei mielestäni kannata esittää edes kritiikkiä. Ei kuitenkaan menisi perille. Meikäläinen lupaa vastedes pidättäytyä kaikenlaisesta kritiikistä (paitsi sitten jos ja kun ovat hallituksessa leikkauspolitiikkaa tekemässä, pahimpia hullutuksia hiukan jarrutellen). Muutamia hyviä tyyppejä toki on. Nuorempien välillä voi olla vielä enemmän keskinäisiä yhteyksiä. Muutamilla hyvillä tyypeillä ja jonkinlaisilla siteillä ei yhtenäistä vastavirtaan menevää oppositiota kuitenkaan rakenneta. Keskittykööt vaalipuolueaktiivit ja muut opportunistit leikkimään keskenään edistystä ja hiomaan hallituskelpoisuuttaan sekä ”levittämään vasemmistolaisia arvojaan” liberaalisti, Sippo Kähmin sanoin. Tehdään me muut mitä voidaan ja toivotaan, ettei päädytä keskitysleireille laulamaan internationaalia.

Imagen relacionada

Vasemmiston ja samalla myös ihmisoikeuksien ja ihmisyyden hautausmaa oikeistolaisessa dystopiassa?

SKP joutaisi myös siivoamaan omat luurankonsa ja hämähäkin seittinsä. Potentiaalia puolueella on, vaikka sekin on joutunut varsinaiseen kurimukseen. Ollaan oltu ikään kuin pysähtyneisyyden tilassa. Suurimman ongelman muodostavat nähdäkseni puolueen vanhoilliset väyrysläiset. Heidän panostaan mitenkään väheksymättä (useat heistä ovat ajaneet esimerkiksi duunarin ja ympäristön asiaa kovaäänisesti, konkreettisin teoin), on todettava, että useat heistä tuntuvat elävän ensimmäisen kylmän sodan aikaa ja rasistien ääniä muiden muassa kalastellut pikku kekkoslaisena itsensä näkevä Paavo Väyrynen ilmeisesti edustaa heille tätä aikaa. Entinen presidenttiehdokas ja eduskuntaan pyrkivä Väyrynen on  puhunut paljon esimerkiksi Natoa vastaan ja on suhtautunut hyvin kriittisesti Euroopan unioniin (vaikka ilmeisesti itse kannatti muun muassa Lissabonin sopimusta ja ajoi Suomea silloiseen EY:hyn). Tämän lisäksi diplomaattinen suhtautuminen Venäjään on saanut kannatusta SKP:n väyrysläisten keskuudessa. Venäjään (nykyisin kapitalistinen ja fasismiakin lähentelevä), josta ei saisi sanoa oikein mitään kriittistä. Vain läntinen ilmansuunta on paha ja imperialistinen, Putinin Venäjä tuo vakauden ja pelastuksen yhdessä Kiinan kanssa.

Toisin sanoen väyrysläisille tuntuvat riittävän kritiikki Natoa ja EU:ta kohtaan ja Venäjän suhteiden tärkeyden korostaminen. Työväenliikkeelle perinteinen antirasismi ei sen sijaan tunnu olevan kovin tärkeää väyrysläisten keskuudessa. Muistan hämärästi ”luostarikommunisteihin” kuulumattoman toveri Heikki Typön todenneen kirjoituksissaan jotain sen suuntaista, että rasismi, fasismi ja natsismi ovat eliitin puuhastelua. Työläinen ei voi olla rasisti. Työläinen vain on ja kärsii esimerkiksi maahanmuuton seurauksista (luonnollisesti varmaan myös eliitin bilderbergiläinen Soros-projekti?). The Guardianissa oli artikkeli, jossa kerrottiin monien entisten marxistien ja muiden vasemmistolaisten menneen äärioikealle uskoen heidän vasemmistolta varastamaansa retoriikkaa. Tämän näkemyksen mukaan  rasisminvastainen taistelu ei ole niin tärkeää. Tämän näkemyksen mukaan työväenliikkeen ei pidemmällä aika välillä ilmeisesti tarvitse olla korostetun antirasistinen. Näkemyksen taustalla on mitä todennäköisimmin myös turhautuminen siihen, kuinka valtavirtavasemmisto on tupannut ajamaan ”liberaaleja arvoja” (esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa). Ymmärrän toisaalta sen, että joskus koetaan, että perustyöläiset unohdetaan eikä esimerkiksi Vasemmistoliitto ole uskaltanut mennä oikeiston kritiikissään vielä pidemmälle, sortavien rakenteiden vastustamiseen asti. Joillekin edistyksellisille liberaaleille saattaa riittää esimerkiksi pössyttelyn laillistaminen.

smoke and let smoke

2000-luvun liberaali

Lukiessani kuitenkin eräiden kommunistien kirjoituksia, tajusin syvemmin kuinka oikeistohegemonian murtamisen takia myös ne ”liberaaleina” pidetyt arvot ovat hyvin tärkeitä eivätkä suinkaan vastakkain rakenteiden kritiikin kanssa. On myös otettava huomioon, että liberaaleina pidetyt arvot eivät ole mitään länsimaista hapatusta (kuten esimerkiksi Venäjällä ajatellaan). Niiden eteen on käyty kamppailuja verissä päin sortavia rakenteita uhmaten, vaikka monet länsimaat tuppaavat nykyisin esittämään kyseiset arvot erottamattomana osana länsimaisuutta. Kaikkea edistyksellistä on ajettava (pössyttelyn vapauttaminen ei kenties ole niin akuuttia, imperialististen huumesotien lopettaminen sen sijaan on). Rakenteiden kritiikkiä ei tule jättää puolitiehen. On käytävä monen rintaman sotaa. Mikäli tästä ollaan eri mieltä, liikutaan hyvin hämärillä vesillä.

Suomen kommunistinen puolue onkin valintojen edessä. Se voi vielä valita toistaako se virheensä antaen hyvien jäsenten mennä ja aikooko se osin samoille vesille antimilitarismia ja EU-vastaisuutta puhkuvien muukalaisvastaisten tahojen kanssa. SKP:ltä tuli kannanotto presidentinvaalien aikaan, jossa asetuttiin rasismia vastaan. Tulevaisuudessa tästä on pidettävä enemmän ääntä ja siitä, että puolue on valmis lopullisesti astumaan nykyaikaan tekemällä selvän pesäeron menneeseen ja tarvittaessa tekemään ”puhdistuksia”, mikäli halutaan olla osa kansainvälistä työväenliikettä, paikallisuutta unohtamatta.

Peittelemätön, riittävän radikaali, kansainvälinen, paikallisuutta unohtamaton vasemmistolaisuus on ehdottomasti tärkeää, nyt kun eduskunnassakaan ei ole vasemmistopuolueita ja eduskunnan ulkopuolella ollaan aika marginaalissa. Nyt on oltava häpeämättömän vasemmalla, kun muut eivät siihen kykene. On puhuttava ilman häpeää, että elämme luokkayhteiskunnassa, jossa rikas eliitti käy taukoamatonta hyökkäyssotaa pienituloista enemmistöä vastaan. Aitous ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä opportunismin puute herättää vielä paljon todellista kannatusta, toivottavasti silloin ei vaan ole jo liian myöhäistä. Tällä hetkellä fiilikset ovat kyllä hyvin ristiriitaiset. Toisaalta varovaisen toiveikkaat tuntien päästä alkavaan mielenilmaukseen osallistuessa (jossa toki puolueet pysyttelevät tiukasti omissa porukoissaan, pääasiassa irtopisteitä keräten), toisaalta melkoisen lannistuneet. Joskus tosiasioiden tunnustaminen sattuu helvetisti, mutta lopullinen taistelutahto säilyköön nyt vielä niin kauan, kuin henki pihisee. Katsotaan mihin taistelussa päädytään.

Mainokset

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: