Keskustelu haltuun

Huolimatta ristiriitaisista tunnelmista on kyllä sanottava, että 2.2.2018 Senaatintorille suuntautunut mielenilmaus ylitti odotukset kaikesta huolimatta. On mahtavaa huomata, että se kuuluisa kamelin selkä alkaa vihdoin ja viimein osoittaa katkeamisen merkkejä. Työssä käyvät ja työttömät ovat löytäneet toisensa ja kättä päälle lyöden kävivät taistelua oikeiston jyräämistä vastaan. Joukkovoima-tyyliset järjestöt todellakin toimivat. Suomalaiset alkavat toivon mukaan saada lopullisesti tarpeekseen eliitin käskyttelystä ja kepistä. Tosiasia on se, että oikeistolainen rahapussisetiä köyhän enemmistön kustannuksella suosiva eliitti on itse hyvin joustamaton. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että eliitti haukkuu työntekijöitä, työttömiä ja ay-liikettä joustamattomiksi. Niin että oliko esittää esimerkkejä niistä kerroista, kun työnantajien lobbausjärjestöt olisivat tulleet vastaan? Niin arvelinkin, hiljast on! Myöskään appelsiinimedian moralistiset, väkisin väännetyt lakkovastaiset uutiset eivät tässä valossa näyttäydy katu-uskottavassa valossa. On varmaan turhauttavaa, että porvarien lompakkoon Suomen kansantalouteen suuren loven tehneitä lakkoilijoita ymmärrettiin enemmän, kuin työnantajien lobbareita – vaikkakin sitten niukan enemmistön taholta.

Tiedonantajat kävivät mainiosti kaupaksi. Asiaan saattoi osittain vaikuttaa lakkopäivän erikoistarjous; lehti oli toisin sanoen ilmainen. Muutamat eivät kokeneet tarpeelliseksi ottaa lehteä vastaan, heidän joukossaan Juhana Vartiainen. Kyllä mä Juhana-herttuan vielä käännytän! Ehkä sun sanomiset sitten vois jopa kiinnostaa jota kuta. Lehtiä jakaessa ja kylttiä kantaessa törmäsi useaan mielenkiintoiseen henkilöön ja sai olla mainioiden taistelukavereiden kanssa seuraamassa ja kommentoimassa tapahtumaa.  Eräs henkilö totesi, että tilaisuudesta yritettiin alusta lähtien tehdä epäpoliittinen kiva ulkoilmatapahtuma. Verkkouutiset vetikin prinsessana herneen nenään röyhkeästä politiikan tekemistä Tiedonantajaa jakaessa. SKP:n pääsihteeri Petra Pacalén kuittasi epäpolitisoijille. Juhana Vartiaiselle buuannut yleisö palautti seremoniamestareiden mieleen, että keiden hyväksi kyseinen tapahtuma olikaan järjestetty. Li Anderssonin puheenvuoroa arvostin. Hän ainakin vaikutti olevan aidosti mukana tunteella ja tuohtuneena eliitin ylimielisyydestä, toisin kuin vaikkapa poliittisia irtopisteitä kerjäillyt entinen kommunistinuorissakin kääntymässä käynyt Touko Aalto.

20180202_162324

In the ämpäri we trust!

Li Anderssonin suvereenisti voittaman verbaalisen nyrkkeilyottelun jälkeen keskustelukerhossa ottivat työttömyydestä mittaa SDP:n Antti Rinne ja Keskustan varapuheenjohtaja, Lapin kansanedustajatoivo Katri Kulmuni. Antti Rinne voitti ottelun selvästi Kulmunin tyytyessä tyypilliseen oikeistolaiseen nurinaan ja moraalisaarnaan. Rinne ei tyypillisenä demarina ja vapautta rajoittavan tiedustelulain kannattajana tosin hirveästi kehuja ansaitse. En osaa oikeastaan sanoa kumpi oli tympeämpi ”vastarinnan lietsoja”, Rinne vai Touko Aalto. Molemmat toki hiuksenhienosti parempia, kuin hallituspuolueiden edustajat, nuo pienituloisen enemmistön arjesta täysin vieraantuneet.

Ihmettelen monien muiden muassa, miksi hallituksen edustajia oli ylipäätään kutsuttu paikalle. Oli vähän kuin keskisormen näyttöä köyhälistölle. Porvari haluaa viedä lakkoilijoilta näemmä omat tilaisuudetkin pois vesittämällä ne. Tilaisuutta leimasi myös salonkikelpoisuus ja sisäsiisteys (vaikka ulkona oltiinkin). Asioista keskusteltiin lopulta hyvin kiltisti. Vastakkainasetteluihin ei edes vahingossa lietsottu. Luokkayhteiskunta on kirosana, jonka käyttämistä moni haluaa välttää. Kuinka kauan asioiden täytyy huonontua ennen kuin uskalletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Kesy retoriikka pelaa valitettavasti paitsi sosiaalidarvinistisen oikeiston laariin myös rasistisen ihmisvihamielisen oikeiston laariin. Tilaisuuden jo päätyttyä ja ihmisvirran valuessa pois Helsingin Senaatintorilta tuli muutama rasisti aukomaan päitään suvakeille, jotka kuulemma ”ovat pettäneet kommunismin”. Nämä rasistit olivat onneksi aika lailla kömpelöitä, joihin on helppo liittä campmaisia mielikuvia. Seuraava erä ei välttämättä enää ole niin hassunhauskaa ja monissa Euroopan maissa on nähty, kuinka kovan luokan äärioikeisto on noussut täyttämään vastavoiman tyhjiötä edistyksellisen vastavoiman ollessa liian kesyä tai keskenään riitaisia. Äärioikeisto käyttää Suomessakin radikaalilta vasemmistolta varastettua retoriikkaa vedoten kriittisten ihmisten Nato- ja EU-vastaisuuteen. Siinäkin väittivät kovasti olleensa aktiivimallia vastaan.

Kuinka tämän tyhjiön siis voisi täyttää? Aiheesta saisi varmaan pienen pamfletin, jonka tekemisen jätän itseäni viisaammille. Esitän tässä kuitenkin muutamia ajatuksia siitä, kuinka keskustelun voisi saada haltuun porvareilta ja uusfeodalisteilta. Sanottakoon se nyt selvällä suomen kielellä: edistyksellistä aktivismia toteutettaessa ei siis tule missään nimessä vähätellä sellaisia tärkeitä asioita (kuten feminismiä, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia), vaikka tekopyhät liberaalit pitävät nykyisin erottamattomana osana länsimaisuutta. Esimerkiksi Serbiasta näkee, kuinka käy, kun tiettyihin asioihin suhtaudutaan väheksyen, jopa välinpitämättömästi. Titon Jugoslaviassa naisten oikeuksien toteutuminen jäi puolitiehen. Vähäisetkin saavutukset naisten oikeuksista alkoivat murentua Miloševićin aikana. Naiset ylistämällä alistettiin takaisin kotiäideiksi osittain silti heidän työpanostaan hyödyntäen. #metoo-kampanja ei siellä päin ole käsittääkseni saanut kovin suurta suosiota sattuneesta syystä. Naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Sama kaava lienee muualla Kaakkois- ja Itä-Euroopassa ja myös Venäjällä. En todellakaan haluaisi kuvitella sellaista sosialistista Suomea, jossa naisten, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin suhtauduttaisiin väheksyen. Minkälaista edistyksellisyyttä se sellainen on? Näiden ”liberaalien, länsimaisten” arvojen ajaminen on äärimmäisen tärkeää. Joka muuta väittää, kuuluu samaan luokkaan rajakkien kanssa. Eri asia on sitten riittääkö kyseisten arvojen ajaminen, vai uskalletaanko tämän lisäksi mennä kritiikissä vielä pidemmälle, rakenteisiin, porvarin ihon alle? Jos kritisoi samalla rakenteita aidon kriittisesti ja pitkäjännitteisesti, voi mielestäni samalla iloita vähän vaatimattomimmistakin ja joillekin pinnallisemmilta vaikuttavista uudistuksista (kuten imetyksen salliminen kirkossa tai käynnistämällä vaikkapa ”arpi-pride”).

On myös ehdottoman tärkeää, ettei poliittinen kritiikki henkilöidy, kohdistu ainoastaan yhteen henkilöön tai puolueeseen. Henkilökohtaisuuksiinkaan ei tulisi mennä. Alexander Stubb oli lällymarkkinaliberaalina jostain syystä helppo vihan kohde. Samaten roistoprojektinsa jo melko hyvin saavuttanut Anne Berner, johon kohdistunut kritiikki lähenteli ajoittain melkein sovinismia. Nyt vuorossa ovat Juha Sipilä, joka on joutunut myös ”lestadiolaispedofiili”-läppien kohteeksi. Juhana Vartiainen on myös helppo vihan kohde ylimielisyytensä ja yleisen mulkkuutensa takia. Persut ovat edelleen helppo kohde säälittävien känniläppä-tyyppien takia. Vaan uskallettaisiinko sortavia rakenteita kritisoida yhtä vihaisesti? Voisivatko Keskusta, Kokoomus ja Siniset (opportunisteja välillä unohtamatta) saada osansa tasapuolisesti? Olisiko suinkaan paikallaan, että henkilökohtaisuudet vaihdettaisi vielä terävämpään kritiikkiin esimerkiksi jo 1980-luvun lopulta alkanutta talouspolitiikkaa kohtaan? Talouspolitiikkaan, jolla roistot tuhosivat monien ihmisten elämän 1990-luvulla. Perjantaina mielenilmauksessa kuullut buuaukset ja ”pois lavalta”-huudot ovat aina paikallaan, kun köyhiä halveksiva eliitti suvaitsee saapua paikalle puhumaan paskaa ja kritiikittömästi puolustamaan tehtyjä päätöksiä. Sen sijaan olisi ehdottomasti jätettävä pois läpät ”lestoista”, ”typeristä akoista” tai muista vastaavista. Heitot ”ceaușescuista” eivät ainakaan minulta saa sympatiaa. Tilanne on tulenarka ja kynnys poliittisten väkivaltaisuuksien toteuttamiseen on laskenut. Sitä paitsi on niitä muitakin tapoja vastustaa vastenmielistä eliittiä vastenmielisine rakenteineen, kuin väkivalta. Väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta (asia, josta oikeusministeri Jussi Häkkänen oli taannoin huolissaan) ei korosteta nykyisin liikaa.

Brexitistä ja Katalonian tapauksista on opittu, ettei vaikkapa kansojen itsemääräämisoikeutta tule vastustaa sen takia, että sitä kannattavat myös veroparatiisikonnat ja rasistisaasta. Vasemmiston oma ”Lexit”-kampanja jätettiin Iso-Britanniassa hyvin vähälle huomiolle, jolloin varmistettiin, että EU-eron puolesta puhui saarivaltakunnassa näkyvästi ainoastaan helppoheikkien UKIP ja muukalaisvastainen äärioikeisto. Suomessa tätä kampanjaa tukivat huhtasaarelaiset. Samaa virhettä ei tule tehdä Katalonian kohdalla. Tervehdinkin ilolla sitä, että esimerkiksi Vasemmistonuorten parissa Katalonian itsenäisyyskamppailuja tuetaan. Ei tule vastustaa jotain hyvää tai tärkeää juttua vain siksi, koska ääliöoikeistokin sitä kannattaa. Mikäli EU:n talouskuripolitiikka jatkuu edelleen ja Euroopan vasemmistolle ei anneta näkyvämpää roolia päätöksen teossa, olisi kaikkien edistyksellisten suomalaisten aktivistien vedettävä asiasta johtopäätökset ja vailla populismin pelkoa vaatia eroa unionista periaatteella ”ei EU:lle, kyllä Euroopalle”. Jottei äärioikeisto Suomessakin onnistuisi omimaan asiaa itselleen. Nähdäkseni asiaa kannattaisi ajaa yhä vahvemmin ulkoparlamentaarisin keinoin ruohonjuuritasolla. Osa liberaaleista eduskuntapuolueista saattaisi pidemmällä aika välillä lähteä paineen alla kannattamaan eroa Euroopan unionista.

Toinen esimerkki aiheesta liittyy 1990-luvun lama-ajan talouspolitiikkaan, joka oli yksi suurimpia ihmisoikeusrikoksia sisällissodan valkoisen terrorin lisäksi. Aiheesta ei olla hirveästi puhuttu niiden näkökulmasta, jotka menettivät kaiken, elämänsäkin (oman käden kautta). Erkki Tuomioja on joskus yrittänyt herätellä jotain keskustelua lama-aikana velkaantuneiden velkataakan helpottamisesta. Puhutaan ainoastaan siitä, kuinka talous lopulta tervehtyi, kuinka oli tehtävä ikäviä päätöksiä vaikeina aikoina ja siitä, kuinka suomalaiset hyväksyivät epäinhimilliset ja ihmisoikeuksien päälle sylkevät leikkaukset. Mitään ei mainita siitä, että nykyinen työttömyys, josta työttömiä syyllistetään (nyt aktiivimallin muodossa), luotiin suurelta osin 1990-luvun talouspolitiikalla. Aiheesta on kirjoittanut Erkki Aho, entinen perussuomalainen tai nykyisinkin puolueeseen kuuluva, en ole saanut asiasta oikeen selkoa. Oli niin tai näin, asiasta on puhuttava, oli kirjoittajana persu tai ei. Kyseinen henkilö varmasti kirjoittaa asiasta itsekkäistä syystä (ymmärtääkseni kärsi itsekin lama-ajan seurauksista) ja hänen tiedetään syyllistyneen kunnianloukkaukseen, aihe, josta toveri Ulpu Iivari minua huomautti Facebookissa, kun vielä olin mukana ”Sosialidemokratia Suomessa” Facebook-ryhmässä. Iivari asetti kyseenalaiseksi ryhmään linkkaamani linkin Ahon kirjoituksesta ja peräsi minulta lähdekritiikkiä, koska persu. Linkkasinkin ryhmään vanhan Ylen artikkelin, jossa spekuloitiin 1990-luvun ”Koiviston konklaavin” salaisissa kokouksissa tapahtuneen painostusta tuomioistuinten suuntaan. Väitetyllä painostuksella kuulemma tähdättiin siihen, että pankeille oltaisi tehty myötämielisiä päätöksiä pankkien ja velallisten välisissä kiistoissa. Kyseisen linkin linkkaaminen toi allekirjoittaneelle potkut demarien Facebook-ryhmästä. Minkäänlaisia perusteluja en ole kuullut. Näin ei ainakaan oteta sitä keskustelua haltuun.

Hyvin lyhyeksi lopuksi toteaisin vielä, että ehdoton dogmatismi ei vie pitkälle. Ehdotonta dogmatismia olen hyvin harvoissa, jos kenessäkään havainnut. Sen sijaan dogmatismiin saatetaan olla kallellaan vaikkapa siinä, että sosialistisen maan hallintoa tuetaan ehdoitta, tapahtui mitä hyvänsä. Esimerkkinä Venezuela, jossa hallinto on ollut kyvytön uudistamaan talouttaan. Riippuvuus öljystä ja huonosti hoidettu maatalouspolitiikka ovat osasyy talouskriisiin, kuten myös kyvytön ja karismaaton hallinto. Oppositio käy varmasti myös kauppasotaa ja maahan tulee tavaroita hamstraavia salakuljettajia ulkomaita myöten. Silti hallintoakin on voitava kritisoida. Kriisi on tosi. Aiheesta hieman lisää mahdollisesti jo seuraavassa tekstissä. Kritiikin rinnalle on tuotava myös kritiikki Venezuelan oikeistolaista oppositiota kohtaan ja Yhdysvaltojen imperialistista politiikkaa vastaan. Kun kyetään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, analysoidaan asioita vieden kritiikki myös pidemmälle ja kyetään joustamaan omassa ajattelussa (en nyt siis todellakaan tarkoita keskustavasemmistolaista/liberaalia tai väyrysläistä opportunismia), ollaan mielestäni jo hyvässä alussa.

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä välttämättä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: