Archive | maaliskuu 2018

Ulkoasulla ja luokalla on väliä

Vastuuvapauslauseke: Teksti kirjoitettu heteromiehen näkökulmasta. Moni muu saattaa kokea asian hieman eri tavalla.

Sanon tämän siitä huolimatta, että se saattaa joitain ärsyttääkin: elämme luokkayhteiskunnassa, jossa eliitti pysyttelee omissa kuplissaan (sen huomaa useista kiirehdityistä päätöksistä, joita tehdessä ei olla perehdytty pienituloisen enemmistön elämään millään muotoa), köyhät ja pienituloiset omissaan. Tämä pätee myös deittailuun. Iltapäivälehdissä ja sanomalehdissä julkaistaan aina silloin tällöin tutkimuksia, joista käy ilmi, että luokkaerot vallitsevat deittailukulttuurissakin. Akateemiset ja pienet piirinsä muodostaneet harvemmin ovat kiinnostuneet raksaduunarista tai siivoojasta, työttömästä sosiaalituilla sinnittelevästä puhumattakaan. Todetaan, että esimerkiksi saman alan opiskelijat löytävät helpommin jutun aiheita keskenään, kuin vaikkapa laki-ihminen ja automekaanikko. ”Lika barn leka bäst”, kuten ruotsiksi sanottaisiin.

tinder

Ennen oli Match-palveluita ja Suomi24-chatteja. Jopa taannoinen Kiss-keskustelukanava muistuu mieleen. Nykyisin on helppokäyttöinen Tinder. Tinder-sovellus on kenties yksi pinnallisimpia deittipalveluita mitä on. Siinä liukuhihnamaisessa ”swaippailussa” ei syvempää suhdetta edes taideta etsiä. Saatetaan joskus klikata oikealle vain testausmielessä. Onko oma markkina-arvo kohdillaan? Sitten ei välttämättä edes sanota mitään. Yhden yön jutut taitavat olla aika in. Sitten kuitenkin toivottaisi syvempää suhdetta, jota Tinderistä ei oikein tunnu löytyvän. On sanottu, että naispuoliset ovat usein kyynistyneitä monien seksin vonkaajien jäljiltä ja ovat sen vuoksi valikoivia. Miehet taas klikkaavat kaikkia siinä toivossa, että edes jonkun kanssa matchaisi. Miesten small talk on kuulemma usein sitä perinteisen huonoa (poikkeuksellisia sanaseppojakin toki varmasti on). Sanotaan juuri ja juuri ”moi”, jonka jälkeen tivataan, että ”läheks panee vai mitä etit?”.

Yleinen mielikuva Tinderistä on salikuvia, fitness-sefieitä, oman elämän kuvaamista mahdollisimman tyylikkäästä kuvakulmasta (vähän kuin Instagramissa, jossa jopa kuvat ghetoista tuntuvat pelkistyvän vain hienoihin kuviin grafiiteista, katutaiteeseen yleensä, ”gangsta muthafucka”-tyylisiin kuviin, fiilistelykuviin paikoista, joissa joskus oli ghettoja jne, mutta entä ne ghetot itsessään, ne varsinaiset kuvat naapurustosta?). Kauneutta ja tyylikkyyttä toki tarvitaan. Ikävää, jos kaikki pakotettaisiin toisaalta sellaiseen pakotetun tasaiseen sosialistiseen realismiin. Kaikki käsittävät kauneuden ja tyylikkyyden varmaan eri tavoilla, mutta uskallan väittää, että moni pitää esimerkiksi Bora Boraa kauniina paikkana. Moni ihastuu kolonialistisen ajan arkkitehtuuriin, luontokuviin, urheilukuviin ja siistiin ulkoasuun. Vasemmistolaisissa piireissäkin ulkoasu ja ulkoinen ilmaisu ovat tärkeitä asioita, nykyisessä maailmanajassa usein syystä kunhan ei liioitteluksi mene. Esimerkiksi televisiossa harvemmin pärjää vain ”punaisella pukeutumisella” ja pelkällä räväkällä antiporvarillisen vastustamisen retoriikalla. Varsinkaan silloin, jos omat konkreettiset vaihtoehdot samalla puuttuvat tai eivät ole sillä hetkellä selvillä. Vasemmistolaisissa piireissä onkin ilo havaita, että ulkoinen olemus on hyvässä kunnossa. Vasemmistossa on myös se hyvä puoli, että siellä ei pelkällä ulkoisella olemuksella pitkälle pötkitä.

datingbetweenclasses

 

Arjesta puhuttaessa yleisesti tuntuu olevan aina vaan tärkeämpää, että näyttää pärjäävältä ja mielenkiintoiselta, upealta, tärkeältä (mut ehkä vähän hipsterihtavalta silti) mielellään paljon matkustelevalta. Ihan tavalliset asiat koetaan ankeiksi. Kanarian saaret ja jopa Thaimaakin taitavat olla pian ”niin nähtyjä” ja ”niin tavallisia”, melkei ku kotona kävis, junttii (trendikkäät ihmiset ja Mika Lintilä tietävät, että jos lomaillaan Suomessa, on se tehtävä lomarahojen leikkausten jälkeen ja ylihintaisissa lasi-igluissa). Tinderistä puhuttaessa tuntuu deittisovelluksessa, ainakin Suomessa, näkyvän pääasiassa kaiken maailman matkaajia, vuorikiipeilijöitä, treenattuja ja ulkoisesti hyvin huoliteltuja menestyksekkäitä deittailijoita. Sellaista kiiltokuvameininkiä, niinku elokuvissa. Eks niissä Cheekin täydellisyyteen pyrkivissä selfieissä muuten mennyt tuntikaupalla sen dokumentin mukaan?

Kokeilin Tinderiä ollessani Kolumbiassa ja nyt Suomessa. Kolumbiassa tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että Kolumbiassa on enemmän ihmisiä, kuin Suomessa ja Suomen Tinderissä vietin vähemmän aikaa. Kolumbiassa tutustuin niin velkaantuneeseen yksinhuoltajaäitiin, ylempään keskiluokkaiseen kuin yrityksen perustajaan. Maassa, jossa luokkayhteiskunta on ollut hyvin syvä jo alusta lähtien. Luokkaerot näkyivät hyvin myös porvarillisessa Tinderissä. Profiileja selatessa oli toisaalta aika perusjuttuja: varoiteltiin innokkaita miehiä, ettei etsitä seksiseuraa, kuvan maisemat ja profiilitekstit olivat melko tavallisia (vaikka kyllä niitä kokemuksia etsiviä matkailijoitakin oli). ”Gringot” ovat tainneet Tinderin ihmeellisessä maailmassa käydä, koska ajoittain profiiliteksteissä näkyi tekstiä tyyliin: ”ei konkistadoreille” (ellei meinattu naisten valloittajia näin yleensä). Osuvimmat profiilitekstit liittyivät Kolumbiaan liitettyihin mielikuviin. Eräskin käyttäjä totesi niille seuraa etsiville ulkomaalaisille tai ”expatriaateille”, jotka tietävät Kolumbiasta vain huumeet ja Pablo Escobarin”, että he ovat todennäköisesti itse addiktoituneita aineisiin. Miksi he muuten kyselisivät huumeista niin paljon eivätkä esimerkiksi Gabriel García Márquezista ja kolumbialaisesta kulttuurista ylipäänsä?

Porvarillinen Tinder vaikuttaisi olevan Suomessa vielä porvarillisempi, kuin oikeistolaisessa Kolumbiassa, vaikka melko porvarillista meininki lopulta espanjankielisessä Tinderissä oli. En Kolumbian Tinderissä törmännyt niin oikeistolaisiin profiiliteksteihin ja viboihin, kuin suomalaisessa Tinderissä. Toistettakoon vielä se, että vietin suomenkielisessä liukuhihnadeittisovelluksessa paljon vähemmän aikaa, eivätkä ”moi”-tyyliset keskustelut johtaneet tapaamisiin. Oli sellaisia toivomuksia, että miehen täytyy tulla toimeen omillaan. Saatettiin sillä tarkoittaa sitäkin, ettei haluttu kaiken jäävän mahdollisessa suhteessa naisen vastuulle (nainen kun on Suomessakin valitettavasti kotiorja, joka töiden lisäksi joutuu vastaamaan myös kodin pyörittämisestä). Samassa yhteydessä saattoi tosin näkyä myös pyyntöjä tyyliin: ”peräkammarin pojat älkööt vaivautuko”. Tämän tyylisiä iskulauseita näkyi myös itseään ”vihermaailmanparantajina” pitävien profiileissa. Muutamina poikkeuksina näkyi myös niiden profiileja, jotka tunnistautuivat avoimesti rasisteiksi. Tarvitaanko Suomeenkin sitten punaista deittipalvelua?

leftistdating

Mikä on syynä siihen, että suomalainen Tinder-palvelu näyttäytyy porvarillisemmalta, kuin kolumbialainen vastaava? Äärimmäisen oikeistolaisessa Kolumbiassa Tinderissä sentään luokkarajat hieman särkyvät, kun profiileissa saattaa näkyä vaatimattomaankin tuloluokkaan kuuluvia eivätkä oikeistolaiset näkemykset korostu niin vahvasti. Suomessa kaikki vaikuttavat niin sanotusti menestyjiltä. Yhtenä syynä tähän on tietenkin yllä mainitut erot maiden väkimäärissä. Kulttuurierot, historialliset erot ja erot poliittisten taistelujen lopputuloksissa ovat suurimpia syitä. Sukupolvia toteutettu talouspolitiikka on vaikuttanut merkittävästi.

Suomessa esimerkiksi ”peräkammarinpoikia” ei suvaita ollenkaan. Ei liene tavatonta, että jotkut haluavat itsenäistyä jo 16-vuotiaina. Suomessa vallitsee äärimmäinen individualismi, yksilökeskeisyys, jollaista näkee myös muualla pohjoismaissa ja länsimaissa. Jo varhaisesta nuoresta asti on pyrittävä nopeasti eteenpäin ja mahdollisimman varhain on tiedettävä, mitä elämältä haluaa. Jo alusta saakka on oltava järkevästi ajatteleva ja virheetön yksilö ja verkostoiduttava päästäkseen menestykseen kiinni. Kirkolliset perhekäsitykset eivät näillä leveysasteilla myöskään ole määritelleet arkea aikoihin (vaikka kristilliset, soinilaiset ja huhtasaarelaiset yrittävätkin palautella perinteisiä arvoja esittäen ne vapautena päättää omista asioista, haukkuen ”sosialisteja” kotiäitivihasta). Kun valtio on vielä pitänyt huolen ikääntyneistä vanhemmista (nykyisin yhä huonommin), perheiden välit pysyvät etäisinä nuorempien painellessa menemään keskittyen äärimmäiseen kilpailuun perustuvan yhteiskunnan vaatimuksiin ja mahdollisten kulissien kannatteluun.

Syvien luokkaerojen piinaamassa Kolumbiassa ollaankin sitten toisessa ääripäässä. Aishi Zidanin kirjoitus palestiinalaisesta perheläheisyydestä voisi monilta osin kuvata myös kolumbialaisia perhesuhteita, vaikka uskonto onkin eri. Kolumbiassa kirkolla ja konservatiivisilla perhearvoilla on edelleen vahva jalansija ihmisten arjessa (vaikkakin nykyisin erilaiset herätysliikkeet ja luterilainen kirkko ja jopa maallistuminen ovat joiltakin osin kaivamassa maata roomalaiskatolisen kirkon alta). Maassa ei myöskään ole ollut sosiaaliturvaa ja on melkeinpä automaattista, että vanhemmista pidetään huolta aina siihen saakka, kunnes heistä aika jättää. Toki tähänkin on olemassa poikkeuksia eikä vanhusten kaltoinkohtelu sielläkään ole mikään vieras ilmiö. Aika sama pätee myös lähempänä, Etelä-Euroopassa. Esimerkiksi Italiassa on hyvin tavallista, että kolmekymppiset asuvat kotona. Asiasta on käyty ihan oikeudenkäyntejäkin liittyen ”bamboccionien” elättämiseen. ”Peräkammarius” ei Kolumbiassa ole sinänsä noloa, kunhan ”aikuiset lapset” käyvät töissä. Yhteiskunta on sielläkin hyvin kova ja kilpailu on oikeastaan vielä äärimmäisempää, kuin Suomessa. Usein kolumbialaisen pahin vihollinen vaikuttaisi olevan toinen kolumbialainen.

Mikä siis olisi viisasta? Pidetäänkö tilanne entisellään? Pitäisikö meidän kannustaa toisiamme yhä vahvemmin niin sanottuun luokkadeittailuun; porvarit deittailevat porvareita, ryysyköyhälistö pysytelköön omissa porukoissaan tai yksinään? Tuoreet tutkimukset vihjailevat siihen suuntaan, että seurustelukulttuurissa ylitettäisi luokkarajoja yhä harvemmin. Toisaalta jo silloin ennen alkeellistakaan hyvinvointijärjestelmää tapahtui ajoittain molemminpuolisia hyppäilyjä luokkien ja säätyjen yli, joita nykyisin romantisoidaan romanttisissa aikuisten satukertomuksissa. Olisihan se hienoa, jos ihmiset piittaisivat sen ulkoisen olemuksen sijaan, tai edes ulkoisen olemuksen lisäksi oikeasti, ei pelkästään puheissa, siitä, mitä sen pintaliitoisen menestyksen pinnan alta oikeasti löytyy. Vaan sellaiseen utopiaan taitaa olla vielä monen sukupolven ja monenmoisen taistelun verran matkaa. Ja onko koko ajan oltava tyylikkään näköinen? Miten tyylikkyys lopulta määritellään?