Archive | elokuu 2018

#Luokkataistelu100

Suomen kommunistinen puolue perustettiin Moskovassa 100 vuotta sitten. Tästä jaksetaan muistuttaa (sanaa ”Moskova” painottaen) valtamedian taholta kiitettävästi. Onko tarkoituksena lietsoa sellaista näkemystä, että taustalla olisivat vaikuttaneet venäläiset? Nämä oikeistolaisten tarinoinnit joistain piiloagendoista” ja ”viidennestä kolonnasta” sopisivat varmasti Ilkka Remesin uuden romaanin aiheeksi. Tosiasiat tuppaavat vaan olemaan usein raadollisempia ja verisempiä, kuin haluttaisi tunnustaa. Miksikö SKP perustettiin Moskovassa? Asialla lienee jotain tekemistä sisällissodan verisen lopputuloksen ja toisinajattelijoiden vainoamisten kanssa. Kommunistinen toiminta oli Suomessa rangaistavaa toimintaa. ”That made the late Sen. Joseph McCarthy look like a baby”(Donald Trumpin uhriutumisiin tässä viitaten)! Toki vaihtoehtoisilla faktoilla usein pelaavalle oikeistolle on helpompaa laittaa kommunisteihin ulottuneet vainot vain Stalinin piikkiin unohtaen omat demokratiaa ja kansanvaltaa halveksivat pelinsä.

Resultado de imagen de suomen kommunistinen puolue logo

Usein perussuomalaiset valittavat, että media kohtelee heitä epäreilusti syrjien heitä. Media kieltämättä aiemmin suhtautui nuivasti perussuomalaisiin (jossa nuivia tunnetusti on riittänyt) sen meinattua nousta hallitukseen vuonna 2011. Uutismedioiden pääkirjoitukset huokuivat persuvastaisuutta. Oli se viihdyttävää kuulla, kun demareissakin puhuttiin pimeyden voimista. Jutta Urpilainen ja muut tosin yrittivät aiemmin kalastella ”maahanmuuttokriittisten” ääniä ”maassa maan tavalla”-motolla. Barack Obaman fanittamisesta hypättiinkin opportunistisesti hetkeksi persujen linjalle. Sittemmin on muuttunut ääni kellossa ja nykyisin esimerkiksi Helsingin Sanomat ynnä appelsiinimedia (Ulla Appelsinin Ilta-Sanomiin viitaten) kosiskelevat perussuomalaisia enemmän tai vähemmän enkä ihmettelisi, jos SDP:kin ottaisi mallia Ruotsin demareista ja lähtisi myötäilemään äärioikeiston maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Hyljeksityistä arvostettujen joukkoon. Vaan onhan jo historia osoittanut sen, että porvari liittoutuu mieluummin fasistien kanssa, jos tasa-arvovaatimukset alkavat kuulostaa liian hurjilta.

Vaan jos media jotakin puoluetta hylkii, niin se on kylläkin SKP.  SKP on varmasti kiitollinen Hesarille siitä, että se antoi omalla tavallaan julkisuutta puolueelle sen satavuotispäivänä, vaikkakin yrittäen jälleen polkea puoluetta maan rakoon. Se kuuluu asiaan, että SKP:stä kirjoitettaessa aina muistetaan marginalisoida se, tuoda neuvostoliittokortti mukaan ja ehkä joku saattaa medioista kyseenalaista puolueen oikeuden jopa olemassa oloon (SKP:n nimestä on väännetty kommunistien keskuudessa ja ilmeisesti myös Vasemmistoliitossa jotkut ovat sitä mieltä, ettei nykyisellä SKP:llä olisi mitään tekemistä menneisyyden SKP:n kanssa). Leimaavat lehtiartikkelit ovat tietenkin aina joko uhka tai mahdollisuus. Tämän jutun voisi sanoa olevan ihan ok.

20180829_022051

Joku voi tietenkin yksinkertaistaen todeta, että mediaa nyt vaan sattuu kiinnostamaan vain ne, jotka ovat vallassa. Toki pelkästään tämä on moniäänisyyden ja tasapuolisuuden kannalta hyvin kyseenalaista. Uskallan silti heittää, että jos SKP olisi eduskunnan oppositiopuolue tai vallassa, saisi se sellaista ideologista lokaa niskaansa näennäisen tasapuoliselta lehdistöltä, että siinä uutisoinnit Li Anderssonin kännäilyistä (ja oikeistolaisen asenteellinen uutisointi vasemmistoliitosta ylipäänsä) eivät näyttäisi enää miltään. Nyt autoritäärisyyden noustessa kovan oikeiston aikana, on tietenkin mahdollista, että vasemmistoliittoa ja jopa vihreitä (erityisesti Aino Pennasen tapauksen jälkeen) aletaan pitää ääripuolueina. Olisipa tuolla Vastavirtafestivaalien fasismin vastaisessa tilaisuudessa olla useampi niin sanottu maltillinen kuuntelemassa puheenvuoroja nykypäivän fasismista. Oli meinaan hyviä puheenvuoroja fasismin monista kasvoista.

Vastavirtafestivaali 2018

Helsingissä järjestettiin aina niin mielenkiintoinen Vastavirtafestivaali-tilaisuus, tällä kertaa Arbiksella. Samana viikonloppuna samassa paikassa juhlistettiin myös SKP:n satavuotispäiviä. Kaksipäiväisen festivaalin tarkoituksena on koota yhteen pääasiassa vasemmistolaisia tahoja saman katon alle vaihtamaan näkemyksiä, tai kuten Vastavirtafestivaali itse määrittelee itsensä:

”Kansalaisyhteiskunnan erilaiset toimijat; kansalaisjärjestöt, joukkoliikkeet, ay- ja rauhanjärjestöt, poliittiset järjestöt ja yksittäiset aktivistit rakentavat yhdessä tapahtuman, jossa ne itse ottavat oman tilansa ja toimintansa haltuun.

Teemoja tapahtuman erilaisille keskusteluille ja toiminnoille löytyy laidasta laitaan. Yhteistä on voimakas usko yhdessä tekemisen voimaan.”

Mielenkiintoisina pidin erityisesti yllä mainittua fasismin vastaista tilaisuutta. Kysymysosuuden alettua mieleen palasi ajatus siitä, että fasismista puhuttaessa on tapana tarkastella kyseistä käsitettä liian usein historiallisesta näkökulmasta käsin. Se vanha toisen maailmansodan aikainen fasismi oli paha juu, ja kaikki ne francot, salazarit ja pinochetit oli ihan kauheita… Vaan kuinka onkaan nykyisin? Turun natsismin vastaisen marssin jälkeen usein kuuli sellaisia kommentteja, ettei Turussa ollut oikeita natseja. Jep. Korvaa se vanha hakaristi viikinkien riimuista kopioidulta ylöspäin osoittavalla nuolella, älä pukeudu ruskeaan, tuunaa ulkoasuasi ja sanastoasi vähän niin hämärrät käsitteitä ja mielikuvia vieläkin enemmän ja saat ihmisoikeuksien puolustajat näyttäytymään pahaisilta tappelupukareilta ja yhteiskuntarauhan vaarantajilta! Kun kyseessä on selvästi fasistinen taho, käytän itse rohkeasti ”fasisti”-termiä. Joku voisi sanoa, ettei saa nimitellä. Näkemys on sinänsä ymmärrettävä erityisesti henkilöön menevissä kysymyksissä. Fasisti-sanaa tupattiin myös käyttämään Neuvostoliitossa aseena välillä vähän kaikkia vastaan, sellaisiakin, jotka vaan sattuivat arvostelemaan stalinismia tai neuvostojärjestelmän heikkouksia. Toki on aina mietittävä, ketä fasistiksi tulee sanoa. Ehkä olisi järkevämpää käyttää fasisti-termiä pääasiassa puolueiden ja järjestöjen kohdalla. Mielestäni Jussi Halla-ahon johtamaa Perussuomalaiset-puoluetta voisi pitää fasistisena puolueena.

Osallistuin myös tilaisuuteen, jossa käsiteltiin Marxia ja taidetta. Johtopäätökseni eräästä asiasta vahvistui. Koko vasemmistoskenelle tuntuu olevan leimallista se, että osataan hyvin kriittisesti analysoida vallitsevia olosuhteita ja suunnataan energiat usein kritiikkiin. Mutta uskalletaanko omia vaihtoehtoja tuoda esille rohkeasti ja röyhkeästi? Eikö silloin ennen vanhaan vasemmiston voittokulku perustunut vaatimuksiin, toivoon ja parempien vaihtoehtojen tarjoamisiin? Ollaanko nykyisin vain kriittisiä ja jotain vastaan vai ollaanko myös jonkin puolesta? Kuluvatko kaikki voimavarat jatkuvassa puolustusasemassa olemiseen? Leikkauksia vastustetaan, aivan oikein, niin pitääkin. Vaan uskalletaanko leikkausten vastustamisessa mennä pidemmälle vaatien konkreettisesti jotain uutta? Hyvä kysymys olisi myös, vastustetaanko leikkauksia vaiko vain joitakin leikkauksia? Kaikki eduskuntapuolueet ovat sitä mieltä, että jostain on leikattava. Niin sanottuja omia sektoreita (terveys, koulutus tms.) saatetaan puolustaa, mutta velkapelottelua ei edes oppositiossa kyseenalaisteta. Toiseksi, jos ollaan sitä mieltä, että ei missään nimessä leikkauksia, mitä sitten tehdään, että saadaan asiat paremmiksi? Siihen täytyy lähteä etsimään vastausta eduskunnan ulkopuolelta.

Uskon, että esimerkiksi SKP:llä on enemmän tarjottavaa tässä asiassa. Kaikkia vastauksia sillä ei tietenkään ole. Puolueista yleensä puhuttaessa on tullut havaittua, etteivät puolueet yksin ole riittäviä. Tarvitaan yhä enemmän ruohonjuuritason toimintaa ja erilaisten yhteistyöverkostojen luomista. Hyvien tyyppien kanssa kannattaa luonnollisesti aina tehdä yhteistyötä, kun siihen on tilaisuus (puoluepolitiikan ulkopuolella siis, puoluepolitiikasta puhuttaessa niin sanottu ”yhtenäinen vasemmisto” on mielestäni haihattelua, josta olisi oman terveyden kannalta hyvä luopua). Joskus on hyvä olla myös niin sanotusti poliittisesti iskettävänä. Vähemmän muiden ”kaappioikeistolaisten” kritisointia, niin riittää voimavaroja oman toiminnan kehittämiseen.

Usein voimavarat menevät myös siihen, että keskitytään analysoimaan liiankin kanssa sitä mikä on porvarillista ja mikä ei. Erottautuminen on tärkeää aikana, jolloin puolueet muistuttavat toisiaan paljon, ainakin talouspolitiikan osalta. Siinä vaiheessa ollaan kuitenkin menty liian pitkälle, kun aletaan tehdä asioista liian vaikeita. Tällä tarkoitan aktivismissa sitä, että sen tekemisen sijaan aletaan liikaa miettiä mikä on tarpeeksi prolea ja missä taas kulkee porvarillisuuden raja. Kun aika menee liikaa tällaisten asioiden pohdintaan, ei lopulta uskalleta tehdä minkäänlaisen kynnyksen aktivismia, koska kaiken on aina oltava niin syvällisen teoreettista, sanoman tultava varmasti marxismi-leninismin ajatusten pohjalta ja tietenkin sen on oltava kamalan vakavaa ja julistavaa, näin kärjistettynä. Eihän kukaan nyt halua häröillä tai pelleksi ryhtyä! Saatetaan myös pelätä, että meidät vedätetään käyttämään kapitalistien termejä, joka automaattisesti tarkoittanee sitä, että olemme jo uhraamassa itseämme kapitalismin alttarilla. Sanaston käyttäminen on tärkeää. Pääministerimme Juha Sipilä on omaksunut äärioikeiston käyttämän termin vihervasemmistosta. Osoitus siitä, että oikeisto uskaltaa ja osaa olla hyökkäävä ja röyhkeä.

Vaan kuinka menee vasemmalla? Uskallemmeko vastustamisen lisäksi olla sopivalla tavalla röyhkeitä? Voidaanko markkinasanaston pelkäämisen sijaan käyttää kyseistä sanastoa kapitalisteja vastaan? Voidaanko vyöryttää omia käsitteitä siten, että niitä voisi valtavirtaisemmissakin piireissä käyttää? Miksi emme voisi esimerkiksi taiteessa tosissaan kosiskella suurta yleisöä tavalla johon samaistua helposti? Monet isot taiteilijanimet lähtivät köyhistä oloista ja nykyisin kivaksi brändätty muraalitaide ja moni muukaan ei ollut mikään rikkaiden taiteilijoiden juttu. Kapitalistit työntävät taiteilijoita nurkkaan valtaamalla heiltä tilan. Tämän takia taide on tuotava kaduille. Näin vallataan takaisin menetetyt, luovutetut vapaat tilat (korkojen kanssa), jotka suurpääoma luvattomasti taiteilijoilta anasti ja anastaa. Joskus se hyökkäys on paras puolustus. Mielestäni yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä on ”Marxipaanien” keino, johon kuuluu kiertäminen eri puolilla lukemassa Marxia julkisella paikalla. Ei juuri tuo välttämättä kaikkien juttu, mutta toiminee hyvänä esimerkkinä siitä, ettei aktivismia tarvitse aina ajatella liian monimutkaisena ja vaikeana asiana, rakettitieteenä, vaan matalan kynnyksen toimintana, johon voi itse lähteä mukaan ja ehdottamaan ja kehittelemään jotain lisää.

Musiikista: Miaminkuubalainen Pitbull levittää poliittista ideologiaansa näennäisen pinnallisella tyylillään (tarttuvilla massarytmeillä ja hokemisilla), jossa taustalla vaikuttaa hyvin syvä antikommunistinen tai ainakin anticastrolainen ideologia. Vetoaako työväenmusiikki samalla tavalla? Vanhoja työväenlauluja on kiva laulaa ja kuunnella. Sen lisäksi on kiva tehdä uusia biisejä (fanitan Merikukka Kiviharjua ja Maria Aleksandraa, Paleface ja MC Kajo ovat myös tosi kovia). Vähänkö joku samaistuisi vaikkapa sellaiseen lauluun, jossa rallateltaisiin, kuinka koti ja perhe (jos sellaisia on) on Uudellamaalla, mutta pätkätyö on jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Siihen päälle vielä pieni samplays, eli kappaleen päälle lyhyt nauhoitettu pätkä, vaikkapa Chisun ”Mun koti ei oo täällä”-kappaleesta ja lainauksia joidenkin päättäjien näkemyksistä työn vastaanottamiseen liittyen. Tästä työn epävarmuudesta voisi vielä vääntää aasinsillan symboliikkaan liittyen. Kuinka moni nykyisin oikeasti samaistuu sirppi ja vasara -symboleihin? Vastakysymyksenä voisi heittää, kuinka tehdä symboleita niin abstraktista asiasta, kuin ”epävarmuus”? Se lienee toisen pohdiskelun aihe se.

X-Everywhere

Tilanne on haastava ja vihollisia on monenlaisia. Päävihollinen on luonnollisesti oikeisto, niin kapitalistinen markkinaliberaalioikeisto kuin rasistinen äärioikeistokin. Oman haasteensa tuovat myös menneisyydessä elävät dogmaatikot, jotka saattavat vieläpä olla tietoisesti rasisteja tai tiedostamatta edesauttaa rasismin, sovinismin ja muun taantumuksellisuuden hivuttautumista niin kommunistisissa kuin muissa vasemmistolaisissa puolueissa. Sinänsä oikeutettu kritiikki ”vihervasemmistolaisten” eduskuntapuolueiden keskittymisestä ainoastaan arvoasioihin (sortavat rakenteet unohtaen), näyttäytyy valitettavasti yhä useammin vain sellaisena keinona, jolla oikeutetaan vanhaan tarrautuminen.  Maailman muuttuessa on tuttua ja joskus turvallisen tuntuista pitää kiinni menneestä, vaikka silloin tiputtaisiinkin kelkasta tai taannuttaisiin.Samoin on myös helppoa syyttää kaikkia muita revisionismista, harhaoppisuudesta, ja pitää omia näkemyksiä ainoina oikeina lahkolaisten tavoin. Tällöin ollaan alttiita esimerkiksi kansallissosialistien lobbauksille, joille eivät merkitse mitään minkäänlaiset ihmisoikeudet. Sosialismi sanassa ”kansallissosialismi” ei tietenkään tarkoita mitään. Vähän sama, kuin perussuomalaisten käyttämä ”työväenpuolue” motossa ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

KTP (Kommunistinen työväenpuolue) on stalinistinen puolue, jolle on ok tukea myös ei-kommunistisia diktatuureja – kunhan ne eivät ole länsimaisia tai länsimielisiä. Tämän tyyppiset ihmiset ovat lisäksi pelottavan usein valmiita tekemään yhteistyötä hämärämpienkin tyyppien kanssa ja tekemään kyseenalaisia valintoja johtoon. En ihmettelisi, vaikka mukaan mahtuisi jokunen äärioikeistolainenkin kaveri ajamaan puhdasoppisina itseään pitävien kanssa stalinistista sosialismia ”kansallisella” tasolla. Tässä tekstissä mainitsin, kuinka pari äärioikeistolaista tuli aktiivimallin vastaisessa mielenilmauksessa aukomaan päätään ”suvakkikommunismin” petollisuudesta ”todelliselle kommunismille”. Aika näyttää, lähteekö KTP äärioikeistolaisten kelkkaan lopullisesti, kenties jopa sulautuen äärioikeistoon. KTP ja ktpläisyys/väyrysläisyys on työväenliikkeelle vahingollinen kaikessa marginaalisuudessaan. Tälläisiin ihmisiin kannattaa tehdä selkeä pesäero, mikäli halutaan olla uskottavia. Katsotaan sitten onko näillä puhdasoppisilla tarjota muuta vaihtoehtoa, kuin ihailla Putinia ja haukkua kaikkia erimielisiä revisionisteiksi.

Nicaragua-näyttely

Olin mukana rakentamassa valokuvanäyttelyä  valokuvaaja Toivo Koiviston kanssa SKP:n satavuotisjuhlaa varten. Aiheena oli sandinistivallankumous, josta kertovia kuvia asetettiin seinälle Arbiksen kahvioon. Tämän lisäksi kahvion pöydältä saivat halukkaat ottaa mukaansa olkihattuja, marakasseja, ja puisia lintuja.

20180825_104329(1)

For old times’ sake…

 

20180825_104316

Tuntematon sotilas

20180825_104301

Artisti ite

20180825_103919

 

”Lobbausta”, voisi joku sanoa. Nicaraguassa kun on tilanne niin sanotusti päällä. Presidentti Daniel Ortegan hallinto on epäsuosiossa ja mielenosoitukset tuntuvat kasvavan ja väkivallan laajeneminen on hyvinkin mahdollista. Tässä yhteydessä, sopivasti SKP:n täyttäessä pyöreitä on tietenkin mitä oivallisin tilaisuus muistella menneitä ja lobata samalla (”solidaarisuutta meille sosialisteille, vaikka ei niin sosialisteja ehkä enää ollakaan”).

Jotkut ilkeämieliset ihmiset voisivat kuittailla jotain Nicaraguan hallinnon tukemisesta. Itse en näe asiaa näin mustavalkoisesti. Mielestäni Nicaraguaan todellakin tarvitaan rauhaa. Tämä saavutetaan vain ja ainoastaan vuoropuhelulla. Hulinoinnilla ei saavuteta mitään. Vakaus palautuu myös siten, että sallitaan ilman minkäänlaisia tukahduttamistoimenpiteitä ihmisten osoittaa tyytymättömyytensä rauhanomaisesti, uskalletaan kritisoida hallintoa, joka on selvästi loukannut ihmisoikeuksia ja toteuttanut myös oikeistolaisia talousuudistuksia. Näihin tyytymättömyyksien purkauksiin on myös vastattava rakentavilla keinoilla. Toisaalta mielenosoituksista puhuttaessa on myös syytä tutkia, mihin suuntaan tyytymättömät lähtevät menemään. Onko protestoijilla oikeasti sanottavaa vai tyydytäänkö vaan jonkin abstraktiin ”vapauden” vaatimukseen, jolloin aletaan joko hulinoida vailla päämäärää tai jolloin protestiliikkeen kaappaavat vallanhimoiset yksilöt, ne todelliset länsimieliset agentit. Välien katkaiseminen ei varmaankaan kannata, ainakaan vielä. Nimittäin silloin, jos oltaisi johdonmukaisia, jouduttaisi välit lopulta katkaisemaan aika monen tahon kanssa (Kiinan kehitystä lienee syytä seurata edelleen, tuleeko siitä lopulta avoimen kapitalistinen vai nouseeko uusi sukupolvi, toivottavasti demokraattisempi sellainen, joka haluaa paluuta enemmän juurille), jolloin jäätäisi aika lailla yksin heikkojen, peräti olemattomien kansainvälisten kontaktien varaan. On syytä kysyä, onko tämä järkevää kun ns. eurokommunistit eivät lopulta hirveän paljon loista? Välit ja suhteet lienee siis toistaiseksi syytä säilyttää, mutta samalla olisi viisasta etsiä yhä parempia vaihtoehtoja, joita ei kiinnosta pelkkä valta, vaan oman yhteiskunnan (tai yhteiskuntien) ja maailman parantaminen oikeasti, konkreettisesti eikä leikisti puheissa ja abstrakteissa haaveissa. Toisin sanoen, on jatkossakin syytä toivottaa rauhaa Nicaraguaan ja tietenkin koko maailmaan näin toisen kylmän sodan aikana.

Tolkun kommunismilla ja radikaalivasemmistolaisuudella siis eespäin?

20180826_120326

Rauhaa Nicaraguaan ja koko maailmaan!

20180828_173708

Eihän me nyt tollasia tarvita, turhia härpäkkeitä kaikella tavalla! (Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanja)