Antirasistisen puhetavan sudenkuopat

Yhteydenpito erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten välillä vaatii kärsivällisyyttä, diplomatiaa, avoimuutta, ymmärrystä (ei tietenkään allekirjoittamalla mitään sellaista, mikä on ihmisyyden ja omien arvojen vastaista), vastaantulemista (ja sen edellyttämistä myös toiselta osapuolelta) sekä yhteistyön pohtimista paremman maailman rakentamisen hengessä. Tässä projekissa on myös tunnustettava omat ennakkoluulonsa ilman liiallisia hiusten repimisiä ja tuhkan heittelemisiä itsensä päälle. Ihmisiä, kun olemme, niin itse kullakin on omat ennakkoluulonsa. Itsensä moittimisen lisäksi onkin tärkeää miettiä, kuinka pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista tehden myös työtä sen eteen, että nämä ennakkoluulot on voitettavissa. Harva on täydellinen. Täydellisyyteen pyrkiminen luo liiallisia paineita ja vie energiaa siltä, että voisi joka päivä pyrkiä olemaan parempi ihminen. Olemalla myös esimerkki ja inspiraatio muille, ei keskittyen pelkästään sen saarnaamiseen, mikä on väärin. Tämä siis, kun puhutaan massoille.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, kuinka ”rasisti”-sanaa tulisi käyttää. Joskus joistakin ihmisoikeuksien puolustajista sanotaan, että he ovat tekopyhiä, jotka mielellään tuomitsevat muiden rasismin ottamatta huomioon omia ennakkoluulojaan. Tämä pitänee varmasti joiltakin osin paikkansa. Järjestöille ja puolueille sekä erilaisille liikkeille, joiden virallisiin linjauksiin kuuluu ehdoton rasisminvastaisuus voi ymmärrettävästi olla hieman ikävää ottaa omaa pesää kriittiseen tarkasteluun. Saattaahan siinä uskottavuus jollakin tapaa kärsiä kolhuja. Kuinka omasta korista voi löytyä pilaantuneita tai pilaantuvia omenoita, kun kerran ollaan edistyksellisiä? Ja näistä tapauksistahan psykopaattimaisia piirteitä omaavat perussuomalaiset ilon irti ottavat ja ilakoivat. Kuinka jonkun rasisminvastaisen järjestön työntekijä jää kiinni rasismista, vasemmistolaisen puolueen edustaja käväisee taantumuksellisten tilaisuudessa tai kuinka kommunisti saa omiltaan noottia homofobiasta tai antifeministisistä asenteista tai homofobian ja antifeminismin vähättelystä, jopa setämiesmäisyydestä. Perussuomalaiset pyrkivät kääntämään rasisminvastaisten toimijoiden toiminnan päälaelleen pitämällä melua ristiriitaisuuksista, edistysmielisten omasta taantumuksellisuudesta ja toisaalta vahingoniloisena nauravat sille, kuinka ”omatkin” joutuvat ”äärisuvakkien” tulilinjalle, jolloin tietenkin huonoon huutoon joutuneita ”omia” yritetään rekrytoida persuihin. Kaikkien vähänkin edistyksellisten järjestöjen, puolueiden ja liikkeiden olisi toki tärkeää pystyä pitämään oma kori mahdollisimman siistinä. Ehdottoman täydellisyyden vaatiminen kuitenkin kääntyy itseään vastaan ja suurella vaivalla valaistu sädekehä ennemmin tai myöhemmin himmenee, joskus jopa mustuu tiettyjen tapauksessa.

”Rasisti”-sanan käyttämisessä olisi syytä olla säästeliäs ja varata ne vain asiaan kuuluviin tilanteisiin. Muuten sana saattaa kärsiä inflaation, jolloin sanan kuulemiseen turtuu ja se menettää tehonsa, eikä kyseisen sanan käyttäjiä oteta enää vakavasti. Toisaalta rasisti-sanan käyttöä ei tulisi myöskään pelätä silloin kun sen käyttö on aiheellista. Ei edes silloin, kun kyseessä on itselle läheinen ihminen, työkaveri tai aktivistitoveri. Se, kuinka tätä ”rasisti”-sanaa lähdetään käyttämään onkin sitten toinen juttu. Varmaan ei ole kovin järkevää käydä heti terävimmällä kärjellä ”hakkaa päälle”-tyyliin. Silloin, kun kyseessä ei ole perussuomalainen eikä muulla lailla selkeä rasisti, kannattaa aina yrittää päästä selville kyseisen henkilön motiiveista, joka laukoo rasistisilta kuulostavia ilmaisuja. Kannattaa aina varmistaa, onko tämän ihmisen kohdalla mitään tehtävissä. Aikana, jolloin ihmisoikeuksien ajaminen on yhä marginaalisempaa olisi mietittävä laajempaa valistusta ja keskustelua. Jotta pääsisimme toisaalta rasismin ja muun taantumuksellisuuden vähättelystä ja jotta taantumuksellisuus tulisi selkeästi havaittavaksi. Tällöin ei olisi rasistihivuttajista niin suurta vaaraa.

Perussuomalaiset ovat poikkeuksetta rasisteja ja heidän olemassaolonsa perustuu rasistiseen politiikkaan. Tämän ovat todenneet Jussi Halla-aho ja Laura Huhtisaari halutessaan tuoda maahanmuutto-teeman jokaiseen keskustelun aiheeseen. Heidän ei ole tarkoituskaan tuoda rakentavia ehdotuksia maahanmuuttoasioihin. Sen sijaan puhuttaessa omista ja laajemmasta yleisöstä, on hyvä olla tarkka, kelle antaa rasismin leiman. Virta vie äärioikealle ja persumaiset rasistiset ilmaisut tarttuvat helposti, mikäli henkilö ei ole taipuvainen ajattelemaan suurempia asiakokonaisuuksia. Toisena vaaravyöhykkeessä ovat (ensimmäisen) kylmän sodan ajassa elävät, joille riittää, että mennään Nato-kritiikki ja abstrakti suurpääoman vastainen kritiikki edellä, jonka varjoon jää kaikki muu (feminismi, sukupuolten välinen tasa-arvo, nykyajan antifasismi ja muu vastaava ”pikkuporvarillinen hapatus”).

Sellaisten todistetun selvästi ahdasmielisten paikka on mielestäni kyllä sitten jossain muualla, kuin edistysmielisissä porukoissa. Tämä siksi, koska äärioikeisto on tekemässä kaikkensa saadakseen hivutettua rasismiaan kaikkialle missä on kriittistä liikehdintää heittäen hiekkaa edistysmielisyyden liekkeihin. Ihmisen kypsyydestä kertoo lopulta se, onko hän valmis avartamaan maailmankuvaansa ja tulemaan 2010-luvulle. Joskus, harvemmin, kyseessä saattaa myös olla ihminen, joka saattoi olla hyvinkin idealistinen maailmankansalainen, joka ”vanhetessaan” tai joutuessaan ikäviin tilanteisiin kulttuurien kohtaamisessa pettyy. Hänen idealistiset odotuksensa eivät välttämättä ihan vastanneetkaan arkipäivän todellisuutta, jolloin hän pettyneenä kyynistyy unohtaen ihmisyyden, ajautuen ”realistina” joko ”tolkun ihmisten keskustaan”/sulautuen koneistoon tai jopa persuuntuen.

Rasistien pussiin pelaa myös sellainen elitistinen rasisminvastustus, jossa puhutaan ”kapakoiden kanta-asiakkaista”, joiden ei nähdä tuottavan yhteiskunnalle mitään, toisin kuin vaikkapa yritteliäs syyrialainen. Rasistien miehuus ja jopa isänmaallisuus saatetaan kyseenalaistaa. Tämän vyön alle lyömis -tavan käyttäminen on ajoittain hupaisaa, mutta jos sitä käyttää liian usein, se voi kääntyä itseä vastaan. Kuittailut Jussi Halla-ahon sivariudesta ja äärioikeiston Venäjä-mielisyydestä saattavat pelata ensinnäkin sotilaallisen varustelun piikkiin. Monet rasismin vastustajat saattavat kannattaa Natoa, koska näkevät, että tällä varustaudutaan uhkaavaksi koettua ”taantumuksellista” Venäjää vastaan. Näissä ”antirasisteissa” saatetaan myös nyrpistellä nenää idän suuntaan yleisestikin, jolloin nihkeämpi suhtautuminen itäiseen ilmansuuntaan ei näyttäydykään heille rasismina, vaan uskona oman maantieteellisen arvoyhteisönsä paremmuudesta. Rasismia tai osa rasistisia hierarkioita on myös se, että jotain tiettyä alueita pidetään taantumuksellisina suhteessa johonkin edistyksellisempänä pidettyyn alueeseen, josta taantumuksellisemman alueen tulisi ottaa oppia. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkökulma, jossa tulee ilmi sokea luottamus liberaalioikeistolaisiin ”demokraattisiin” rakenteisiin (”jotka kyllä suojelevat kunniallisia kansalaisia”).

”Edistyksellisemmän alueen” höttöliberaalit johtajamme tuskin edes puhuisivat rasismia vastaan ja edistyksellisten arvojen puolesta ilman laajoja kansalaisoikeustaisteluita viime vuosisadan toisella puoliskolla. Eivät edes nykyisen ohuesti. Olisiko Bill Clinton ollut Yhdysvaltojen ”ensimmäinen musta presidentti” ilman 1960-luvulla saavutettuja voittoja? Olisiko Juha Sipilä osallistunut Peli poikki -tilaisuuteen ja edes vaivautunut valehtelemaan asuntonsa tarjoamisesta, ellei ihmisoikeuksien puolustajilla olisi ollut osittainen yliote hallussaan? Nykyisin suunta näyttää valitettavasti vievän äärioikealle ja Sipiläkin vaalien alla yleisöä miellyttääkseen puhuu äärioikeiston käyttämästä termistä ”vihervasemmisto”.

Aina olisi toki hyvä lähteä myönteisestä ihmiskäsityksestä, mikä on haastavaa aikana, jolloin se kaikkein pahin ja uskomattomin tapahtuu ja yleinen taantumuksellisuus painaa eteenpäin alkaen pikkuhiljaa vaikuttaa kaikilla elämän osa-alueilla ja arkipäivässä. Silti puhuttaessa ei-perussuomalaisista ihmisistä ja muista ihmisistä, jotka eivät ole selkeästi ihmisyyttä vastaan, on hyvä tarkastaa ihmisen motiivit. Onko hän taipuvainen muuttamaan näkökulmiaan ja ajatteluaan huomatessaan, etteivät hänen taantumuksellisilta kuulostavat näkemyksensä vastaa todellisuutta? Liikkuuko hän useinkin taantumuksellisessa seurassa vai onko kyse ”poliittisesta tapaturmasta”, kuten vaikkapa toivoisi Markus Mustajärven ja muiden vastaavien tapauksessa olevan? Jos kyseessä on laajempi ”menneitä aikoja” haikaileva ajattelu, on kyseessä ongelma. Ketään ei voi pakottaa avarakatseiseksi. Se on tehotonta. Tämän vuoksi yliotteen saaminen on tärkeää.

Lähtökohtainen hyökkäily ja se, että esillä kulkee negatiivinen ihmiskuva (”olet kuitenkin rasistipersu, myönnä!”) tekee myös hallaa edistysmieliselle työlle ja ajaa laajempia joukkoja kohti ”tolkun ihmisten keskustaa”, jossa puolestaan ollaan taipuvaisempia ymmärtämään persuilu ja jopa uusnatseilu ”sananvapauden nimessä”.

Rasisminvastustajilla on laajan yleisön silmissä valitettava maine kivien heittelijöinä, matalan kynnyksen väkivallan käyttäjinä, yleisesti aggressiivisina ja ongelmien kieltäjinä. Kun otetaan huomioon Ilta-Sanomien ja muun appelsiinimedian kirkuvat otsikot aikoinaan somalipakolaisista ja nyt 2010-luvulla vasemmistolaisia ja anarkisteja syyllistävät artikkelit siitä, että he toteuttavat omaa sanan- ja ilmaisunvapauttaan tai ovat ylipäänsä olemassa, riittää ihmisoikeusaktivisteilla työtä viestinsä esiin tuomiseksi. Rasisminvastaisuus, suuren yleisön mielessä, myös usein typistyy siihen historiallisen, räikeän rasismin vastustamiseen (orjuus, 1900-luvun ensimmäisen puoliskon natsismi ja rotuerottelu esimerkiksi Yhdysvalloissa). Ei suurelle yleisölle tule mieleenkään vastustaa joitain peevelinatseja (Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, PVL:n edustajia), joita pidetään vaarattomina. Sellaisina, jotka pidetään marginaalisina liberaalisti naureskellen ja pilkaten. Antirasisteissa tämä hiljainen massa puolestaan näkee vain aggressiivisen hulinoitsijajoukon, marginaalisten uusnatsien ”toisen ääripään”, joka huutaa rasismia, välttelee puhumasta Oulun tapauksesta, eikä halua ottaa huomioon muita kulttuurien kohtaamisiin liittyviä ikäviä puolia.

Osa ihmisistä, niin sanotut tolkun ihmiset, mielellään lietsovat negatiivisia mielikuvia rasisminvastustajista ymmärtäen kyllä hyvin väkivaltaista uusnatsijoukkoa, joka on syyllistynyt tappoon ja kidutusmurhaan. Samat vastenmieliset tapaukset pitävät kyllä meteliä Oulun (ja muiden vastaavien) tapauksesta sivuuttaen tietenkin uhrin ja hänen tuntonsa kesittymällä tekijän etniseen taustaan ja puhumaan esineellistäen ”meidän naisista”.

Jopa hurjin ihmisvastainen uusnatsi on lähempänä ”tolkun ihmisten” ajattelumaailmaa, kuin maltillisin maailmaa syleilevä keskustavasemmistolainen. Uusnatsien marssimisia ja ihmisvihaisia mielipiteitä viimeiseen saakka puolustelevat ”tolkun ihmiset” eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia sinänsä, vaan kyse voi olla ihan peruskonservatiiveista. Olihan monen suosikki Winston Churchill (ei mikään antirasisti) näkemyksiltään Jussi Halla-ahon tasolla, ellei jopa häntä radikaalimpi. Rasisminvastaisilla aktivisteilla onkin työtä sen eteen, kuinka saada laajempi massa mukaan puolustamaan ihmisoikeuksia. Viesti ei saisi toisaalta olla liian aggressiivinen ja väkivaltainen (lukuun ottamatta tarpeellista itsepuolustuksellista toimintaa kaduilla, joita uusnatsit pyrkivät valtaamaan), muttei myöskään liian laimea. Kuinka kaapata hegemonia haltuun siten, että taantumuksellisempikin hallitus, periaatteidensa vastaisesti, joutuu ajamaan ihmisoikeuksia? Tähän tarvitaan mittavaa painetta ja painostusta ruohonjuuritasolta. 1960-luvun liikehdinnän voinee ottaa jollain tapaa inspiraation lähteeksi tuomalla sen viestit nykyaikaan ja menemällä tietenkin vielä pidemmälle. Näin saataisi myös viesti esille siten, että hiljaisinkin ihmisoikeuksien kannattaja uskaltaisi itsenäisyyspäivänä olla pysäyttämässä uusnatsien kulkua sanoen ”natsit vittuun!”.

PS: Lyhyellä aikavälillä vasemmiston nousua todennäköisempää on se, että Suomi kääntyy yhä oikeammalle ja ilmapiiri taantuu entisestään (”punavihreän” hallituksen vaihtoehto tuo korkeinaan vain hetken helpotuksen). Tällöin sellaiset puolueet, kuten Vihreät, SDP ja Vasemmistoliittokin näyttäytyvät ääripuolueina. Puolueina, jotka uhkaavat yhteiskuntarauhaa, sinä toisena ääripäänä. Tästä huolimatta tulemme näkemään valitettavan paljon niin sanottuja ministerisosialisteja, jotka uskovat Suoman parantamisen lähtevän vain ja ainoastaan hallituksessa toimimalla. Tämä ei tietenkään ole historiallisesti mikään uusi juttu. Ja sehän ei meikäläisiä estä toimimasta. Todellinen muutos ei lähde eduskunnasta eivätkä puolueetkaan yksinään riitä. Sinä aikana, kun maltilliset keskittyvät edelleen murehtimaan siitä, kuinka kuulostaa vielä enemmän maltilliselta, kiltiltä ja vielä vähemmän vasemmistolaiselta, hurjemmat luovat ryhmiä, jotka tulevat painostamaan taantumuksellisia vallanpitäjiä.

jauhot suuhun

Ei pelkästään hiljennetä persuja, vaan laitetaan niille myös jauhot suuhun!

Mainokset

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: