Kaksinaismoralistista peliä Venezuelan suhteen

Venezuelan presidentti Nicolás Maduro otti presidentin viran vastaan torstaina 10.1. Virkaanastujaisseremoniat pidettiin Venezuelan perustuslaista johtuen vasta tammikuussa, vaikka Maduro voitti vaalit viime vuoden toukokuussa. Mikäli kaikki sujuu ilman häiriöitä ja ulkovaltojen vaikutusyrityksiä, hänen toinen kautensa päättyy vuonna 2025. Useat maat ovat boikotoineet virkaanastujaisia. Esimerkiksi Euroopan unionin maista ainoastaan Espanja, Portugali ja Kreikka suunnittelivat lähettävänsä edustajansa Venezuelaan. Useampi maa ei aio tunnustaa Maduron hallitusta. Maduron hallintoa väitetään ”diktatuuriseksi” ja 14 alueen maasta koostuva Liman ryhmä (pois luettuna Meksiko, joka on vetänyt asian suhteen passiivisempaa linjaa vasemmistolaisen Andrés Manuel López Obradorin presidenttiyden myötä)  on ilmoittanut ajavansa venezuelalaisten ”vapautta” ja ”demokratiaa” maahan. Samansuuntaisia lausuntoja on tullut Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS/OEA), jossa on jopa väläytelty sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Venezuelan tapauksen ratkaisemiseksi. Kolumbian varapresidentti Marta Lucía Ramírez on tokaissut, että Venezuelasta on tullut Kolumbian ja koko alueen kannalta uhka. Kolumbian keskustaoikeistolainen presidentti Iván Duque on pyytänyt venezuelalaisia ”vapauttamaan itsensä diktatuurista”. Mistä sitten on kyse? Miksi tällaiset painostustoimenpiteet ja puheet? Miksi ne ovat vaarallisia ja vastuuttomia? Tuon tällä kirjoituksella näkökulmani näihin ja muihin kysymyksiin Venezuelaan liittyen. Yksi asia on tietenkin selvä: kyseessä on länsimaisen ja länsimielisen arvoyhteisön vastenmielinen kaksinaismoralismi, joka on uhaksi alueen rauhalle, vakaudelle ja vapaudelle. Yhdysvaltojen aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut alueella tunnettua useita vuosikymmeniä.

oilprice

Venezuelan kriisi

Aluksi on tietenkin lähdettävä Venezuelan kriisistä, joka EI johdu siitä, että ”kommunismi ei toimi”. ”Kommunismin toimimattomuudella” on pyritty selittämään monenlaista talousongelmaa maissa, jotka eivät noudata kapitalististen maiden pelisääntöjä. Vaan entäpä sellaiset maat, jotka noudattavat markkinatalouden pelisääntöjä, mutteivät ole saaneet tästä huolimatta luvattua vaurautta itselleen? Silloin kyse ei tietenkään voi olla kapitalismin toimimattomuudesta vaan riittämättömistä talousuudistuksista ja vallitsevasta mañana-kulttuurista! Venezuelassa on kriisi meneillään, eikä sitä auta vähätellä tai peitellä. Tällä videolla (espanjankielinen) kuvataan hyvin syitä Venezuelan kriisille. Suuri syy on riippuvuus öljystä ja laiminlyödyt toimenpiteet riippuvuudesta irti pääsemiseksi. Riippuvuus öljyyn syntyi jo hyvissä ajoin viime vuosisadan alussa. Maatalous on laiminlyöty ja maassa ollaan panostettu pääasiassa tuontiin viennin kustannuksella. Ajateltiin, että öljystä saadut rikkaudet ovat loputtomia. Tämä siis jo ennen Hugo Chávezia, silloin kun Venezuela oli länsimielinen ja maassa oikeistolainen komento.

Maduron ja oikeastaan jo Chávezin hallituksen moka oli se, että ne jatkoivat edeltäjiensä linjalla eivätkä monipuolistaneet talouttaan. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta romahti, joutui öljytuloista riippuvainen Venezuela vaikeuksiin. Oman lisänsä ovat tuoneet mustan pörssin kauppiaat sekä maan omat antisosialistiset huligaanit. Valtion monopolien omistamaa tavaraa hamstrataan ja myydään kalliilla eteenpäin. Salakuljettajat maan sisällä ja ulkona käyttävät hyväkseen kriisiä tehden rahaa kriisillä. Ei ole myöskään kaukaa haettua sanoa, että oikeistolainen oppositio käy omaa taloudellista sodankäyntiään vihaamaansa hallintoa vastaan, jossa Yhdysvallatkin mitä todennäköisimmin avustaa.

Kriisi on kuitenkin todellinen. Oikeistoliberaalimedia ottaa tietenkin kriisistä kaiken ilon irti näyttämällä kuvia ”tyhjistä hyllyistä” ja mässäilemällä, kuinka ”sosialistisessa kehitysmaassa” ei ole ruokaa, lääkkeitä eikä vessapaperia. Mielestäni ilkeitä ovat toki olleet myös ne Venezuelan hallinnon puolustajien kommentit tyyliin: ”Katsokaapas tuotakin tukevaa rouvaa, ei kovin nälkäiseltä näytä!”. Maasta lähteneiden joukossa on varmasti antisosialistisia keskiluokkaisia, mutta sillä tuskin ihan kaikkea selitetään.

tintori

 

Venezuelan oppositio

Maduron hallintoa ovat kritisoineet niin opiskelijat, kommunistit, kuin antisosialistinen keskiluokkakin. Tässä on otettava huomioon, kuka kritisoi ja miten kritisoi. Maduron hallintoa kritisoivat eivät välttämättä ole oikeistoa, eivätkä kaikki oppositioon kuuluvatkaan ole oikeistolaisia. Sen voi kuitenkin sanoa, että opposition edustajat, niin sanotut keulahahmot ovat oikeistolaisia, joiden todennäköisimpänä tarkoituksena on palata aikaan ennen Chávezia. Yksi tunnetuimpia keulahahmoja on ollut Leopoldo López, jota on syytetty osallisuudesta vuoden 2002 vallankaappausyritykseen, jolloin Hugo Chávez yritettiin syöstä vallasta. Hän on ollut vankeudessa ja sittemmin kotiarestissa valtion vastaisesta toiminnasta ja väkivaltaisten mielenosoitusten lietsonnasta syytettynä. Hänen elämästään ollaan ilmeisesti tekemässä dokumentaarista elokuvaa (God forbid!). Hänen vaimonsa Lilian Tintori, joka alkuvaiheessa yritti saada opposition näyttämään keskustavasemmistolaiselta tai sosialidemokraattiselta on toinen näkyvä opposition keulahahmo.

Kolmas keulahahmo on maltillisempaa siipeä, kenties, edustava Henrique Capriles, Mirandan osavaltion entinen kuvernööri, joka oli vastaehdokkaana edesmennyttä Chávezia ja vuonna 2013 presidentiksi ensimmäisen kerran valittua Maduroa vastaan. Muitakin opposition keulahahmoja ja nousevia tähtiä varmasti on. Oppositio järjesti jo Chávezin aikana näkyviä protesteja, jotka vain yltyivät Chávezin sairastuttua ja kuoltua syöpään. On selvää, ettei Madurolla valitettavasti ole edeltäjänsä karismaa. Hän on myös päästänyt suustaan kyseenalaisia lausahduksia, joissa hän on muun muassa epäillyt opposition edustajan Caprilesin seksuaalista suuntautumista. Sanottakoon myös, että vertaukset Hitleriin ja äärioikeistosta jatkuvasti puhuessa (voi toki Amerikoissa tarkoittaa vähän eri asiaa, kuin meillä Euroopassa) voivat sanat menettää tehonsa ja ”fasisti”-ilmausta ei välttämättä enää jatkossa oteta vakavasti.

Vielä Chávezin aikaan opposition keulahahmot, muun muassa Capriles ja Tintori, pyrkivät valkopesemään opposition ideologiaa puhumalla ”keskustavasemmistolaisuudesta” tai ”sosialidemokratiasta”. Vuonna 2012 (viitaten Lulan malliin) Capriles puhui varsin maireasti ”Brasilian mallista” niin sanottuna kolmantena tienä Venezuelalle, joka olisi ilmeisesti poikennut aiemmasta uusliberalistisesta ideologiasta, kuin myös ”chavismosta”. Tuohon aikaan Brasilian vasemmistolla meni vielä hyvin monista epäkohdista huolimatta ja Chávezin ”bolivariaaninen sosialismi” (jolla parannettiin muun muassa koulutuksen tasoa, tasa-arvoa sekä tuotiin arvokkuutta myös maan köyhimmille, joista aiemmat hallinnot eivät edes teeskennelleet piittaavansa) oli kovaa huutoa. Tintori niin ikään kielsi opposition olevan oikeistolainen. Sittemmin Brasilian entinen presidentti Luiz Inácio Lula da Silva joutui korruptiosyytösten kohteeksi, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa ”keskustavasemmistolaisuuden” suhteen.

Oppositiota kokonaisuudessaan tarkastellessa tulee itselle mielikuva, että se koostuu pääasiassa hyvätuloisesta väestönosasta. Huomion arvoista on myös se, että Tintori osallistui hyvin iloisissa tunnelmissa Argentiinan presidentinvaalit voittaneen oikeistolaisen Mauricio Macrin voitonjuhliin. Oppositio (Capriles kenties hieman maltillisemmin) on välittänyt myös onnittelunsa Kolumbian presidentinvaalit voittaneelle Iván Duquelle, josta toivonevat painostusvoimaa Venezuelan ”kommunistidiktatuurille”. Toiveisiin ollaan näillä näkymin vastaamassa. Venezuelan parlamenttivaalien voittoisien fiilisten yhteydessä oppositio pyrki myös saamaan sosiaalisen asuntorakentamisen yksityistämisen läpi ja yritti kammeta Chávezia vallasta kansanäänestyksellä. Nyttemmin oppositio on ollut hajanainen. Osa on kannattanut neuvottelua Maduron kanssa ja hurjimmat ajavat vielä chavismon tuhoa ja toivovat sotilaallista väliintuloa, jolla Maduro syrjäytettäisi vallasta. Hurjemmat äänet ovat saamassa vastakaikua naapurimaiden hallinnoilta.

bolivarsantander

 

Kolumbialaiset vs venezuelaiset

Kolumbiassa ollessani maassa oli ja maahan tuli useita venezuelalaisia. Kuulin useita puheenvuoroja, joista paistoi niin sanottu maahanmuuttokritiikki ja pelko omasta työpaikasta ja yleisen vakauden järkkymisestä. Usein sai lukea ja kuulla kommentteja, kuinka venezuelalaiset ovat kyllä tervetulleita maahan, kunhan käyttäytyvät ”maassa maan tavalla”. Yhteenotoilta ei olla vältytty.  Kolumbian minimipalkka on noin 200 euroa kuussa, mikä on äärimmäisen vähän myös sikäläiseltä kannalta katsottuna ottaen huomioon korkean arvonlisäveron ja ruoan kalleuden. Maahan tulleet venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työtä vielä halvemmalla. Kukkia rikkaita länsi- ja pohjoismaita varten poimivat saavat noin 600 000 pesoa tunnilta, venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työn puolet halvemmalla. Venezuelalaiset ja kolumbialaiset prostituoidut tappelevat asiakkaista ja niin edelleen. Asiaan on suunniteltu parannuksia, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi siitä ei ole oikeistolaisessa komennossa. Kolumbiassa työttömyys oli yleisesti laajaa vielä vuonna 2017 ja yritykset tästä tietoisina riistävät työvoimaa, koska ne voivat. Vastakkainasettelujen sijaan olisikin hyvä, jos kolumbialaiset ja maassa olevat venezuelalaiset löytäisivät toisensa, liittoutuisivat, eivätkä suostuisi riistosopimuksiin, vaatien vasemmistolaisempaa politiikkaa Kolumbiassa.

Kun Venezuelan taloudella meni Kolumbian taloutta paremmin halveksittiin kolumbialaisia ja muukalaisviha kolumbialaisia maahantulijoita kohtaan oli yleistä paitsi Venezuelassa myös muualla. Kolumbialaisilla maasta muuttaneilla on perinteisesti ollut huono maine eikä heitä ole asiallisesti kohdeltu Maduron aikanakaan. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja pahimmillaan venezuelalaisten kimppuun käydään ja heidän omaisuuttaan tuhotaan, kuten esimerkiksi Brasiliassa kävi taannoin. Venezuelan presidentin Maduron nationalistiset tölväisyt Kolumbian suuntaan Juan Manuel Santosin (ex-presidentti, joka ylläpiti diplomaattisempaa asennoitumista naapurin suuntaan) presidenttikaudella ovat viimeisin osoitus maiden väännöstä, joka on ollut paitsi ideologiasta myös historiasta tuttua. Eräässä heitossaan Maduro käskee Santosia polvistumaan ”isänsä edessä” viitaten ilmeisesti siihen, kuinka Venezuela on historiallisesti ylempiarvoisempi Bolívarin perillinen.

Kolumbia ja Venezuela ovat toisaalta olleet melkein alusta lähtien tukkanuottasilla. Yksinkertaistaen ja pelkistäen voidaan sanoa, että Kolumbian ja Venezuelan kiistojen juuret liittyvät Etelä-Amerikan itsenäisyyssotiin, joissa Simón Bolívar näytteli tärkeää roolia vapauttaen Venezuelan, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Bolivian. Mukana Bolívarin joukoissa oli kenraali ja poliitikko Francisco de Paula Santander. Bolívar oli venezuelalainen kun taas Santander oli kolumbialainen. Santanderia ei kiinnostanut ottaa osaa Bolívarin muihin sotaretkiin, vaan hän halusi keskittyä synnyinalueeseensa kehittämiseen, joka nykyisin tunnetaan Kolumbiana. Jännitteitä oli miltei alusta lähtien. Bolívar ja Santander riitautuivat myöhemmin, eivätkä välit korjaantuneet. Kolumbiassa Bolívarin ja Santanderin kannattajat jakaantuivat konservatiiveihin ja liberaaleihin. Konservatiivien ja liberaalien kiistat ja sodat tulivat leimaamaan Kolumbian historiaa seuraavan vuosisadan, aina viimeisintä sisällissotaa edeltäneeseen ”La Violenciaan” aikaan asti.

Venezuela on puolestaan ottanut kaiken irti Bolívarin perinnöstä aina maan nimeämistä myöten (Venezuelan virallinen nimi on Venezuelan bolivariaaninen tasavalta). Kolumbiassa Bolívarin perintö ei ole nostattanut niin suuria intohimoja. Viime päivinä on Kolumbiassa käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka esimerkiksi Yhdysvallat vaikutti Kolumbian itsenäisyyteen. Yhdysvaltojen roolia korostavat pitävät USA:ta tietenkin merkittävänä tekijänä itsenäistymisen osalta muiden ollessa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen rooli oli enemmänkin henkistä tukea, joka jäi esimerkiksi Ranskan (maa, jota Bolívar muuten ihaili) tuen varjoon.

Maduron tiimissä ollaan myös ilmeisesti seurattu aktiivisesti Kolumbian mediaa ja meemimaailmaa. Maduro nimittäin otti vastineessaan Kolumbian presidentti Iván Duquen uhitteluun myös kantaa Kolumbiassa käytävään itsenäisyyskeskusteluun piikitellen, ettei Kapteeni Amerikka tuonut Kolumbialle itsenäisyyttä, vaan Bolívar. Vuonna 2008 oikeistokonservatiivisen Álvaro Uriben presidenttikaudella Kolumbia ja Venezuela olivat ajautua sodan parteelle Andien diplomaattiseksi kriisiksi kutsutussa tapahtumasarjassa. Sotiminen jäi onneksi sanojen tasolle ja aseellinen selkkaus vältettiin diplomatian avulla. Asia, jota nykyisinkin tarvittaisi, kun sapeleja ollaan jälleen kalistelemassa. Ottaen vielä huomioon Kolumbian hyvin hataralla pohjalla olevan rauhanprosessin ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen vaarallisen rajavyöhykkeen, toisi sotilaallinen selkkaus Andien alueelle merkittävää kärsimystä ja kaaosta. Tästä hyötyisivät vain asemarkkinat ja sodasta hyötyä saavat oikeistolaiset vallanpitäjät.

Kolumbian varapresidentin ja presidentin sotaisilta kuulostavat sanamuodot eivät auta asiaa eivätkä paranna venezuelalaisten ja alueen tilannetta. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida siinä vaiheessa, kun Kolumbian presidentti tapaa Yhdysvaltojen ulkoministerin, Mike Pompeon kanssa keskustellen paitsi ”kokaiinin tuotannon vähentämisestä” ja maiden välisistä taloussuhteista, myös Venezuelasta. Kuin sattumalta, tapaamisen jälkeen aletaan Duquen hovihistorioitsijoiden tahoilta korostaa Yhdysvaltojen roolia Kolumbian itsenäistymisessä, jonka jälkeen varapresidentti julistaa Venezuelan uhaksi Kolumbian ja alueen kannalta. Keskustaoikeistolaisen Duquen voitettua maltillista vasemmistoa edustaneen vastaehdokkaansa Gustavo Petron kesäkuussa 2018, diplomatia on idealistista haikailua. Maiden välit tulevat päinvastoin kiristymään. Maduro yritettiin murhata lennokilla viime vuoden elokuussa. Maduro syytti tapauksesta Kolumbiaa ja Venezuelan ”äärioikeistoa”. Duque puolestaan sanoi joutuneensa murhayrityksen kohteeksi viime vuoden joulukuussa, josta syytettiin kahta venezuelalaista. Duquen (joka voitti pääasiassa oikeistokonservatiivisen Uriben suosiolla) suosiokin kun on hyvin matala ja hallinto saa jatkuvasti kritiikkiä oikeistolaisesta politiikasta ja passiivisuudesta ihmisoikeusaktivistien murhien tutkinnassa. Tällöin voi ulkoisen uhan etsintä tulla hyvin tarpeeseen.

hipocresia

Vasemmalla olevissa kuvissa on Amerikan valtioiden järjestön pääsihteeri Luis Almagro, joka sulkee korvansa Bolsonaron vastaisilta protesteilta Brasiliassa, mutta kiinnostuu hyvin paljon Maduron vastaisista protesteista

Venezuelan eristämispolitiikka; ”demokraattien” kaksinaismoralistinen painostus, Brasilia, OAS ja Liman ryhmä (USA, USA, USA)

Yhdysvaltojen roolia ei tule sivuuttaa, joka Barack Obaman ajan näennäisestä eristäytymispolitiikasta huolimatta on ollut hyökkäävää Venezuelaa kohtaan. Historiasta on myös esimerkkejä Yhdysvaltojen aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Yhdysvallat on syrjäyttänyt alueella vaaleilla valittuja hallituksia istuttaen tilalle länsimielisiä johtajia. Se on tehnyt näin hyökkäämällä alueen maihin suorasti ja epäsuorasti tukemalla sikäläisiä länsimielisiä tahoja (Guatemalan pommitus; Panaman kanava, Nicaraguan asioihin sekaantuminen ja sandinistisen hallinnon syrjäyttämisyritykset contrasissien avulla; Kuuban kohteleminen siirtomaana sen jälkeen kun se vallattiin Espanjalta ja Kuuban Sikojenlahden maihinnousu, jolla yritettiin syrjäyttää Fidel Castron hallinto; Chilen vallankaappaus; länsimielisten sotilasdiktatuurien tukeminen ja monet muut vastaavat esimerkit). On siis turha vähätellä aiheellisia epäilyksiä Yhdysvaltoja kohtaan, joka on pyrkinyt dominoimaan ”takapihaansa” useamman sukupolven ajan. Siltikään jokaista Maduron hallitukseen kriittisesti suhtautuvaa ei tule laittaa lännen agenttiuden piikkiin. Muuten liikutaan samoilla vesillä putinistien kanssa, joille paitsi Vladimir Putinin Venäjä on pyhä, ei myöskään mikään diktatuuri ole paha, kunhan se ei ole länsimielinen. Lännelle asia on luonnollisesti päinvastoin. Mikä tahansa diktatuuri käy, kunhan se on länsimielinen.

Maduron johtama Venezuela ei ole diktatuuri. Presidentti on vaaleilla valittu, vaikka oppositio vaaleja boikotoikin. Vai pidämmekö Juha Sipilän hallitusta diktatuurisena, kun ”nukkuvien puolue” (johon kuului aika monta ihmistä) boikotoi vaaleja eikä Sipilän hallitus edusta minua eikä montaa muutakaan suomalaista? Jos tuomitsemme Venezuelan presidentinvaalit vilpillisiksi, kuinka tulisi sitten suhtautua Brasilian tapaukseen? Vaaleilla valittu vasemmistolainen Dilma Rousseff (joka sittemmin joutui ilmeisen perättömien korruptiosyytösten kohteeksi) syrjäytettiin presidentinvirasta. Henkilö, joka junaili Rousseffin viraltapanon joutui puolestaan itse syytteeseen vilunkipelistä. Tilalle istutettiin vaaleilla valitsematon Michel Temer. Jostain kumman syystä maailma ei älähtänyt tästä. Ei vaadittu uusia vaaleja, ei puhettakaan demokratian kriisistä tai kansalaisten tahdosta. Usein asia on kuitattu sillä, että ”näin nyt on Lattareissa, jossa kaikki on korruptoituneita ja on se parempi, ettei vassarit ole sössimässä taloutta”. Vaan silloin kun kyseessä on vähänkin vasemmistolaisempi presidentti, kaikki puhuvat demokratian kriisistä ja siitä, kuinka vapaus on uhattuna.

Nyt Brasilian komentoon noussut äärioikeistolainen Jair Bolsonaro, ”Brasilian trump” on viemässä maata kohti vielä autoritäärisempää suuntaa tuhoten samalla Amazonin sademetsää, maapallon keuhkoja. Presidentti, joka on ilmaissut ihailevansa sotilasdiktatuuria, lupaavansa ajaa vasemmistolaiset vastujansa marginaaliin, puhdistavansa maan ”marxilaisesta saastasta”, viljellyt raiskausvitsejä, antanut rasistisia lausuntoja maan afroväestöstä ja tölväissyt seksuaalivähemmistöjä. Häntä paheksutaan ja tullaan paheksumaan vielä jonkin aikaa. Bolsonaro on aktiivisesti valitellut Twitterissään Brasilian ”valemediasta”. Paheksunta tulee silti laimenemaan ja lopulta hiljenemään, kun hänestä pian puhutaan Brasilian talouden pelastajana ja ”sosialististen” pidäkkeiden poistamiselle (luonnonsuojelun purkaminen yhtenä esimerkkinä) tullaan hurraamaan. Kun Amazoniaa hieman modernisoidaan, hurraavat markkinat siihen asti, kun yksi alue on taas pilattu, jolloin tarvitaan uusia (ehkä avaruudesta arktisen alueen pilaamisen jälkeen). Kun vielä lisätään painostusta Venezuelaa kohtaan, tullaan Bolsonarolle hurraamaan niidenkin liberaalien keskuudessa, jotka vielä eilen olivat huolissaan Brasilian ihmisoikeustilanteesta. Bolsonaro tuhotkoon luonnon ja rikkokoon ihmisioikeuksia maassaaan kuten lystää, kunhan vaan muistaa tölväistä Venezuelaa, Kuubaa, Nicaraguaa ja muita alueen punaisia maita tai hyvin etäisesti punaista väriä muistuttavia maita. Hyvälle alulle tässä antisosialistisessa taistossa on päästy, kun Kuuban ja Venezuelan presidentit jätettiin kutsumatta Bolsonaron virkaanastujaistilaisuuteen. Ennemmin tosin voisi sanoa, että kutsut peruttiin.

Yhdysvalloilla on ollut keskeinen rooli Venezuelaan kohdistuvassa painostuksessa. Yhdysvaltojen tuki Chávezin vastaiselle vallankaappausyritykselle on tiedossa. Valtaa piti Valkoisessa talossa tuolloin George W. Bush, joka otti usein yhteen Chávezin kanssa. Barack Obaman Yhdysvallat julisti Venezuelan ”kansalliseksi uhaksi” ollen hyvin hyvin huolestunut maan ihmisoikeustilanteesta. Yhdysvaltojen 45. presidentti Donald Trump on puolestaan peräänkuuluttanut hyökkäystä maahan. Maltillisemmat haukat ovat toppuutelleet presidenttiään tietäen, että hyökkäys kääntyisi Yhdysvaltoja vastaan, ottaen huomioon sen hyökkäävän ja laajenemiseen pyrkivän ulkopolitiikan viime vuosisadoilla sekä sen aiheuttaman kritiikin ja vastustuksen.

Yhdysvaltojen onneksi löytyy myös epäsuoria vaikutuskanavia. Yksi näistä epäsuorista vaikutuskanavista on Liman ryhmä eikä Amerikan valtioiden järjestökään (OAS/OEA) ole täysin vapaa Yhdysvaltojen kontrollipyrkimyksistä. Liman ryhmä syntyi niiden alueen ei-vasemmistolaisten maiden aloitteesta, jotka miettivät ratkaisua Venezuelan kriisille. Ryhmä koostuu 14 alueen maasta (alun perin ryhmään kuului 12 maata). Kyseinen ryhmä ja Amerikan valtioiden järjestö pyrkivät palauttamaan demokratiaa Venezuelaan ”rauhanomaisin keinoin”. Eräät tosin eivät ole sulkeneet sotilaallista ratkaisuakaan pois. Nyt pyrkimyksenä on eristää Venezuela, joka on jo johtanut maan erottamiseen eteläamerikkalaisesta kauppajärjestöstä, Mercosurista. Maan jäsenyys Amerikan valtioiden järjestössä on myös asetettu kyseenalaiseksi.

 

america latina

 

Venezuelaa on puolustettava alueen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä, myös etsittävä ja tuettava oikeistolaisten maiden vastavoimia

Nämä huomioon ottaen on todettava, että Venezuela on joutunut kaksinaismoralismiin perustuvien painostustoimien uhriksi. Painostuksen tarkoitus ei mistään hetkestä lähtien ole ollut tuoda esille ihmisoikeuksia, vaan tarve saada vähänkin itsenäisemmin toimiva ja vasemmammalle päin oleva hallinto ja järjestelmä nurin. Ei mitään uutta länsirintamalta. Venezuelaa on puolustettava alueellisen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä. Tietäen Kolumbian hauraan tilanteen ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen rajavyöhykkeen haasteet, on olemassa riski isommallekin konfliktille, joka ei tule rajoittumaan vain Venezuelaan. Ei siis varauksetonta tukea Maduron hallinnolle vaan alueelle ja Venezuelan ihmisille. On myös muistettava, että venezuelalaiset ovat presidenttinsä valinneet. Mahdolliset ulkovaltojen tankit Caracasissa ovat yhtä tuomittavia, kuin Varsovan liiton tankit Prahassa vuonna 1968. Ihmisillä on oltava oikeus valita.

Myös hallinnon virheet ja ihmisoikeusloukkaukset on luonnollisesti tunnustettava (Amnesty International ja YK ovat antaneet useita huomautuksia ja nuhteita väkivallasta ja tukahduttamispyrkimyksistä). Väkivallan jatkuva käyttö kertoo huonosta hallinnosta. Jos ollaan oikeasti suosittuja, voidaan luottaa pienituloisen ja köyhän enemmistön tukeen, jolloin pienen piirin etua ajava oikeistoklikki nauretaan automaattisesti marginaaliin ja väkivaltakoneiston käyttö on viimeinen ratkaisu siinä tilanteessa, kun järjestelmä on oikeasti uhattuna. Piirityksestä ja uhasta ei ole epäselvyyttä, mutta väkivallan käyttö on ollut mielestäni silti liiallisessa käytössä ja ihmisten suostutteluun ja puolelle voittamiseen tähtäävä politiikka on ollut ohutta. Taas liberaalin median aiheeseen liittyvää uutisointia seuratessa on vielä hieman ihmeteltävä, kuinka sama media, joka korostaa vähänkin vasemmistolaisissa maissa mieltään osoittavien oikeuksia tuoden ilmi näiden hallinnon vastaisuuden tuoden mielellään esille mielenosoitusten rauhanomaisuuden, leimaa se oikeistolaisissa maissa tapahtuvat mielenosoitukset päämäärättömäksi hulinoinniksi.

Puolustuksellisuuden lisäksi olisi hyvä miettiä sitä, mikä tekisi Venezuelan mallista puolustettavan arvoisen. Tähän eivät riitä jatkuvat Bolívarin hehkutukset, Chávezin puheiden näyttämiset, ”hasta la victoria siempre”-huudot tai hehkutukset menneistä saavutuksista. Ei Suomen oikeistokaan ole menestynyt vain sillä, että se on hehkuttanut Marskia tai laulanut Jääkärien marssia. Yleisö on toisin sanoen voitettava puolelle kaikilla tavoin, mikä onkin monimutkaisempi prosessi. Katto pään päälle, täynnä oleva vatsa ja työpaikka ovat äärimmäisen tarpeellisia, mutteivät yksinään riittäviä. Kysymykseen voidaan lähteä etsimään ratkaisua lähtemällä pohtimaan syitä sille, miksi oikeisto onnistuu pitämään kansalaisia kontrollissa omien etujensa vastaisesti, ilman takeita asunnosta, työpaikasta, täydestä vatsasta puhumattakaan? Jossain vaiheessa on myös uskallettava kysyä: kuinka sosialistinen Maduron Venezuela nykyisin on?

On myös äärimmäisen tärkeää, ettei Venezuelaa, Latinalaista Amerikkaa tai mitään aluetta tarkastella vain Washingtonin, Moskovan tai Pekingin lasien läpi. Venezuela turvautuu venäläisiin pommikoneisiin ja Kiinan tukeen pakon sanelemana, kun vaihtoehtona on tulta ja tulikiveä länsimielisiltä naapureilta ja ehkä jopa pohjoisesta asti. Venezuela ei kuitenkaan ole pelkästään idän ja lännen pelikenttä. On seurattava ja kuunneltava enemmän tavallisia ruohonjuuritason venezuelalaisia, niitä vähän kriittisempiäkin ääniä. Myös kriittiset äänet voivat olla edistyksellisiä. Lisäksi, jos mahdollista, olisi tärkeä tukea hyökkäävien maiden edistyksellisiä vastavoimia. Latinalainen Amerikka ei ole vain se, joka sattuu olemaan myötämielinen johonkin ilmansuuntaan päin eikä se ole jonkin aggression tai avun kohde eivätkä maan hallinnot ole välttämättä yhtä kuin siellä asuvat ihmiset. Latinalaista Amerikkaa on ruvettava ajattelemaan enemmän itsenäisenä toimijana, jossa on monia edistyksellisiä ääniä ja toimijoita.

Kiinnostuneille lisäluettavaa tästä.

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä välttämättä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: