Archive | Toukokuu 2019

Kun hyökkäät yhtä vastaan…

Tilanne Venezuelassa ei ota rauhoittuakseen. Viimeisimpien tietojen mukaan Venezuelan presidentiksi yksipuolisesti julistautunut opposition uusin keulahahmo ja maan kansankongressissa vaikuttanut Juan Guaidó harkitsee pyytävänsä Yhdysvalloilta sotilaallista sekaantumista. Guaidón ja imperialistisen Yhdysvaltojen epätoivo tulee yhä vahvemmin esille. ”On se nyt kumma, kun sitä kansan valitsemaa presidenttiä ei saada syrjäytettyä. Onko tässä nyt turvauduttava taas siihen tuttuun ja hyväksi havaittuun tapaan syrjäyttää vaaleilla valittuja johtajia väkivaltaisesti? Voi Guaidó ja myös minä, Boltonin Joni, kun menimme yliarvioimaan armeijan matalan loikkauskynnyksen”!

Taustaa

Paljon on tapahtunut Venezuelassa kuluneena vuonna. Melkoisen tuntematon Guaidó, jota kukaan ei äänestänyt, julistautui Venezuelan presidentiksi. Tarkoituksena oli syrjäyttää maan laillinen presidentti Nicolás Maduro, jota Guaidó kutsuu vallananastajaksi (”usurpador”). Guaidó väittää, että Maduro ei voittanut viime vuoden toukokuun presidentinvaaleja rehellisesti, eikä häntä näin ollen hänen mukaansa voida pitää maan laillisena presidenttinä. Maduro oli julistanut vaalit pidettäviksi hieman ennen varsinaista vaaliajankohtaa. Oikeiston komennossa oleva oppositio vetoaa myös siihen, että oppositio boikotoi vaaleja, äänestysprosentti oli alhainen, noin 40 % (suunnilleen EU-vaalien luokkaa). Vaaleja ei pidetty oikeutettuina ja vastaehdokkaiden puutetta käytettiin myös yhtenä syynä. Tämä siitä huolimatta, että Madurolla oli vastassaan entinen armeijan henkilö, Laran osavaltion kuvernöörinä vaikuttanut ex-chavista Henri Falcón. Vielä helmikuussa 2018 Falcón julisti lyövänsä Maduron toukokuun 2018 presidentinvaaleissa. Liekö kyse sittemmin huonosta häviämisestä vai mistä, kun vaalien jälkeen oltiin vaatimassa uusia vaaleja?

Tammikuussa 2019 Guaidó julistautui yksipuolisesti presidentiksi. Hänen presidenttiytensä on tähän asti tunnustanut pääasiassa läntinen ja länsimielinen arvoyhteisö (ketäpä nyt afrikkalaisten mielipiteet kiinnostaisivat…), kun Maduron ovat tunnustaneet esimerkiksi Kuuba, Bolivia, Nicaragua, Turkki, Venäjä, Iran, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka ja useat muut. Yhdistyneet kansakunnat ei ole tunnustanut Guaidóa. Tilanne lähti edelleen kiristymään Guaidón kiertäessä Venezuelaa ja valmistautuen vastaanottamaan ”humanitääristä apua” Yhdysvalloilta, jonka poliittisuudesta Punainen Ristikin varoitti. Avustuslähetyksen yhteydessä sattui väkivaltaisuuksia ja aiheen ympärillä liikkui myös paljon valeuutisia. Kuten esimerkiksi se, että Maduron joukot olisivat muka sytyttäneet avustuslastin tuleen. Maduroa arvosteltiin kovasti siitä, ettei se aluksi meinannut päästää avustuskuljetusta maahan. Miksi samat kriitikot eivät kritisoi Yhdysvaltojen pakotteita, jotka pahentavat Venezuelan kriisiä? Miksi kriitikot eivät vaadi Yhdysvaltoja lopettamaan Venezuelan painostamista? Maassa eletään jatkuvassa valmiustilassa, kun pohjoisesta saattaa koska tahansa sataa tulta ja tulikiveä ja USA:n tukema oikeisto pyrkii koko ajan löytämään keinoja kaapatakseen vallan itselleen. Tämä vie huomiota maan kehittämiseltä, jota kipeästi tarvitaan.

Samoihin aikoihin järjestettiin ”humanitäärinen” Venezuela Aid Live -konsertti naapurimaassa Kolumbiassa Cúcutan kaupungissa, Venezuelan vastaisella rajalla. Näennäisestä epäpoliittisuudesta ja humanitäärisestä aloitteesta huolimatta miljardööri Richard Bransonin järjestämä konsertti on helppo nähdä osana poliittista painostusta Venezuelaa kohtaan, jonka osana esimerkiksi Paulina Rubio valitettavasti oli. Venezuelan anti-imperialistinen verkosto (suurimmaksi osin chavistisen hallinnon organisoima), jonka vieraana allekirjoittaneella oli kunnia olla yhdessä Suomen kommunistisen puolueen pääsihteerin Tiina Sandbergin kanssa, järjesti oman konserttinsa. Konsertti oli osa kansainvälistä solidaarisuuskampanjaa, jolla tuettiin Yhdysvaltojen aggression kohteeksi joutunutta Venezuelaa. Olisi ollut hienoa nähdä Caracasin konsertissa Pink Floydin Roger Waters, joka näki valtamedian propagandaa pidemmälle. Tässä joitakin kuvia Caracasista, Asamblea Internacional de los Pueblos -kokouksesta:

20190223_163706

 

20190225_144131

20190223_140054

 

Yhdysvallat kiusaajana, uusin kriisi, Maduro ei ole täydellinen

Viimeisimpänä keinonaan Guaidó armeijan tukeen luottaen yritti yllyttää sotilaita syöksemään Maduroa vallasta. Eipähän sekään vallankaappausyrityksen yritys tainnut mennä ihan putkeen. Verta vain vuodatettiin lisää ja jakolinjoja syvennettiin entisestään. Seuraavana lienee vuorossa operaatio: kutsutaan Yhdysvaltoja hyökkäämään Venezuelaan. Yhdysvallat olisi tähän mielellään lähdössä riippumatta siitä istuuko Valkoisessa talossa republikaani vai demokraatti. Yhdysvallat on painostanut Venezuelaa 2000-luvun alusta lähtien, jolloin sen syytettiin olleen osallisena vuoden 2002 vallankaappausyritykseen. Vuonna 2014 Barack Obama julisti Venezuelan kansalliseksi uhaksi ja painostus koveni. Donald Trump oli avoimesti kysellyt, että miksei Yhdysvallat voisi hyökätä Venezuelaan. Trumpin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja (jo George W. Bushin hallinnossa vaikuttanut Guantánamon vankileirin äänekäs puolestapuhuja ja Irakin sodan pääarkkitehteihin kuuluva) John Bolton haluaa tehdä läntisestä pallon puoliskosta sosialismista vapaan vyöhykkeen. Venezuelan lisäksi halutaan painostaa myös muun muassa Kuubaa ja Nicaraguaa. Tässä Fox Newsin haastattelussa (suunnilleen 6 minuutin kohdalla) Bolton myös sanoo suoraan, että tarkoituksena on laajempi pääsy Venezuelan öljymarkkinoille. Ei se Venezuelan talous, vaan Yhdysvaltojen talous!

Venezuelan talous on ollut heikossa jamassa jo pidemmän aikaa, johon ovat olleet syynä yksipuolisesti toteutettu talouspolitiikka jo ennen chavismoa sekä Yhdysvaltojen pakotteet, jotka ovat pahentaneet tilannetta. Hugo Chávezin ja Maduron synti on ollut se, etteivät he ryhtyneet riittäviin toimenpiteisiin, joilla oltaisi uudistettu maan infrastruktuuria ja esimerkiksi sähköjärjestelmää, joka on reistaillut pahasti viime aikoina. Sanottakoon, ettei oikeistoakaan maan todellinen kehittäminen usein kiinnostanut Venezuelassa ja muualla. Esimerkkinä alueen rannikolla Kolumbiassa sähköyritys Electricaribe (jonka omistajana oli espanjalainen Naturgy-energiayritys, aiemmin Gas Natural Fenosan nimellä) on aiheuttanut päänvaivaa sähkökatkoineen köyhien keskuudessa. Ei olisi varmastikaan yllätys mikäli paljastuisi, että Venezuelan maanlaajuisten sähkökatkosten takana olisi ollut myös oikeisto-opposition sabotaasi. Oppositio käy tunnetusti taloudellista sodankäyntiä chavistista hallintoa vastaan, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Itsekritiikin puute ja kaiken vastuun alituinen ulkoistaminen ei toisaalta tuo uskottavuutta. Voisiko imperialistien haukkumisen lisäksi joskus myös myöntää, että mokailtukin on?

Venezuela tarvitsee solidaarisuuttamme, liberaalit ovat ihmisoikeuksien asialla vain valikoiden

Päämäärä pyhittää keinot. Sen tietää Yhdysvalloilta mahdollisesti sotilaallista hyökkäystä pyytävä Guaidó, joka jossain ei-vasemmistolaisessa maassa olisi jo hyvän aikaan ollut syytettynä maanpetoksesta. On se muuten jännä, kuinka länsimainen ja länsimielinen media puhuu kovin maireasti Venezuelan oppositiosta ja korostaa mielenosoitusten rauhallisuutta. Kunpa mediamme uutisoisi näin myös ei-vasemmistolaisista maista, joissa keltaliivit, anarkistit ja vasemmistolaiset ovat aina automaattisesti riehujia tai edustavat jollakin tapaa vain ”parempaa väkivaltaa”. Vaan taitaa porvarillista charmia huokuvalle medialle ja yksittäisille ihmisille antikommunistinen väkivalta olla sitä parempaa väkivaltaa. Aasi puhumassa korvista (un burro hablando de orejas), niin kuin espanjaksi sanottaisiin.

Venezuelan tukemisen luulisi olevan kaikille vasemmistolaisille tai vasemmalle päin kallellaan oleville itsestäänselvyys. Madurosta voidaan olla mitä mieltä hyvänsä, mutta imperialismista ei tulisi voida neuvotella. Rosa Luxemburgista tykkäilevät tietänevät, että Rosa olisi ollut ehdottomasti Venezuelan puolella Yhdysvaltojen aggressioita vastaan. Hän olisi myös todennäköisesti ollut huolissaan Venezuelan ajautumisesta suurvaltojen pelikentäksi. Toinen syy tukea Venezuelaa on vasemmistolaisuus itsessään. Kaikista epätäydellisyyksistä huolimatta voinemme toistaiseksi sanoa, että Venezuelassa ei ole oikeistolaista komentoa (Nicaraguan suhteen asia on monimutkaisempi, siitä joskus piakkoin lisää). Oikeisto on tehnyt Venezuelan kurjuudesta propagandaviihdettä, kurjuuspornoa, omaa propagandaa ajaakseen. Venezuela on jälleen uusin kova panos oikeiston piipussa, jota voidaan käyttää vasemmistoa vastaan. ”Kattokaa nyt Venezuelaakin, kommunismi ei toimi! Li Andersson haluu Suomeen samaa juttua!”.

Venezuela on osa sitä keinovalikoimaa, jolla vasemmistoa yritetään jatkuvasti ajaa kohti äärimaltillisuutta ja äärikesyyttä (”Todista päivittäin, ettet ole millään lailla radikaali, piilokommari tms!”), kohti kieltämistä tai täysin merkityksettömäksi tekemistä. Tämä on demokratian ja moniäänisyyden kannalta huolestuttavaa. Tämä ei ole mitään liioittelua, mikäli oikeistolaisten ansoihin langetaan kerta toisensa jälkeen. Itäinen Eurooppa ja Kaakkois-Eurooppa ovat ääriesimerkkejä siitä, kuinka sikäläiset tolkun ihmiset ovat antikommunistisella retoriikallaan saaneet kaiken edistyksellisyyden sellaiseen marginaaliin, että kaikki muu paitsi hurraapatrioottiset uskollisuudenvalat porvarilliselle isänmaalle ovat epäilyttäviä. Tähän on päädytty Baltian ja itäeurooppalaisten oikeistokonservatiivien pitkäjännitteisellä lobbaustyöllä. Natsismi ja kommunismi yhtä pahoja, mutta kommunismi pahin ja eikä natseja edes enää ole. Natsit teki pahuuksia, mutta meidän kansallissankarit eivät osallistuneet niihin julmuuksiin merkittävästi, sitä paitsi natsismi oli kommunismin syy. Oletko eri mieltä, epäisänmaallinen neuvostosuvakki?! Suvaitsevaisethan ovat muuten neukkukommunistien eräänlaisia jatkeita vihermokutusfundamentalismineen. Molemmat ääripäät, rajakit vastaan suvakit, mutta suvakit pahimpia! Eikö kukaan enää muista poliisihevosia?!

Mitä enemmän lähdetään mukaan taantumuksellisten puhetapaan, sitä enemmän kavennamme itseltämme tilaa. En tiedä teistä, mutta itseä ei ainakaan pahemmin huvita kokea 1930-luvun ummehtunutta ilmapiiriä, jolloin jopa SDP:tä vainottiin. Kyse on laajamittaisesta vasemmiston ja edistyksen vastaisesta ristiretkestä, jolla pyritään äärioikeistolaiseen kansanrintamaan, ellemme pidä varaamme. Liberaalit eivät ole valitettavasti parempia, he kaikessa äärioikeistokritiikissään edustavat ”tolkun linjaa” kannattaen ihmisoikeuksia hyvin valikoiden. Olin kuullut puhuttavan liberaalien tekopyhyydestä ja sain tämän tekopyhyyden kaikessa raadollisuudessa huomata lukiessani lukuisia kommentteja liittyen Venezuelaan ja Brasiliaan. Arvatkaapa, kumpaan on kohdistettu melkeinpä kaikki kritiikki ja moraalisaarnat demokratiasta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta? Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole Brasilia. Ei vaikka, presidentti Jair Bolsonaro fanittaa avoimesti vuosina 1964-1985 Brasiliaa hallinnutta sotilasjunttaa. Ei vaikka Bolsonaro ehdokkaana ollessaan viljeli avoimesti raiskausvitsejä, hyökkäsi esimerkiksi afrovähemmistöjä ja seksuaalivähemmistöjä vastaan, lupasi hyökätä toisinajattelua vastaan tyhjentämällä koulut ”marxilaisesta saastasta” ja uhrata Amazonin luonnon markkinavoimien hyväksi. Hiljaista on ollut nykyisinkin, vaikka perhe- ja ihmisoikeusasioista vastaava ministeri haluaa pukea tytöt pinkkiin ja pojat sinisiin tai kun maan ulkoministeri pitää ilmastonmuutosta marxilaisena salajuonena.

Tämä kaikki tapahtuu Brasiliassa liberaalien ollessa hyvin vaisuja tästä vaahdoten Venezuelasta ja korostaen sitä, kuinka Bolsonaro on äänestetty valtaan (ikään kuin Maduroa ei oltaisi äänestetty ja ikään kuin Dilma Rousseffin hämäräperäistä syrjäyttämistä ei olisi koskaan tapahtunut). Liberaaleihin ei näin ollen voi ihmisoikeuksien puolustajina tässä vaiheessa luottaa. Asia jääkin vasemmiston harteille.

Loppusanat

Venezuelaa ei tule ajatella vain jonain kaukana olevana ”kehitysmaana”, jonka tapahtumat eivät koskettaisi meitä. Eihän Venezuelaa vastaan hyökkäävä ja Venezuelan mokia propagandassaan käyttävä oikeistokaan näin ajattele. Oikeisto tuo Venezuelan tapahtumat jatkuvasti lähelle meitä. Kun Venezuelaa vastaan hyökätään ja sen vaaleilla valittua hallintoa yritetään syrjäyttää ja chavistisia uudistuksia purkaa, hyökätään samalla koko vasemmistolaista politiikkaa vastaan. Seuraavana on vuorossa Kuuba ja Nicaragua. Toivoisinkin, että vasemmisto kaikkialla ottaisi Venezuelan asian omakseen periaatteella: kun hyökkäät yhtä vastaan, hyökkäät meitä kaikkia vastaan. Venezuela-solidaarisuuden ja imperialismin vastustamisen lisäksi olisi tärkeää myös käydä hyökkäykseen oikeistolaisia vastaan. Brasilian ”trumppi” olisi niin helppo kohde ja Amazonin sademetsän puolustamisessa kun päästäisi alkuun, ties mitä siitäkin voisi syntyä.

”Jotain perustavanlaatuista on muuttunut”

Olisitko mun vain salaa

Sä toisen oot ei se haittaa saa,

Ota mut nyt anna palaa, anna palaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa

Salaisen rakkauden aikaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa, sut viedä saan

 

Omistan Salarakkaiden ”Salarakas”-kappaleen kokoomuslaisille ja perussuomalaisille sekä kaikille niille, jotka näiden kahden avoimesta lähentymisestä pitävät meteliä. Olisi muuten mielenkiintoista, jos paljastuisi Kokoomuksen olleen haluttomampi menemään Vasemmistoliiton kanssa hallitukseen, eikä päinvastoin. Kuten jotkut ovat sanoneet: Kokoomus tekee tietoisesti ideologiansa mukaista politiikkaa pyrkien selkeästi erottumaan.

Kapitalismin ja äärioikeiston yhteistyö ei ole mikään uusi juttu. Nykyinen kokoomuslainen yli-ihmisfanitus ja Lapuan liikkeen hehkuttaminen lienee tuskin pelkästään Kokoomusnuorten juttu. Persumaisuudetkaan eivät ole kokoomusnuorten parissa tavattomia. Ne ilmaistaan vaan ehkä vähän elitistisemmällä tavalla. Äärioikeistolaista ideologiaa on varmasti ihan emopuolueessakin tyypillisen opportunismin lisäksi. Sitä ei vaan olla viitsitty tuoda niin vahvasti ulos. Uskottavuus olisi kärsinyt, kun rasismilla ei vielä tämän vuosikymmenen alussa ollut vastaavaa hegemoniaa. ”Monikulttuurisuusonrikkauseimullamuuta”-lausahduksia ja ministereiden osallistumisia ”Peli poikki”-tyylisiin mielenosoituksiin tuskin tullaan näkemään vastaavassa määrin hallituksen kokoonpanosta huolimatta. Taantumukselliset kun ovat, epäpoliittisuuden varjolla, saaneet kaiken muun paitsi äärioikeistolaisuuden näyttäytymään kamalalta ääri-joltain.

Vaalien tulos oli aika lailla odotettavissa, vaikka se olikin lopulta melkoinen järkytys. Äärioikeistolainen Perussuomalaiset pääsi toiseksi eikä ykköspaikka ollut kaukana. Pienenä kevennyksenä toimi ”kommunisti Kalevin” äänisaalis, jolla syötiin Perussuomalaisten kannatusta. Olisihan siitä ollut ainesta melkoisen mehukkaaksi tarinaksikin: ”Kommunisti Kalevi esti rasistien vahinkoäänillä perussuomalaisten nousun maan suurimmaksi puolueeksi”. Ihan niin tiukassa ei tilanne lopulta ollut.

Äänestyksen jälkipuinti on ollut sitä tavanomaista. Opportunistit syyttävät pienpuolueita äänten viemistä isommilta (lue: ”merkittävämmiltä”) puolueilta. Isommat ja merkittävämmät puolueet, joilla vielä sydäntä on, laittanevat toiveita ja paukkuja siihen, että ehkä sittenkin tulisi punavihreetä tai edes vähemmän oikeistolainen hallitus. Punavihreään hallitukseen suhtaudun toistaiseksi skeptisesti. Hallitustunnustelija Antti Rinne ei ole toistaiseksi vielä sulkenut mitään puoluetta ulos. Lopulta punavihreä hallitus toisi korkeintaan hetken hengähdysaikaa. Radikaaleja muutoksia tuskin tulisi. Euroopan unioni kun sitoo käsiä melko paljon, vaikkakin sen selän taakse on toisaalta myös helppo piiloutua, etenkin oikeistopoliitikkona. Jotkut saattavat haikailla vielä sateenkaarihallitukseenkin. Mikään ei tosiasiassa muuttune parlamentaarisella tasolla. Ei siten, että se vaikuttaisi merkittävästi hyvällä tavalla pienituloisten arkeen tai ympäristökysymyksiin.

Oikeistolaisuus tulee dominoimaan hallituksessa, oppositiossa, yleisessä ilmapiirissä Etelärannan varjohallituksineen ja muine lobbareineen aivan varmasti. Poliitikot siis tässä vaiheessa poliitikkoina, ulkoparlamentaristit ulkoparlamentaristeina. Jos jokin nousee, se tulee olemaan äärioikeisto. Tämä riippumatta siitä, otetaanko Perussuomalaisia hallitukseen vai ei. Jos nyt jotain hyvää on löydettävä näistä vaaleista, niin onhan kyseessä jonkinlainen nuorennusleikkaus. Ilahduttavaa myös lukea oikeistosetien kauhistuneita kommentteja naisten saadessa valtaa. Sanottakoon vielä, että kannatan tietenkin ehdottomasti mieluummin punavihreää hallitusta (tai SDP:n, Vasemmistoliiton, Keskustan ja RKP:n kansanrintamaa), kuin sateenkaarta tai porvarihallitusta.

Vaalien ja hallitusneuvottelujen jälkeen

Vaikka vaalit, pian myös eurovaalit, ovat ohi, eivät pohdinnat suomalaisen työväenliikkeen asemasta lopu. Laajaa kriittistä ja rakentavaa keskustelua kaivataan työväenliikkeessä. Onko nykyisin edes mielekästä puhua vain työväenliikkeestä aikana, kun niin monella ei ole töitä tai kun savupiipputeollisuudesta ollaan siirrytty silpputyöhön ja yleiseen epävarmuuteen? Akateemikotkin voivat olla köyhälistöä, eivät vain ruumiillista työtä tekevät. Kuinkas sitten vaikkapa ruokalähetit, jotka tekevät työtä surkeilla työehdoilla, mutta kantavat riskit ”yrittäjinä”? Epäluottamusmies osui harvinaisen oikeaan vapun aikaan:

D5gcXQbW4AIujTf.jpg large

 

Työväenliike iskusanana on ilman muuta iskevämpi, kuin vaikkapa pienituloisten liike. Prekariaatti ei vielä ehkä istu samalla lailla suuhun, kuin proletariaatti. Käsitteiden päivittäminen olisi kuitenkin paikallaan. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, mikä sai ihmiset äänestämään Perussuomalaisia niin sankoin joukoin. En usko, että kyseessä on pelkkä rasismi. Kaikki Perussuomalaisten äänestäjät tai heitä syystä taikka toisesta sympatisoivat eivät ole rasisteja. Perussuomalaiset vetosivat pienituloisiin, vaikkeivät todellakaan aja heidän etujaan. Syrjemmillä seuduilla taidettiin äänestää perussuomalaisia ehdokkaita enemmän, kuin ennen.

Vasemmistolaisina pidetyt eduskuntapuolueet eivät vetoa jostain syystä samalla tavalla heikossa asemassa oleviin, kuin Perussuomalaiset. Päinvastoin, näyttäisi käyvän niin, kuten joskus on lehdissäkin kirjoitettu, että Vasemmistoliitosta Vihreiden ohella olisi tulossa tai tullut korkeasti koulutettujen puolue. Ennen kouluttamattomat ja köyhät äänestivät vasemmistoa, nykyisin kouluttamattomat ja köyhät pitävät valtavirtavasemmistoa elitistisenä tai sellaisena, josta ei ainakaan ole pienituloisten asioiden ajajaksi. Muut puolueet näyttäytyivät kaupunkikeskeisinä, eivätkä kaikki isoihin kaupunkeihin mahdu ilman sosiaalisia ongelmia (maailman esimerkit toimikoot varoituksina). Onko kyseessä etäännyttävä puhetapa, elitistisenä pidetty ulkoinen olemus vai vasemmiston yleinen kykenemättömyys vedota köyhempään väestöön ja muihin pienituloisiin 2020-luvulle tultaessa? Itse veikkaan jälkimmäistä.

Perussuomalaisten suosio kertoo vasemmiston toimintakyvyttömyyden lisäksi keskiluokan rappiosta ja oman romahduksen pelosta. Ei vaan jotenkin mene jakeluun se, että keskiluokan romahduksen aiheuttanut oikeistolainen politiikka oli äänestäjien keskuudessa kuitenkin varsin suosittua vaaleista vaaleihin. Nyt luokkapudotusta pelkäävä hukkuva keskiluokka on tarttumassa umpioikeistolaiseen Perussuomalaisiin kuin oljenkorteen. Lopullinen itsetuho uhkaa.

Kuinkas on sitten kommunistien laita? Emmepä kommunisteinakaan ole onnistuneet vakuuttamaan ihmisiä siitä, kuinka me toisimme todellisen muutoksen. Voisi sanoa, että hyvin paljon vähemmän, kuin valtavirtavasemmisto. Kuinka me edes eroamme esimerkiksi kilpailevasta puolueesta, Vasemmistoliitosta? Paljonkin, kun lähdemme oikeasti asiaa pohtimaan ja pidemmälle suunnittelemaan. Katkeransävyiset haukkumiset eivät oikein vakuuta, koska taustalla kuuluu tavallaan koko ajan katkeran ”exän” toiveet siitä, että yhteen ehkä vielä joskus palattaisiin. Itse kannatan voimakkaasti tämän kaltaisesta ajattelusta luopumista. En näe nykyisissä oloissa SKP:tä ja Vasemmistoliittoa minkäänlaisina toveripuolueina.

Keskittykäämme erottautumaan selkeästi selkeine tavoitteinemme. Sitten, kun meillä on oikeasti tarjota konkreettinen ja uskottava vaihtoehto porvaristodiktatuurin lyömiseksi, on meillä varaa arvostella enemmän Vasemmistoliittoa siitä, ettei se ole tarpeeksi duunarii. Silloin vain tietenkin kun aihetta on. Kaikkein helpointa ja selkeyttävintä kannaltamme olisi, jos eduskuntavasemmisto yhdistyisi keskenään tai vaikka Vihreiden kanssa antaen lopullisen viestin SKP:lle siitä, ettei tässä mitään toveripuolueita olla. Ehkä tällöin luopuisimme viimein vaaliliittotoiveista eduskuntavasemmiston kanssa keskittyen ennemmin ulkoparlamentarististen voimien kokoamiseen. Yhteistyön tekemistä yksittäisten hyvisten kanssa tämä ei luonnollisesti estä.

SKP:llä on paljon potentiaalia ja voitettavaa. Sosiaalisessa mediassa olemme näkyneet ihan mukavasti. Itse tullut usein mietittyä sitä, kuinka entisinä aikoina, kun ei ollut mitään sosiaalisia medioita tai mitään moderneja viestinnän välineitä, kyettiin muodostamaan laajoja verkostoja ja toteuttamaan valistuskampanjoita, voimaannutettiin ihmisiä. Nyky-teknologia on siunauksen lisäksi myös tietenkin kirous kaikkine informaatioähkyineen ja onhan tapa viestiä ja puhua nykyisessä maailmassa hieman erilaista, kuin se oli ennen. Tästä pääsemmekin yhteen peruskysymykseen: Kuinka viestimme ja puhumme ihmisille sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa ja myös sen ulkopuolella? Osaammeko myös ajatella nykyaikaisesti ilman, että tuomme vain vanhaa viestiä esiin uudemmilla välineillä? Näen 6 tunnin työpäivässä (8 tunnin palkalla) ja 1200 perusturvassa sekä hävittäjäkampanjassa paljon hyvää ja suurta potentiaalia. Tästä voinemme lähteä rakentamaan suurempaa konkretiaa ja muiden puolueiden vaihtoehdot voittavia vaihtoehtoja pelkäämättä vastakkainasetteluja.

Ennen kuin lähdemme rakentamaan punaista tai punavihreää Suomea, tulisi ensin miettiä minkälaisilla voimilla lähdemme sitä rakentamaan. Yksi puolue ei sitä yksinään voi rakentaa. Joukkoliikkeet tulevat ilman muuta kysymykseen. Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan oli hyvä ja tärkeä projekti, vaikka sitten se loppua kohti näytti kuivuvan kokoon demareiden, vihreiden ja muiden keskittyessä vaaleihin. Uskon, että vastaavaa saadaan synnytettyä jatkossakin. Ympäristön saralla meillä on paljon voitettavaa. Emme tyydy vain 2 asteen tavoitteeseen tai toivomaan, että tuleva hallitus tekisi jotain. Me uskallamme vaatia rakenteiden muuttamista siten, että saastuttavasta teollisuudesta päästäisi (tietenkin tukemalla tavallisia ihmisiä siirtymävaiheessa) ja sitä, että saastuttava suurteollisuus myös maksaa ympäristölaskusta suurimman osan. Militarismi (suurimmillaan Yhdysvaltojen suunnalta, mutta myös esimerkiksi Kiinan ja Venäjän suunnalta; rauhanohjuksia ja parempia, ”puhtaita” pommeja ei ole olemassa) on pahimpia saastuttajia maailmassa, josta harvemmin puhutaan ilmastoahdistuksen lomassa.

Lähtemällä rakentamaan radikaalia punavihreyttä, uskon että se voisi tarjota yhden keinon lähteä erottautumaan niistä muista perinteisemmistä ja niin nähdyistä ja kuulluista jutuista. Eurovaaleissa erottautuminen on vieläkin helpompaa. Niissä ja tietenkin myös sen jälkeen voinemme loistaa sillä, että vaadimme eroa Euroopan unionista ja unionin purkamista. Mikään eduskuntapuolueista ei tätä tee. Tämäkin luonnollisesti vaatii rinnalleen konkretiaa. Tuskin meille riittää, että markka otetaan takaisin, manataan Kekkosta tänne, palataan takaisin perinteisiin kansallisvaltioihin tai jotain… Vaan mikä olisi tämä konkreettinen vaihtoehto? No ensinnäkään SKP ei ole Eurooppaa ja kansainvälisyyttä vastaan (toisin kuin monet muut eurokriittiset tahot ovat). Liikkeelle voinemme lähteä etsimällä Euroopasta edistyksellisiä EU-kriittisiä tahoja ja lähteä muodostamaan niistä oman vastineemme muukalaisvastaiselle äärioikeistolaiselle Visegrád-ryhmälle. Kannatan ryhmälle nimeä vaikkapa ”palmelaiset” tai ”olofpalmelaisten EU-kriittinen ryhmä”. Pyörää ei tarvitse keksiä kokonaan uudelleen, kun olemassaolevia rakenteita (joiden osasia olemme, halusimme tai emme) hyödyntäen pyrimme kohti parempaa Eurooppaa.

Ohessa vielä Heikki Ketoharjun video siitä, miksi EU:n purkaminen on realistisempaa, kuin EU:n uudistaminen esimerkiksi Green New Dealin hengessä.

PS: Otsikon nimi on suora lainaus eräältä luennolta, jossa hieman sivuttiin eduskuntavaalien jälkeisiä tunnelmia.