Suurvaltapolitiikan raadollisuus – kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret

Turkki on hyökännyt Syyriaan kurdeja vastaan. Tavoitteena on päästä eroon kurdeista ja vallata Syyrialta alue, jonne Turkki on suunnitellut perustavansa vyöhykkeen syyrialaisia pakolaisia varten. Eurooppalainen äärioikeisto, niin länsimielinen kuin Venäjä-mielinen hihkuu innosta. ”Jes! Viimeinkin pääsemme eroon arabeista! Eks väkivaltaiset kurditkin oo arabeja? Ainaki tummia, ei-valkoisia ovat. Menisivät omaan maahansa taistelemaan eivätkä täällä mesoaisi! Skriimaajat tiätää!!!”. Kyseessä on kaksinkertainen rikos, tai peräti kolminkertainen rikos, kun otetaan mukaan Euroopan päättäjien peli. 1) Nato-maa Turkki hyökkää itsenäistä valtiota vastaan, 2) Nato-maa Turkki uusottomaanisine suunnitelmineen hyökkää kurdeja, kansallista vähemmistöä vastaan, vaikka virallisessa propagandassaan esittääkin hyökkäävänsä vain Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen terroristiseksi julistamaa Kurdistanin työväenpuoluetta, PKK:ta vastaan, 3) EU:lla on verta käsissään sen solmittua aiemmin pakolaissopimuksen Turkin kanssa antaen Turkille käytännössä täydellisen suojan kritiikiltä ja vapauden toimia miten lystää. Kunhan vain pitävät ne pelottavat pakolaiset poissa Euroopasta.

Pakon sanelema liittolaisuus

Turkki on toisille vaikea kumppani, toisille rakastettavan helppo vihattava. Rakastettavan helpolla vihattavuudella tarkoitan sitä, että tietyille tahoille ei tuota ongelmia tuomita länteen päin perinteisesti kallellaan ollutta Nato-maa Turkkia. Ei-länsimieliset kiusaajat ovat sitten asia erikseen. Ei-länsimaisuus tai ei-länsimielisyys tuntuu olevan tietyille tahoille edelleen jonkinlainen automaattinen tae edistyksellisyydestä. Asiasta lisää alempana.

Kaikesta nihkeydestä ja ei-eurooppalaisiksi katsotuista piirteistä huolimatta Turkki on länsimaisen arvoyhteisön kumppani. Nato-jäsenyys on painava argumentti edelleen tässä klubissa, jossa maailmaa katsotaan yhä kylmän sodan ajan silmin ja geopolitiikan näkökulmasta. Turkki on perinteisesti ollut tärkeä liittolainen lännelle, pääasiassa Yhdysvalloille, joka haluaa dominoida öljyvarastonaan pitämäänsä aluetta. Recep Tayyip Erdoğanin johtama Turkki pelaa monilla korteilla. Toisaalta ollaan Natossa ja etäisen lähellä päättäviä läntisiä pöytiä (joihin Turkilla tuskin koskaan oikeasti on asiaa). Erdoğan on myös lähentynyt Vladimir Putinin Venäjää, kilpailevaa oikeistoblokkia, jonka etujen ajaminen on ollut törmäyskurssilla lännen etujen kanssa. Tämän lisäksi Turkilla on omia valtapyrkimyksiä Lähi-idässä laajenemishaluineen. Erdoğan esiintyy mielellään islamilaisen maailman arvojohtajana arvostellessaan esimerkiksi rohingya-vähemmistön kohtelua Burmassa tai Israelin hyökkäyspolitiikkaa palestiinalaisia vastaan. Samalla voidaan huoletta lahdata omaa kurdivähemmistöä suurta vastustusta pelkäämättä. Hajota ja hallitse, tämä taktiikka toimii edelleen hyvin.

Turkki halutaan siis pitää liittolaisena, etäisenä kumppanina, jolle ei kuitenkaan haluta tarjota täyttä oikeutta ”päättäviin pöytiin”. Syitä Turkin EU-jäsenyyden jatkuvalle torppaamiselle perustellaan ihmisoikeusloukkauksilla, joihin ei tosiasiassa haluta puuttua. Oikeana syynä lienee pääasiassa ”vääräuskoisuus”. Islaminuskoisen Turkin EU-jäsenyys toisi maailmalta itsensä sulkevan EU:n alueelle islaminuskoisia kasvavassa määrin. Turkki siis halutaan pitää sopivan lähellä sekä sopivan kaukana ja toivotaan samalla, että Turkkia voitaisi vielä käyttää jonkinlaisena satelliittina Etu-Aasiassa. Vaan onko kontrolloidusta tulossa kontrolloiva? Näin voisi päätellä pelkästään EU-puheenjohtajamaan Suomen joidenkin päättäjien pelokkaista lausunnoista liittyen Turkin ”uhkailuun” päästää 3,6 miljoonaa pakolaista Eurooppaan.

Ca16pi-WAAAFYql

Sydämetöntä peliä pakolaisilla

Vuonna 2015 EU joutui ”pakolaiskriisin” kohteeksi, kun muun muassa Syyriasta ja Pohjois-Afrikasta pyrki ihmisiä paremman tulevaisuuden perässä EU-maihin. Muistutuksena: vuoden 2015 pakolaisliike johtuu suurimmaksi osin suurvaltapolitiikasta. Libya pommitettiin sekasortoon ja päättymättömän sisällissodan kierteeseen sen jälkeen, kun Muammar Gaddafia vastaan suuntautuneet demokratiaa vaatineet protestit olivat kärjistyneet väkivaltaisiksi Gaddafin vastattua niihin väkivaltaisesti. Myöhemmin mukaan sekaantui omia itsekkäitä etujaan ajavia ääritahoja länsimaiden pommikoneiden tukemina. Loppu onkin historiaa ihmisoikeusrikkomuksineen ja orjakauppoineen.

Syyrian suhteen tilanne on samankaltainen. Erona se, etteivät ulkovallat puuttuneet sisäiseen konfliktiin samalla tavalla laajasti Venäjää lukuun ottamatta – sekin Bashar al-Assadin hallinnon kutsumana. Syyrian konflikti, kuten Libyankin vastaava, käynnistyi osana niin sanotun arabikevään sarjaa, jossa mielenosoittajat osoittivat mieltään Assadin hallinnon politiikkaa vastaan. Taustalla vaikutti myös alueen kuivuus. Assad vastasi alusta lähtien mielenosoituksiin väkivaltaisesti. Protesteihin sekaantui sittemmin islamistisia toimijoita, joita USA ja muu länsi tuki. Esimerkiksi Iran ja Libanonissa vaikuttanut Hizbollah-järjestö ovat tukeneet Assadia Venäjän ohella. Diplomatiaa kaihtaneet länsimaat Turkin ohella hokivat pakkomielteisesti sitä, kuinka Assadin on lähdettävä. Siinä sivussa hylättiin monia hyviä suuntaa-antavia ehdotuksia konfliktin ratkaisemiseksi – muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä erikoislähettiläänä Syyriassa vaikuttaneen Kofi Annanin suunnitelma Syyrian tilanteen helpottamiseksi.

Konfliktit pahenivat, kurjuus lisääntyi ja tämä ajoi ihmisiä lähtemään kotoaan. Valtaosa jäi esimerkiksi köyhään Libanoniin (maahan, joka puolestaan on noussut suurmielenosoitusten näyttämöksi, arabikevään onnistunut jatko? Aika näyttää!) ja Turkkiin sekä muihin lähialueen maihin. Eurooppaan on pyrkinyt selvä vähemmistö. Tämä ei valkoista väriä palvovaa ihmisvastaista äärioikeistoa haittaa. Äärioikeistoa, jonka viimeisin nousu perustuu pakolaisiin liitettyihin uhkakuviin ja kauhutarinoihin. Turkissa syyrialaisten pakolaisten läsnäolo on aiheuttanut närää niin ikään. Muukalaisvastaiset hyökkäykset syyrialaisia vastaan ovat olleet Turkissa yleisiä. Erdoğanin Turkki pyrkiikin kurdien itsemääräämisoikeuden lopettamisen ohella valtaamaan kilpailijansa Assadin johtamalta Syyrialta alueen, jonne se asettaisi syyrialaiset pakolaiset. Tämä sopisi Suomenkin äärioikeistolaisille oikein hyvin, jotka ilman muuta tukevat Erdoğanin valloitusta. ”Takas vaan arabirintamakarkurit ja kaikki muut rintamalle. Olisihan se ollut aikamoista, jos Suomessakin oltaisi sillä tavalla karkailtu…”.

En ihmettelisi, etteivätkö myös Brysselin pomot kannattaisi tällaista suunnitelmaa. Brysselissä kun ollaan kovaa vauhtia rakentamassa linnake-Eurooppaa kaikenlaisten eurooppalaisten arvojen komissaarien kanssa. Tämä vaan on aikamoista riskipeliä katsottaessa asioita EU:nkin näkökulmasta. Samalla kun kyseenalaistetaan periaate valtion rajojen kunnioittamisesta, jota Syyria ei ole hyvällä katsonut, ollaan samalla vahvistamassa äärijärjestö ISISin nousua. Joka oli jo miltei lyöty – eikä vähiten kiitos kurditaistelijoiden. Mutta mitäpä pikku yksityiskohdista, kun ei pienet yksityiskohdatkaan meistä? Rajat vaan kiinni ja ulos kaikki ne, jotka eivät mahdu peruskeskustaoikeistolaiseen käsitteeseen suomalaisista ja tuetaan samalla pakolaisuutta lisäävää Turkkia. Pakolaiset – mainiot pelinappulat Turkin uhittelulle, äärioikeiston nousulle ja tietenkin sen määrittelyssä, mitä Eurooppa ei ole.

 

Solidaarisuus kurdeille kiven alla

Muistan sen jäätelökesän, kun kurditaistelijoiden roolia vielä hehkutettiin ääri-islamistien vastaisessa taistelussa. Siihen tämä solidaarisuus sitten valtiollisella tasolla jäikin. Nyt kurdeja mollataan ja heidät ollaan valmita uhraamaan Turkin suurvaltapyrkimysten ja linnake-Eurooppa -projektin vuoksi. Mikään ei viittaa siihen, että valtiolliset toimijat tosiasiassa olisivat tukemassa kurdien asiaa. Neljän valtion alueilla asuvat kurdit (vrt. saamelaiset) ovat sukupolvien ajan saaneet kärsiä sortoa. Kurdien haaveet itsenäisestä valtiosta murskattiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lausannen sopimuksen solmimisella. Osmanien valtakunnan romahtaminen kun oli Turkille jo riittävän nöyryyttävää. Onneksi oli Kemal Atatürk, tuo Turkin Charles de Gaulle, joka auttoi turkkilaisia selviytymään suurvalta-ajan päättymisen aiheuttamasta masennuksesta. Atatürk ja Turkin linjaa myötäilevät ympärysvallat loivat nyky-Turkin väestönvaihtoineen ja antoivat lopullisen kuoliniskun kurdien itsenäisyyspyrkimyksille. Turkki on käynyt taistoa omaa kurdivähemmistöään vastaan siitä lähtien.

Naapureissa kohtelu ei ole ollut sen inhimillisempää. Monet muistavat vielä, kuinka Yhdysvaltojen imperialistisen hyökkäyssodan myötä syrjäytetty diktaattori, lännen entinen liittolainen Saddam Hussein kohteli kurdeja. Kurdistanin kansanäänestyksestäkään ei oikein innostuttu. Iranissa meininki on taantumuksellisen autoritaarista eikä sielläkään vähemmistöpolitiikka ole suuressa huudossa. Syyrian kurdivähemmistö sai Syyrian kansalaisuuden vasta Syyrian sisällissodan alettua vuonna 2011. Tätä ennen kurdien oikeuksia on poljettu niin nuoremman Assadin kuin vanhemman Hafiz al-Assadin aikana. Bashar al-Assadin joukot taistelivat kurdien kanssa Syyrian alueelle hyökännyttä Turkkia vastaan. Assadin porukkaa kuitenkin hiertää Rojavan (tai Syyrian Kurdistanin) autonominen alue, jonka Assad tuskin haluaisi kukoistavan.

Osmanien valtakunnan jako imperialistisine peleineen aiheuttaa monenlaista päänvaivaa vielä melkein sadan vuoden jälkeen. Kurdit petettiin silloin. Eipä siinä mitään uutta ole, että suurvallat ensin pelailevat pienemmillä kansoilla saadakseen näiden tuen imperialistisille suunnitelmille ja hylkäävät nämä myöhemmin, kun kaikki hyöty kiskottu irti. Esimerkiksi palestiinalaisilla on tästä liiankin paljon kokemusta. Ehkä sillä erotuksella, ettei mikään suurvalta edes yritä teeskennellä solidaarisuutta palestiinalaisten kanssa, jos Turkkia ei lasketa. Kun ajetaan omaa taantumuksellista agendaa muiden kustannuksella, siinä eivät periaatteet sen kummemmin paina. Siinä painavat vain omat edut ja omat näkemykset. Kaikki muut näkemykset jätetään huomiotta. Kuten esimerkiksi se, kuinka kurdiaktivistit tarjosivat vähän aikaa sitten mahdollisuutta järjestää kansainvälinen oikeudenkäynti ISIS-taistelijoihin liittyen.

Entäpäs sitten ei-valtiollisen tason toimijat? Löytyykö sieltä solidaarisuutta kurdien asian ajamiseksi? Kurdien asiaa ovat Suomessa ajaneet pääasiassa anarkistiset tahot ja nyttemmin vasemmisto on yhä selkeämmin ottamassa kurdien asiaa omakseen. Suomen kommunistinen puolue on myös puhunut kurdien puolesta imperialismia vastaan. Kurdikysymyksen luulisi siis yhdistävän ainakin työväenliikettä ja muita edistyksellisiä kansalaisjärjestöjä. Työväenliikkeen osalta tilanne on valitettavasti monimutkaisempi. Länsi ja heidän asioitaan ajavat länsimieliset ja näiden satelliitteina pidetyt ovat usein olleet helppo kritiikin kohde työväenliikkeen edustajina itseään pitävien keskuudessa, kuten ylempänä mainitsin. Sama pätee tässäkin tilanteessa. Naton siunauksella toimivaa Turkkia arvostellaan hyökkäyksestä suvereenin Syyrian valtion kimppuun. Puhutaan oikeutetusti imperialismista hyökkäyksen takana. Kurdeista ei kuitenkaan tämän porukan kannanotoissa usein mainita sanaakaan. Monet kommunistit esimerkiksi Turkissa, Irakissa ja Syyriassa puhuvat jakamattoman Syyrian puolesta imperalismia vastaan. Rojava jätetään mainitsematta. Suomessakin on tahoja, jotka kynsin ja hampain pitävät vain Syyrian puolia ja samassa yhteydessä myös kritisoivat ja moralisoivat kurdeja USA:n kätyryydestä. Jopa imperialismi on mainittu samassa yhteydessä puhuttaessa Rojavasta. Työnsarkaa siis löytyy vielä. Jotta tuomitsisimme kaikki yhdellä äänellä paitsi hyökkäyksen Syyriaan, myös Rojavaan.

Turkish-airtrikes-against-Kurds-in-Afrin-Syria-TheGlobePost

Turkin hyökkäystä Rojavaan ei turhaan olla verrattu fasistisen Espanjan hyökkäykseen Kataloniaa vastaan 1930-luvulla. Molemmissa tapauksissa taantumuksellista fasismia edustava keskushallinto hyökkäsi vapaampaa ja edistyksellisempää ilmapiiriä vastaan. Molempiin sotiin osallistui myös kansainvälisiä vapaaehtoisia tukemaan taistelua sortovaltaa vastaan. Nykyajan ”Kataloniaa” voidaan puolustaa monella muulla tavalla sotimisen lisäksi. Kurdit ja heidän itsemääräämisoikeuttaan kannattavat edistykselliset ovat järjestäneet mielenosoituksia esimerkiksi lentoasemilla, joissa Turkish Airlinesin lähtöporteilla on pyritty tuomaan viestiä kyseisen lentoyhtiön palveluiden käyttäjille. Voimme olla yhteydessä päättäjiimme kansallisella ja eurooppalaisella tasoilla vaatien heitä ajamaan Turkin hallinnon eristämistä. Voimme myös osallistua kurdiaktiivien mielenosoituksiin ja levittää tietoa heidän pyrkimyksistään puolustaen heitä esimerkiksi taantumuksellista äärioikeistoa vastaan, joka vastustaa valkoisesta ihonväristä poikkeavien mielenosoitusoikeutta, kansalaisoikeuksia ja läsnäoloa kokonaisuudessaan vaikkapa Suomessa. Rojavan projektin vastustaminen on näille erdoğanilaisten hengenheimolaisille luonnollinen tapa vastustaa edistyksellisyyttä ja vähemmistöjen oikeuksia. Turkkilaisia tuotteita ja yrityksiä voi myös boikotoida, kuten tällä sivulla neuvotaan. Turkkilaiset tuotekoodien numerot: 868 ja 869. Yllyttäkäämme myös esimerkiksi asetehtaiden työläisiä lakkoon ja aseiden kuljettajia olemaan viemättä aseita Turkkiin. Mikäli mahdollista, voidaan tukea Erdoğanin vastaista edistysmielistä oppositiota.

Tehdään Turkin boikotista Israelin boikottiin verrattava kampanja. Näytetään, että toisilleen vihamielisetkin taantumukselliset (Tässä tapauksessa Turkin Erdoğan ja Israelin Benjamin Netanjahu) ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Turkin annetaan toimia omavaltaisesti ja melkein yhtä kritiikittömästi, kuin Israelin. Kurdien ja palestiinalaisten vastaiset kampanjat ovat hyvin verrattavissa keskenään. Kun otamme tämän huomioon, väistämme Israelin oikeistoystävät ja muut nationalistit whataboutismeineen sekä ottomaanista imperialismia ajavien erdoğanistien ”anti-imperialistiset” seireenilaulut (Erdoğan on ottanut ”anti-imperialistisesti” kantaa esimerkiksi Venezuelan puolesta Yhdysvaltoja vastaan). Ajamalla kansojen välistä solidaarisuutta, vältämme myös nationalistisen puhetavan sudenkuopat (”palestiinalaiset vs. kurdit”) hajotusyrityksineen.

Kurdien taistelua tukemalla tuemme samalla omaa taisteluamme kansallista ja kansainvälistä taantumuksellisuutta ja suurvaltapolitiikkaa vastaan, joka pyrkii jyräämään pienemmät jalkoihinsa. Näytetään, että kurdit eivät ole yksin. Kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret!

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä välttämättä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: