Archive | huhtikuu 2022

Ukrainan sota

Venäjä on käynyt Ukrainassa hyökkäyssotaa helmikuun lopusta lähtien. Siviilejä ei olla säästetty ja näytöt Venäjän tekemistä sotarikoksista ovat saamassa yhä enemmän vahvistusta. Virallinen Venäjä ei tosin puhu mitään sodasta saatika hyökkäyksestä. Näistä mainitseminen tietäisi Venäjällä vankilatuomiota. Vallanpitäjien mukaan kyseessä on ”erikoisoperaatio”, ”denatsifikaatio”, jossa tarkoituksena on puhdistaa ”natsistinen” Ukrainan hallinto, asevoimat, ukrainalainen yhteiskunta kokonaisuudessaan. Tämän erikoislaatuisen ”antifasistisen” operaation kannattajat tosin samalla kiistävät Ukrainan tai ukrainalaisuuden olemassaolon. Vai esittääkö Venäjä, että Ukraina on läpeensä natsistinen valtio, josta natsismi on ensiksi kitkettävä ja tämän jälkeen natsismista vapaa itsenäinen Ukraina voi jälleen loistaa? Tuskin. Venäjän presidentti Vladimir Putinin ja hänen lähipiirinsä puheiden perusteella kyseessä ovat synkemmät ja imperialistisemmat tarkoitusperät.

Toisena argumenttina on laajemminkin käytetty sitä, että kyseessä on Venäjän reaktio sotilasliitto Naton ja lännen aggressiivisia levittäytymispyrkimyksiä vastaan. Samankaltaisia näkemyksiä on esitetty vaihdellen niin vasemmalla kuin paikoin oikeallakin. Länsimieliset liberaalit ilkkuvatkin tarkoitushakuisen epä-älyllisesti Nato-vastaisille vasemmistolaisille siitä, kuinka ”jännää on, kun ’äärioikeisto ja äärivasemmisto’ vastustaa Natoa.” Jännää on myös tämä tolkuttaminen, vai mitä? Venäjä-mielisessä sekä ei-venäjämielisessä Natoa vastustavassa narratiivissa on otettu esimerkeiksi Naton laajentuminen itään ”lännen lupauksista huolimatta”. 1990-luvun Joe Bidenkin varoitti Naton laajenemisen riskeistä tietävät Naton vastustajat. Onko siis niin, että hyväntahtoinen Venäjä vain reagoi ja luo puskuria pahaa ja ilkeää länttä vastaan? Tässä näkökulmassa Venäjä esiintyy enemmän tai vähemmän uhrina, jonka katsotaan oikeutetusti puolustautuvan läntistä imperialismia vastaan. Vähän kuin ennaltaehkäiseväisevästi. Kun mennään tarpeeksi syvälle, alkaa puhetapa kuulostaa vähän samalta, kuin Israelin imperialismin puolustelijoiden tyyli: ”Venäjällä on oikeus puolustaa itseään.” Jotkut uskovat, että lännen intresseissä on lopulta Venäjän ja Venäjän luonnonvarojen valtaaminen. Viimeistään tässä kohtaa menee mielestäni jo melkoiseksi salaliittoteoriaksi, jota viljellään lähinnä putinistisissa ajatushautomoissa. Vaan ovatko Yhdysvallat ja Nato syyllisiä nyky-tilanteeseen Ukrainassa? Sanoisin, että toisaalta eivät ole, mutta toisaalta myös ovat.

 

Miksi Venäjä hyökkäsi?

Venäjän hyökkäystä ei voi millään lailla oikeuttaa. Ei ainakaan siten, etteikö samalla syyllistyttäisi hyökkäysten uhrien, ukrainalaisten syyllistämiseen. Venäjän hyökkäyksen tuhot sotarikoksineen ovat olleet sen verran karua katsottavaa, että puolustuksellisuuden argumentti ei kyllä kovin hyvin kestä päivänvaloa. Ei tule myöskään unohtaa, mitä Putin, Venäjän valtiolliset uutiset ja Moskovan patriarkka Kirill ovat todenneet sodasta. Venäjä on kylläkin esittänyt rauhansopimuksen ehdoiksi muun muassa sen, että Ukraina pysyisi neutraalina, poissa sotilasliitto Natosta. Suurelta osin kyse on siis Natosta ja sen koetusta uhasta. Yhdysvaltojen oli aiemmin tulkittu luvanneen Gorbatšoville, ettei Nato laajentuisi itään. Nykyisin asiaa kierrellään sillä verukkeella, ettei mitään lupauksia kirjattu ylös. Spiegelissakin todetaan, että Yhdysvaltojen johtaman Naton toiminta on ollut neuvotteluissa saavutettua yhteisymmärryksen henkeä vastaan. Ihmeellistä kiertelyä hyökkäysliiton ajajilta. Syyt voivat olla niinkin kyyniset, kuin se, että Neuvostoliiton romahdettua, heikon Venäjän federaation toiveiden huomioiminen katsottiin naurettavaksi heikkoudeksi. Olihan maailma nyt vapaa USA:n ylivallalle. 1990-luku ja 2000-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ovat olleet Yhdysvaltojen hegemonian aikaa eikä yksinvaltias tietenkään liikaa muita kuuntele, paitsi joskus ehkä salaa.

Kaikki hyökkäystä tukevat viralliset tahot vaikuttavat kuitenkin haluavan jotain enemmän, kuin vain ”denatsifikaatiota”, ”kansantasavaltojen suojelua” taikka sen varmistamista, ettei Nato leviäisi. Venäjän hyökkäyksen alettua Putin kiisti Ukrainan valtion olemassaolon tulkiten historiaa haluamallaan tavalla. Hän uskoo Ukrainan ja Venäjän olevan samaa kansaa lytäten nyky-Ukrainan ”bolsevikkien luomukseksi”. Kiovan Venäjän valtakunnan perinnöstä on käyty Ukrainan ja Venäjän kanssa kiistaa jo pidempäänkin. Putin on aiemminkin kritisoinut muun muassa Leniniä ”aikapommin asettamisesta” tämän tukiessa kansallista itsemääräämisoikeutta. Luulisi muuten jo tämän osalta olevan selvää, että nyky-Venäjällä ei ole kommunismin kanssa mitään tekemistä, vaikka neuvostonostalgia, symbolit ja Stalinin hehkutus onkin otettu osaksi venäläistä nationalismia. Tässä tarkoituksena on vain korostaa Venäjän suuruutta. Venäjän uutistoimisto RIA Novosti on samoilla linjoilla ja vaatii kitkemään natsismin ja ukrainalaisuuden, jotka kirjoituksessa rinnastetaan. Yhtenä hyökkäyksen motiivina on siis Ukrainan tuhoaminen ja sitä kautta Venäjän alueellinen laajentuminen. Näissä pyrkimyksissä ei olla siviilejäkään säästetty. Eri puolilla Ukrainaa on paljastumassa räikeitä sotarikoksia, jossa siviilejä on tapettu, jota ennen heihin on kohdistettu monenlaista väkivaltaa. Puhutaan kansanmurhasta, jota tutkijat toisaalta toppuuttelevat. Puheissa kansanmurhiin ollaan kuitenkin selvästi yllyttämässä. Kansanmurhaa on myös kulttuurin tuhoaminen. Vaan kansanmurha-termiä ja natsi-sanoja on viljelty vähän turhankin tiuhaan, jolloin ne ovat menettämässä voimansa ja varsinaisen etymologiansa. Kuten eräs kommunisti totesi hyvin tähän tapaan: Venäjä sanoo käyvänsa sotaa natseja vastaan, toiset kutsuvat venäläisiä natseiksi, mutta kuka puhuisi niistä todellisista natseista?

Oman tavoitteensa Ukrainan sodassa esitti patriarkka Kirill, joka on tuominnut Gay Pride -marssit. Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa järjestettiin Gay Pride -marssi viime vuoden syyskuussa. Kirillin mielestä Pride-marssit ovat ”syntisiä” ja edustavat ”länsimaista rappiota”. Venäjällä ollaan laajemminkin oltu tätä mieltä. Maassa on noudatettu pidempään niin sanottua homopropagandalakia, jossa seksuaalivähemmistöjen näkyvyyttä ja oikeuksia on suitsittu. Konservatiiviset päättäjät ovat kutsuneet Eurooppaa ”Gayropaksi” johtuen liberaalimmasta politiikasta LGBT-ihmisten osalta. Venäjän päättäjät sanovat, että tarkoituksena on estää Naton ja lännen laajentuminen itään, Venäjän rajoille ja Venäjälle asti. Sanotaan, että suojaudutaan läntistä imperialismia vastaan. Toisaalta, kenties halutaan myös suojautua niiltä liberaaleimmilta arvoilta, joita lännen nähdään edustavan. Taantumuksellisemmat voimat taitavat Naton lisäksi pelätä, että liberaalimmat tuulet saisivat Venäjälläkin vastakakaikua, jolloin menneeseen takertuva oikeistokonservatiivinen eliitti menettäisi valtansa. Jos (ensimmäisen) kylmän sodan aikaan lännessä ”suojauduttiin” kommunismia vastaan, nyt Venäjällä ”suojaudutaan” liberaalimpia, ”ei-venäläisiä” tuulia ja myös lännen vaikutusvaltaa vastaan vahtien mustasukkaisesti ”omia lähiulkomaita”. Lännessä orientalistit näkevät Venäjän edelleen villinä, taantumuksellisena ja kehittymättömänä autoritarismia palvovana kolkkana. Tässä ihmisoikeuksista puhuminen onkin lähinnä väline itä-länsi -jaon ylläpitämisessä. Venäjällä taas oksidentalistit näkevät lännen vain rappeutuneena ja moraalittomana heikkenevänä imperiumina, jossa kaikki on yhtä tekopyhyyttä. Tässä Naton vastustaminen on ainakin osittain väline itä-länsi -jaon ylläpitämisessä. Eletään eräänlaista kylmän sodan kieroutuneempaa jatkumoa tässäkin, jossa myös hegemoniaan ja hallintaan pyrkivä länsi on suurelta osin syypää.

Venäjän kannalta kyse on sen uskottavuudesta. Perustaahan Venäjän johto ajattelunsa suurvaltapolitiikkaan nähden maailman maat siten, onko niistä Venäjän eduille hyötyä vai haittaa, kunnioittaen maita sen mukaan, miten vahvoina ja merkityksellisinä se ne näkee. Näin ajatellaan myös lännessä. Mietitäänpä vaikka sitä, miten nopeasti lännessä luovuttiin molemminpuoleisiin kunnioitukseen perustuvasta ajattelumallista ja liennytyksestä heti Neuvostoliiton romahdettua. Natoa ei lakkautettu eikä Venäjän ottamista mukaan Natoon kukaan lännessä vakavasti ajatellut. Tähän ajatteluun kuuluu vahvasti, että olisi valittava jompi kumpi. Tämän mustavalkoisen geopoliittisen ajattelutavan mukaan pidemmällä aikavälillä ei voida olla kanssakäymisisissä molempien tahojen kanssa. Länsi ajaa omia intressejään, Venäjä omiaan. Vahvimmat vievät. Ukraina on ollut Putinin maailmankuvassa selvästi Venäjän intressien kohde, sille ei ole olemassa Ukrainan etua, kuten Yhdysvalloille ei ole olemassa Meksikon etuja eikä se suopeasti katso Venezuelan lähentymistä Venäjän ja Kiinan kanssa. Oli kyse sitten Venäjästä, Yhdysvalloista, Kiinasta tai vaikkapa Iranista, kukaan niistä ei halua, että niiden vastapuoli lähentyisi niiden naapurustoa levittäen samalla hegemoniaansa. Länsi ei näe maiden välisiä kanssakäymisiä siten, että kyseessä olisi tasaveroinen kumppani vaan sen intressien kohde. Tästä syystä kaikenlaisiin läntisiin liittoumiin liittyvät joutuvat hyväksymään niiden sanelemat ehdot, joista harvoin on mahdollista neuvotella tasa-arvoisesti. Näin myös Putinin Venäjän kohdalla, joka on varmasti ottanut oppinsa shokkiterapian ajoista ja siitä, kuinka lännelle kaikenlaiset myönnytykset ovat heikkoutta. Eiväthän kolonialistisen mahtinsa menettänyt Ranska tai romahtaneen Ottomaanien valtakunnan raunioista noussut Turkkikaan ole halunneet tyytyä harmittomien, värittömien diplomaattien rooliin, jossa tunnustetaan, ettei olla niin suuria enää.

 

 

 

Näinkö tullaan ajamaan politiikkaa Suomessakin?

 

Ukrainan itsenäistymisestä oranssiin vallankumoukseen

Kriisin tausta ulottuu hyvinkin kauas. Aina siihen kisailuun, kuka pitää itseään Kiovan Venäjän perillisenä. Tiivistettynä voisi todeta, että juuret ovat Kiovan Venäjän valtakuntaan liittyvässä identiteettikiistassa, Neuvostoliiton ajassa ja Ukrainan asemassa, josta Venäjä ja länsi ovat kilpailleet. Ukraina itsenäistyi (uudelleen) samassa kuussa, kun Neuvostoliitto hajosi. Siitä lähtien on ollut vääntöä Ukrainan maantieteellisestä asemasta. Venäjän ja länsimaiden näkökulmat ovat hallinneet, ukrainalaisten ääntä ei olla juurikaan kuunneltu. Itä ja länsi ovat pyrkineet ajamaan omia intressejään Ukrainan kustannuksella ja vauhti on kiihtynyt 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen. Ukraina on pidemmän aikaa pyrkinyt lähentymään länttä erilaisten EU- ja Nato-sopimusten kautta. Jopa Venäjä-mielisinä pidetyt ukrainalaiset johtajat ovat olleet länsimielisempiä, kuin virallisessa narratiivissa on tiedetty tai haluttu myöntää. Venäjän federaatiota ja sen johtajia tämä ei ole miellyttänyt. Ei edes joidenkin länsimielisten ikävöimää Boris Jeltsiniä. Jeltsiniä, joka sentään tuki Ukrainan itsenäistymistä alusta lähtien, toisin kuin toinen lännen hehkuttama venäläinen, neuvostojohtajana vaikuttanut Mikhail Gorbatšov.

Ukrainan Neuvostoliiton jälkeistä historiaa on leimannut paikka idän ja lännen välissä sekä pettymykset omiin johtajiinsa ja heidän lupauksiinsa. Ukrainan ensimmäisellä presidentillä Leonid Kravtšukilla oli kunnianhimoa ja länsimieltä vaikka muille jakaa. Vaikka uudistuspyrkimysten sanotaankin karitutuneen. Vuosien 1991-1994 aikana ukrainalaiset näkivät, että itsenäistymisen ajan nousuhumala vaihtui pian krapulaan. Poliittinen järjestelmä ei toiminut kunnolla ja talous kriisiytyi vakavasti. Oligarkit ja korruptio kokivat ensimmäisen nousun (hyvältä vaikuttava artikkelisarja ukrainalaisesta korruptiosta, jossa myös sivutaan sitä minkälaisia presidenttejä Ukrainalla on ollut Kravtšukista Zelenskyiin).

Kravtšukia seurannut presidentti Leonid Kutšma leimattiin epäilyjen muodossa melkein alusta lähtien tyypilliseksi entisen neuvostotasavallan Venäjä-mieliseksi autoritääriksi. Siis tyypiksi, joka piti Ukrainaa kiinni ”ankeassa neuvostomenneisyydessä” ja ”Venäjän kiertoradalla” (Kutšman ensimmäisen kauden aikana Venäjällä valtaa piti muuten länteen päin kallellaan ollut Ukrainan itsenäisyyden kannattaja Jeltsin). Läntisten ja länsimielisten tulkintojen mukaan Kutšmaa kiinnosti vain lähentyminen Venäjän federaation kanssa. Onkin totta, että hän esimerkiksi solmi ”ystävyyssopimuksen” Jeltsinin Venäjän kanssa ja antoi Sevastopolin laivastotukikohdan Venäjän laivaston vuokralle 20 vuodeksi (asia, johon muun muassa Porošenko sittemmin puuttui). Vähemmälle huomiolle jää se, että hän oli viemässä Ukrainaa Natoon. EUobserverin-mielipidetekstissä korostetaan näkökulmaa, jonka mukaan Kutšma oli enemmän Venäjään päin kallellaan ja Kravtšukin lähinnä taiteili idän ja lännen välillä. Hyperlinkitetty BBC:n kuvauksen ja The Christian Science Monitorin (ja muidenkin lähteiden) mukaan Kravtšuk oli selvästi länsimielinen. NPR puolestaan tuo esille Ukrainan historiaan liittyvällä aikajanallaan esille Kutšman kapitalistiset talousuudistukset, joita oli toteuttamassa silloinen pääministeri (lännen eräänlainen ”proto-Zelenskyi”), lännen hehkuttama Viktor Juštšenko. Se siitä ”neuvostoaikaan kiinnittymisestä”. Uudistuksiin sisältyi paljon kaoottisia yksityistämisprojekteja, jotka rikastuttivat oligarkeja ja vakiinnuttivat niiden aseman ukrainalaisessa yhteiskunnassa. Kutšma alkoi kylläkin rakastua valtaan halutessaan keskittää valtaa itselleen. Hänen myös sanotaan sekaantuneen erään korruptiota tutkineen toimittajan murhaan. Vuoden 2004 presidentinvaaleja varten hän nimitti seuraajakseen Viktor Janukovytšin ilmeisesti pyrkien näin takertumaan valtaan Janukovytšin avulla. Olisiko hänestä siis voinut tulla eräänlainen entisen neuvostotasavallan autoritääri vai ei? Spekuloinniksi menee. Vuonna 2013 hän oli joka tapauksessa tukemassa ukrainalaisten mielenosoituksia muiden entisten presidenttien (Kravtšuk ja Juštšenko) kanssa. Venäjän hyökkäyssotaa hän on myös ollut tuomitsemassa.

Kutšman presidenttiyden aikana pääministerinä toiminut Janukovytš yritti vuonna 2004 päästä valtaan ensimmäistä kertaa. Hän oli erityisen suosittu Itä-Ukrainassa. Vilpillisemmässä rinnakkaistodellisuudessa hän olisikin varmaan voittanut jo vuonna 2004. Räikeän vaalivilpin myötä ukrainalaiset lähtivät kaduille vaatimaan vaalituloksen mitätöintiä. Päiviä kestäneiden massiivisten protestien jälkeen Ukrainassa lopulta järjestettiin vaalien toinen kierros uudestaan samana vuonna. Juštšenko nousi presidentiksi ja alkoi hetimmiten ajaa länsimielistä politiikkaa kiihdytetymmin Venäjän hermostuttaen. Myös muilla lähialueilla (esimerkiksi Georgiassa ja Kirgisiassa) vaihdettiin johtajia kansan toimesta. Vuonna 2000 Venäjän presidentiksi noussut Vladimir Putin oli kuitenkin vahvasti siinä uskossa, että Janukovytš olisi voittanut ja kiirehti onnittelemaan tätä jo hyvissä ajoin. Mikä pettymys seurasikaan ennenaikaisia onnitteluja! Välit kiristyivät melko piakkoin länteen nopeammin halunneen Juštšenkon ja Putinin välillä. Venäjä näki niin sanotun oranssin vallankumouksen osana lännen hegemonisia pyrkimyksiä kasvattaa valtaansa Venäjän rajoille asti. Ukraina ilmoitti haluavansa sotilasliitto Naton ja Euroopan unionin jäseneksi. Vastaus oli torjuva, mutta suunta lännemmäksi jatkui silti. Ukrainan ja Venäjän välillä käytiin myös niin sanottuja kaasusotia maiden ollessa eri mieltä kaasun hinnasta. Venäjä alkoi sulkea kaasuhanoja, joista Ukraina ja muu Eurooppa olivat riippuvaisia. Juštšenko joutui myös myrkytyksen uhriksi. Syyllistä ei olla ilmeisesti vieläkään saatu kiinni.

Toisaalta myös länsimielinen oppositio ajautui melko pian sisäisiin erimielisyyksiin ja riitoihin. Toinen opposition keulahahmoista oli pääministerinäkin vaikuttanut Julia Tymošenko, jonka tyytymättömyys Juštšenkon politiikkaa kohtaan kasvoi. Tymošenko vaati kovempia toimia oligarkien ja korruption kitkemiseksi. Hän vaati myös paljon laajempia yksityistämistoimia, kuin mihin presidentti Juštšenko oli valmis. Juštšenko myös pyrki ”keskustalaisemmalla” linjallaan saamaan aikaan laajempaa koalitiota. Tymošenko joutui vankilaan syytettynä ”valta-asemansa väärikäytöstä” neuvotellessaan Venäjän kanssa kaasusopimuksesta. Pettymys oli lopulta laajaa Juštšenkoa kohtaan, joka vaalien aikaan puhui radikaalimmin oligarkeja ja korruptiota vastaan. Kenties hän oli jollakin tapaa oikeistolaisille samaa, mitä Alexis Tsipras oli vasemmistolaisille? Oli miten oli, ”Venäjä-mielinen” Janukovitš otti ja voitti vuoden 2010 presidentinvaalit ja lännessä taas julisteltiin dramaattiseen tyyliin Ukrainan paluusta ”neuvostoaikaan” ja ”Venäjän kiertoradalle”.

 

Venäjä-mielinen Janukovytš?

Käsite taiteilusta idän ja lännen välillä sopii mielestäni paremmin ”venäjämieliseen” Janukovytšiin, kuin hänen edeltäjiinsä. Kenties EUobserverin kuvailu on kaikista lähimpänä totuutta hitusen yksipuolisessa tekstissä, jossa toki myönnetään EU-eliitin nyreys ”suhteellisen eurooppalaista maata” kohtaan, kuten CBS:llä todettaisi. EUobserver lainaa eräiden eurodiplomaattien kuvausta Janukovytšista samassa yhteydessä, kun hän päätti hylätä EU:n ja Ukrainan vapaakauppasopimuksen allekirjoittamisen:

He said that if the EU underestimated Putin, it equally underestimated Yanukovych, who has played Brussels against Moscow to get ”money, money, money”.

Limbossa oleminen epäilemättä hyödytti Janukovitšia, mutta niin myös länttä. Janukovytš hallitsi kovalla kädellä ja mediavapaus oli monesti uhattuna. Korruptio jatkoi rehottamistaan ja oligarkit voivat paksusti. Janukovytšin ”Venäjä-mielisyydestä” näytti antavan viitteitä valtavirta-analyyseille se, että hän jätti allekirjoittamatta Ukrainan ja EU:n välisen vapaakauppasopimuksen eikä ollut kiinnostunut Ukrainan Nato-jäsenyydestä, toisin kuin edeltäjänsä (poiketen jopa Venäjä-mielisenä pidetystä Kutšmasta, joka oli Nato- ja EU-mielinen). Se, ettei Janukovytšin Ukraina vaikuttanut olevan kiinnostunut Natosta, ei toisaalta estänyt Ukrainaa osallistumasta erilaisiin Nato-operaatioihin. Oliko Janukovytš myöskään niin EU-vastainen ja Venäjä-mielinen, kuin on annettu ymmärtää? Ehkei ainakaan alussa.

Olen taipuvaisempi uskomaan, että hän oli (ja on) itseensä päin rähmällään. Siksi myös antautumiskehotukset. Ehkä hän ei ollutkaan niin mustavalkoisen EU-kriittinen, kuin on annettu ymmärtää. Brookingsin mielipideteksti vuodelta 2011 kuvailee näkemyksiä, joiden mukaan Janukovytš oli hyvinkin halukas lähentymään Eurooppaa ja Euroopan unionia. Tästä ja varmasti muistakin vastaavista aikalaisanalyyseistä on tosin luettavissa rivien välistä, että esteeksi muodostui ”itäinen” autoritäärisyys (läntisiä autoritäärejähän ei ole olemassa ja äärioikeistokin on aina vain putinistista…) tai itäisyys ylipäänsä. Yhtenä kestokritiikin aiheena oli paitsi pyrkimys kontrolloida mediaa myös opposition kohtelu. Entistä pääministeri Tymošenkoa pidettiin kalterien takana (joka, mielenkiintoista kyllä, oli Venäjä-mielisenä pidetyn Janukovytšin aikana syytettynä ”epäisänmaallisesta” kaasusopimuksesta Venäjän hyväksi). Washington Postin mielipidetekstissä 12 vuotta myöhemmin päivitellään, kuinka Euroopan unioniin on niin vaikeaa päästä ja kuinka Venäjä-mieliseksi väitetty, opportunisti Janukovytškin turhautui.

Ukrainalle on ollut alusta lähtien tarjolla vain ohkaisia EU-sopimuksia, joista vapaakauppasopimusta (tarkemmin sanottuna: EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatio- ja vapaakauppasopimus) voidaan pitää ehkä merkittävimpänä toistaiseksi. Janukovytš jätti sopimuksen allekirjoittamatta vuoden 2013 lopulla, mikä vahvisti entisestään syytöksiä ”Venäjä-mielisyydestä” länsimaiden ja länsimielisten tahoilta. Sopimuksen allekirjoittamatta jättäminen oli myös viimeinen kipinä ukrainalaisten tyytymättömyydelle, joilla oli varmasti paljon enemmänkin syitä protesteille, kuin Janukovytšin viimeisin manööveri. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miksi Janukovytš ei allekirjoittanut sopimusta, jota pidettiin askeleena Eurooppaan päin. AL Jazeera ja eräät muut lähteet tietävät kertoa, että EU:n ja Ukrainan vapaakauppasopimuksessa oli mukana Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF. Sopimuksen ehtoina oli taloudelliset uudistukset, jotka tarkoittivat kovaa talouskuripolitiikkaa (muun muassa eläkkeiden leikkauksia). Läntinen kapitalismi varmasti odotti innolla pääsyä itäkapitalismin nurkille. Janukovytš kohtasi myös painostusta Venäjältä, joka halusi Ukrainan mukaan Euraasian unionin talousliittoon. Tilanne näytti varmastikin melkoiselta lottoamiselta kriitisempien mielestä, kun vaarana oli menettää kauppasuhteet Venäjän kanssa ja toisaalta talouskriisin kanssa paininut EU ei luvannut lainoja tai muitakaan helpotuksia epävarmaan tilanteeseen. Janukovytš toivoi sittemmin turhaan voivansa allekirjoittaa sopimuksen paremmilla ehdoilla. Mielenosoitukset alkoivat ja laajenivat. Niin alkoi myös Janukovytšin lähtölaskenta ja alkulaukauksia Ukrainan konflikteille alettiin ampua Maidanilla.

Maidan ja Krim… Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavallat” eivät ole kansantasavaltoja

”Maidanilla kuoltiin Euroopan puolesta”, totesivat länsimieliset mielenosoittajat. Ukrainan päätös hylätä epäedullisena pitämänsä EU-sopimus sytytti mittavat mielenosoitukset Kiovan Itsenäisyysaukiolla. Mielenosoitukset laajenivat pian levottomuuksiksi ja levisivät ympäri maata tukahduttamistoimista huolimatta. Janukovytšin hallinto vastasi protesteihin väkivaltaisesti eikä kompromisseista oltu kiinnostuneita. Lopulta laajat mielenosoitukset johtivat Janukovytšin pakoon maasta, jossa alettiin rakennella uutta hallitusta. Toisin kuin Venäjä ja putinistit ovat propagandassaan väittäneet, kyseessä ei ollut äärioikeiston vallankaappaus. Mukana Maidanin liikehdinnässä oli kyllä äärioikeistolaistakin ja militanttia nationalistista ainesta, mutta niin oli myös liberaalimpia ja jonkin sortin sosialisteja, kuten The Guardian kuvaa. Puhuminen ”lännen tukemasta värivallankumouksesta” menee putinististen salaliittoteorioiden osastolle ja sillä myös melkoisesti vähätellään aitoa tyytymättömyyttä, joka oli mielenosoitusten taustalla. Putinin Venäjä oli seurannut kaikkea tätä hermostuneena. Euromaidanin liikehdinnän ajettua Janukovytšin pakosalle, Venäjä koki menettävänsä Ukrainan, jossa sillä oli paljon menetettävää. Ei varmasti vähiten Krimin Sevastopolin tukikohta.

Krimin valtauksesta on monenlaisia teorioita. Yleisimmät lienevät sellaisia, joissa uskotaan, että kyseessä oli kauan suunniteltu operaatio. Tämän puolesta näyttäisi puhuvan se, kuinka Putin kritisoi neuvostojohtaja Nikita Hruštšovia Krimin antamisesta Ukrainalle. Samaten lausutut uskomukset siitä, että Krim ja Venäjä olisivat kuuluneet yhteen historian hämäristä asti (sivuuttaen sen, että Krim vallattiin Venäjän taholta 1700-luvulla), puheet siitä, kuinka Ukraina kokonaisuudessaan on ”keksitty valtio” ja näkemys Neuvostoliiton romahtamisesta ”geopoliittisena katastrofina” antaisivat vihjeitä vuoden 2014 operaation suunnitelmallisuudesta. Oliko Krimin valtaus siis osa Venäjän laajempia suurvaltapoliittisia pyrkimyksiä? Varmasti ainakin Putinin ja hänen lähipiirinsä mielissä. Foreign Affairsin artikkelin mukaan operaatio olisi kuitenkin ollut spontaanimpi, kuin ulkoa päin voisi luulla. Ei vaikuttaisi siltä, että operaatiota oltaisi ainakaan kovin pitkään valmisteltu. Putinista on useinkin sanottu, että hän on valmis ottamaan riskejä. Kaikesta mahdollisesta spontaaniudesta huolimatta Krimin valtausoperaatio kansanäänestyksineen ja ”pienine vihreine miehineen” oli melko taidokas geopoliittinen temppu (vähän kuin Juan Guaidón tunnustaminen Venezuelan presidentiksi lännen taholta), jossa ei tarvinnut ampua laukaustakaan.

Itä-Ukrainan kohdalla on ollut vähän sama juttu. Itsenäisiksi julistautuneita ”kansantasavaltoja” ja niiden puolesta sotivia Venäjä-mielisiä separatisteja tuettiin pitkään ilman, että omia joukkoja tarvitsi paljoa tapattaa. Itäisessä Ukrainassa kriisin taustaan liittyy melko samanlainen kaava vaikkakin myös erilainen, kuin Krimin valtauksessa. Järjestetään kansanäänestykset irtautumisesta, jota valvomassa ovat strategiset paikat haltuun ottavat ”rauhanturvaajat”. Asiaan varmastikin myös vaikutti Ukrainan jakaantuminen Venäjä-mielisempään Itä-Ukrainaan ja länsi-mielisempään Länsi-Ukrainaan. Itäisessä Ukrainassa oltiin varmasti aidosti huolestuneita siitä, että kauppasiteet Venäjään katkeaisivat lopullisesti EU-sopimuksen myötä. Monesti keskusvalta saatetaan myös kokea etäiseksi ja tavallisten ihmisten arjesta piittaamattomaksi, johon päälle vielä sotapropagandan kiihottama viha ja mahdollinen taustalla oleva katkeruus. Eräät Venäjä-mieliset kapinajohtajat antoivat silti melkoisen kuvan itsestään. Donetskin ja Luhanskin niin sanotut kansantasavallat vaikuttavat myös varsin karuilta paikoilta. Niiden tukeminen ei siis kovin vasemmistolaista ole. Pitkäaikaisempaa Itä-länsi -jakoa ja sen vaikutusta ihmisten mieliin ja identiteettiin ei tulisi kuitenkaan jättää huomiotta. Todellisuus on ollut idässä toisenlaista, kuin lännessä. Luonnollisesti asia ei ole näin yksinkertainen ja jopa esimerkiksi Donetskissa oli omat läntisempää suuntausta halajavat. Monesti myös unohdetaan, miten monikulttuurinen maa Ukraina on. Nekin, jotka korostivat vielä tuolloin Ukrainaan kuuluneen Krimin olevan suurimmaksi osin väestöltään venäläistä, unohtavat Krimin tataarit, jotka ovat kokeneet Krimin liittämisen Venäjään hyvin eri tavalla, kuin liittämiseen myönteisesti suhtautunut Venäjä-mielinen enemmistö.

 

Paluu tulevaisuuteen Porošenkon viitoittamalla tiellä? Mistä Ukraina-solidaarisuudessa ja Zelenskyi-ilmiössä on kyse?

Sekavissa tunnelmissa seuraavaksi presidentiksi nousi väliaikaisen tuuraajan jälkeen Petro Porošenko. Hän lupasi ajaa alueellisen hallinnon asiaa, talousreformeja, sijoitusystävällistä ilmapiiriä sekä (vähemmän omaperäisesti) taistelua korruptiota vastaan. Itä-Ukrainan separatisteja hän ei tulisi suvaitsemaan. Porošenko, suklaakeisariksikin tituleerattu rikas liikemies ei tuhlannut turhaa aikaa diplomaattiseen kieleen. ”Terroristista” vastapuolta ei edes pidetty sodan osapuolena. Porošenkon kaudella alettiin korostaa enemmän yhtenäistä Ukrainaa, jossa ei puheilla maan jakamisesta tai ”suomettuneisuudesta” olisi minkäänlaista sijaa. Janukovytšin hylkäämä EU-kauppasopimus allekirjoitettiin ja lännen kanssa lähennyttiin muutenkin esimerkiksi pyrkimällä Natoon. Korruptiota ei ilmeisesti saatu kitkettyä kovin hyvin, eikä Porošenko suuremmin kehuja saanut ukrainalaisilta. EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen hyödyistä on vaihtelevia arvioita, jotka näyttävät vaihtelevan sopimuksen lyttäämisestä varovaiseen toiveikkuuteen. Venäjän suhteen Porošenko korosti kovaa linjaansa hyökäten myös tulevaa seuraajaansa Volodymyr Zelenskyia vastaan pitäen tätä kokemattomana, ”viidennen kolonnan hyysääjänä”. Ironisesti Porošenko on sittemmin itse joutunut maanpetossyytösten kohteeksi. Häntä syytetään ”epäisänmaallisesta” kaupasta itäukrainalaisten separatistien kanssa.

 

Zelenskyin nousu presidentiksi oli jälkikäteenkin ajatellen surrealistinen näytelmä. Koomikko ja näyttelijä Zelenskyi esittää ”Kansan palvelija”-nimisessä TV-sarjassa politiikasta aiemmin vaikuttamatonta historianopettajaa, joka päättää pyrkiä presidentiksi lupaamalla kitkeä korruption. Komediasarjassa ja sittemmin myös oikeassa elämässä Zelenskyi sitten äänestetäänkin Ukrainan johtoon. Jännä sattuma, itseään toteuttava ennustus? Presidentiksi noussut Zelenskyi profiloitui alussa Porošenkoa enemmän neuvotteluhakuisena Venäjän suuntaan korostaen myös rauhan merkitystä. Monin paikoin hänen pelättiin vievän Ukrainaa ”Venäjä-mielisemmälle” tielle. Hänen kokemattomuuttaan vastaan ei hyökännyt pelkästään edeltäjänsä Porošenko. Hän sai kritiikkiä siitä, kun ilmaisi kannattavansa vaalien järjestämistä Itä-Ukrainassa. Ilmassa vaikutti olevan eräänlaista ”suojasäätä” oikeistolaisessa kontekstissa. Sittemmin hän esiintyi kriittisempänä Venäjän suuntaan ja hänen kriittisempää suhtautumista on jälkikäteen nostettu jalustalle. Venäjän hyökkäyksen ja raakalaismaisten sotarikosten myötä neuvotteluhalut ovat mitä ilmeisimmin menneen talven lumia. Venäjän sanaan ei näytä voivan luottaa. Venäjä jatkaa edelleen hyökkäystään, ihmiset kärsivät, osa pakenee maastaan. Ainoastaan molempien osapuolten sotaväsymys vienee voiton lopulta. Tähän voi mennä aikaa. Eivät Venäjä-mieliset separatistitkaan ole luovuttaneet.

Venäjän hyökkäys on nostattanut valtaisan Ukraina-solidaarisuusaallon ja rajoitetun solidaarisuuden pakolaisia kohtaan. Ukrainalaisia pakolaisia ollaan valmiita ottamaan vastaan matalalla kynnyksellä. Tämä on herättänyt uskoa ihmisyyteen. Toivon mukaan pakolaisten kohdemaissa varmistetaan reilu palkka ja reilut työolot. Valitettavaa on, että solidaarisuus on myös paljastanut rasistiset asenteet. Äärioikeistolaisemmat ovat sanoneet, että valkoiset pakolaiset ovat ”oikeita pakolaisia”. Liberaalimpien kunniaksi toki sanottakoon, että vuonna 2015 oli vielä melko laajaa solidaarisuutta jäljellä syyrialaisia pakolaisia kohtaan. Esimerkiksi Saksa näytti esimerkkiä tässä, osittain varmaan erään tapauksen nostattaman laajan kritiikin takia. Kuvat hukkuneesta pojasta myös vahvistivat solidaarisuusaaltoa suurimmaksi osaksi. Itäisessä Euroopassa ei ollut sitäkään vähää solidaarisuutta pakolaisia kohtaan. Eipä vaan silloin ollut enää solidaarisuutta lännelläkään silloin kun apua tarvitsevia ”Valko-Venäjän ja Venäjän hybridiaseita” oli tulossa idästä viime vuoden marraskuun aikaan. EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus tuo myös omat rakennuspalikkansa linnake-Eurooppaa varten.

Uskon, että solidaarisuus ukrainalaisiakin kohtaan vähintäänkin ohenee. Ukrainan kieltä ei perustyypit venäjästä erota, mikä on ongelmallista Suomessa, jossa russofobia on avointa ja hyväksyttyä (niitäkin kohtaan, jotka vastustavat sotaa). Ukraina-solidaarisuudessa kuten myös Zelenskyi-ilmiössä näyttää myös olevan osittain kyse länsimielisten vallanpitäjien omista militaristisista intresseistä. Suomalaiset käyvät eräänlaista etätalvisotaa. Ukraina-lipun taustalla Nato-rummuttajat liehuttavat Naton lippua. Naton kannattajat ovatkin käyttäneet Ukrainan sotaa häikäilemättömästi hyväkseen omassa Nato-kampanjassaan. Suomalaiset ovat pitkään olleet Natoon liittymitä vastaan. Oikeiston pitkäaikainen ja kärsivällinen propganda isäntämaasopimuksineen, hävittäjädiileineen ja taannoiset suunnitelmat Islannin ilmatilan valvonnasta ovat tuottaneet tulosta. Zelenskyin hehkutus pelaa samaan pussiin. Zelenskyia varmasti aidosti ihaillaan, mutta samalla Zelenskyin saamaa laajaa ihailua käytetään hyväksi viemällä Suomea mukaan konfliktiin. Tämä lienee myös osa sitä todistelua Suomen pitkäaikaisesta uskollisuudesta, jota halutaan viestiä Naton suuntaan. Odottelen myös niitä tulevia suosittuja meemejä, joissa Zelenskyi rinnastetaan talvisodan sotilaisiin ja Ukrainan sota talvisotaan. ”Haluatteko auttaa Ukrainaa? Antakaa hallitukselle siis talvisodan hengessä mandaatti viedä sinne aseita ja liittää Suomi Natoon. Vai oletko jokin petturi-putinisti, häh?!” Konfliktissa on tällä hetkellä hyökkäävänä osapuolena vain Venäjä, mutta konflikteilla on nyky-maailmassa tapana laajeta, jolloin tulemme puhumaan enemmänkin idän ja lännen välisestä konfliktista. Ukraina ei tule olemaan ainoa Putinin hyökkäyksen kohde ja USA:kin kaipaisi varmasti itselleen hieman arvonpalautusta jollain konfliktilla. ”Omalla takapihallaan” ainakin. Haluammeko todella olla tällaisessa mukana? Ruotsissa Vänsterpartiet ei halua, Suomessa eduskunnan molemmat vasemmistopuolueet näyttävät haluavan (vaikka Vasemmistoliitossa saattaakin vielä olla jonkinlainen Nato-vastainen siipi jäjellä). Traagisinta on tosiaan laajemman vasemmistolaisuuden puute asiaan liittyen. Kova oikeistolaisuus näyttää vahvistavan yliotettaan edelleen kaikilla rintamilla lännestä itään. Ukrainan äärioikeistoakaan ei saa enää juurikaan kritisoida putinismi-leimojen takia. Tuleeko länteen ja pohjoiseen vielä omat antiputinistiset ulkomaalaisagenttilait?

 

 

Ukrainan äärioikeisto

Ukrainalaisen äärioikeiston juuret ovat suurelta osin dekommunisaatiossa. Dekommunisaatioprosessissa on poistettu kommunistisia symboleita ja patsaita ja pyritty korostamaan neuvostojärjestelmän totalitaristista luonnetta. Dekommunisaatio käynnistyi rajoitetusti jo 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa Länsi-Ukrainassa. Porošenkon aikaan, vuonna 2015, prosessi kiihtyi entisestään. Sittemmin on kielletty ”molempien ääripäiden” symbolit, kommunistiset ja natsistiset. Kommunistisia ja vasemmistolaisia puolueita on kielletty ”putinismin torjunnan” nimissä. Epämiellyttäviä historiankirjoja on pyritty kieltämään. Samaan aikaan jopa natsien kanssa yhteistyötä tehneitä kansallissankareita on saanut hehkuttaa senkin edestä. Zelenskyi vaikuttaa jatkavan hieman samalla linjalla kieltämällä puolueita ja etäpuhumalla Kreikan parlamentille välittäen samalla äärioikeistolaisen azovilaisen viestin. Kuten myös huomaamme uusnatsitaustaisen Azovin pataljoonan kohdalla, ei ne kansallissosialistiset tunnuksetkaan lopulta ongelma ole. Tolkut myös tietävät, että natsit ja kommunistit ovat ”yhtä pahoja” paitsi että kommunistit teki enemmän pahaa, ilman kommunisteja ei olisi ollut natseja. Sitä paitsi natseja ei ole enää, pahoja natsiharjoja taistolaisvihervassarisuvakeilla! Se ei ole mikään hakaristilippu, vaan performanssilippu/ironinen lippu/hindu-solidaarisuuslippu, senkin sananvapauden vihollinen, antinatsit on niitä oikeita natseja! Länsimaata leikkivässä Suomessakin ovat lisääntyneet puheet siitä, kuinka Maailman rauha-patsas ja Lenin-patsaat olisi poistettava ja Lenininpuiston nimi vaihdettava. Tarja Halosen, Erkki (”The Red”) Tuomiojan ja vastaavien ”Venäjän kätyreiden” päitä on vaadittu vadille suu vaahdossa. Länsimaana Suomea pitävät ”totuuskomissioiden” vaatijat ja kommunististen patsaiden kaatajat edustavat lopulta melko itäistä ajattelua. Kun otetaan mukaan oikeiston voimakas ja painostava kritiikki niitä historioitsijoita kohtaan, jotka tuovat esille suomalaisten SS-joukkojen tekoja toisen maailmansodan aikana tai kirjoittavat jotain kriittistä Lauri Törnistä, on siitä läntisyys melko kaukana. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa tällainen autoritäristinen ”tolkkuilu” ja kyseenalaistenkin sotasankareiden kritiikin estämisen pyrkiminen on ollut pidempään tavallista. Seuraavaksi Suomessa varmaan Lapuan liikkeen haukkujat ovat putinisteja. Ottaen huomioon nykyisen suomalaisen ilmapiirin, jossa ollaan menossa kohti yhtä totuutta, ei kohta Perussuomalaisiakaan tarvita. Yleinen ilmapiiri perussuomalaistuu.

Azovin pataljoonan laajempi valkopesu Venäjän hyökkäyssodan aikana on uusin askel vaaralliseen suuntaan. Jopa Ylellä ollaan osallistuttu tähän länsimielisen äärioikeiston imagonkohotukseen. Helsingin Sanomat sentään uskaltaa tuoda esille Azovin pataljoonan äärioikeistolaisuuden. Seurassa tuodaan selvästi esille myös suomalaisen äärioikeiston linkit Azovin pataljoonaan. Kovin suuresti ei Suomessa kuitenkaan uskalleta Azoviakaan kritisoida. Länsimaissa uskalletaan keskustella vapaammin, vaikka tosin sielläkin pelätään, että pelataan Kremlin propagandan pussiin. Onko nyt siis niin, että jos kyseessä on Venäjää vastaan kampanjoiva kovemmankin luokan äärioikeistolainen, on asia ihan ok? Onko niin, että vain Venäjä-mielinen äärioikeisto on äärioikeistoa ja länteen päin enemmän kallellaan olevat äärioikeistolaiset ovat ainoastaan kansallismielisiä? Ei äärioikeistokaan kutsu itseään äärioikeistolaiseksi, vaan ”kansallismieliseksi”. Azovilaisten äärioikeistolaisuutta ei kuitenkaan voi kiistää. Azovia puolustelevat oikeuttavat kokoonpanon olemassaolon sillä, että se syntyi puolustamaan Ukrainaa Venäjän hyökkäystä vastaan. Azovin puolustelijat argumentoivat myös siten, että azovilaiset olisivat jakautuneita Azovin poliittiseen siipeen Kansalliseen korpukseen (jonka äärioikeistolaisuuden sentään harva kiistää) ja sotilaalliseen Azovin pataljoonaan (jota sen puolustajat pitävät ”kansallismielisenä”). Azovin valkopesijät pyrkivät osoittamaan, miten Azovin pataljoona olisi tehnyt pesäeroa uusnatsistisempaan taustaansa. Azovin pataljoona on pyrkinyt kohentamaan julkisuuskuvaansa esimerkiksi rajoittamalla vierastaistelijoiden pääsyä riveihinsä. CNN tietää kertoa, että tosiasiassa Azovin pataljoona ei ole kunnolla tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa osoittaakseen olevansa vain ”kansallismielinen”.

Ja taas toisaalta, jos ei muuta keksitä, vähätellään Azovin pataljoonaa nimittäen sitä marginaaliseksi. Rasismin vastustajat sen sijaan tietävät, että sellainenkin joukko, kuin Pohjoismainen vastarintaliike (ynnä muut versiot siitä) on kaikesta marginaaliudestaan huolimatta vaarallinen. Yleinen kehityskulku on näyttänyt, että jopa pienikin määrä kykenee viemään ilmapiiriä halumaansa taantumukselliseen suuntaan. Azovin pataljoonassa vaikuttaa vielä ”valkoisen rodun” puolesta taistelun henki ja se yhdistää monelta osin. Merkittävin ja kenties tällä hetkellä ainoa este äärioikeiston lopulliselle voittokululle on sen hajanaisuus Ukraina- ja Venäjä-kysymyksessä. Venäjää hitusen rivien välistä symppaavia ruotsalaisia uusnatseja ja Venäjään nihkeämmin suhtautuvia Suomen Ukraina-mielisiä uusnatseja hiertää hyökkäys Ukrainaan. Myös se on heille ongelma, että valkoisuudesta huolimatta ”kansallismielisiä” vainoava Venäjä on ”liian monikulttuurinen”. Samaten ei myöskään Yhdysvaltoja ja Natoa (jotka ovat vielä enemmän ”globalisteja”) voida kannattaa. Se, kuinka nopeasti yleinen ilmapiiri on saamassa äärioikeistolaisempia sävyjä, saa haukkomaan henkeään. Kauas on tultu niistä ajoista, kun jopa ei-äärioikeistolaisen, konservatiivin Timo Soinin johtamia Perussuomalaisia vastaan hyökättiin armotta. Rajat kiinni -politiikkaa kannatetaan yleisesti, mikäli maahantulijoita tulee idän suunnalta. Vielä viime vuosikymmenellä ääriajattelijana pidetty Jussi Halla-aho on nykyisin arvostetumpi valtiomies. Jos tuomitset Venäjän hyökkäyksen, äärioikeistolaisuutesi ei haittaa, pääset osaksi vallan rakenteita. Jos siis hyväksytään Azovin pataljoona, hyväksytään myös ”valkoisen rodun” puolesta kamppailevien arvomaailma voimaannuttamalla fanaattisempiakin länsimielisempiä äärioikeistolaisia toimijoita. Haluttiin tai ei. Saammeko nähdä tulevaisuudessa kasvavia äärioikeiston marsseja useammissa Euroopan pääkaupungeissa?

 

Venäjän äärioikeisto

Venäjän äärioikeisto on monimutkaisempi tapaus. Nykyisin vaikuttaa siltä, että se olisi suurimmaksi osin kiinnitetty osaksi putinistista patriotismia, joka on kummallinen sekoitus ”itäisten syvällisten arvojen” hehkuttamista (vastineena ”rappeutuneelle, syntiselle lännelle”), Stalinille ja Neuvostoliitolle (ei sen kommunistisuudelle sinänsä) hurraamista ja yleistä haikailua entisiin suuruuden päiviin, jossa mukana tsarismia ja kenties vielä joitakin jäljellä olevia toiveita Venäjän ja ”rappiollisista voimista” vapautetun Euroopan ja lännen liitosta. Presidentti Putin (joka lienee enemmän venäläinen, machompi ja autoritäärisempi versio Soinista) pyrkii miellyttämään erilaisia arvokonservatiivisia tuulia, mitkä hän katsoo kulloinkin itselleen hyödyllisiksi. Äärioikeiston Venäjä-mielinen siipi tuskin ilahtui siitä, kun Putin tuomitsi profeetta Muhammadin pilapiirrokset. Hän on aiemmin myös nojannut ilmastoskeptisempiin kantoihin (muuttaen sittemmin mieltään). Eurooppalaista äärioikeistoa hän on tukenut laajasti tarkoituksenaan muun muassa lietsoa eripuraa pakotteita ajavassa EU:ssa.

Modernin venäläisen äärioikeiston (jota on kutsuttu myös ”radikaalioikeistoksi”) juuret lienevät osittain stalinismissa, jossa yhdistyi isovenäläisyys sekä erilaisissa ”kansallisbolševistisissa” suuntauksissa. Neuvostoliiton loppuaikoina ja sen hajoamisen aikana voimistuivat erilaiset nationalistiset suuntaukset. Juutalaisvastaiset teoriat ”Siionin viisaista” ryöpsähtivät (Neuvostoliitossakaan juutalaisvastaisuus ja isovenäläinen sovinismi ei tosin ollut ollenkaan tavatonta). Muukalaisvastainen liikehdintä (erityisesti kaukasialaisiin kohdistuvaa) vaikutti erityisesti Neuvostoliiton jälkeisellä, kaoottisella 1990-luvulla ja suuresti myös 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Uusnatsit riehuivat ja murhasivat Venäjällä, josta enemmän osannee kertoa Antti Rautiainen. Monet näistä ryhmistä olivat Antifascist Europe -sivuston mukaan lähinnä ”tuontitavaraa” esimerkiksi Iso-Britanniasta. Nämä ryhmät ovat vastustaneet paitsi maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, feminismiä, seksuaalivähemmistöjä myös Putinia ja Yhtenäistä Venäjää. Osa näistä yhdistäisi mielellään voimansa ukrainalaisten äärioikeistolaisten kanssa. Nuorempi Aleksei Navalnyi olisi ehkä ollut tätä mieltä. Jos hän olisi nykyään presidentti, muistuttaisiko hän jollakin tapaa Porošenkoa? Ukrainan vuonna 2014 alkanut sisällissota vei joka tapauksessa pohjaa venäläisten uusnatsien ja muiden äärioikeistolaisten toiveilta liittyä mukaan Ukrainan ”valkoiseen taistoon”, kun konflikti alkoi typistyä avoimesti Ukrainan ja Venäjän väliseksi. Nyttemmin jakaantunut äärioikeisto viettää enemmän hiljaiseloa tai on kytkeytynyt putinistiseen patriotismiin. Sopii kysyä, onko Venäjä matkalla fasismiin? Fasismin käsitettä ei toki tulisi liikaa venyttää. Johan (ensimmäisen) kylmän sodan ajan kommunisteja on syytetty ”fasisti”-sanan liikakäytöstä. Joitain fasismiin päin kallistuvia piirteitä putinistisessa patriotismissa tai nationalismissa kieltämättä on. Sen jo Ukrainakin tuntee Venäjän pyrkiessä kaikin tavoin lietsomaan ”eksistentiaalista kriisiä”. Jos länsimielistä äärioikeistoa ei oikein välitetä nykyisin edes ajatella, ei monenkaan pelkistäjän päähän varmastikaan mahdu ajatus venäläisestä äärioikeistosta, joka vastustaa myös Putinia. Tokaistaan vaan ummehtuneen nationalistisesti, että ”ei sieltä Venäjältä koskaan mitään hyvää ole tullut!”

Putinistisen äärioikeiston leimaa on yritetty laittaa esimerkiksi venäläisistä palkkasotureista koostuvalle Wagner-ryhmälle, joka on syyllistynyt useisiin ihmisoikeusloukkauksiin esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa. Wagner-ryhmän perustajalla on sanottu olevan natsisympatioita. Toisaalta wagnerilaiset vaikuttaisivat olevan enemmänkin epäideologisia ja usein moniongelmaisia palkkasotureita. The Eurasian Times vertaa Wagner-ryhmää osuvasti yhdysvaltalaiseen Blackwater-yksityisarmeijaan. Sen sijaan Venäjän sotaa kannattavasta ”Z”-symbolista näyttäisi olevan muodostumassa jonkinlainen Venäjä-mielisen äärioikeiston symboli. Putinistisesta äärioikeistosta ja jopa Putinin väitetystä äärioikeistolaisuudesta on puhuttu jonkin verran enemmän. Venäjän tuki eurooppalaiselle äärioikeistolle on laajassa tiedossa. Eräät Venäjä-mieliset äärioikeistolaiset Suomessakin osoittivat solidaarisuutta ”Novorossijalle”, nyttemmin hiipumassa olevalle projektille, jossa on pyritty liittämään alueita USA:n konfederaatio-tunnusta muistuttavan lipun alle. Äärioikeiston Venäjä-mielistä siipeä on jo jonkin aikaa kiehtonut ajatus olla lähemmissä väleissä Venäjän kanssa ja taistella yhdessä ”globalistifeministejä” ja islamia vastaan. Tässäkin lienee olemassa jakolinjoja, jolloin osa Venäjä-mielisistä kannattaa Venäjää vain strategisesti odotellessa omaa voimaantumistaan. Kunnes Euroopassa löydetään jälleen ”oma sielu”. Osa Venäjä-mielisestä äärioikeistosta varmaan taas oikeasti haaveilee ”kolmannen Rooman” ja Euroopan liitosta.

 

Nato-vastaisten hajanaiset näkemykset Ukrainan sodasta (Vasemmisto ja Ukrainan sota)

Tukahduttavan kiihko-oikeistolaisuuden ja kurkusta alas tungettavan militarismin vastapainoksi tarvitaan vasemmistolaisuutta. Helpommin sanottu, kuin tehty, kun vasemmistosta ei Suomessakaan näytä olevan mitään jäljellä. Idempänä ei liene sen helpompaa. Porošenkon ja Zelenskyin asettamat rajoitukset poliittisiin vapauksiin ja toisaalta äärioikeiston riehumiset Länsi-Ukrainassa ja taantumuksellisten separatistien toiminta Itä-Ukrainassa yhdistettynä Putinin hyökkäykseen eivät ole tehneet sikäläisen vasemmiston toimintaa helpoksi. Silti Ukrainan vasemmiston näkemyksiä tulisi seurata enemmän. Samaten Idän vasemmistoa tulisi seurata laajemmin. Ukrainaa ei tule nähdä vain lännen ja Venäjän välikappaleena. Käsityksiä tulisi varmastikin monelta osin päivittää ja tehdä enemmän analyysejä Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta, 1990-luvulta alkaen. Kuten Novara Median artikkelissa todetaan, valtaosa jäljellä olevasta läntisestä [ja pohjoismaisesta] vasemmistosta on tuominnut Venäjän hyökkäyksen. Nato-vastaisen vasemmiston näkemykset, ympäri Eurooppaa ja ”länttä” (Amerikkojen vasemmistot jne), ovat silti nekin hyvin hajanaisia Ukrainan sodan osalta. Osittain niidenkin osalta, jotka tuomitsevat Venäjän hyökkäyksen.

Yhdessä päässä on se osasto, joka on pidemmän aikaa keskittynyt tuomitsemaan vain Venäjän toiminnan. Toisessa päässä taas ei suostuta tuomitsemaan Venäjän toimia ollenkaan. Uskotaan täysin tai suurelta osin Venäjän propagandaa ”erityisoperaatiosta” tai ”denatsifikaatiosta.” Sitten on ne, jotka mainitsevat Venäjän toimivan väärin, ”mutta”… Tässä osastossa ja tätä osastoa lähellä olevissa suuntauksissa Venäjän hyökkäys tuomitaan, yhdellä lauseella tai useammallakin pitäen päähuomio kuitenkin Yhdysvalloissa, Natossa ja lännessä. Unohtamatta tuomita Ukrainan hallintoa. Monilta osin lännen roolin osoittaminen Ukrainan sodan taustalla on oikein. Taustat on hyvä pitää mielessä kaikesta huolimatta nähden historia kauemmas, kuin vain helmikuun loppuun ja Krimin valtaukseen asti. Muuten on vaarana, että lähdetään mukaan nationalistien kelkkaan, jossa ”Slava Ukraini”-huutaminen vie, vähän kuin varkain natotuksen ja muiden synkempien nationalististen juttujen kannattamiseen, jos ei olla tarkkana. Oikein on myös tuoda esille länsimaalaisten ja länsimielisten kaksinaismoralismi ja valikoiva solidaarisuus. Mikäli Ukrainan sodasta puhuttaessa aletaan kuitenkin painottamaan vain ja ainoastaan lännen rikoksia unohtaen kokonaan ukrainalaisten kärsimykset ja Venäjän teot (”koska Nato ja länsi”…), ollaan aika metsässä.

Syyt sille, miksi toisaalta toiset tuntuvat tässä kohtaa symppaavan enemmän Venäjää liittyvät kenties siihen, että Venäjän federaatio on tällä hetkellä pienempi toimija ja saatetaan myös ”antiorientalistisessa hengessä” tahtomattaankin puolustaa Venäjää vähintään tiedostamatta, rivien välistä. Venäjä on pitkään ollut imperialistinen ja kolonialistinen toimija, mutta länteen verrattuna aina kakkosluokkaan kuuluva, joka on saanut osakseen monenlaisia itäiseen ilmansuuntaan liitettyjä stereotypioita. 1990-luvun shokkiterapiat varmasti vielä monen muistissa. Tosiasia on, että Venäjän federaation aggressiivinen toiminta ei nykyisellään vedä vertoja Yhdysvaltojen toiminnalle. Mielenkiintoisesti samat vasemmistolaisina itseään pitävät, jotka ovat olleet äänekkäitä Venäjän ja Kiinan kohdalla, eivät olleet sitä Yhdysvaltojen kohdalla kun Venezuelassa oltiin vaihtamassa presidenttiä USA:n taholta. Ehkä tämä vasemmiston lohko on väsynyt kritisoimaan USA:n toimintaa (eihän USA:n kritisointi ole enää edes muodikasta) ja haluaa nyt seuraavat vuosikymmenet keskittyä anti-imperialismissaan vain Venäjään ja Kiinaan. Tästäkin huolimatta kriitikoiden tulisi muistaa, että hyökkääjänä on Venäjä, tässä ja nyt. Sitä ei oikeuta mikään 1990-luvun ajoista periytyvä katkeruus, ei lännen nöyryyttävä asenne jne. Taustan huomioivien olisi kyettävä toteamaan kiertelemättä ja kaartelematta, että Venäjä ja vain ja ainoastaan Venäjä on syypää Ukrainan sotaan ja sotarikoksiin.

”Kaikilla sodilla on väliä”-osasto pyrkii vaihtelevalla menestyksellä tuomitsemaan sekä Venäjän toiminnan että lännen vallitsevan hegemonian ja aiemmat operaatiot, kaikki porvarilliset sodat. Tässäkin sympatiat saattavat valua enemmän Venäjän puolelle. Syyt saattavat olla myös ”oksidentalistisemmat” (huom. tiedostan, että oksidentalismi on hyvin pientä verrattuna orientalismiin jne ja osittain ymmärrettävää, muttei mielestäni kyllä missään määrin hyväksyttävää ja kannatettavaa sekään). Lännen oman aggressiivisen toiminnan myötä vahvistunut länsivastainen viha on niin patoutunutta ja katkeroitunutta, että siinä ei ”valkoisten eurooppalaisten sodat” herätä sympatiaa. Monet esimerkiksi Afrikassa saattavat tokaista, ettei Venäjä ole tehnyt heille mitään toisin kuin Yhdysvallat on. Ja taas, miten montaa suomalaista puolestaan kiinnostaa, miten meksikolaiset ja venezuelalaiset kokevat Yhdysvallat? Aivan, ei kovin montaa… Kansainvälistä solidaarisuutta ei ole olemassa. Tähän voisi tosin lisätä vielä sen, että Ukrainan sotaa seurataan kyllä miltei kaikkialla enemmän, kuin lännessä ja pohjoisessa seurataan vaikkapa Somalian tilannetta tai Jemenin sotaa. Ukrainalaisten tilanteesta huolestuneilla ja heitä kohtaan solidaarisuutta tuntevilla on silti täysi oikeus tunteisiinsa. Joka käänteessä (kun Ukrainasta satutaan puhumaan) jos mennään muistuttamaan Jemenistä, Somaliasta jne., saattaa se kääntyä itseään vastaan, antaen aseet vihollisille, jotka väittävät ”whataboutistien” vievän huomiota pois tosiasialliselta Venäjän hyökkäykseltä. Ukrainalaisilla on oikeus näkyvyyteen ja heillä on oikeus solidaarisuuteen ilman vähättelyjä. Samaten jemeniläisillä on oikeus kysyä, miksei heidän hätänsä kiinnosta tai syyrialaisilla pakolaisilla on oikeus kysyä, miksei heidän annettu matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi ukrainalaisten tavoin. Kaikki pakolaiset, tervetuloa!

Jonkin verran on Euroopassa niitä, jotka sitten pyrkivät vastustamaan imperialistisia toimijoita ilman että ymmärtäisivät kumpaakaan osapuolta. Ilman että sodanvastainen sanoma ja laajemman solidaarisuuden ajaminen vesittyisi toteamukseen ”Ukrainan tapaus on ikävä, kuten monien muidenkin maiden, joista ei puhuta( = Miksi siis puhua Ukrainastakaan?).” Elämme aikoja, jotka ovat yhdistelmä ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä aikoja, jotka samalla muistuttavat myös maailmansotien välistä aikaa, 1920-1930-lukujen tapaan. Erona on se, ettei laajempi kansainvälinen solidaarisuus kiinnosta eikä työväenliikkeellä ole tällä hetkellä juurikaan merkitystä. Kenties esimerkiksi Suomessa Vasemmistoliiton Nato-vastainen ja Nato-myönteinen siipi tuovat jonkinlaista tuntumaa Saksan demareiden jakolinjoihin, kun kysymyksessä oli sodan kannatus 1910-luvulla. Ukrainan kohdalla ollaan jakauduttu lähinnä siten, kannatetaanko Ukrainaa omien Nato-jäsenyyspyrkimysten välineenä vai kannatetaanko Venäjää uskomalla täysin Venäjän propagandaa. Todellista sodanvastaisuutta ei tunnu olevan. Sitoutumattomien maiden liikkeestä kukaan ei edes unelmoi. Harva on esittänyt, että tuettaisi ukrainalaisia edistyksellisiä toimijoita, jotka taistelevat rintamalla ja siviilissä. Rauhanjärjestöissä on nostettu siviilejä auttavia rohkeita toimijoita. Ukrainalaisten ääni ei kuulu, kun analyyseissä keskitytään lännen tai Venäjän näkökulmien nostamiseen. Nato-vastaisten ja anti-putinististen vasemmistolaisten (ehkä joskus vielä puhutaan ihan vaan vasemmistosta) tulisi nyt nostaa enemmän ääntään kuuluviin. Enemmän vaikkapa tällaisia projekteja liikkeelle lähtöön sekä erilaisia siviilien puolustus -sivustoja?

Yhtenäisen näkemyksen löytäminen Ukrainan sodan suhteen ei nopeasti ajateltuna vaikuta kaikista yksinkertaisimmalta kysymykseltä. Tämä pelkästään vasemmiston hajanaisuuden/olemattomuuden vuoksi. Yhteisymmärryksen saavuttaminen olemassa olevien vasemmistolaisten kesken, mahdollisimman nopeasti, olisi kuitenkin hyödyllistä ajatellen vasemmistolaisuuden tulevaisuutta. Siinä oltaisi jo melko hyvässä alussa, jos kyettäisi yhdistämään Venäjän tuomitseminen ja Naton vastustaminen, ilman sortumista kummankaan osapuolen symppaamiseen tai vesittämään kuviota puhumalla ”kaikista imperialistisista sodista” liian teoreettisen abstraktisti. Kenties helpommin sanottu, kuin tehty. Mutta varmasti vaivan arvoista. Ehkäpä tulevaisuudessa voidaan sitten ymmärtää enemmän niin Venäjän naapureiden kuin Yhdysvaltojen naapureiden kokemuksia aggressiivisen naapurin lähellä. Ja oltaisi blokkaamassa sekä lännen asekuljetuksia Ukrainaan että venäläistä hiiltä.

 

Ei, todellakaan, Natoon (mutta minne sitten?)

Sateenkaarihallitusten veteraani Suvi-Anne Siimes tsemppaa pääministeri Sanna Marinia

 

Suomi on mitä ilmeisimmin liittymässä Natoon. Kaikki merkit viittaavat siihen. Ilmeisesti kaikki eduskunnan vasemmistopuolueet ovat tukemassa Suomen läntistä tulevaisuutta sotilasliitto Natossa. Sosialidemokraatit ovat selvästi Nato-myönteisimpiä kahdesta eduskunnan vasemmistopuolueesta. Jopa perinteisen Natokriittinen Erkki ”The Red” Tuomioja (joka on myös ilmaissut toiveensa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymisestä) näyttää vähintäänkin hyväksyvän väistämättömänä pidettävän tosiasian. Osittain tämän ymmärtää nykyisessä oikeistolaisessa militaristisessa ilmapiirissä, jossa oikeisto hyökkää joka rintamalta vaatien ”tiitisläisten” päitä vadille jne. Jossa Nato-vastaisuus on yhtä kuin Suomi-vastaisuutta, putinismia, Venäjälle rähmällään oloa… Voimat ei ehkä enää riitä, kun ollaan aika yksin nykyisessä Nato-kiihkoilijoiden ilmapiirissä. Nykyinen pääministeri ja entinen radikaali Sanna Marin on kärkijoukoissa viemässä Suomea Natoon. Vasemmistoliitto kääntyy todennäköisesti Naton kannalle sinetöiden Nato-myönteisen kantansa kesäkuussa. Jotain kertoo se, ettei asiaan haluta ottaa kantaa, ei tehdä perinteistä vasemmistolaista linjausta, jossa sotilasliiton ulkopuolella pysyminen on yleensä ollut itsestään selvyys. Sen sijaan käydään linjakeskustelua samalla myöntäen, että Nato-kannat ovat puolueessa nousussa. Halutaan ymmärtää molempia osapuolia, vasemmistopuolueen Naton vastustajia ja Nato-mielisempää siipeä. Eikä Nato-asiasta haluta myöskään tehdä hallituskysymystä. Mieluummin Nato-hallituksessa ja tulevissa kurjistushallituksissa vaikuttamassa, kuin oppositiossa huutamassa? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jos aiemmin jopa Vasemmistoliiton puheenjohtaja joutui selittämään Nato-myönteisiksi tulkittavia kantojaan puolueensa valtuustolle, joudutaanko kesäkuun Porin puoluekokouksen jälkeen selittelemään Natoa kritisoivia kantoja? Natoa kannattava Kansan Uutisten toimittaja Toivo Haimi (joka kyllästyi kritisoimaan USA:ta haluten nyt vaihteeksi kritisoida Venäjää) vakuuttelee, ettei näin ilmeisesti tulisi käymään.

Suomalainen vasemmisto on lähtenyt puolustamaan ”länsimaisia arvoja”, jotka ovat tosiasiassa heikentyneessä tilassa olevan läntisen imperialismin tukemista itäistä aggressiota vastaan. Ollaan tietoisesti osana toista blokkia. Ajat ovat muuttuneet. Näin totesivat varmaan ne saksalaiset sotaa kannattavat demaritkin antimilitaristiselle änkyrälle, Rosa Luxemburgille 1910-luvulla. Jari Ehrnroothin hurjilta vaikuttaneet kirjoitukset ”Kiinan vastaisesta rintamasta” saattoivat olla hetki sitten naurettavia, nykyisin harva kyseenalaistaa näitä näkemyksiä. Overtonin ikkuna ja sitä rataa. Puolueettomuutta ei haluta edes miettiä. Puolueettomuudesta puhuminen on harmaata vyöhykettä, pikkuputinismia, siinä missä sota on rauhaa. Jopa huonosti käyttäytyvä ja sammakoita päästelevä Donald Trump voitaisi nähdä osana heikkenevän ja uinuvan länsiblokin herättelyä, autoritäärisistä taipumuksista huolimatta. Ainoa ongelma vaikuttaisi olevan tämän taipumus kaveerata Vladimir Putinin kanssa ja se, että hän kyseenalaisti Naton ja Yhdysvaltojen sotavoimat Euroopan puolustuksesta puhuttaessa. Paljon voitaisi antaa Trumpille anteeksi, muttei sentään sitä, että hän kyseenalaisti järjestelmän, jossa Eurooppa ulkoistaa puolustuksensa Yhdysvalloille. Siispä äkkiä nyt vaan ensin ostamaan sitä Nato-jäsenyyttä, vaikka nyt aluksi niillä ylihinnoitetuilla hävittäjillä, nyt kun heiveröiset ”weimarilaiset” vielä sinnittelevät.




Vanhat pois, uutta kallista tilalle

 

Hävytöntä hävittäjälobbausta, aggressiivista Nato-vyörytystä

Vuosia oli ollut käynnissä HX-hävittäjien vastainen kampanja, joka lähti hyvin käyntiin kiitos muun muassa ahkerien joensuulaisten rauhanaktiivien (jossa oli mukana kommunisteja). Yksi pääsyitä hävittäjien vastustamiseen oli niiden Nato-yhteensopiva teknologia, joka kytkisi Suomen jälleen yhä tiiviimmin Natoon aiempien diilien ja isäntämaasopimusten jne lisäksi. Monet seikat puhuivat hävittäjähankintaa vastaan. Useat lähteet totesivat hävittäjien olleen ylihinnoiteltuja ja toimivan kehnosti. Järki sanoi, että hävittäjät olisi kannattanut ostaa mieluummin vaikkapa Ruotsista. Sen sijaan näytti miltei alusta lähtien siltä, että Suomessa haikailtiin eniten usalaisten hävittäjien perään. Asiantuntijat myös kyseenalaistivat hävittäjien tarpeellisuuden puolustussotaa ajatellen. Tietokirjailija Pentti Sainio puhui tykistön puolesta. Tiedossa myös oli jenkkihävittäjiä lobanneen puolustusvoimien ex-komentajan kytkökset ja taustalla vaikuttaneet verovälttelyjutut ja monet muut hämäryydet (s.15). Kysymykseksi nousi myös hintalappu. Pelkkä hävittäjälentäjän kypärä käy kalliiksi. Elinkaarikustannuksista puhumattakaan. Hintalappu lienee suurempi, kuin optimistiset arvioijat lupailivat. Saadaan taas maino syy olla antamatta julkiselle sektorille hiluja. Muun muassa Rauhanpuolustajat on esittänyt, että vanhempien hornettien elinkaarikustannuksia oltaisi voitu pidentää.

Hävittäjähankinnan vastaista kampanjaa lobattiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa, kaduilla, toriteltoilla, yhteydenotoilla keskustavasemmistolaisen hallituksen jäseniin ja monilla muilla tavoin. Rauhanjärjestöt ottivat myös kampanjan omakseen ja hetken näytti siltä, että hallituksessakin olisi esiintynyt vähintään laajaa epäröintiä. Valitettavasti ratkaiseva taistelu lopulta hävittiin ja myös sitä kautta vauhtia saaneen aggressiivisen Nato-lobbauksen myötä ollaan häviämässä Nato-vastainen sota. Hävittäjiä vastustaneet leimattiin luonnollisesti tietämättömiksi tai putinisteiksi (tai molemmiksi), jotka halusivat ”romuttaa Suomen puolustuksen.” Eduskuntavasemmistossa yritettiin laittaa hävittäjähankintaa vastustaneet toverit kuriin. Yleisesti hävittäjäfanit tokaisivat vastustajilleen ylimielisesti, että ”sotilaat varmasti tietävät asian paremmin, miksi kuuntelisin kulttuuri-ihmistä tässä?” Nämä samat tahot tuskin kehottavat ulkopolitiikkaa analysoivaa kirjailija Sofi Oksasta pysymään kirjoissaan. Varmasti Oksasella on paljonkin tietämystä Suomen ulkopolitiikasta ja siihen liittyvistä skenaarioista siinä missä hävittäjiä vastustaneilla ei-ammattilaisilla on varmasti paljon käsitystä sotilaallisista asioista.

Naton vyörytys sai voimaa hävittäjäkaupoista. Eräätkin kokoomuslaiset esittivät peittelemättömän laiskaa retoriikkaansa siitä, jonka mukaan Nato-jäsenyyttä vastustavat kannattavat jäsenyyttä Venäjän federaatiossa. Hieman kiltimmät oikeistolaiset toistelivat Jari Tervolta ja muilta oppimiaan käsitteitä ”suomettuneisuudesta” julistaen, kuinka diplomaattisempi Paasikiven-Kekkosen linja on nyt taaksejäänyttä. Historian traumoja omassa pelissään käyttäville oikeistolaisille alueellinen mini-imperialisti Venäjä on helppo työkalu. Siispä läntisiin päättäviin pöytiin, mars! Juuh, mallioppilaina maksettais jopa se Trumpin vaatima 4 % bruttokansantuotteestamme ja käytiinhän me Islannin ilmatilaakin valvomassa. Voitais ottaa niiden ydinjätteetkin käsiteltäväksemme, jos eivät ydinaseita tänne halua asettaa. Otetaan oppia Itse Valtiaiden Paavo Lipposelta. Harmaalta vyöhykkeeltä pois pysyminen maksaa!

Taustalla on pitkäaikainen lobbaustyö. Pitkän aikaa on Suomea kytketty Natoon erilaisilla isäntämaasopimuksilla ilman suurempia meteleitä. On teetetty säännöllisesti gallupeja, tuotu esille väitteitä, joiden mukaan Suomi pääsisi helposti ja pikavauhdilla Nato-jäseneksi. Pehmeämmän strategian (jo vanhentuneen sellaisen) mukaan ei välttämättä ajeta Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta saatetaan haluta keskustella ”Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista” tarjoamatta välttämättä muita vaihtoehtoja, kuin Nato-jäsenyys. Nato on saatu brändättyä kivaksi puolustusliitoksi. Niin kivaksi, että se saatetaan jopa sekoittaa Yhdistyneiden kansakuntien kanssa. Rauhantyötähän ne tekee kriisinhallintaoperaatioissaan! Kun Ylekin sanoo, että ”puolustusliitto” niin eihän se kovin paha voi olla. Toisaalta kauhukuvilla ja myös kivoilla mielikuvilla saadaan ajettua militarismia, joka vahvistaa myös oikeistolaisen kurjistuspolitiikan ajamista. On voitu niin hyvin piiloutua Euroopan unionin (sekä IMF:n jne) selän taakse talouskuria jatkettaessa. Nyt mukaan vielä Nato, joka paitsi vaatii, että pysytään kapitalistisena markkinataloutena (sosialistista markkinataloutta tms. erilaista taloutta tuskin suvaittaisi) myös nielee mukavan määrän rahaa. Sen verran ainakin, ettei julkisiin menoihin ja hoitajien palkankorotuksiin ole varaa tulevaisuudessakaan. Hyvinvointivaltion purkamistalkoot!

Oikeistolaisen taantumuksellisen menestysresepti militarismissa on ollut se, että he saavat muut uskomaan, että he Naton kannattajina ovat tulevaisuuden asialla kun taas puolueettomuuden puolesta puhujat leimataan harmaiksi kekkoslaisiksi, menneisyyden jäänteiksi. Näin myös vaikkapa kokoomuslaisten puheissa ”paremminvointivaltioissa”. Se kuulostaa modernimmalta, kuin vassaridemareiden ja kommareiden ”saavutettujen etujen” ja kolmikantamallin puolustaminen. Harva haluaa tulla leimatuksi menneisyyden jääräksi ilmapiirissä, jossa on pakko elää tulevaisuudessa. Varsinkin nyt, kun median Nato-vyörytys ja yleinen ilmapiiri on poikkeuksellisen militaristinen, kokee yhä useampi painetta liittyä Naton kannattajien joukkoon. ”Nato-turvaa, parempaa turvaa”! Kyseessä on monelta osin aito pelko. Pelätään, että Venäjä hyökkää jälleen Suomeen, kuten toisessa maailmansodassa. Ukrainan kohdalla ollaan toki aidosti kauhistuneita ukrainalaisten kohtalosta sinänsä, mutta moni käy myös mielessään eräänlaista etätalvisotaa. Monesti kyse on myös opportunismista, kylmästä pragmatismista tai tietynlaisesta idealismistakin. Seuraavien hallituspaikkojen toivossa ollaan valmiita antamaan periksi vaikka sitten Nato-asiassakin tai uskotaan, että kannattamalla milloin mitäkin oikeiston ehdotusta, saadaan läpi omia tärkeinä pidettäviä tavoitteita. Vaikka liikumatila ja puitteet kävisivätkin vasemmistolaisen politiikan kannalta koko ajan ahtaammiksi. Lopulta syyt ovat myös hyvin inhimillisiä niin poliitikkojen, kuin tavallisempien kuolevaisten kohdalla. Pelätään, että jos ei mennä virran mukana, jäädään lopulliseen marginaaliin. Harva haluaa olla se välituntien yksinäinen tyyppi, joka jätetään leikkien ja pelien ulkopuolelle.

 

 

 

 

Miksi ei Natoon?

 

On lukemattomia syitä vastustaa Natoa. Järjen luulisi sanovan, että blokkeihin sitoutumaton politiikka olisi itsestään selvyys Suomessa, jopa monelle ei-vasemmistolaiselle. Niinhän sitä luulisi. Aikoinaan natsismin ja rasismin vastustaminen oli automaatio, nyt sen vastustamista joudutaan selittelemään ja perustelemaan. Näin on käynyt myös Naton vastustamisen kohdalla. Nyt 2020-luvulla vasemmistolaisuuden ollessa käytännössä merkityksetöntä (Euroopassa ja osassa niin sanottua länttä ainakin), joudutaan väittelemään ja argumentoimaan niiden periaatteiden puolesta, jotka aiemmin olivat itsestään selvyyksiä monelle. Ei ole kovinkaan tavatonta, että joudutaan aikuisille ihmisille selittämään, vaikkapa miksi ihmisoikeudet ja julkisten palveluiden olemassaolo ovat tärkeitä ja miksi ydinsota ja minkään imperialistisen blokin kanssa liittoutuminen on ei-toivottava asia. Oikealla ollaan onnistuttu hyvin näiden periaatteiden murentamisessa. Toisaalta nykypäivässä elävä uskottava vasemmistolainen agitaatio ei ole löytänyt vielä muotojaan.

Nato-propagandaa on jo hyvän aikaa vyörytetty ja sotilasliittoa brändäilty harmittomaksi, YK:hon verrattavaksi puolustusliitoksi. Kun oikeisto vieläpä käyttää Putinin häikäilemätöntä hyökkäyssotaa kyynisesti hyväkseen Nato-kampanjaansa varten, ovat natottajat viemässä projektinsa maaliin asti. Sota näytetään hävinneen, mutta listaan silti joitakin syitä sille, miksi mielestäni Nato-jäsenyys ei ole hyvä juttu. Aloittelin tekstin kirjoittamista huhtikuun ensimmäisellä viikolla ja ilokseni huomasin, että Naton liittymisen haitoista on jo olemassa parempi ja kattavampi listaus! Ohessa kuitenkin vielä jokunen.

 

Yhdysvaltojen johtama Pohjois-Atlantin sopimusliitto, Nato perustettiin kommunismia vastaan. Virallisesti asia esitetään siten, että ”puolustusliitto” sai kipinänsä, kun stalinistiset kommunistit kaappasivat vallan Tšekkoslovakiassa, joka kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Asia halutaan saada näyttämään siltä, että Nato olisi jo syntymästään asti ollut rauhaa haluava puolustusliitto, joka syntyi ainoastaan vastauksena ”Neuvostoliiton aggressioille”. Tosiasiassa Yhdysvallat halusi saada sotien väsyttämän ja raunioittaman Euroopan laajemmin hyppysiinsä, ainakin Länsi-Euroopan osalta. Kapitalistisena mahtina se ei millään muotoa voinut hyväksyä kommunismia ”lääniensä” alueella. Nykyiset taloudelliset rakenteet ovat osa Bretton Woods -järjestelmää, joka on suurelta osin Yhdysvaltojen laatima. Samaten Nato on nykyisellään suurimmaksi osin osana Yhdysvaltojen rakenteita. ”Vapautta” puolustava Trumanin oppi syntyi samaan aikaan, kun Yhdysvallat oli huolestunut kommunistien vaikutusvallasta Kreikassa sisällissodan aikaan. Näin myös Turkin kohdalla. Kuten tiedämme, tämä ”vapauden puolustaminen”, Trumanin opin nimellä tunnettu ”demokraattisuuden” prototyyppi sai sittemmin monenlaisia versioita, kun muun muassa Vietnamia, Chileä, Kongoa kuin myös Italiaakin ”suojeltiin” kommunismilta. Antikommunismi olikin suuri motivaattori saada Yhdysvallat mukaan ”puolustusliittoa” rakentelemaan Länsi-Euroopan kanssa, vaikka eristäytymispolitiikka hitusen alussa houkuttelikin. Naton sivuilla kerrotaan, että USA oli alusta lähtien keskeisessä roolissa sotilasliiton hakiessa vielä muotojaan. Ottaen myös huomioon, kuinka kauhistuneita Euroopassa (Natoon vielä kuulumatonta Suomea myöten) oltiin Donald Trumpin kyseenalaistaessa Naton merkityksen, voidaan sanoa, että Nato on melko lailla yhtä kuin Yhdysvallat. On vaikeaa kuvitella Natoa toimivana sotilasliittona, mikäli Yhdysvallat siitä vetäytyisi. Jotain myös kertoo se, että Natosta erottaessa olisi siitä ilmoitettava juuri Yhdysvalloille. Jos Nato siis jotain varten synnytettiin puolustamaan, niin kapitalistisia läänityksiään kommunismia vastaan. Nämä läänitykset on kytketty tiukasti kapitalistisen markkinatalouden ahtaisiin puitteisiin erilaisilla ”kaupan esteiden purkua” ja talouden vakautta vaativilla sopimuksilla ja sittemmin laajemmilla vapaakauppasopimuksilla. Vähemmän muuten on puhuttu siitä, kuinka Neuvostoliitto halusi liittyä Natoon. Näin myös konservatiivikapitalistinen Venäjä, joka hinkui Natoon jonon ohi. Melkein yhtä vähän on kyseenalaistettu sitä, kuinka Nato menetti oikeutuksensa olemassaololleen Neuvostoliiton hajottua. Olihan yksi Naton perustamisen syistä se, että sen katsottiin puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton koettua uhkaa ja sittemmin Varsovan liittoa vastaan.

 

On moraalitonta kuulua liittoon, joka on käynyt enimmäkseen hyökkäyssotia ja jossa on mukana hyökkäyssotia käyviä valtioita. Sotilasliitto Natossa on vähän puolustuksellisuutta. Ellei sitten kommunisminvastaisuutta katsota sellaiseksi. Jos sivuutetaan melko epäsuositut näkemykset siitä, joiden mukaan Jugoslavian ja Libyan pommitukset olisivat olleet ”ihmisoikeuksien puolustamista”, voidaan sanoa, että puolustusliitoksi brändätty Nato on käynyt lähinnä hyökkäyssotia. Kuten myös yllä on mainittu, Nato on käytännössä yhtä kuin Yhdysvallat. Yhdysvaltojen hyökkäyssodat ja vaaleilla valittujen presidenttien syrjäyttämiset tiedetään. Mukana sotilasliitossa on myös ihmisoikeuksia teeskentelemättömän törkeästi rikkova Turkki. Turkki käy tälläkin hetkellä hyökkäyssotaa kurdeja vastaan estäen heitä toteuttamasta itsemääräämisoikeuttaan, tukahduttaen heidän kansallista identiteettiään. Asiasta tekee Euroopalle vielä poikkeuksellisen ruman Euroopan unionin ja Turkin välinen pakolaissopimus, jonka tarkoituksena on blokata tai rajoittaa merkittävästi syyrialaisten pakolaisten tuloa EU-alueelle. Samaan aikaan Turkki käy pommituskampanjaa saaden aikaan lisää pakolaisuutta lähialueellaan. Kun vasemmistolainen solidaarisuuskin loistaa poissaolollaan, ei keskustavasemmistolaista Nato-myönteistä hallitustakaan suuremmin kiinnosta muu, kuin se, että Suomi pidetään pois harmaiden pikkuputinisti-kekkoslaisten ”harmaalta vyöhykkeeltä”. Mitäpä sitä Turkkia turhia kritisoimaan, kun kerta pitää pakolaisetkin poissa ja varmistaa Suomen pääsyn Natoon. Ihquun länteen! Jäävät vaan puheet ihmisoikeuksista ja demokratian kunnioittamisista melko ohuiksi. Mikäli keskitytään vain Venäjän tuomintaan sivuuttaen Yhdysvallat ”pienempänä pahana” tai jopa pitäen Yhdysvaltojen kriitikoita ”putinisteina” tai ”whataboutisteina”, syyllistytään itseasiassa samaan, kuin ne putinistit itse, jotka ainoastaan Yhdysvaltojen rikoksista puhuvat ja jotka kannattavat ulkomaalaisagenttilakeja. Silloin on vain myönnettävä, etteivät ihmisoikeudet ja kansainvälinen solidaarisuus oikeasti kiinnosta.

 

Liikkumatila vähenee, kun kapitalistisia raameja luodaan lisää. Kuten ensimmäisessä kohdassa tuli todettua, nykyinen talousjärjestelmä on suurelta osin yhdysvaltalaista perua toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Kuten on nähtävissä, nykyiset olemassaolevat taloudelliset raamit ovat ahtaat. On Euroopan unionin tiukkaa (lähinnä Saksan määrittelemää) talouskuria, Kansainvälistä valuuttarahastoa (jossa vaaditaan ”vastuullista taloudenpitoa” niin ikään), on luottoluokituslaitoksia (joille on oltava niin AAA-luokkaa vaikka sitten pienituloisilta jatkuvasti leikaten). Pelkästään tällä kaikella on perusteltu sitä, miksi julkinen terveydenhuolto ja koulut joutuvat kituuttelemaan kutistuvilla rahamäärillä. Kun tähän päälle laitetaan vielä kalliit Nato-hävittäjät ja tuleva Nato-jäsenyys, häviää se pienikin konkreettinen kiinnostus vähäosaisten arjen parantamisessa. Yksi Nato-jäsenyyden kriteereitä on sitoutuminen kapitalistiseen markkinatalouteen. Markkinasosialismia tuskin suvaittaisi kokoonpanossa, jota johtaa kapitalistisen markkinatalouden raivokas puolustaja, USA. Kyllä Turkin sooloilua suvaitaan, vaan suvaittaisiko Suomen kommarimeininkiä? Rahaa tulee palamaan uusiin sotilaallisiin velvoitteisiin, kun Nato-jäsenyys virallistetaan. Naton kannattajat vakuuttelevat, että jäsenmaat päättävät itse, minkälaisiin sotilasoperaatioihin ne lähtevät mukaan. Sellaista toimintaa, jossa jäsen ei osallistu juuri mihinkään länkkäreiden militaristisiin seikkailuihin, millään muotoa… sitä tuskin katsotaan kovin pitkään hyvällä ja kritiikittömästi. Muistaen myös, kuinka Suomi oli aiemmin innokkaana lähdössä puolustamaan Islannin ilmatilaa ja on yleisesti noudattanut mallioppilaslinjaa, miksi Suomi alkaisi tässäkään liian valikoivaksi? Suomen päättäjät tuntien, tullaan Suomi sitomaan myös yhä uusiin kalliisiin sotilashankintoihin kenties edelleen tuhoten toimivaakin kalustoa ”massavanhenemisen” argumentilla. Jussi Niinistö ei muuten varmaankaan enää massavanhenemisen argumenttia kritisoi. Jopa Trumpin vaatima 4 % osuus BKT:sta maksettaisi myös enemmän, kuin mielellään. Oli kyseessä sitten avoimesti porvarillinen hallitus, sinipuna tai keskustavasemmistolaisempi kokoonpano. Näissä ahtaissa oloissa vähänkin merkittävä sosiaalipolitiikka käy mahdottomaksi, vasemmistolaisuudesta puhumattakaan. Siinä sitten vaan vaalien alla edelleen loukkaamaan äänestäjien älyä valehdellen heille ”vasemmistolaisista arvoista”?

Olemme osa suurvaltapolitiikkaa, uskoimme niin tai emme. Kauaksi on tultu niistä ajoista, kun Suomen sanottiin olevan ”rauhanturvaamisen suurvalta”. Korostettiin aiemmin, kuinka suomalaisilla on ollut hyvä maine maailmalla, joka ansaittiin mm. osallistumalla YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Harmittomien suomalaisten oli helpompi ja vapaampi olla maailmalla, kun pysyttelimme poissa suurvaltapolitiikasta. Sittemmin YK:n operaatioiden rinnalle tuli enemmänkin Naton ”kriisinhallintaoperaatiota” ynnä sopimuksia, joilla Suomea alettiin tosissaan hivuttaa Natoon. Jatkossa olemme maailman silmissä puolueellinen toimija, osana läntistä blokkia. Kyseessä ei ole vain Venäjä. Tulemme näyttäytymään maailmalla laajemminkin puolueellisina toimijoina. Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa on Suomen kiinnostus kansainväliseen solidaarisuuteen vähentynyt toisaalta entisestään. Miksi se lisääntyisi Naton jäsenenä? Onko sillä edes väliä oikeistolaisen itsekkyyden aikakaudella? Länsi on käynyt hääräämässä maailmalla ja tällä hetkellä erityisesti Lähi-idässä on laajempiakin antipatioita länttä kohtaan esimerkiksi Irakin sodan ja Libyan pommitusten jälkeen. Saako Suomi enää laajaa luottamusta globaalina hyvää tekevänä ”rauhan suurvaltana”?  Jatkossa varmaan voitaisi sanoa, että Suomi on ”kokoaan suurempi läntisten intressien ajaja”. Tuskinpa ketään toisaalta edes kiinnostaa enää muut ilmansuunnat, kuin länsi, eikä globaalin yhteistyön vastustaminen (vaikkapa kehitysyhteistyö) jää enää vain perussuomalaisten murheeksi. Kohta toteavat muutkin eduskuntapuolueet, ettei ”Suomi voi olla koko maailmaa pelastamassa”. Globaali etelä ei kiinnosta muuna, kuin riistettävinä markkina-alueina. Yhteiskunnan persuuntuminen on käynnissä natotuksen rinnalla. Henkseleitä paukutellen on julistettu Suomen läntisyyttä ja taas lähdetään arvaamattomille seikkailuille. Ettei vaan kävisi samalla tavoin, kuin jatkosodassa tai ehkä paremminkin porvariston kuningasseikkailussa. Molemmissa tapauksissa uskottiin isomman sotilasmahdin menestykseen, mikä olikin sitten melko hataralla pohjalla. Ei tullut Suomelle kuningasta, ei tullut Suur-Suomea. Kenties Natokaan ei tuo läntisyyttä ja turvaa niin hyvin, kuin luulisi. 

 

 

 

– Luottaminen Yhdysvaltojen johtamaan Natoon asettaa meidät haavoittuvaan asemaan. Venäjän hyökkäys on saanut Naton näyttämään yhtenäiseltä. Presidentti Joe Biden julisti, että Nato on yhtenäisempi, ”kuin koskaan”. Putinin arvaamattomat liikkeet viime kuukausien aikana on saanut jopa hankalana pidetyn Turkin lähentymään länttä jälleen. Hyvältä siis näyttää länsiblokin kannalta? Toisaalta erityisesti Donald Trumpin toistamien superlatiivien turruttamana, Bidenin julistukset vaikuttavat tylsältä propagandalta. Itsetuhoistahan se olisi korostaa sisäisiä jakolinjoja ja heikkoutta vihollisen edessä. Jos taas halutaan tarkastella asiaa kirjaimellisesti, myönsikö Biden, että Natossa todella on ollut sisäisiä hajanaisuuksia ja nyt ikään kuin nostatti henkeä? Turkki on aiemmin aiheuttanut harmaita hiuksia Naton sisällä, yhtenäisyys on ollut laajemminkin koetuksella eikä Trumpin myrskyisät neljä vuotta helpottanut varmastikaan asiaa. Hämmentävää on havaita, kuinka paljon Eurooppa nojaa Yhdysvaltojen puolustukseen. Vielä  hämmentävämpää oli seurata, miten tarkkaan Suomen media seurasi Yhdysvaltain marraskuun 2020 presidentinvaaleja. Jännitettiin oikeasti sitä, palaako valtaan sellainen presidentti, joka muistaa ”sitoumuksensa” Bretton Woods -järjestelmässä (siinä missä Venäjän tsaarien luultiin muistavan ”sitoumuksensa” Suomelle) ja ennen kaikkea Natossa ja Euroopan puolustamisessa. Harmaata vyöhykettä kammoksuneet halusivat olla varmoja siitä, että Natoon voitaisi hakea ja nyt sinne ollaankin hakemassa kiireen vilkkaa. Kovin sinisilmäisesti näytetään uskovan siihen, että Trumpin ja hänen mahdollistajiensa jakolinjat olisivat hävinneet Yhdysvalloissa. Kovin vaikutetaan uskovan siihen, että ”normaalius” jatkaisi vahvistumistaan syvien luokkaerojen ja voimistuneiden jakolinjojen maassa, jossa kyllästyminen Bidenin kaltaisiin vieraantuneisiin eliitin edustajiin on laajaa (valitettavasti tämä tyytymättömyys tuntuu niin USA:ssa kuin muuallakin kanavoituvan äärioikeiston kannatuksen nousun jatkumisena). Miten kauan USA jaksaa panostaa neuvottelemiinsa kansainvälisiin sopimuksiin, kun kotona kasvavat omat ongelmat, joita Ukrainan sotaan osallistuminenkaan ei poista? Natosta on jo aiemmin paljastunut myös monia heikkouksia, jotka näyttäisivät nakertavan sen uskottavuutta puolustaa Baltiaa. Suomelle tulisikin siis melkoisesti lääniä lisää puolustettavaksi Itämerellä. Kai se jonkun oikeistolaisen Suur-Suomi -nälkää tyydyttää.

 

Nato-vastaisen vasemmiston omat vaihtoehdot?

Painostavassa Nato-myönteisessä ilmapiirissä on kuitenkin olemassa myös Nato-vastaisia kannanottoja. Tässä on hyvä huomata, että Natoa eivät vastusta vain vasemmistolaiset. Nato-vastaisessa epäyhtenäisessä ”rintamassa” on mukana monenlaista suuntausta. On ihan tavallisia ihmisiä, jotka ajattelevat vain sitä, etteivät halua Suomen joutuvan ”muiden sotiin”. On niin sanottuja ”väyrysläisiä” (jotka hekin ovat melko sekalainen ryhmä koostuen Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajista, vanhemman koulukunnan kommunisteista, keskustalaisista, yksittäisistä vasemmistolaisista ja äärioikealle nojaavistakin, joista osa on enemmän tai vähemmän putinisteja), on vasemmistolaisempia suuntauksia. Mukana on myös Venäjän eduista joka käänteessä huolehtivia putinisteja, niitä jotka näkevät Putinin Venäjän Neuvostoliiton jatkeena, tuntevat syystä taikka toisesta sympatiaa Venäjän suuntaan ”antiorientalistisessa” hengessä (jossa tosin usein on aimo annos oksidentalismia, occidentalism, mukana) tai äärioikeiston Venäjä-mielisestä siivestä, joka näkee nyky-Venäjän (koetuista heikkouksista huolimatta) valkoisten äijien viimeisenä linnakkeena, jossa ”ei muslimit hillu ja jossa miehet on miehiä.”

Onkin siis tärkeää tiedostaa, mistä syystä Natoa vastustetaan. Myös omien vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää uskottavuuden kannalta. Uskon, että vähemmistössä ovat ne, jotka avoimesti ja aktiivisesti (tai passiivisen nihilistisinä, ”EVVK”-tyyliin) kannattavat Suomen liitämistä Venäjään. Vaan miksi vastustamme Natoa? Vastustammeko Natoa vain itsekkäistä syistä, jolloin ajamme vain eristäytymispolitiikkaa vailla kiinnostusta kansainvälisiin asioihin ylipäänsä? Ajaako meitä Venäjän pelko? Nato-vastaista keskustelua tuntuu, osittain ymmärrettävästi, hallitsevan Venäjän pelko. Tällöin diplomaattisuus on vähän niin kuin pakon sanelemaa itänaapurin hyökkäyksen pelossa. Tässä uskomus ”rauhanomaiseen rinnakkaiseloon” on myös kaapuna hyökkäyksen pelolle. Kenties koetaan vanha kunnon ”Paasikiven-Kekkosen linja” käyttökelpoiseksi myös nykyaikana. Vai eikö Natoon haluta liittyä siksi, koska se on läntinen ja kaiken läntisen uskotaan olevan pahaa? Vasemman joistain suuntauksista varmaankin vastattaisi jotain sen suuntaista, että Nato on imperialistinen ja antikommunismille perustuva sotakoneisto. Ei sen läntisyyden takia vaan sen takia, että se on osa hegemonistista euroatlanttista imperiumia, joka pyrkii edelleen dominoimaan maailmaa. Rauhallisempina hetkinään erilaisten ”kriisinhallintaoperaatioiden” muodossa maailmalla. Koska se on tällä hetkellä osa sellaista koneistoa, joka vetää vertoja Rooman imperiumille ja kenties Brittiläiselle imperiumillekin. Tämä koneisto pitää hallussaan poliittista, taloudellista ja kulttuurillista valtaa tuputtaen arvojaan jokaiseen ilmansuuntaan. Muut osaavat varmastikin esittää Nato-vastaisen luonnehdinnan paremmin ja selvemmin. Vaan osataanko tuoda oma vaihtoehto? Eduskuntavasemmiston haukkumiset lämmittävät vain vähän aikaa pakkasella, jos tyytyy vain kritisoimaan nykyistä asiaintilaa eikä osoita voivansa hoitaa asioita paremmin.

Vähemmän vasemmistolaiset Nato-vastaiset suuntaukset saattavat tyytyä nykyiseen asiaintilaan, jossa nojataan oman maan puolustusvoimiin. Jotkut heistä saattavat kannattaa ”eurooppalaista puolustusliittoa” tai jopa pohjoismaista puolustusliittoa. Vaan mitä kannatettaisi Nato-vastaisen vasemmiston suunnalla? Mikäli kannatettaisi nykyistä asiaintilaa, haluttaisiko oikeasti puolustaa porvarillista Suomea asein tai muilla tavoin (esimerkiksi siviilirintamalla), jos ei siis olla Natossa? Jos ei haluta, tyydytäänkö vain kieltäytymään aseista? Julistetaanko individualistisesti, että ollaan silloin nauttimassa lattea Sveitsissä, kun Venäjä hyökkää? Jos ajetaan kollektiivisempaa kieltäytymistä aseista, miten puolustetaan aseita vastustavia ja työväkeä? Jos koetaan, että halutaan muodostaa omia joukkoja porvarillisten sotavoimien ohi, mitkä ovat ne konkreettiset ideat, joiden puolesta taisteltaisi omissa punaisemmissa puitteissa? Oikeistolaisuuden taito on piillyt siinä, että ollaan kyetty ylläpitämään myyttiä ”samassa veneessä olemisesta”, jossa ”kaikilla” on mahdollisuus menestyä. Tätä ei juurikaan nakerra satunnaiset perussuomalaisten kannatukseksi lopulta kääntyvät herravihaa huokuvat nyrkin puimiset, kärkkäät (”edgyt”) kommentit porvareista tai yksittäisten nuorten ympäristöaktivistien kapitalismia vastustavat iskulauseet. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta porvarillinen hegemonia houkuttaa edelleen valtaosaa siinä määrin, että nykyisen yhteiskuntamallin puolesta ovat monet valmiita edelleen antamaan henkensä. Porvarillinen malli houkuttaa edelleen, vaikka köyhät jäisivätkin heitteille. Siinä missä sosialismiin päin suuntaavissa yhteiskunnissa ollaan keskitytty hehkuttamaan usein lähinnä negatiivisia vapauksia ja saavutettuja juttuja, ei esimerkiksi Suomessa oikeisto hehkuta vain Mannerheimia tai sitä, että ”venäläisiksi emme tule” eikä aja maanpuolustusta pelkällä pakolla. Se kykenee myös pitämään massat otteessaan toimivilla mielikuvilla ja illuusioilla. Kykenisivätkö sosialismia ajavat samaan vai jouduttaisiko tyytymään pelkkään väkivaltaiseen pakkoon? Sama pätee sotilasliitto Naton suhteen. Se on saanut kätkettyä imperialistisen luonteensa ja nykyisin monet saattavat jopa sekoittaa sen YK:n kanssa. Sen periaatteisiin kuuluu ”demokratia” ja ”vähemmistöjen kunnioitus” ja monet muut kauniilta kuulostavat asiat, jotka eivät lopulta merkitse mitään käytännössä. Katsotaan vaikka miten vähän porua Turkin ja Yhdysvaltojen toiminta on lopulta herättänyt.

 

 

Mikä olisi siis sellainen nykyistä parempi systeemi, jota oltaisi valmiita puolustamaan vaikka asein? Kyetäänkö vastausta edes löytämään vain kansalliselta tasolta? Voisiko kysymykseen tulla pohjoismaisuus (punainen pohjoinen) tai laajemminkin eurooppalaisuus? Oikealla ja paikoin joidenkin vasemmistolaistenkin keskuudessa on puhuttu pohjoismaisesta tai eurooppalaisesta puolustusliitosta. Riittäisikö tässä, että sanouduttaisi päättäväisesti irti kaikenlaisesta yhteistyöstä Naton suuntaan ja keskityttäisi rakentamaan puolustusta Venäjän hyökkäyksen varalta? Kenties joitain muita viherpunaisia (viherpunaisuus erotuksena liberaalista ”punavihreydestä”) aatteita voitaisi kirjata ylös myös periaatteiksi. Vaan kuinka lähteä rakentamaan yhteistyötä? Jos yhteistyön rakentaminen on Suomessakin mahdotonta (Sipilän vastaisen hurmoksen vaihtuessa toisenlaiseen oikeistohurmokseen, vasemmiston loistaessa melko lailla poissaolollaan, sirpaleiden sirpaloituessa lisää), miten sitten vaikkapa pohjoismaisella tasolla? Pohjoismaissa, joissa ei edes oikeistolaisessa kontekstissa olla kyetty muodostamaan mitään kunnollista keskinäistä. Jostain olisi kuitenkin lähdettävä liikkeelle, vaikka sitten tyhjästä. Silloinkin, kun Suomi on Naton jäsen, on jotain tehtävä. Marginaalit ja vähemmän marginaalit kommunistit vaikka lisätkööt yhteistyötä Pohjoismaissa ja seuratkoot politiikkaa Pohjoismaissa enemmän. Kenties Suomessa olisi potentiaalia kommunisteilla lähentyä Nato-vastaisen norjalaisen Rødt-puolueen kanssa (jonka kanssa lähentymiseen esimerkiksi Vasemmistonuorilla ei ollut haluja). Miten olisi Pohjolan riisuminen ydinaseista ja Pohjolan puolustaminen ydinaseita vastaan? Ilmaston ja ympäristön militantti puolustus saastuttajia vastaan? Norjan Punaisten kanssa liittoutuminen kampanjoimaan Nato-eron puolesta voisi olla myös yksi isompi kampanjan aihe.

Näiden kysymysten pohtiminen on tärkeää, vaikka kristallipalloa ei olekaan eikä nykymenoa kritisoivilta voi olettaa omia vaihtoehtoja joka käänteessä. Sellaisen olettaminen toimii lähinnä vihollisen kontrollikeinona. Jos omista vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole edes yleisiä, kömpelöitä raakileita esittää, ollaan uskottavuudessa heikoilla. Puhuttaessa Natoa kannattavasta vasemmistosta tai yleisemmin Natoa kannattavasta massasta (”entisistä Naton vastustajista”, jne), kyse on monin paikoin selkärangattomasta opportunismista ja aateköyhyydestä. Kyse on kuitenkin myös hyvin inhimillisistäkin piirteistä. Tästä syystä ei riitä, että todetaan vain, ettei vasemmistoa ole tai että keksitään yhä uusia hienoja haukkumasanoja ”revareita” vastaan. Nyt on korkea aika ottaa nykyhetken ja tulevaisuuden pohdinta käsiin. Ajatellen, että vasemmisto tulisi keksiä uudestaan, mitkä olisivat ne tulevaisuuden puolustamisen arvoiset asiat? Tämä, jotta saataisi kiinni ne kannoissaan epävarmat, jotka lähtevät jatkossa yksin sooloillen sekoilemaan tai liittyvät tulevaisuudessa kokoomuslaisiin, perussuomalaisiin, vihreisiin ja muihin oikeistopuolueisiin. Keskittyen näpertelemään muodikkaiden asioiden parissa. Ne, jotka pelkäävät jäävänsä yksin ”välitunneilla”.