Ei, todellakaan, Natoon (mutta minne sitten?)

Sateenkaarihallitusten veteraani Suvi-Anne Siimes tsemppaa pääministeri Sanna Marinia

 

Suomi on mitä ilmeisimmin liittymässä Natoon. Kaikki merkit viittaavat siihen. Ilmeisesti kaikki eduskunnan vasemmistopuolueet ovat tukemassa Suomen läntistä tulevaisuutta sotilasliitto Natossa. Sosialidemokraatit ovat selvästi Nato-myönteisimpiä kahdesta eduskunnan vasemmistopuolueesta. Jopa perinteisen Natokriittinen Erkki ”The Red” Tuomioja (joka on myös ilmaissut toiveensa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymisestä) näyttää vähintäänkin hyväksyvän väistämättömänä pidettävän tosiasian. Osittain tämän ymmärtää nykyisessä oikeistolaisessa militaristisessa ilmapiirissä, jossa oikeisto hyökkää joka rintamalta vaatien ”tiitisläisten” päitä vadille jne. Jossa Nato-vastaisuus on yhtä kuin Suomi-vastaisuutta, putinismia, Venäjälle rähmällään oloa… Voimat ei ehkä enää riitä, kun ollaan aika yksin nykyisessä Nato-kiihkoilijoiden ilmapiirissä. Nykyinen pääministeri ja entinen radikaali Sanna Marin on kärkijoukoissa viemässä Suomea Natoon. Vasemmistoliitto kääntyy todennäköisesti Naton kannalle sinetöiden Nato-myönteisen kantansa kesäkuussa. Jotain kertoo se, ettei asiaan haluta ottaa kantaa, ei tehdä perinteistä vasemmistolaista linjausta, jossa sotilasliiton ulkopuolella pysyminen on yleensä ollut itsestään selvyys. Sen sijaan käydään linjakeskustelua samalla myöntäen, että Nato-kannat ovat puolueessa nousussa. Halutaan ymmärtää molempia osapuolia, vasemmistopuolueen Naton vastustajia ja Nato-mielisempää siipeä. Eikä Nato-asiasta haluta myöskään tehdä hallituskysymystä. Mieluummin Nato-hallituksessa ja tulevissa kurjistushallituksissa vaikuttamassa, kuin oppositiossa huutamassa? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jos aiemmin jopa Vasemmistoliiton puheenjohtaja joutui selittämään Nato-myönteisiksi tulkittavia kantojaan puolueensa valtuustolle, joudutaanko kesäkuun Porin puoluekokouksen jälkeen selittelemään Natoa kritisoivia kantoja? Natoa kannattava Kansan Uutisten toimittaja Toivo Haimi (joka kyllästyi kritisoimaan USA:ta haluten nyt vaihteeksi kritisoida Venäjää) vakuuttelee, ettei näin ilmeisesti tulisi käymään.

Suomalainen vasemmisto on lähtenyt puolustamaan ”länsimaisia arvoja”, jotka ovat tosiasiassa heikentyneessä tilassa olevan läntisen imperialismin tukemista itäistä aggressiota vastaan. Ollaan tietoisesti osana toista blokkia. Ajat ovat muuttuneet. Näin totesivat varmaan ne saksalaiset sotaa kannattavat demaritkin antimilitaristiselle änkyrälle, Rosa Luxemburgille 1910-luvulla. Jari Ehrnroothin hurjilta vaikuttaneet kirjoitukset ”Kiinan vastaisesta rintamasta” saattoivat olla hetki sitten naurettavia, nykyisin harva kyseenalaistaa näitä näkemyksiä. Overtonin ikkuna ja sitä rataa. Puolueettomuutta ei haluta edes miettiä. Puolueettomuudesta puhuminen on harmaata vyöhykettä, pikkuputinismia, siinä missä sota on rauhaa. Jopa huonosti käyttäytyvä ja sammakoita päästelevä Donald Trump voitaisi nähdä osana heikkenevän ja uinuvan länsiblokin herättelyä, autoritäärisistä taipumuksista huolimatta. Ainoa ongelma vaikuttaisi olevan tämän taipumus kaveerata Vladimir Putinin kanssa ja se, että hän kyseenalaisti Naton ja Yhdysvaltojen sotavoimat Euroopan puolustuksesta puhuttaessa. Paljon voitaisi antaa Trumpille anteeksi, muttei sentään sitä, että hän kyseenalaisti järjestelmän, jossa Eurooppa ulkoistaa puolustuksensa Yhdysvalloille. Siispä äkkiä nyt vaan ensin ostamaan sitä Nato-jäsenyyttä, vaikka nyt aluksi niillä ylihinnoitetuilla hävittäjillä, nyt kun heiveröiset ”weimarilaiset” vielä sinnittelevät.




Vanhat pois, uutta kallista tilalle

 

Hävytöntä hävittäjälobbausta, aggressiivista Nato-vyörytystä

Vuosia oli ollut käynnissä HX-hävittäjien vastainen kampanja, joka lähti hyvin käyntiin kiitos muun muassa ahkerien joensuulaisten rauhanaktiivien (jossa oli mukana kommunisteja). Yksi pääsyitä hävittäjien vastustamiseen oli niiden Nato-yhteensopiva teknologia, joka kytkisi Suomen jälleen yhä tiiviimmin Natoon aiempien diilien ja isäntämaasopimusten jne lisäksi. Monet seikat puhuivat hävittäjähankintaa vastaan. Useat lähteet totesivat hävittäjien olleen ylihinnoiteltuja ja toimivan kehnosti. Järki sanoi, että hävittäjät olisi kannattanut ostaa mieluummin vaikkapa Ruotsista. Sen sijaan näytti miltei alusta lähtien siltä, että Suomessa haikailtiin eniten usalaisten hävittäjien perään. Asiantuntijat myös kyseenalaistivat hävittäjien tarpeellisuuden puolustussotaa ajatellen. Tietokirjailija Pentti Sainio puhui tykistön puolesta. Tiedossa myös oli jenkkihävittäjiä lobanneen puolustusvoimien ex-komentajan kytkökset ja taustalla vaikuttaneet verovälttelyjutut ja monet muut hämäryydet (s.15). Kysymykseksi nousi myös hintalappu. Pelkkä hävittäjälentäjän kypärä käy kalliiksi. Elinkaarikustannuksista puhumattakaan. Hintalappu lienee suurempi, kuin optimistiset arvioijat lupailivat. Saadaan taas maino syy olla antamatta julkiselle sektorille hiluja. Muun muassa Rauhanpuolustajat on esittänyt, että vanhempien hornettien elinkaarikustannuksia oltaisi voitu pidentää.

Hävittäjähankinnan vastaista kampanjaa lobattiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa, kaduilla, toriteltoilla, yhteydenotoilla keskustavasemmistolaisen hallituksen jäseniin ja monilla muilla tavoin. Rauhanjärjestöt ottivat myös kampanjan omakseen ja hetken näytti siltä, että hallituksessakin olisi esiintynyt vähintään laajaa epäröintiä. Valitettavasti ratkaiseva taistelu lopulta hävittiin ja myös sitä kautta vauhtia saaneen aggressiivisen Nato-lobbauksen myötä ollaan häviämässä Nato-vastainen sota. Hävittäjiä vastustaneet leimattiin luonnollisesti tietämättömiksi tai putinisteiksi (tai molemmiksi), jotka halusivat ”romuttaa Suomen puolustuksen.” Eduskuntavasemmistossa yritettiin laittaa hävittäjähankintaa vastustaneet toverit kuriin. Yleisesti hävittäjäfanit tokaisivat vastustajilleen ylimielisesti, että ”sotilaat varmasti tietävät asian paremmin, miksi kuuntelisin kulttuuri-ihmistä tässä?” Nämä samat tahot tuskin kehottavat ulkopolitiikkaa analysoivaa kirjailija Sofi Oksasta pysymään kirjoissaan. Varmasti Oksasella on paljonkin tietämystä Suomen ulkopolitiikasta ja siihen liittyvistä skenaarioista siinä missä hävittäjiä vastustaneilla ei-ammattilaisilla on varmasti paljon käsitystä sotilaallisista asioista.

Naton vyörytys sai voimaa hävittäjäkaupoista. Eräätkin kokoomuslaiset esittivät peittelemättömän laiskaa retoriikkaansa siitä, jonka mukaan Nato-jäsenyyttä vastustavat kannattavat jäsenyyttä Venäjän federaatiossa. Hieman kiltimmät oikeistolaiset toistelivat Jari Tervolta ja muilta oppimiaan käsitteitä ”suomettuneisuudesta” julistaen, kuinka diplomaattisempi Paasikiven-Kekkosen linja on nyt taaksejäänyttä. Historian traumoja omassa pelissään käyttäville oikeistolaisille alueellinen mini-imperialisti Venäjä on helppo työkalu. Siispä läntisiin päättäviin pöytiin, mars! Juuh, mallioppilaina maksettais jopa se Trumpin vaatima 4 % bruttokansantuotteestamme ja käytiinhän me Islannin ilmatilaakin valvomassa. Voitais ottaa niiden ydinjätteetkin käsiteltäväksemme, jos eivät ydinaseita tänne halua asettaa. Otetaan oppia Itse Valtiaiden Paavo Lipposelta. Harmaalta vyöhykkeeltä pois pysyminen maksaa!

Taustalla on pitkäaikainen lobbaustyö. Pitkän aikaa on Suomea kytketty Natoon erilaisilla isäntämaasopimuksilla ilman suurempia meteleitä. On teetetty säännöllisesti gallupeja, tuotu esille väitteitä, joiden mukaan Suomi pääsisi helposti ja pikavauhdilla Nato-jäseneksi. Pehmeämmän strategian (jo vanhentuneen sellaisen) mukaan ei välttämättä ajeta Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta saatetaan haluta keskustella ”Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista” tarjoamatta välttämättä muita vaihtoehtoja, kuin Nato-jäsenyys. Nato on saatu brändättyä kivaksi puolustusliitoksi. Niin kivaksi, että se saatetaan jopa sekoittaa Yhdistyneiden kansakuntien kanssa. Rauhantyötähän ne tekee kriisinhallintaoperaatioissaan! Kun Ylekin sanoo, että ”puolustusliitto” niin eihän se kovin paha voi olla. Toisaalta kauhukuvilla ja myös kivoilla mielikuvilla saadaan ajettua militarismia, joka vahvistaa myös oikeistolaisen kurjistuspolitiikan ajamista. On voitu niin hyvin piiloutua Euroopan unionin (sekä IMF:n jne) selän taakse talouskuria jatkettaessa. Nyt mukaan vielä Nato, joka paitsi vaatii, että pysytään kapitalistisena markkinataloutena (sosialistista markkinataloutta tms. erilaista taloutta tuskin suvaittaisi) myös nielee mukavan määrän rahaa. Sen verran ainakin, ettei julkisiin menoihin ja hoitajien palkankorotuksiin ole varaa tulevaisuudessakaan. Hyvinvointivaltion purkamistalkoot!

Oikeistolaisen taantumuksellisen menestysresepti militarismissa on ollut se, että he saavat muut uskomaan, että he Naton kannattajina ovat tulevaisuuden asialla kun taas puolueettomuuden puolesta puhujat leimataan harmaiksi kekkoslaisiksi, menneisyyden jäänteiksi. Näin myös vaikkapa kokoomuslaisten puheissa ”paremminvointivaltioissa”. Se kuulostaa modernimmalta, kuin vassaridemareiden ja kommareiden ”saavutettujen etujen” ja kolmikantamallin puolustaminen. Harva haluaa tulla leimatuksi menneisyyden jääräksi ilmapiirissä, jossa on pakko elää tulevaisuudessa. Varsinkin nyt, kun median Nato-vyörytys ja yleinen ilmapiiri on poikkeuksellisen militaristinen, kokee yhä useampi painetta liittyä Naton kannattajien joukkoon. ”Nato-turvaa, parempaa turvaa”! Kyseessä on monelta osin aito pelko. Pelätään, että Venäjä hyökkää jälleen Suomeen, kuten toisessa maailmansodassa. Ukrainan kohdalla ollaan toki aidosti kauhistuneita ukrainalaisten kohtalosta sinänsä, mutta moni käy myös mielessään eräänlaista etätalvisotaa. Monesti kyse on myös opportunismista, kylmästä pragmatismista tai tietynlaisesta idealismistakin. Seuraavien hallituspaikkojen toivossa ollaan valmiita antamaan periksi vaikka sitten Nato-asiassakin tai uskotaan, että kannattamalla milloin mitäkin oikeiston ehdotusta, saadaan läpi omia tärkeinä pidettäviä tavoitteita. Vaikka liikumatila ja puitteet kävisivätkin vasemmistolaisen politiikan kannalta koko ajan ahtaammiksi. Lopulta syyt ovat myös hyvin inhimillisiä niin poliitikkojen, kuin tavallisempien kuolevaisten kohdalla. Pelätään, että jos ei mennä virran mukana, jäädään lopulliseen marginaaliin. Harva haluaa olla se välituntien yksinäinen tyyppi, joka jätetään leikkien ja pelien ulkopuolelle.

 

 

 

 

Miksi ei Natoon?

 

On lukemattomia syitä vastustaa Natoa. Järjen luulisi sanovan, että blokkeihin sitoutumaton politiikka olisi itsestään selvyys Suomessa, jopa monelle ei-vasemmistolaiselle. Niinhän sitä luulisi. Aikoinaan natsismin ja rasismin vastustaminen oli automaatio, nyt sen vastustamista joudutaan selittelemään ja perustelemaan. Näin on käynyt myös Naton vastustamisen kohdalla. Nyt 2020-luvulla vasemmistolaisuuden ollessa käytännössä merkityksetöntä (Euroopassa ja osassa niin sanottua länttä ainakin), joudutaan väittelemään ja argumentoimaan niiden periaatteiden puolesta, jotka aiemmin olivat itsestään selvyyksiä monelle. Ei ole kovinkaan tavatonta, että joudutaan aikuisille ihmisille selittämään, vaikkapa miksi ihmisoikeudet ja julkisten palveluiden olemassaolo ovat tärkeitä ja miksi ydinsota ja minkään imperialistisen blokin kanssa liittoutuminen on ei-toivottava asia. Oikealla ollaan onnistuttu hyvin näiden periaatteiden murentamisessa. Toisaalta nykypäivässä elävä uskottava vasemmistolainen agitaatio ei ole löytänyt vielä muotojaan.

Nato-propagandaa on jo hyvän aikaa vyörytetty ja sotilasliittoa brändäilty harmittomaksi, YK:hon verrattavaksi puolustusliitoksi. Kun oikeisto vieläpä käyttää Putinin häikäilemätöntä hyökkäyssotaa kyynisesti hyväkseen Nato-kampanjaansa varten, ovat natottajat viemässä projektinsa maaliin asti. Sota näytetään hävinneen, mutta listaan silti joitakin syitä sille, miksi mielestäni Nato-jäsenyys ei ole hyvä juttu. Aloittelin tekstin kirjoittamista huhtikuun ensimmäisellä viikolla ja ilokseni huomasin, että Naton liittymisen haitoista on jo olemassa parempi ja kattavampi listaus! Ohessa kuitenkin vielä jokunen.

 

Yhdysvaltojen johtama Pohjois-Atlantin sopimusliitto, Nato perustettiin kommunismia vastaan. Virallisesti asia esitetään siten, että ”puolustusliitto” sai kipinänsä, kun stalinistiset kommunistit kaappasivat vallan Tšekkoslovakiassa, joka kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Asia halutaan saada näyttämään siltä, että Nato olisi jo syntymästään asti ollut rauhaa haluava puolustusliitto, joka syntyi ainoastaan vastauksena ”Neuvostoliiton aggressioille”. Tosiasiassa Yhdysvallat halusi saada sotien väsyttämän ja raunioittaman Euroopan laajemmin hyppysiinsä, ainakin Länsi-Euroopan osalta. Kapitalistisena mahtina se ei millään muotoa voinut hyväksyä kommunismia ”lääniensä” alueella. Nykyiset taloudelliset rakenteet ovat osa Bretton Woods -järjestelmää, joka on suurelta osin Yhdysvaltojen laatima. Samaten Nato on nykyisellään suurimmaksi osin osana Yhdysvaltojen rakenteita. ”Vapautta” puolustava Trumanin oppi syntyi samaan aikaan, kun Yhdysvallat oli huolestunut kommunistien vaikutusvallasta Kreikassa sisällissodan aikaan. Näin myös Turkin kohdalla. Kuten tiedämme, tämä ”vapauden puolustaminen”, Trumanin opin nimellä tunnettu ”demokraattisuuden” prototyyppi sai sittemmin monenlaisia versioita, kun muun muassa Vietnamia, Chileä, Kongoa kuin myös Italiaakin ”suojeltiin” kommunismilta. Antikommunismi olikin suuri motivaattori saada Yhdysvallat mukaan ”puolustusliittoa” rakentelemaan Länsi-Euroopan kanssa, vaikka eristäytymispolitiikka hitusen alussa houkuttelikin. Naton sivuilla kerrotaan, että USA oli alusta lähtien keskeisessä roolissa sotilasliiton hakiessa vielä muotojaan. Ottaen myös huomioon, kuinka kauhistuneita Euroopassa (Natoon vielä kuulumatonta Suomea myöten) oltiin Donald Trumpin kyseenalaistaessa Naton merkityksen, voidaan sanoa, että Nato on melko lailla yhtä kuin Yhdysvallat. On vaikeaa kuvitella Natoa toimivana sotilasliittona, mikäli Yhdysvallat siitä vetäytyisi. Jotain myös kertoo se, että Natosta erottaessa olisi siitä ilmoitettava juuri Yhdysvalloille. Jos Nato siis jotain varten synnytettiin puolustamaan, niin kapitalistisia läänityksiään kommunismia vastaan. Nämä läänitykset on kytketty tiukasti kapitalistisen markkinatalouden ahtaisiin puitteisiin erilaisilla ”kaupan esteiden purkua” ja talouden vakautta vaativilla sopimuksilla ja sittemmin laajemmilla vapaakauppasopimuksilla. Vähemmän muuten on puhuttu siitä, kuinka Neuvostoliitto halusi liittyä Natoon. Näin myös konservatiivikapitalistinen Venäjä, joka hinkui Natoon jonon ohi. Melkein yhtä vähän on kyseenalaistettu sitä, kuinka Nato menetti oikeutuksensa olemassaololleen Neuvostoliiton hajottua. Olihan yksi Naton perustamisen syistä se, että sen katsottiin puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton koettua uhkaa ja sittemmin Varsovan liittoa vastaan.

 

On moraalitonta kuulua liittoon, joka on käynyt enimmäkseen hyökkäyssotia ja jossa on mukana hyökkäyssotia käyviä valtioita. Sotilasliitto Natossa on vähän puolustuksellisuutta. Ellei sitten kommunisminvastaisuutta katsota sellaiseksi. Jos sivuutetaan melko epäsuositut näkemykset siitä, joiden mukaan Jugoslavian ja Libyan pommitukset olisivat olleet ”ihmisoikeuksien puolustamista”, voidaan sanoa, että puolustusliitoksi brändätty Nato on käynyt lähinnä hyökkäyssotia. Kuten myös yllä on mainittu, Nato on käytännössä yhtä kuin Yhdysvallat. Yhdysvaltojen hyökkäyssodat ja vaaleilla valittujen presidenttien syrjäyttämiset tiedetään. Mukana sotilasliitossa on myös ihmisoikeuksia teeskentelemättömän törkeästi rikkova Turkki. Turkki käy tälläkin hetkellä hyökkäyssotaa kurdeja vastaan estäen heitä toteuttamasta itsemääräämisoikeuttaan, tukahduttaen heidän kansallista identiteettiään. Asiasta tekee Euroopalle vielä poikkeuksellisen ruman Euroopan unionin ja Turkin välinen pakolaissopimus, jonka tarkoituksena on blokata tai rajoittaa merkittävästi syyrialaisten pakolaisten tuloa EU-alueelle. Samaan aikaan Turkki käy pommituskampanjaa saaden aikaan lisää pakolaisuutta lähialueellaan. Kun vasemmistolainen solidaarisuuskin loistaa poissaolollaan, ei keskustavasemmistolaista Nato-myönteistä hallitustakaan suuremmin kiinnosta muu, kuin se, että Suomi pidetään pois harmaiden pikkuputinisti-kekkoslaisten ”harmaalta vyöhykkeeltä”. Mitäpä sitä Turkkia turhia kritisoimaan, kun kerta pitää pakolaisetkin poissa ja varmistaa Suomen pääsyn Natoon. Ihquun länteen! Jäävät vaan puheet ihmisoikeuksista ja demokratian kunnioittamisista melko ohuiksi. Mikäli keskitytään vain Venäjän tuomintaan sivuuttaen Yhdysvallat ”pienempänä pahana” tai jopa pitäen Yhdysvaltojen kriitikoita ”putinisteina” tai ”whataboutisteina”, syyllistytään itseasiassa samaan, kuin ne putinistit itse, jotka ainoastaan Yhdysvaltojen rikoksista puhuvat ja jotka kannattavat ulkomaalaisagenttilakeja. Silloin on vain myönnettävä, etteivät ihmisoikeudet ja kansainvälinen solidaarisuus oikeasti kiinnosta.

 

Liikkumatila vähenee, kun kapitalistisia raameja luodaan lisää. Kuten ensimmäisessä kohdassa tuli todettua, nykyinen talousjärjestelmä on suurelta osin yhdysvaltalaista perua toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Kuten on nähtävissä, nykyiset olemassaolevat taloudelliset raamit ovat ahtaat. On Euroopan unionin tiukkaa (lähinnä Saksan määrittelemää) talouskuria, Kansainvälistä valuuttarahastoa (jossa vaaditaan ”vastuullista taloudenpitoa” niin ikään), on luottoluokituslaitoksia (joille on oltava niin AAA-luokkaa vaikka sitten pienituloisilta jatkuvasti leikaten). Pelkästään tällä kaikella on perusteltu sitä, miksi julkinen terveydenhuolto ja koulut joutuvat kituuttelemaan kutistuvilla rahamäärillä. Kun tähän päälle laitetaan vielä kalliit Nato-hävittäjät ja tuleva Nato-jäsenyys, häviää se pienikin konkreettinen kiinnostus vähäosaisten arjen parantamisessa. Yksi Nato-jäsenyyden kriteereitä on sitoutuminen kapitalistiseen markkinatalouteen. Markkinasosialismia tuskin suvaittaisi kokoonpanossa, jota johtaa kapitalistisen markkinatalouden raivokas puolustaja, USA. Kyllä Turkin sooloilua suvaitaan, vaan suvaittaisiko Suomen kommarimeininkiä? Rahaa tulee palamaan uusiin sotilaallisiin velvoitteisiin, kun Nato-jäsenyys virallistetaan. Naton kannattajat vakuuttelevat, että jäsenmaat päättävät itse, minkälaisiin sotilasoperaatioihin ne lähtevät mukaan. Sellaista toimintaa, jossa jäsen ei osallistu juuri mihinkään länkkäreiden militaristisiin seikkailuihin, millään muotoa… sitä tuskin katsotaan kovin pitkään hyvällä ja kritiikittömästi. Muistaen myös, kuinka Suomi oli aiemmin innokkaana lähdössä puolustamaan Islannin ilmatilaa ja on yleisesti noudattanut mallioppilaslinjaa, miksi Suomi alkaisi tässäkään liian valikoivaksi? Suomen päättäjät tuntien, tullaan Suomi sitomaan myös yhä uusiin kalliisiin sotilashankintoihin kenties edelleen tuhoten toimivaakin kalustoa ”massavanhenemisen” argumentilla. Jussi Niinistö ei muuten varmaankaan enää massavanhenemisen argumenttia kritisoi. Jopa Trumpin vaatima 4 % osuus BKT:sta maksettaisi myös enemmän, kuin mielellään. Oli kyseessä sitten avoimesti porvarillinen hallitus, sinipuna tai keskustavasemmistolaisempi kokoonpano. Näissä ahtaissa oloissa vähänkin merkittävä sosiaalipolitiikka käy mahdottomaksi, vasemmistolaisuudesta puhumattakaan. Siinä sitten vaan vaalien alla edelleen loukkaamaan äänestäjien älyä valehdellen heille ”vasemmistolaisista arvoista”?

Olemme osa suurvaltapolitiikkaa, uskoimme niin tai emme. Kauaksi on tultu niistä ajoista, kun Suomen sanottiin olevan ”rauhanturvaamisen suurvalta”. Korostettiin aiemmin, kuinka suomalaisilla on ollut hyvä maine maailmalla, joka ansaittiin mm. osallistumalla YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Harmittomien suomalaisten oli helpompi ja vapaampi olla maailmalla, kun pysyttelimme poissa suurvaltapolitiikasta. Sittemmin YK:n operaatioiden rinnalle tuli enemmänkin Naton ”kriisinhallintaoperaatiota” ynnä sopimuksia, joilla Suomea alettiin tosissaan hivuttaa Natoon. Jatkossa olemme maailman silmissä puolueellinen toimija, osana läntistä blokkia. Kyseessä ei ole vain Venäjä. Tulemme näyttäytymään maailmalla laajemminkin puolueellisina toimijoina. Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa on Suomen kiinnostus kansainväliseen solidaarisuuteen vähentynyt toisaalta entisestään. Miksi se lisääntyisi Naton jäsenenä? Onko sillä edes väliä oikeistolaisen itsekkyyden aikakaudella? Länsi on käynyt hääräämässä maailmalla ja tällä hetkellä erityisesti Lähi-idässä on laajempiakin antipatioita länttä kohtaan esimerkiksi Irakin sodan ja Libyan pommitusten jälkeen. Saako Suomi enää laajaa luottamusta globaalina hyvää tekevänä ”rauhan suurvaltana”?  Jatkossa varmaan voitaisi sanoa, että Suomi on ”kokoaan suurempi läntisten intressien ajaja”. Tuskinpa ketään toisaalta edes kiinnostaa enää muut ilmansuunnat, kuin länsi, eikä globaalin yhteistyön vastustaminen (vaikkapa kehitysyhteistyö) jää enää vain perussuomalaisten murheeksi. Kohta toteavat muutkin eduskuntapuolueet, ettei ”Suomi voi olla koko maailmaa pelastamassa”. Globaali etelä ei kiinnosta muuna, kuin riistettävinä markkina-alueina. Yhteiskunnan persuuntuminen on käynnissä natotuksen rinnalla. Henkseleitä paukutellen on julistettu Suomen läntisyyttä ja taas lähdetään arvaamattomille seikkailuille. Ettei vaan kävisi samalla tavoin, kuin jatkosodassa tai ehkä paremminkin porvariston kuningasseikkailussa. Molemmissa tapauksissa uskottiin isomman sotilasmahdin menestykseen, mikä olikin sitten melko hataralla pohjalla. Ei tullut Suomelle kuningasta, ei tullut Suur-Suomea. Kenties Natokaan ei tuo läntisyyttä ja turvaa niin hyvin, kuin luulisi. 

 

 

 

– Luottaminen Yhdysvaltojen johtamaan Natoon asettaa meidät haavoittuvaan asemaan. Venäjän hyökkäys on saanut Naton näyttämään yhtenäiseltä. Presidentti Joe Biden julisti, että Nato on yhtenäisempi, ”kuin koskaan”. Putinin arvaamattomat liikkeet viime kuukausien aikana on saanut jopa hankalana pidetyn Turkin lähentymään länttä jälleen. Hyvältä siis näyttää länsiblokin kannalta? Toisaalta erityisesti Donald Trumpin toistamien superlatiivien turruttamana, Bidenin julistukset vaikuttavat tylsältä propagandalta. Itsetuhoistahan se olisi korostaa sisäisiä jakolinjoja ja heikkoutta vihollisen edessä. Jos taas halutaan tarkastella asiaa kirjaimellisesti, myönsikö Biden, että Natossa todella on ollut sisäisiä hajanaisuuksia ja nyt ikään kuin nostatti henkeä? Turkki on aiemmin aiheuttanut harmaita hiuksia Naton sisällä, yhtenäisyys on ollut laajemminkin koetuksella eikä Trumpin myrskyisät neljä vuotta helpottanut varmastikaan asiaa. Hämmentävää on havaita, kuinka paljon Eurooppa nojaa Yhdysvaltojen puolustukseen. Vielä  hämmentävämpää oli seurata, miten tarkkaan Suomen media seurasi Yhdysvaltain marraskuun 2020 presidentinvaaleja. Jännitettiin oikeasti sitä, palaako valtaan sellainen presidentti, joka muistaa ”sitoumuksensa” Bretton Woods -järjestelmässä (siinä missä Venäjän tsaarien luultiin muistavan ”sitoumuksensa” Suomelle) ja ennen kaikkea Natossa ja Euroopan puolustamisessa. Harmaata vyöhykettä kammoksuneet halusivat olla varmoja siitä, että Natoon voitaisi hakea ja nyt sinne ollaankin hakemassa kiireen vilkkaa. Kovin sinisilmäisesti näytetään uskovan siihen, että Trumpin ja hänen mahdollistajiensa jakolinjat olisivat hävinneet Yhdysvalloissa. Kovin vaikutetaan uskovan siihen, että ”normaalius” jatkaisi vahvistumistaan syvien luokkaerojen ja voimistuneiden jakolinjojen maassa, jossa kyllästyminen Bidenin kaltaisiin vieraantuneisiin eliitin edustajiin on laajaa (valitettavasti tämä tyytymättömyys tuntuu niin USA:ssa kuin muuallakin kanavoituvan äärioikeiston kannatuksen nousun jatkumisena). Miten kauan USA jaksaa panostaa neuvottelemiinsa kansainvälisiin sopimuksiin, kun kotona kasvavat omat ongelmat, joita Ukrainan sotaan osallistuminenkaan ei poista? Natosta on jo aiemmin paljastunut myös monia heikkouksia, jotka näyttäisivät nakertavan sen uskottavuutta puolustaa Baltiaa. Suomelle tulisikin siis melkoisesti lääniä lisää puolustettavaksi Itämerellä. Kai se jonkun oikeistolaisen Suur-Suomi -nälkää tyydyttää.

 

Nato-vastaisen vasemmiston omat vaihtoehdot?

Painostavassa Nato-myönteisessä ilmapiirissä on kuitenkin olemassa myös Nato-vastaisia kannanottoja. Tässä on hyvä huomata, että Natoa eivät vastusta vain vasemmistolaiset. Nato-vastaisessa epäyhtenäisessä ”rintamassa” on mukana monenlaista suuntausta. On ihan tavallisia ihmisiä, jotka ajattelevat vain sitä, etteivät halua Suomen joutuvan ”muiden sotiin”. On niin sanottuja ”väyrysläisiä” (jotka hekin ovat melko sekalainen ryhmä koostuen Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajista, vanhemman koulukunnan kommunisteista, keskustalaisista, yksittäisistä vasemmistolaisista ja äärioikealle nojaavistakin, joista osa on enemmän tai vähemmän putinisteja), on vasemmistolaisempia suuntauksia. Mukana on myös Venäjän eduista joka käänteessä huolehtivia putinisteja, niitä jotka näkevät Putinin Venäjän Neuvostoliiton jatkeena, tuntevat syystä taikka toisesta sympatiaa Venäjän suuntaan ”antiorientalistisessa” hengessä (jossa tosin usein on aimo annos oksidentalismia, occidentalism, mukana) tai äärioikeiston Venäjä-mielisestä siivestä, joka näkee nyky-Venäjän (koetuista heikkouksista huolimatta) valkoisten äijien viimeisenä linnakkeena, jossa ”ei muslimit hillu ja jossa miehet on miehiä.”

Onkin siis tärkeää tiedostaa, mistä syystä Natoa vastustetaan. Myös omien vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää uskottavuuden kannalta. Uskon, että vähemmistössä ovat ne, jotka avoimesti ja aktiivisesti (tai passiivisen nihilistisinä, ”EVVK”-tyyliin) kannattavat Suomen liitämistä Venäjään. Vaan miksi vastustamme Natoa? Vastustammeko Natoa vain itsekkäistä syistä, jolloin ajamme vain eristäytymispolitiikkaa vailla kiinnostusta kansainvälisiin asioihin ylipäänsä? Ajaako meitä Venäjän pelko? Nato-vastaista keskustelua tuntuu, osittain ymmärrettävästi, hallitsevan Venäjän pelko. Tällöin diplomaattisuus on vähän niin kuin pakon sanelemaa itänaapurin hyökkäyksen pelossa. Tässä uskomus ”rauhanomaiseen rinnakkaiseloon” on myös kaapuna hyökkäyksen pelolle. Kenties koetaan vanha kunnon ”Paasikiven-Kekkosen linja” käyttökelpoiseksi myös nykyaikana. Vai eikö Natoon haluta liittyä siksi, koska se on läntinen ja kaiken läntisen uskotaan olevan pahaa? Vasemman joistain suuntauksista varmaankin vastattaisi jotain sen suuntaista, että Nato on imperialistinen ja antikommunismille perustuva sotakoneisto. Ei sen läntisyyden takia vaan sen takia, että se on osa hegemonistista euroatlanttista imperiumia, joka pyrkii edelleen dominoimaan maailmaa. Rauhallisempina hetkinään erilaisten ”kriisinhallintaoperaatioiden” muodossa maailmalla. Koska se on tällä hetkellä osa sellaista koneistoa, joka vetää vertoja Rooman imperiumille ja kenties Brittiläiselle imperiumillekin. Tämä koneisto pitää hallussaan poliittista, taloudellista ja kulttuurillista valtaa tuputtaen arvojaan jokaiseen ilmansuuntaan. Muut osaavat varmastikin esittää Nato-vastaisen luonnehdinnan paremmin ja selvemmin. Vaan osataanko tuoda oma vaihtoehto? Eduskuntavasemmiston haukkumiset lämmittävät vain vähän aikaa pakkasella, jos tyytyy vain kritisoimaan nykyistä asiaintilaa eikä osoita voivansa hoitaa asioita paremmin.

Vähemmän vasemmistolaiset Nato-vastaiset suuntaukset saattavat tyytyä nykyiseen asiaintilaan, jossa nojataan oman maan puolustusvoimiin. Jotkut heistä saattavat kannattaa ”eurooppalaista puolustusliittoa” tai jopa pohjoismaista puolustusliittoa. Vaan mitä kannatettaisi Nato-vastaisen vasemmiston suunnalla? Mikäli kannatettaisi nykyistä asiaintilaa, haluttaisiko oikeasti puolustaa porvarillista Suomea asein tai muilla tavoin (esimerkiksi siviilirintamalla), jos ei siis olla Natossa? Jos ei haluta, tyydytäänkö vain kieltäytymään aseista? Julistetaanko individualistisesti, että ollaan silloin nauttimassa lattea Sveitsissä, kun Venäjä hyökkää? Jos ajetaan kollektiivisempaa kieltäytymistä aseista, miten puolustetaan aseita vastustavia ja työväkeä? Jos koetaan, että halutaan muodostaa omia joukkoja porvarillisten sotavoimien ohi, mitkä ovat ne konkreettiset ideat, joiden puolesta taisteltaisi omissa punaisemmissa puitteissa? Oikeistolaisuuden taito on piillyt siinä, että ollaan kyetty ylläpitämään myyttiä ”samassa veneessä olemisesta”, jossa ”kaikilla” on mahdollisuus menestyä. Tätä ei juurikaan nakerra satunnaiset perussuomalaisten kannatukseksi lopulta kääntyvät herravihaa huokuvat nyrkin puimiset, kärkkäät (”edgyt”) kommentit porvareista tai yksittäisten nuorten ympäristöaktivistien kapitalismia vastustavat iskulauseet. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta porvarillinen hegemonia houkuttaa edelleen valtaosaa siinä määrin, että nykyisen yhteiskuntamallin puolesta ovat monet valmiita edelleen antamaan henkensä. Porvarillinen malli houkuttaa edelleen, vaikka köyhät jäisivätkin heitteille. Siinä missä sosialismiin päin suuntaavissa yhteiskunnissa ollaan keskitytty hehkuttamaan usein lähinnä negatiivisia vapauksia ja saavutettuja juttuja, ei esimerkiksi Suomessa oikeisto hehkuta vain Mannerheimia tai sitä, että ”venäläisiksi emme tule” eikä aja maanpuolustusta pelkällä pakolla. Se kykenee myös pitämään massat otteessaan toimivilla mielikuvilla ja illuusioilla. Kykenisivätkö sosialismia ajavat samaan vai jouduttaisiko tyytymään pelkkään väkivaltaiseen pakkoon? Sama pätee sotilasliitto Naton suhteen. Se on saanut kätkettyä imperialistisen luonteensa ja nykyisin monet saattavat jopa sekoittaa sen YK:n kanssa. Sen periaatteisiin kuuluu ”demokratia” ja ”vähemmistöjen kunnioitus” ja monet muut kauniilta kuulostavat asiat, jotka eivät lopulta merkitse mitään käytännössä. Katsotaan vaikka miten vähän porua Turkin ja Yhdysvaltojen toiminta on lopulta herättänyt.

 

 

Mikä olisi siis sellainen nykyistä parempi systeemi, jota oltaisi valmiita puolustamaan vaikka asein? Kyetäänkö vastausta edes löytämään vain kansalliselta tasolta? Voisiko kysymykseen tulla pohjoismaisuus (punainen pohjoinen) tai laajemminkin eurooppalaisuus? Oikealla ja paikoin joidenkin vasemmistolaistenkin keskuudessa on puhuttu pohjoismaisesta tai eurooppalaisesta puolustusliitosta. Riittäisikö tässä, että sanouduttaisi päättäväisesti irti kaikenlaisesta yhteistyöstä Naton suuntaan ja keskityttäisi rakentamaan puolustusta Venäjän hyökkäyksen varalta? Kenties joitain muita viherpunaisia (viherpunaisuus erotuksena liberaalista ”punavihreydestä”) aatteita voitaisi kirjata ylös myös periaatteiksi. Vaan kuinka lähteä rakentamaan yhteistyötä? Jos yhteistyön rakentaminen on Suomessakin mahdotonta (Sipilän vastaisen hurmoksen vaihtuessa toisenlaiseen oikeistohurmokseen, vasemmiston loistaessa melko lailla poissaolollaan, sirpaleiden sirpaloituessa lisää), miten sitten vaikkapa pohjoismaisella tasolla? Pohjoismaissa, joissa ei edes oikeistolaisessa kontekstissa olla kyetty muodostamaan mitään kunnollista keskinäistä. Jostain olisi kuitenkin lähdettävä liikkeelle, vaikka sitten tyhjästä. Silloinkin, kun Suomi on Naton jäsen, on jotain tehtävä. Marginaalit ja vähemmän marginaalit kommunistit vaikka lisätkööt yhteistyötä Pohjoismaissa ja seuratkoot politiikkaa Pohjoismaissa enemmän. Kenties Suomessa olisi potentiaalia kommunisteilla lähentyä Nato-vastaisen norjalaisen Rødt-puolueen kanssa (jonka kanssa lähentymiseen esimerkiksi Vasemmistonuorilla ei ollut haluja). Miten olisi Pohjolan riisuminen ydinaseista ja Pohjolan puolustaminen ydinaseita vastaan? Ilmaston ja ympäristön militantti puolustus saastuttajia vastaan? Norjan Punaisten kanssa liittoutuminen kampanjoimaan Nato-eron puolesta voisi olla myös yksi isompi kampanjan aihe.

Näiden kysymysten pohtiminen on tärkeää, vaikka kristallipalloa ei olekaan eikä nykymenoa kritisoivilta voi olettaa omia vaihtoehtoja joka käänteessä. Sellaisen olettaminen toimii lähinnä vihollisen kontrollikeinona. Jos omista vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole edes yleisiä, kömpelöitä raakileita esittää, ollaan uskottavuudessa heikoilla. Puhuttaessa Natoa kannattavasta vasemmistosta tai yleisemmin Natoa kannattavasta massasta (”entisistä Naton vastustajista”, jne), kyse on monin paikoin selkärangattomasta opportunismista ja aateköyhyydestä. Kyse on kuitenkin myös hyvin inhimillisistäkin piirteistä. Tästä syystä ei riitä, että todetaan vain, ettei vasemmistoa ole tai että keksitään yhä uusia hienoja haukkumasanoja ”revareita” vastaan. Nyt on korkea aika ottaa nykyhetken ja tulevaisuuden pohdinta käsiin. Ajatellen, että vasemmisto tulisi keksiä uudestaan, mitkä olisivat ne tulevaisuuden puolustamisen arvoiset asiat? Tämä, jotta saataisi kiinni ne kannoissaan epävarmat, jotka lähtevät jatkossa yksin sooloillen sekoilemaan tai liittyvät tulevaisuudessa kokoomuslaisiin, perussuomalaisiin, vihreisiin ja muihin oikeistopuolueisiin. Keskittyen näpertelemään muodikkaiden asioiden parissa. Ne, jotka pelkäävät jäävänsä yksin ”välitunneilla”.

 

About Heikki Ekman

Mielipiteet ovat omiani, eivätkä välttämättä edusta SKP:n kantaa. En väitä olevani minkään alan asiantuntija, mutta pidätän itselläni silti oikeuden kommentoida itseäni kiinnostavia asioita koko ajan asioista selvää ottaen mahdollisimman monipuolisesti. http://jarkeapeliin.blogspot.fi/ (vanhemmat kirjoitukset)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: