Kaksinaismoralistista peliä Venezuelan suhteen

Venezuelan presidentti Nicolás Maduro otti presidentin viran vastaan torstaina 10.1. Virkaanastujaisseremoniat pidettiin Venezuelan perustuslaista johtuen vasta tammikuussa, vaikka Maduro voitti vaalit viime vuoden toukokuussa. Mikäli kaikki sujuu ilman häiriöitä ja ulkovaltojen vaikutusyrityksiä, hänen toinen kautensa päättyy vuonna 2025. Useat maat ovat boikotoineet virkaanastujaisia. Esimerkiksi Euroopan unionin maista ainoastaan Espanja, Portugali ja Kreikka suunnittelivat lähettävänsä edustajansa Venezuelaan. Useampi maa ei aio tunnustaa Maduron hallitusta. Maduron hallintoa väitetään ”diktatuuriseksi” ja 14 alueen maasta koostuva Liman ryhmä (pois luettuna Meksiko, joka on vetänyt asian suhteen passiivisempaa linjaa vasemmistolaisen Andrés Manuel López Obradorin presidenttiyden myötä)  on ilmoittanut ajavansa venezuelalaisten ”vapautta” ja ”demokratiaa” maahan. Samansuuntaisia lausuntoja on tullut Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS/OEA), jossa on jopa väläytelty sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Venezuelan tapauksen ratkaisemiseksi. Kolumbian varapresidentti Marta Lucía Ramírez on tokaissut, että Venezuelasta on tullut Kolumbian ja koko alueen kannalta uhka. Kolumbian keskustaoikeistolainen presidentti Iván Duque on pyytänyt venezuelalaisia ”vapauttamaan itsensä diktatuurista”. Mistä sitten on kyse? Miksi tällaiset painostustoimenpiteet ja puheet? Miksi ne ovat vaarallisia ja vastuuttomia? Tuon tällä kirjoituksella näkökulmani näihin ja muihin kysymyksiin Venezuelaan liittyen. Yksi asia on tietenkin selvä: kyseessä on länsimaisen ja länsimielisen arvoyhteisön vastenmielinen kaksinaismoralismi, joka on uhaksi alueen rauhalle, vakaudelle ja vapaudelle. Yhdysvaltojen aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut alueella tunnettua useita vuosikymmeniä.

oilprice

Venezuelan kriisi

Aluksi on tietenkin lähdettävä Venezuelan kriisistä, joka EI johdu siitä, että ”kommunismi ei toimi”. ”Kommunismin toimimattomuudella” on pyritty selittämään monenlaista talousongelmaa maissa, jotka eivät noudata kapitalististen maiden pelisääntöjä. Vaan entäpä sellaiset maat, jotka noudattavat markkinatalouden pelisääntöjä, mutteivät ole saaneet tästä huolimatta luvattua vaurautta itselleen? Silloin kyse ei tietenkään voi olla kapitalismin toimimattomuudesta vaan riittämättömistä talousuudistuksista ja vallitsevasta mañana-kulttuurista! Venezuelassa on kriisi meneillään, eikä sitä auta vähätellä tai peitellä. Tällä videolla (espanjankielinen) kuvataan hyvin syitä Venezuelan kriisille. Suuri syy on riippuvuus öljystä ja laiminlyödyt toimenpiteet riippuvuudesta irti pääsemiseksi. Riippuvuus öljyyn syntyi jo hyvissä ajoin viime vuosisadan alussa. Maatalous on laiminlyöty ja maassa ollaan panostettu pääasiassa tuontiin viennin kustannuksella. Ajateltiin, että öljystä saadut rikkaudet ovat loputtomia. Tämä siis jo ennen Hugo Chávezia, silloin kun Venezuela oli länsimielinen ja maassa oikeistolainen komento.

Maduron ja oikeastaan jo Chávezin hallituksen moka oli se, että ne jatkoivat edeltäjiensä linjalla eivätkä monipuolistaneet talouttaan. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta romahti, joutui öljytuloista riippuvainen Venezuela vaikeuksiin. Oman lisänsä ovat tuoneet mustan pörssin kauppiaat sekä maan omat antisosialistiset huligaanit. Valtion monopolien omistamaa tavaraa hamstrataan ja myydään kalliilla eteenpäin. Salakuljettajat maan sisällä ja ulkona käyttävät hyväkseen kriisiä tehden rahaa kriisillä. Ei ole myöskään kaukaa haettua sanoa, että oikeistolainen oppositio käy omaa taloudellista sodankäyntiään vihaamaansa hallintoa vastaan, jossa Yhdysvallatkin mitä todennäköisimmin avustaa.

Kriisi on kuitenkin todellinen. Oikeistoliberaalimedia ottaa tietenkin kriisistä kaiken ilon irti näyttämällä kuvia ”tyhjistä hyllyistä” ja mässäilemällä, kuinka ”sosialistisessa kehitysmaassa” ei ole ruokaa, lääkkeitä eikä vessapaperia. Mielestäni ilkeitä ovat toki olleet myös ne Venezuelan hallinnon puolustajien kommentit tyyliin: ”Katsokaapas tuotakin tukevaa rouvaa, ei kovin nälkäiseltä näytä!”. Maasta lähteneiden joukossa on varmasti antisosialistisia keskiluokkaisia, mutta sillä tuskin ihan kaikkea selitetään.

tintori

 

Venezuelan oppositio

Maduron hallintoa ovat kritisoineet niin opiskelijat, kommunistit, kuin antisosialistinen keskiluokkakin. Tässä on otettava huomioon, kuka kritisoi ja miten kritisoi. Maduron hallintoa kritisoivat eivät välttämättä ole oikeistoa, eivätkä kaikki oppositioon kuuluvatkaan ole oikeistolaisia. Sen voi kuitenkin sanoa, että opposition edustajat, niin sanotut keulahahmot ovat oikeistolaisia, joiden todennäköisimpänä tarkoituksena on palata aikaan ennen Chávezia. Yksi tunnetuimpia keulahahmoja on ollut Leopoldo López, jota on syytetty osallisuudesta vuoden 2002 vallankaappausyritykseen, jolloin Hugo Chávez yritettiin syöstä vallasta. Hän on ollut vankeudessa ja sittemmin kotiarestissa valtion vastaisesta toiminnasta ja väkivaltaisten mielenosoitusten lietsonnasta syytettynä. Hänen elämästään ollaan ilmeisesti tekemässä dokumentaarista elokuvaa (God forbid!). Hänen vaimonsa Lilian Tintori, joka alkuvaiheessa yritti saada opposition näyttämään keskustavasemmistolaiselta tai sosialidemokraattiselta on toinen näkyvä opposition keulahahmo.

Kolmas keulahahmo on maltillisempaa siipeä, kenties, edustava Henrique Capriles, Mirandan osavaltion entinen kuvernööri, joka oli vastaehdokkaana edesmennyttä Chávezia ja vuonna 2013 presidentiksi ensimmäisen kerran valittua Maduroa vastaan. Muitakin opposition keulahahmoja ja nousevia tähtiä varmasti on. Oppositio järjesti jo Chávezin aikana näkyviä protesteja, jotka vain yltyivät Chávezin sairastuttua ja kuoltua syöpään. On selvää, ettei Madurolla valitettavasti ole edeltäjänsä karismaa. Hän on myös päästänyt suustaan kyseenalaisia lausahduksia, joissa hän on muun muassa epäillyt opposition edustajan Caprilesin seksuaalista suuntautumista. Sanottakoon myös, että vertaukset Hitleriin ja äärioikeistosta jatkuvasti puhuessa (voi toki Amerikoissa tarkoittaa vähän eri asiaa, kuin meillä Euroopassa) voivat sanat menettää tehonsa ja ”fasisti”-ilmausta ei välttämättä enää jatkossa oteta vakavasti.

Vielä Chávezin aikaan opposition keulahahmot, muun muassa Capriles ja Tintori, pyrkivät valkopesemään opposition ideologiaa puhumalla ”keskustavasemmistolaisuudesta” tai ”sosialidemokratiasta”. Vuonna 2012 (viitaten Lulan malliin) Capriles puhui varsin maireasti ”Brasilian mallista” niin sanottuna kolmantena tienä Venezuelalle, joka olisi ilmeisesti poikennut aiemmasta uusliberalistisesta ideologiasta, kuin myös ”chavismosta”. Tuohon aikaan Brasilian vasemmistolla meni vielä hyvin monista epäkohdista huolimatta ja Chávezin ”bolivariaaninen sosialismi” (jolla parannettiin muun muassa koulutuksen tasoa, tasa-arvoa sekä tuotiin arvokkuutta myös maan köyhimmille, joista aiemmat hallinnot eivät edes teeskennelleet piittaavansa) oli kovaa huutoa. Tintori niin ikään kielsi opposition olevan oikeistolainen. Sittemmin Brasilian entinen presidentti Luiz Inácio Lula da Silva joutui korruptiosyytösten kohteeksi, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa ”keskustavasemmistolaisuuden” suhteen.

Oppositiota kokonaisuudessaan tarkastellessa tulee itselle mielikuva, että se koostuu pääasiassa hyvätuloisesta väestönosasta. Huomion arvoista on myös se, että Tintori osallistui hyvin iloisissa tunnelmissa Argentiinan presidentinvaalit voittaneen oikeistolaisen Mauricio Macrin voitonjuhliin. Oppositio (Capriles kenties hieman maltillisemmin) on välittänyt myös onnittelunsa Kolumbian presidentinvaalit voittaneelle Iván Duquelle, josta toivonevat painostusvoimaa Venezuelan ”kommunistidiktatuurille”. Toiveisiin ollaan näillä näkymin vastaamassa. Venezuelan parlamenttivaalien voittoisien fiilisten yhteydessä oppositio pyrki myös saamaan sosiaalisen asuntorakentamisen yksityistämisen läpi ja yritti kammeta Chávezia vallasta kansanäänestyksellä. Nyttemmin oppositio on ollut hajanainen. Osa on kannattanut neuvottelua Maduron kanssa ja hurjimmat ajavat vielä chavismon tuhoa ja toivovat sotilaallista väliintuloa, jolla Maduro syrjäytettäisi vallasta. Hurjemmat äänet ovat saamassa vastakaikua naapurimaiden hallinnoilta.

bolivarsantander

 

Kolumbialaiset vs venezuelaiset

Kolumbiassa ollessani maassa oli ja maahan tuli useita venezuelalaisia. Kuulin useita puheenvuoroja, joista paistoi niin sanottu maahanmuuttokritiikki ja pelko omasta työpaikasta ja yleisen vakauden järkkymisestä. Usein sai lukea ja kuulla kommentteja, kuinka venezuelalaiset ovat kyllä tervetulleita maahan, kunhan käyttäytyvät ”maassa maan tavalla”. Yhteenotoilta ei olla vältytty.  Kolumbian minimipalkka on noin 200 euroa kuussa, mikä on äärimmäisen vähän myös sikäläiseltä kannalta katsottuna ottaen huomioon korkean arvonlisäveron ja ruoan kalleuden. Maahan tulleet venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työtä vielä halvemmalla. Kukkia rikkaita länsi- ja pohjoismaita varten poimivat saavat noin 600 000 pesoa tunnilta, venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työn puolet halvemmalla. Venezuelalaiset ja kolumbialaiset prostituoidut tappelevat asiakkaista ja niin edelleen. Asiaan on suunniteltu parannuksia, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi siitä ei ole oikeistolaisessa komennossa. Kolumbiassa työttömyys oli yleisesti laajaa vielä vuonna 2017 ja yritykset tästä tietoisina riistävät työvoimaa, koska ne voivat. Vastakkainasettelujen sijaan olisikin hyvä, jos kolumbialaiset ja maassa olevat venezuelalaiset löytäisivät toisensa, liittoutuisivat, eivätkä suostuisi riistosopimuksiin, vaatien vasemmistolaisempaa politiikkaa Kolumbiassa.

Kun Venezuelan taloudella meni Kolumbian taloutta paremmin halveksittiin kolumbialaisia ja muukalaisviha kolumbialaisia maahantulijoita kohtaan oli yleistä paitsi Venezuelassa myös muualla. Kolumbialaisilla maasta muuttaneilla on perinteisesti ollut huono maine eikä heitä ole asiallisesti kohdeltu Maduron aikanakaan. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja pahimmillaan venezuelalaisten kimppuun käydään ja heidän omaisuuttaan tuhotaan, kuten esimerkiksi Brasiliassa kävi taannoin. Venezuelan presidentin Maduron nationalistiset tölväisyt Kolumbian suuntaan Juan Manuel Santosin (ex-presidentti, joka ylläpiti diplomaattisempaa asennoitumista naapurin suuntaan) presidenttikaudella ovat viimeisin osoitus maiden väännöstä, joka on ollut paitsi ideologiasta myös historiasta tuttua. Eräässä heitossaan Maduro käskee Santosia polvistumaan ”isänsä edessä” viitaten ilmeisesti siihen, kuinka Venezuela on historiallisesti ylempiarvoisempi Bolívarin perillinen.

Kolumbia ja Venezuela ovat toisaalta olleet melkein alusta lähtien tukkanuottasilla. Yksinkertaistaen ja pelkistäen voidaan sanoa, että Kolumbian ja Venezuelan kiistojen juuret liittyvät Etelä-Amerikan itsenäisyyssotiin, joissa Simón Bolívar näytteli tärkeää roolia vapauttaen Venezuelan, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Bolivian. Mukana Bolívarin joukoissa oli kenraali ja poliitikko Francisco de Paula Santander. Bolívar oli venezuelalainen kun taas Santander oli kolumbialainen. Santanderia ei kiinnostanut ottaa osaa Bolívarin muihin sotaretkiin, vaan hän halusi keskittyä synnyinalueeseensa kehittämiseen, joka nykyisin tunnetaan Kolumbiana. Jännitteitä oli miltei alusta lähtien. Bolívar ja Santander riitautuivat myöhemmin, eivätkä välit korjaantuneet. Kolumbiassa Bolívarin ja Santanderin kannattajat jakaantuivat konservatiiveihin ja liberaaleihin. Konservatiivien ja liberaalien kiistat ja sodat tulivat leimaamaan Kolumbian historiaa seuraavan vuosisadan, aina viimeisintä sisällissotaa edeltäneeseen ”La Violenciaan” aikaan asti.

Venezuela on puolestaan ottanut kaiken irti Bolívarin perinnöstä aina maan nimeämistä myöten (Venezuelan virallinen nimi on Venezuelan bolivariaaninen tasavalta). Kolumbiassa Bolívarin perintö ei ole nostattanut niin suuria intohimoja. Viime päivinä on Kolumbiassa käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka esimerkiksi Yhdysvallat vaikutti Kolumbian itsenäisyyteen. Yhdysvaltojen roolia korostavat pitävät USA:ta tietenkin merkittävänä tekijänä itsenäistymisen osalta muiden ollessa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen rooli oli enemmänkin henkistä tukea, joka jäi esimerkiksi Ranskan (maa, jota Bolívar muuten ihaili) tuen varjoon.

Maduron tiimissä ollaan myös ilmeisesti seurattu aktiivisesti Kolumbian mediaa ja meemimaailmaa. Maduro nimittäin otti vastineessaan Kolumbian presidentti Iván Duquen uhitteluun myös kantaa Kolumbiassa käytävään itsenäisyyskeskusteluun piikitellen, ettei Kapteeni Amerikka tuonut Kolumbialle itsenäisyyttä, vaan Bolívar. Vuonna 2008 oikeistokonservatiivisen Álvaro Uriben presidenttikaudella Kolumbia ja Venezuela olivat ajautua sodan parteelle Andien diplomaattiseksi kriisiksi kutsutussa tapahtumasarjassa. Sotiminen jäi onneksi sanojen tasolle ja aseellinen selkkaus vältettiin diplomatian avulla. Asia, jota nykyisinkin tarvittaisi, kun sapeleja ollaan jälleen kalistelemassa. Ottaen vielä huomioon Kolumbian hyvin hataralla pohjalla olevan rauhanprosessin ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen vaarallisen rajavyöhykkeen, toisi sotilaallinen selkkaus Andien alueelle merkittävää kärsimystä ja kaaosta. Tästä hyötyisivät vain asemarkkinat ja sodasta hyötyä saavat oikeistolaiset vallanpitäjät.

Kolumbian varapresidentin ja presidentin sotaisilta kuulostavat sanamuodot eivät auta asiaa eivätkä paranna venezuelalaisten ja alueen tilannetta. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida siinä vaiheessa, kun Kolumbian presidentti tapaa Yhdysvaltojen ulkoministerin, Mike Pompeon kanssa keskustellen paitsi ”kokaiinin tuotannon vähentämisestä” ja maiden välisistä taloussuhteista, myös Venezuelasta. Kuin sattumalta, tapaamisen jälkeen aletaan Duquen hovihistorioitsijoiden tahoilta korostaa Yhdysvaltojen roolia Kolumbian itsenäistymisessä, jonka jälkeen varapresidentti julistaa Venezuelan uhaksi Kolumbian ja alueen kannalta. Keskustaoikeistolaisen Duquen voitettua maltillista vasemmistoa edustaneen vastaehdokkaansa Gustavo Petron kesäkuussa 2018, diplomatia on idealistista haikailua. Maiden välit tulevat päinvastoin kiristymään. Maduro yritettiin murhata lennokilla viime vuoden elokuussa. Maduro syytti tapauksesta Kolumbiaa ja Venezuelan ”äärioikeistoa”. Duque puolestaan sanoi joutuneensa murhayrityksen kohteeksi viime vuoden joulukuussa, josta syytettiin kahta venezuelalaista. Duquen (joka voitti pääasiassa oikeistokonservatiivisen Uriben suosiolla) suosiokin kun on hyvin matala ja hallinto saa jatkuvasti kritiikkiä oikeistolaisesta politiikasta ja passiivisuudesta ihmisoikeusaktivistien murhien tutkinnassa. Tällöin voi ulkoisen uhan etsintä tulla hyvin tarpeeseen.

hipocresia

Vasemmalla olevissa kuvissa on Amerikan valtioiden järjestön pääsihteeri Luis Almagro, joka sulkee korvansa Bolsonaron vastaisilta protesteilta Brasiliassa, mutta kiinnostuu hyvin paljon Maduron vastaisista protesteista

Venezuelan eristämispolitiikka; ”demokraattien” kaksinaismoralistinen painostus, Brasilia, OAS ja Liman ryhmä (USA, USA, USA)

Yhdysvaltojen roolia ei tule sivuuttaa, joka Barack Obaman ajan näennäisestä eristäytymispolitiikasta huolimatta on ollut hyökkäävää Venezuelaa kohtaan. Historiasta on myös esimerkkejä Yhdysvaltojen aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Yhdysvallat on syrjäyttänyt alueella vaaleilla valittuja hallituksia istuttaen tilalle länsimielisiä johtajia. Se on tehnyt näin hyökkäämällä alueen maihin suorasti ja epäsuorasti tukemalla sikäläisiä länsimielisiä tahoja (Guatemalan pommitus; Panaman kanava, Nicaraguan asioihin sekaantuminen ja sandinistisen hallinnon syrjäyttämisyritykset contrasissien avulla; Kuuban kohteleminen siirtomaana sen jälkeen kun se vallattiin Espanjalta ja Kuuban Sikojenlahden maihinnousu, jolla yritettiin syrjäyttää Fidel Castron hallinto; Chilen vallankaappaus; länsimielisten sotilasdiktatuurien tukeminen ja monet muut vastaavat esimerkit). On siis turha vähätellä aiheellisia epäilyksiä Yhdysvaltoja kohtaan, joka on pyrkinyt dominoimaan ”takapihaansa” useamman sukupolven ajan. Siltikään jokaista Maduron hallitukseen kriittisesti suhtautuvaa ei tule laittaa lännen agenttiuden piikkiin. Muuten liikutaan samoilla vesillä putinistien kanssa, joille paitsi Vladimir Putinin Venäjä on pyhä, ei myöskään mikään diktatuuri ole paha, kunhan se ei ole länsimielinen. Lännelle asia on luonnollisesti päinvastoin. Mikä tahansa diktatuuri käy, kunhan se on länsimielinen.

Maduron johtama Venezuela ei ole diktatuuri. Presidentti on vaaleilla valittu, vaikka oppositio vaaleja boikotoikin. Vai pidämmekö Juha Sipilän hallitusta diktatuurisena, kun ”nukkuvien puolue” (johon kuului aika monta ihmistä) boikotoi vaaleja eikä Sipilän hallitus edusta minua eikä montaa muutakaan suomalaista? Jos tuomitsemme Venezuelan presidentinvaalit vilpillisiksi, kuinka tulisi sitten suhtautua Brasilian tapaukseen? Vaaleilla valittu vasemmistolainen Dilma Rousseff (joka sittemmin joutui ilmeisen perättömien korruptiosyytösten kohteeksi) syrjäytettiin presidentinvirasta. Henkilö, joka junaili Rousseffin viraltapanon joutui puolestaan itse syytteeseen vilunkipelistä. Tilalle istutettiin vaaleilla valitsematon Michel Temer. Jostain kumman syystä maailma ei älähtänyt tästä. Ei vaadittu uusia vaaleja, ei puhettakaan demokratian kriisistä tai kansalaisten tahdosta. Usein asia on kuitattu sillä, että ”näin nyt on Lattareissa, jossa kaikki on korruptoituneita ja on se parempi, ettei vassarit ole sössimässä taloutta”. Vaan silloin kun kyseessä on vähänkin vasemmistolaisempi presidentti, kaikki puhuvat demokratian kriisistä ja siitä, kuinka vapaus on uhattuna.

Nyt Brasilian komentoon noussut äärioikeistolainen Jair Bolsonaro, ”Brasilian trump” on viemässä maata kohti vielä autoritäärisempää suuntaa tuhoten samalla Amazonin sademetsää, maapallon keuhkoja. Presidentti, joka on ilmaissut ihailevansa sotilasdiktatuuria, lupaavansa ajaa vasemmistolaiset vastujansa marginaaliin, puhdistavansa maan ”marxilaisesta saastasta”, viljellyt raiskausvitsejä, antanut rasistisia lausuntoja maan afroväestöstä ja tölväissyt seksuaalivähemmistöjä. Häntä paheksutaan ja tullaan paheksumaan vielä jonkin aikaa. Bolsonaro on aktiivisesti valitellut Twitterissään Brasilian ”valemediasta”. Paheksunta tulee silti laimenemaan ja lopulta hiljenemään, kun hänestä pian puhutaan Brasilian talouden pelastajana ja ”sosialististen” pidäkkeiden poistamiselle (luonnonsuojelun purkaminen yhtenä esimerkkinä) tullaan hurraamaan. Kun Amazoniaa hieman modernisoidaan, hurraavat markkinat siihen asti, kun yksi alue on taas pilattu, jolloin tarvitaan uusia (ehkä avaruudesta arktisen alueen pilaamisen jälkeen). Kun vielä lisätään painostusta Venezuelaa kohtaan, tullaan Bolsonarolle hurraamaan niidenkin liberaalien keskuudessa, jotka vielä eilen olivat huolissaan Brasilian ihmisoikeustilanteesta. Bolsonaro tuhotkoon luonnon ja rikkokoon ihmisioikeuksia maassaaan kuten lystää, kunhan vaan muistaa tölväistä Venezuelaa, Kuubaa, Nicaraguaa ja muita alueen punaisia maita tai hyvin etäisesti punaista väriä muistuttavia maita. Hyvälle alulle tässä antisosialistisessa taistossa on päästy, kun Kuuban ja Venezuelan presidentit jätettiin kutsumatta Bolsonaron virkaanastujaistilaisuuteen. Ennemmin tosin voisi sanoa, että kutsut peruttiin.

Yhdysvalloilla on ollut keskeinen rooli Venezuelaan kohdistuvassa painostuksessa. Yhdysvaltojen tuki Chávezin vastaiselle vallankaappausyritykselle on tiedossa. Valtaa piti Valkoisessa talossa tuolloin George W. Bush, joka otti usein yhteen Chávezin kanssa. Barack Obaman Yhdysvallat julisti Venezuelan ”kansalliseksi uhaksi” ollen hyvin hyvin huolestunut maan ihmisoikeustilanteesta. Yhdysvaltojen 45. presidentti Donald Trump on puolestaan peräänkuuluttanut hyökkäystä maahan. Maltillisemmat haukat ovat toppuutelleet presidenttiään tietäen, että hyökkäys kääntyisi Yhdysvaltoja vastaan, ottaen huomioon sen hyökkäävän ja laajenemiseen pyrkivän ulkopolitiikan viime vuosisadoilla sekä sen aiheuttaman kritiikin ja vastustuksen.

Yhdysvaltojen onneksi löytyy myös epäsuoria vaikutuskanavia. Yksi näistä epäsuorista vaikutuskanavista on Liman ryhmä eikä Amerikan valtioiden järjestökään (OAS/OEA) ole täysin vapaa Yhdysvaltojen kontrollipyrkimyksistä. Liman ryhmä syntyi niiden alueen ei-vasemmistolaisten maiden aloitteesta, jotka miettivät ratkaisua Venezuelan kriisille. Ryhmä koostuu 14 alueen maasta (alun perin ryhmään kuului 12 maata). Kyseinen ryhmä ja Amerikan valtioiden järjestö pyrkivät palauttamaan demokratiaa Venezuelaan ”rauhanomaisin keinoin”. Eräät tosin eivät ole sulkeneet sotilaallista ratkaisuakaan pois. Nyt pyrkimyksenä on eristää Venezuela, joka on jo johtanut maan erottamiseen eteläamerikkalaisesta kauppajärjestöstä, Mercosurista. Maan jäsenyys Amerikan valtioiden järjestössä on myös asetettu kyseenalaiseksi.

 

america latina

 

Venezuelaa on puolustettava alueen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä, myös etsittävä ja tuettava oikeistolaisten maiden vastavoimia

Nämä huomioon ottaen on todettava, että Venezuela on joutunut kaksinaismoralismiin perustuvien painostustoimien uhriksi. Painostuksen tarkoitus ei mistään hetkestä lähtien ole ollut tuoda esille ihmisoikeuksia, vaan tarve saada vähänkin itsenäisemmin toimiva ja vasemmammalle päin oleva hallinto ja järjestelmä nurin. Ei mitään uutta länsirintamalta. Venezuelaa on puolustettava alueellisen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä. Tietäen Kolumbian hauraan tilanteen ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen rajavyöhykkeen haasteet, on olemassa riski isommallekin konfliktille, joka ei tule rajoittumaan vain Venezuelaan. Ei siis varauksetonta tukea Maduron hallinnolle vaan alueelle ja Venezuelan ihmisille. On myös muistettava, että venezuelalaiset ovat presidenttinsä valinneet. Mahdolliset ulkovaltojen tankit Caracasissa ovat yhtä tuomittavia, kuin Varsovan liiton tankit Prahassa vuonna 1968. Ihmisillä on oltava oikeus valita.

Myös hallinnon virheet ja ihmisoikeusloukkaukset on luonnollisesti tunnustettava (Amnesty International ja YK ovat antaneet useita huomautuksia ja nuhteita väkivallasta ja tukahduttamispyrkimyksistä). Väkivallan jatkuva käyttö kertoo huonosta hallinnosta. Jos ollaan oikeasti suosittuja, voidaan luottaa pienituloisen ja köyhän enemmistön tukeen, jolloin pienen piirin etua ajava oikeistoklikki nauretaan automaattisesti marginaaliin ja väkivaltakoneiston käyttö on viimeinen ratkaisu siinä tilanteessa, kun järjestelmä on oikeasti uhattuna. Piirityksestä ja uhasta ei ole epäselvyyttä, mutta väkivallan käyttö on ollut mielestäni silti liiallisessa käytössä ja ihmisten suostutteluun ja puolelle voittamiseen tähtäävä politiikka on ollut ohutta. Taas liberaalin median aiheeseen liittyvää uutisointia seuratessa on vielä hieman ihmeteltävä, kuinka sama media, joka korostaa vähänkin vasemmistolaisissa maissa mieltään osoittavien oikeuksia tuoden ilmi näiden hallinnon vastaisuuden tuoden mielellään esille mielenosoitusten rauhanomaisuuden, leimaa se oikeistolaisissa maissa tapahtuvat mielenosoitukset päämäärättömäksi hulinoinniksi.

Puolustuksellisuuden lisäksi olisi hyvä miettiä sitä, mikä tekisi Venezuelan mallista puolustettavan arvoisen. Tähän eivät riitä jatkuvat Bolívarin hehkutukset, Chávezin puheiden näyttämiset, ”hasta la victoria siempre”-huudot tai hehkutukset menneistä saavutuksista. Ei Suomen oikeistokaan ole menestynyt vain sillä, että se on hehkuttanut Marskia tai laulanut Jääkärien marssia. Yleisö on toisin sanoen voitettava puolelle kaikilla tavoin, mikä onkin monimutkaisempi prosessi. Katto pään päälle, täynnä oleva vatsa ja työpaikka ovat äärimmäisen tarpeellisia, mutteivät yksinään riittäviä. Kysymykseen voidaan lähteä etsimään ratkaisua lähtemällä pohtimaan syitä sille, miksi oikeisto onnistuu pitämään kansalaisia kontrollissa omien etujensa vastaisesti, ilman takeita asunnosta, työpaikasta, täydestä vatsasta puhumattakaan? Jossain vaiheessa on myös uskallettava kysyä: kuinka sosialistinen Maduron Venezuela nykyisin on?

On myös äärimmäisen tärkeää, ettei Venezuelaa, Latinalaista Amerikkaa tai mitään aluetta tarkastella vain Washingtonin, Moskovan tai Pekingin lasien läpi. Venezuela turvautuu venäläisiin pommikoneisiin ja Kiinan tukeen pakon sanelemana, kun vaihtoehtona on tulta ja tulikiveä länsimielisiltä naapureilta ja ehkä jopa pohjoisesta asti. Venezuela ei kuitenkaan ole pelkästään idän ja lännen pelikenttä. On seurattava ja kuunneltava enemmän tavallisia ruohonjuuritason venezuelalaisia, niitä vähän kriittisempiäkin ääniä. Myös kriittiset äänet voivat olla edistyksellisiä. Lisäksi, jos mahdollista, olisi tärkeä tukea hyökkäävien maiden edistyksellisiä vastavoimia. Latinalainen Amerikka ei ole vain se, joka sattuu olemaan myötämielinen johonkin ilmansuuntaan päin eikä se ole jonkin aggression tai avun kohde eivätkä maan hallinnot ole välttämättä yhtä kuin siellä asuvat ihmiset. Latinalaista Amerikkaa on ruvettava ajattelemaan enemmän itsenäisenä toimijana, jossa on monia edistyksellisiä ääniä ja toimijoita.

Kiinnostuneille lisäluettavaa tästä.

Mainokset

Antirasistisen puhetavan sudenkuopat

Yhteydenpito erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten välillä vaatii kärsivällisyyttä, diplomatiaa, avoimuutta, ymmärrystä (ei tietenkään allekirjoittamalla mitään sellaista, mikä on ihmisyyden ja omien arvojen vastaista), vastaantulemista (ja sen edellyttämistä myös toiselta osapuolelta) sekä yhteistyön pohtimista paremman maailman rakentamisen hengessä. Tässä projekissa on myös tunnustettava omat ennakkoluulonsa ilman liiallisia hiusten repimisiä ja tuhkan heittelemisiä itsensä päälle. Ihmisiä, kun olemme, niin itse kullakin on omat ennakkoluulonsa. Itsensä moittimisen lisäksi onkin tärkeää miettiä, kuinka pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista tehden myös työtä sen eteen, että nämä ennakkoluulot on voitettavissa. Harva on täydellinen. Täydellisyyteen pyrkiminen luo liiallisia paineita ja vie energiaa siltä, että voisi joka päivä pyrkiä olemaan parempi ihminen. Olemalla myös esimerkki ja inspiraatio muille, ei keskittyen pelkästään sen saarnaamiseen, mikä on väärin. Tämä siis, kun puhutaan massoille.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, kuinka ”rasisti”-sanaa tulisi käyttää. Joskus joistakin ihmisoikeuksien puolustajista sanotaan, että he ovat tekopyhiä, jotka mielellään tuomitsevat muiden rasismin ottamatta huomioon omia ennakkoluulojaan. Tämä pitänee varmasti joiltakin osin paikkansa. Järjestöille ja puolueille sekä erilaisille liikkeille, joiden virallisiin linjauksiin kuuluu ehdoton rasisminvastaisuus voi ymmärrettävästi olla hieman ikävää ottaa omaa pesää kriittiseen tarkasteluun. Saattaahan siinä uskottavuus jollakin tapaa kärsiä kolhuja. Kuinka omasta korista voi löytyä pilaantuneita tai pilaantuvia omenoita, kun kerran ollaan edistyksellisiä? Ja näistä tapauksistahan psykopaattimaisia piirteitä omaavat perussuomalaiset ilon irti ottavat ja ilakoivat. Kuinka jonkun rasisminvastaisen järjestön työntekijä jää kiinni rasismista, vasemmistolaisen puolueen edustaja käväisee taantumuksellisten tilaisuudessa tai kuinka kommunisti saa omiltaan noottia homofobiasta tai antifeministisistä asenteista tai homofobian ja antifeminismin vähättelystä, jopa setämiesmäisyydestä. Perussuomalaiset pyrkivät kääntämään rasisminvastaisten toimijoiden toiminnan päälaelleen pitämällä melua ristiriitaisuuksista, edistysmielisten omasta taantumuksellisuudesta ja toisaalta vahingoniloisena nauravat sille, kuinka ”omatkin” joutuvat ”äärisuvakkien” tulilinjalle, jolloin tietenkin huonoon huutoon joutuneita ”omia” yritetään rekrytoida persuihin. Kaikkien vähänkin edistyksellisten järjestöjen, puolueiden ja liikkeiden olisi toki tärkeää pystyä pitämään oma kori mahdollisimman siistinä. Ehdottoman täydellisyyden vaatiminen kuitenkin kääntyy itseään vastaan ja suurella vaivalla valaistu sädekehä ennemmin tai myöhemmin himmenee, joskus jopa mustuu tiettyjen tapauksessa.

”Rasisti”-sanan käyttämisessä olisi syytä olla säästeliäs ja varata ne vain asiaan kuuluviin tilanteisiin. Muuten sana saattaa kärsiä inflaation, jolloin sanan kuulemiseen turtuu ja se menettää tehonsa, eikä kyseisen sanan käyttäjiä oteta enää vakavasti. Toisaalta rasisti-sanan käyttöä ei tulisi myöskään pelätä silloin kun sen käyttö on aiheellista. Ei edes silloin, kun kyseessä on itselle läheinen ihminen, työkaveri tai aktivistitoveri. Se, kuinka tätä ”rasisti”-sanaa lähdetään käyttämään onkin sitten toinen juttu. Varmaan ei ole kovin järkevää käydä heti terävimmällä kärjellä ”hakkaa päälle”-tyyliin. Silloin, kun kyseessä ei ole perussuomalainen eikä muulla lailla selkeä rasisti, kannattaa aina yrittää päästä selville kyseisen henkilön motiiveista, joka laukoo rasistisilta kuulostavia ilmaisuja. Kannattaa aina varmistaa, onko tämän ihmisen kohdalla mitään tehtävissä. Aikana, jolloin ihmisoikeuksien ajaminen on yhä marginaalisempaa olisi mietittävä laajempaa valistusta ja keskustelua. Jotta pääsisimme toisaalta rasismin ja muun taantumuksellisuuden vähättelystä ja jotta taantumuksellisuus tulisi selkeästi havaittavaksi. Tällöin ei olisi rasistihivuttajista niin suurta vaaraa.

Perussuomalaiset ovat poikkeuksetta rasisteja ja heidän olemassaolonsa perustuu rasistiseen politiikkaan. Tämän ovat todenneet Jussi Halla-aho ja Laura Huhtisaari halutessaan tuoda maahanmuutto-teeman jokaiseen keskustelun aiheeseen. Heidän ei ole tarkoituskaan tuoda rakentavia ehdotuksia maahanmuuttoasioihin. Sen sijaan puhuttaessa omista ja laajemmasta yleisöstä, on hyvä olla tarkka, kelle antaa rasismin leiman. Virta vie äärioikealle ja persumaiset rasistiset ilmaisut tarttuvat helposti, mikäli henkilö ei ole taipuvainen ajattelemaan suurempia asiakokonaisuuksia. Toisena vaaravyöhykkeessä ovat (ensimmäisen) kylmän sodan ajassa elävät, joille riittää, että mennään Nato-kritiikki ja abstrakti suurpääoman vastainen kritiikki edellä, jonka varjoon jää kaikki muu (feminismi, sukupuolten välinen tasa-arvo, nykyajan antifasismi ja muu vastaava ”pikkuporvarillinen hapatus”).

Sellaisten todistetun selvästi ahdasmielisten paikka on mielestäni kyllä sitten jossain muualla, kuin edistysmielisissä porukoissa. Tämä siksi, koska äärioikeisto on tekemässä kaikkensa saadakseen hivutettua rasismiaan kaikkialle missä on kriittistä liikehdintää heittäen hiekkaa edistysmielisyyden liekkeihin. Ihmisen kypsyydestä kertoo lopulta se, onko hän valmis avartamaan maailmankuvaansa ja tulemaan 2010-luvulle. Joskus, harvemmin, kyseessä saattaa myös olla ihminen, joka saattoi olla hyvinkin idealistinen maailmankansalainen, joka ”vanhetessaan” tai joutuessaan ikäviin tilanteisiin kulttuurien kohtaamisessa pettyy. Hänen idealistiset odotuksensa eivät välttämättä ihan vastanneetkaan arkipäivän todellisuutta, jolloin hän pettyneenä kyynistyy unohtaen ihmisyyden, ajautuen ”realistina” joko ”tolkun ihmisten keskustaan”/sulautuen koneistoon tai jopa persuuntuen.

Rasistien pussiin pelaa myös sellainen elitistinen rasisminvastustus, jossa puhutaan ”kapakoiden kanta-asiakkaista”, joiden ei nähdä tuottavan yhteiskunnalle mitään, toisin kuin vaikkapa yritteliäs syyrialainen. Rasistien miehuus ja jopa isänmaallisuus saatetaan kyseenalaistaa. Tämän vyön alle lyömis -tavan käyttäminen on ajoittain hupaisaa, mutta jos sitä käyttää liian usein, se voi kääntyä itseä vastaan. Kuittailut Jussi Halla-ahon sivariudesta ja äärioikeiston Venäjä-mielisyydestä saattavat pelata ensinnäkin sotilaallisen varustelun piikkiin. Monet rasismin vastustajat saattavat kannattaa Natoa, koska näkevät, että tällä varustaudutaan uhkaavaksi koettua ”taantumuksellista” Venäjää vastaan. Näissä ”antirasisteissa” saatetaan myös nyrpistellä nenää idän suuntaan yleisestikin, jolloin nihkeämpi suhtautuminen itäiseen ilmansuuntaan ei näyttäydykään heille rasismina, vaan uskona oman maantieteellisen arvoyhteisönsä paremmuudesta. Rasismia tai osa rasistisia hierarkioita on myös se, että jotain tiettyä alueita pidetään taantumuksellisina suhteessa johonkin edistyksellisempänä pidettyyn alueeseen, josta taantumuksellisemman alueen tulisi ottaa oppia. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkökulma, jossa tulee ilmi sokea luottamus liberaalioikeistolaisiin ”demokraattisiin” rakenteisiin (”jotka kyllä suojelevat kunniallisia kansalaisia”).

”Edistyksellisemmän alueen” höttöliberaalit johtajamme tuskin edes puhuisivat rasismia vastaan ja edistyksellisten arvojen puolesta ilman laajoja kansalaisoikeustaisteluita viime vuosisadan toisella puoliskolla. Eivät edes nykyisen ohuesti. Olisiko Bill Clinton ollut Yhdysvaltojen ”ensimmäinen musta presidentti” ilman 1960-luvulla saavutettuja voittoja? Olisiko Juha Sipilä osallistunut Peli poikki -tilaisuuteen ja edes vaivautunut valehtelemaan asuntonsa tarjoamisesta, ellei ihmisoikeuksien puolustajilla olisi ollut osittainen yliote hallussaan? Nykyisin suunta näyttää valitettavasti vievän äärioikealle ja Sipiläkin vaalien alla yleisöä miellyttääkseen puhuu äärioikeiston käyttämästä termistä ”vihervasemmisto”.

Aina olisi toki hyvä lähteä myönteisestä ihmiskäsityksestä, mikä on haastavaa aikana, jolloin se kaikkein pahin ja uskomattomin tapahtuu ja yleinen taantumuksellisuus painaa eteenpäin alkaen pikkuhiljaa vaikuttaa kaikilla elämän osa-alueilla ja arkipäivässä. Silti puhuttaessa ei-perussuomalaisista ihmisistä ja muista ihmisistä, jotka eivät ole selkeästi ihmisyyttä vastaan, on hyvä tarkastaa ihmisen motiivit. Onko hän taipuvainen muuttamaan näkökulmiaan ja ajatteluaan huomatessaan, etteivät hänen taantumuksellisilta kuulostavat näkemyksensä vastaa todellisuutta? Liikkuuko hän useinkin taantumuksellisessa seurassa vai onko kyse ”poliittisesta tapaturmasta”, kuten vaikkapa toivoisi Markus Mustajärven ja muiden vastaavien tapauksessa olevan? Jos kyseessä on laajempi ”menneitä aikoja” haikaileva ajattelu, on kyseessä ongelma. Ketään ei voi pakottaa avarakatseiseksi. Se on tehotonta. Tämän vuoksi yliotteen saaminen on tärkeää.

Lähtökohtainen hyökkäily ja se, että esillä kulkee negatiivinen ihmiskuva (”olet kuitenkin rasistipersu, myönnä!”) tekee myös hallaa edistysmieliselle työlle ja ajaa laajempia joukkoja kohti ”tolkun ihmisten keskustaa”, jossa puolestaan ollaan taipuvaisempia ymmärtämään persuilu ja jopa uusnatseilu ”sananvapauden nimessä”.

Rasisminvastustajilla on laajan yleisön silmissä valitettava maine kivien heittelijöinä, matalan kynnyksen väkivallan käyttäjinä, yleisesti aggressiivisina ja ongelmien kieltäjinä. Kun otetaan huomioon Ilta-Sanomien ja muun appelsiinimedian kirkuvat otsikot aikoinaan somalipakolaisista ja nyt 2010-luvulla vasemmistolaisia ja anarkisteja syyllistävät artikkelit siitä, että he toteuttavat omaa sanan- ja ilmaisunvapauttaan tai ovat ylipäänsä olemassa, riittää ihmisoikeusaktivisteilla työtä viestinsä esiin tuomiseksi. Rasisminvastaisuus, suuren yleisön mielessä, myös usein typistyy siihen historiallisen, räikeän rasismin vastustamiseen (orjuus, 1900-luvun ensimmäisen puoliskon natsismi ja rotuerottelu esimerkiksi Yhdysvalloissa). Ei suurelle yleisölle tule mieleenkään vastustaa joitain peevelinatseja (Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, PVL:n edustajia), joita pidetään vaarattomina. Sellaisina, jotka pidetään marginaalisina liberaalisti naureskellen ja pilkaten. Antirasisteissa tämä hiljainen massa puolestaan näkee vain aggressiivisen hulinoitsijajoukon, marginaalisten uusnatsien ”toisen ääripään”, joka huutaa rasismia, välttelee puhumasta Oulun tapauksesta, eikä halua ottaa huomioon muita kulttuurien kohtaamisiin liittyviä ikäviä puolia.

Osa ihmisistä, niin sanotut tolkun ihmiset, mielellään lietsovat negatiivisia mielikuvia rasisminvastustajista ymmärtäen kyllä hyvin väkivaltaista uusnatsijoukkoa, joka on syyllistynyt tappoon ja kidutusmurhaan. Samat vastenmieliset tapaukset pitävät kyllä meteliä Oulun (ja muiden vastaavien) tapauksesta sivuuttaen tietenkin uhrin ja hänen tuntonsa kesittymällä tekijän etniseen taustaan ja puhumaan esineellistäen ”meidän naisista”.

Jopa hurjin ihmisvastainen uusnatsi on lähempänä ”tolkun ihmisten” ajattelumaailmaa, kuin maltillisin maailmaa syleilevä keskustavasemmistolainen. Uusnatsien marssimisia ja ihmisvihaisia mielipiteitä viimeiseen saakka puolustelevat ”tolkun ihmiset” eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia sinänsä, vaan kyse voi olla ihan peruskonservatiiveista. Olihan monen suosikki Winston Churchill (ei mikään antirasisti) näkemyksiltään Jussi Halla-ahon tasolla, ellei jopa häntä radikaalimpi. Rasisminvastaisilla aktivisteilla onkin työtä sen eteen, kuinka saada laajempi massa mukaan puolustamaan ihmisoikeuksia. Viesti ei saisi toisaalta olla liian aggressiivinen ja väkivaltainen (lukuun ottamatta tarpeellista itsepuolustuksellista toimintaa kaduilla, joita uusnatsit pyrkivät valtaamaan), muttei myöskään liian laimea. Kuinka kaapata hegemonia haltuun siten, että taantumuksellisempikin hallitus, periaatteidensa vastaisesti, joutuu ajamaan ihmisoikeuksia? Tähän tarvitaan mittavaa painetta ja painostusta ruohonjuuritasolta. 1960-luvun liikehdinnän voinee ottaa jollain tapaa inspiraation lähteeksi tuomalla sen viestit nykyaikaan ja menemällä tietenkin vielä pidemmälle. Näin saataisi myös viesti esille siten, että hiljaisinkin ihmisoikeuksien kannattaja uskaltaisi itsenäisyyspäivänä olla pysäyttämässä uusnatsien kulkua sanoen ”natsit vittuun!”.

PS: Lyhyellä aikavälillä vasemmiston nousua todennäköisempää on se, että Suomi kääntyy yhä oikeammalle ja ilmapiiri taantuu entisestään (”punavihreän” hallituksen vaihtoehto tuo korkeinaan vain hetken helpotuksen). Tällöin sellaiset puolueet, kuten Vihreät, SDP ja Vasemmistoliittokin näyttäytyvät ääripuolueina. Puolueina, jotka uhkaavat yhteiskuntarauhaa, sinä toisena ääripäänä. Tästä huolimatta tulemme näkemään valitettavan paljon niin sanottuja ministerisosialisteja, jotka uskovat Suoman parantamisen lähtevän vain ja ainoastaan hallituksessa toimimalla. Tämä ei tietenkään ole historiallisesti mikään uusi juttu. Ja sehän ei meikäläisiä estä toimimasta. Todellinen muutos ei lähde eduskunnasta eivätkä puolueetkaan yksinään riitä. Sinä aikana, kun maltilliset keskittyvät edelleen murehtimaan siitä, kuinka kuulostaa vielä enemmän maltilliselta, kiltiltä ja vielä vähemmän vasemmistolaiselta, hurjemmat luovat ryhmiä, jotka tulevat painostamaan taantumuksellisia vallanpitäjiä.

jauhot suuhun

Ei pelkästään hiljennetä persuja, vaan laitetaan niille myös jauhot suuhun!

Vasemmistolainen Israel-kritiikki

Jotenkin ajalle kuvaavaa, että palestiinalaisia tapattava holokaustista meteliä pitävä israelilainen hengailee antisemitististä ”stopsoros”-roskaa viljelevän entisen juppiliberaalin kanssa. Myös osoitus siitä, kuinka rasistit ovat kyenneet luomaan nykyaikanakin rasistisia hierarkioita, joilla sorretut edelleen hajotetaan siten, että heidät saadaan uskomaan rasistisia rakenteita ylläpitävien valkoisten länsimaalaisten ja pohjoismaalaisten pitävän juuri heitä ”ali-ihmisiä” jotenkin vähemmän ”ali-ihmisinä”, kuin niitä muita. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kaudella nämä rakenteet ovat tulleet vielä näkyvimmiksi. Modernissa maailmassa tulee mieleen Latinalainen Amerikka, jossa uuskolonialismi ja istutettu ajatus valkoihoisten ja valkoihoisten ulkomaalaisten paremmuudesta elää vahvana. Valkoista ihonväriä vieläkin valitettavasti palvotaan. Esimerkiksi Kolumbian television tärkeimmät ja näkyvimmät kanavat välittävät viestiä, että vain valkoiset ovat tärkeitä. Toinen esimerkki on Dominikaaninen tasavalta jossa, kohdellaan rasistisesti haitilaisia, joiden kotimaata Trump puolestaan kutsui ”shithole”-maaksi. Sitten on tietenkin Israel, jota ilman olisi Euroopassa todennäköisesti olemassa paljon enemmän juutalaisvastaisuutta. Onhan nykyisinkin paljon niitä, jotka pitävät maahanmuuttoa ”suvakkijuutalaisten” salajuonena, jolla tuhotaan kansallisvaltiot, jotta ne saataisi ”uuden maailmanjärjestyksen”, ”illuminatin” globaaliin valvontaan.
Rasistisista hierarkioista on olemassa valitettavan monia esimerkkejä historiasta. Hajota ja hallitse toimii edelleen hyvin. Yksi hyvä kirja aiheeseen liittyen on unkarilaisen Attila Meleghin ”On the East-west Slope”-kirja. Kirja kertoo hyvin itäisen ilmansuunnan halveksunnan historiasta. Kirjan pointti sopii hyvin laajempaan kontekstiin analysoitaessa rasistis-elitistisiä rakenteita. ”Olet ehkä vähän läntisempi/vähän valkoisempi, kuin nuo muut, teitä on kiva käyttää pelinappuloina, mutta älkää kuvitelkokaan, että olisitte meikäläisiä!”. Sorretut vastakkain sortajien hallitsemina. Israel on tästä hyvä esimerkki. Israel on ikään kuin länsimaisen imperialismin jatke, jolla aluetta pyritään hallitsemaan epäsuorasti, suoremman dominoinnin ohella. Ja näin ollen myös ongelmallinen suhtautuminen juutalaisuuteen on ratkaistu. Puolustamme henkeen ja vereen heidän oikeuksiaan, siellä kauempana, pois Euroopasta osakekeinottelemasta. Mutta entä jos Euroopassa olisi paljon nykyistä enemmän juutalaisia? Silloin syyllisyys juutalaisvastaisuudesta olisi paljon vaikeampi vyöryttää muslimien niskoille. Todellisia ystäviä Israelilla ei liene.

 

Olisiko Israel muuten olemassa nykyisessä muodossaan ilman holokaustia, britti-imperialistien Balfourin julistuksesta huolimatta? Brittiläiset valloittajat olivat jo vuonna 1917 luvanneet itsenäisyyden juutalaisille geopoliittisista syistä palestiinalaisille antamat lupaukset rikkoen. Holokausti varmastikin vauhditti prosessia yleisen antifasismin vielä vaikuttaessa ja asioita jo aiemmin sössineet läntiset imperialistit mokasivat lopullisesti ajaen juutalaisvaltiota hätiköiden. On muistettava, että antisemitismi, juutalaisvastaisuus, oli tuolloin ennen toista maailmansotaa hyvin yleistä Euroopassa, eivätkä juutalaisten vainoamiseen syyllistyneet ainoastaan natsit, jotka tekivät vainoamisesta tosin tuhoisampaa moderneine teknologioineen. On mielenkiintoinen seikka, että Israelin itsenäisyysjulistus nähtiin Neuvostoliiton taholta aluksi jonkinlaisena anti-imperialistisena prosessina. Olihan koko Palestiina aiemmin ollut siirtomaaimperialistien vallan alla. Neuvostoliitto toivoi Israelista itselleen liittolaista kapitalismin vastaiseen taisteluun. Tie vei kuitenkin oikealle ja loppu onkin historiaa ja konkretisoituu autoritäärisen pääministeri Benjamin Netanjahun kuvatuksessa.

 

Netanjahun Israel on avoimen rasistinen ja apharteidinen valtio, jossa palestiinalaisiin kohdistuva sorto on saavuttanut huolestuttavat mittasuhteet. Ei ole kaukaa haettua sanoa, että Israelin valtio tähtää kansanmurhaan yhden valtion mallillaan ja sortotoimenpiteillään esimerkiksi Gazassa. Historia ei valitettavasti toiminut tässä opettajana (vertaa esim. Yhdysvalloista itsensä vapauttaneet orjat, jotka Liberian valtion perustettuaan alkoivat käyttäytyä entisten valkoisten isäntiensä tavoin). Israelissa ei ole myöskään helppoa olla ei-valkoinen maahanmuuttaja, kuten etiopialaisten rasistinen kohtelu on osoittanut.

 

Yhdysvallat on perinteisesti ollut Israelin lähimpiä liittolaisia alueella. Nyt Trumpin valtakaudella tuki on vahvempaa, kuin koskaan ja Israelin toimia ei katsella enää pelkästään läpi sormien. Rikoksiin peräti kannustetaan. Yhdysvaltain suurlähetystön siirto Tel Avivista Jerusalemiin oli selkeä osoitus paitsi vahvan tuen antamisesta Israelin politiikalle, myös nihkeästä suhtautumisesta palestiinalaisten asiaan. Nyt kun vielä ennen äärioikeistolaisuuden lopullista nousua höpöhöpöliberalismin tilalle on muotia kaataa kaikki paha Trumpin niskaan, on hyvä tietenkin muistaa, etteivät Trumpin edeltäjätkään suurlähetystön siirtoa varsinaisesti vastustaneet. Useampi muu maa on myös harkitsemassa suurlähetystönsä siirtoa Jerusalemiin, jolla halutaan viestittää, että Jerusalem kuuluisi vain juutalaisille. Se mikä aiemmin näyttäytyi naurettavana äärioikeistolaisena kiihkoiluna on nyt uusi normaali.

20180601_192928Osallistuin aiemmin tänä vuonna Helsingissä järjestettyyn muistokulkueeseen. Muistokulkueessa tuotiin esille nakba-päivää, joka merkitsi sananmukaisesti katastrofia etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuneille  palestiinalaisille. Samalla kunnioitettiin myös Israelin sotilaiden tappamia palestiinalaisia uhreja, jotka olivat protestoineet Trumpin päätöstä vastaan. Päätöstä, jolla lopetettiin viimein teeskentely siitä, että Lähi-itään oltaisi todellisuudessa mitään rauhaa koskaan haluttu rakentaa. Palestiinalaiset viettävät nakba-päivää Israelin valtion aiheuttamien kärsimysten vuoksi. Brittiläisten valloittajien tekemällä Balfourin julistuksella luvattiin juutalaisille oikeus omaan kotimaahansa. Tällä lupauksella petettiin palestiinalaisille annetut lupaukset ja israelilaiset alkoivat kahmia maata ajaen palestiinalaiset tiehensä kiihdyttäen tahtia 1940-luvun lopulta lähtien. Palestiinalaisten sorto on jatkunut näihin päiviin asti. Nykyään piitataan yhä vähemmän siitä, että Gaza on YK:n mukaan muuttumassa asuinkelvottomaksi tai, että kokonaisia kyliä tuhotaan.

 

Israelin harjoittamasta terrorista puhuttaessa olisi tärkeää, että kritiikki aina muotoiltaisi ja tuotaisi selkeästi ja johdonmukaisesti kaikissa yhteyksissä esille. Nakba-päivän ilaisuudessa puhunut kansalaisaktivisti Syksy Räsänen toi hyvin tämän esille todetessaan, että on hyvä tietää, mitä vastaan huudetaan. Jos huudetaan ”down, down Israel” ja ”down, down USA”, jouduttaisi huutamaan myös ”down, down EU” ja vastustamaan aika montaa Israelia tukevaa maailman maata. Se ei varmaan olisi kovinkaan mielekästä todellisen sanoman jäädessä hämärämmäksi. Voisiko esimerkiksi ”down, down ethnic cleansing” olla parempi huuto?

 

Kritiikki vasemmalta suunnalta on yleensä kohdistunut nimenomaan Israelin sortavaan politiikkaan, ei Israelin olemassaolon oikeuteen tai juutalaisuuteen. Tämän asian esillä pitäminen on mielestäni jatkossakin viisasta. On hyvä muistaa, että Ku Klux Klanin David Duke on puhunut vahvasti Israelia vastaan muun muassa Palestiinan tilanteen ja Syyrian sisällissodan yhteydessä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vaikka, Duke ja muut juutalaisvastaiset periaatteelliset rasistit haukkuvat Israelia, että kaikki kritiikki olisi Israel-vastaista tai antisemitismiä. Antisemitismi-kortilla on ihmisvastainen Netanjahukin hiljentänyt aika monta suuta. Näissä puheissa on oltava vaan nähdäkseni hyvin varovainen ja puheenvuorot on tärkeää muotoilla kaikissa yhteyksissä hyvin. Jotta erotuttaisi taantumuksellisesta ihmisvastaisesta aineksesta eikä myöskään annettaisi aseita niille vähemmän periaatteellisille islamofobisille rasisteille, jotka mielellään pitävät meteliä arabien ja natsien välisestä yhteistyöstä 1940-luvulla ja haukkuvat muslimeita nykyisistä ”juutalaisvainoista” Euroopan maissa. Totta on myös se, että Lähi-idässä on paljon tahoja, jotka vastustavat Israelin olemassaoloa, ei pelkästään sen aggressiivisen ulkopolitiikan takia, vaan myös uskonnollisista ja muista vastaavista syistä, jotka taas sotivat työväenliikkeen tasa-arvokäsityksiä vastaan. Myös juutalaisten kokeman holokaustin kyseenalaistaminen alueella ei ole niin tavatonta.

 

On valitettavaa, että Israelin vasemmisto on heikoilla. Minkähänlaisella tolalla mahtaa olla se kampanja, jossa israelilaiset sotilaat kieltäytyivät palvelemasta miehitetyillä alueilla? Todellinen rauha voisi alueella syntyä, jos vasemmisto lähtisi nousuun Israelissa. Tietenkin maallistumisen toivoisi myös alueella laajemmin nousevan. Iranissa ja Irakissa tästä onkin viitteitä, joissa kommunistiset puolueet näyttävät olevan nousussa. Feminismikin voimistunee lähitulevaisuudessa alueella, jossa miehet ovat perinteisesti pitäneet valtaa peittelemättä kaikilla tavoin hyppysissään. Tunisiassa ollaan käsittääkseni pisimmällä.

 

Israelista puhuttaessa toivoisi sellaisten kansalaisliikkeiden, kuten juutalaisten ja arabien muodostama Standing Together nousevan jatkossa merkittävämmäksi tekijäksi maassa. Yhdysvalloissa on olemassa amerikanjuutalaisten ”milleniaalien” IfNotNow-liike, jonka tarkoituksena on tuoda palestiinalaisalueiden miehitys laajempaan tietoisuuteen juutalaisyhteisöissä. Liikkeen jäseniin ei olla aina suhtauduttu hyvin. Nämä aloitteet ovat hyviä, vaikkeivät yksinään riittäviä. Niistä ei myöskään hirveästi uutisoida. Näitä olisi hyvä seurailla 2020-luvulle mentäessä. Israelissa oli myös 2010-luvun alussa isoja mielenosoituksia, joissa vaadittiin sosiaalista oikeudenmukaisuutta Netanjahun kovan talouspolitiikan vastineeksi. Mielenosoittajien vaatimuksissa ei tosin valitettavasti taidettu ottaa huomioon palestiinalaisten oikeuksia. Israelin perinteisempi vasemmisto taas on innokkaampi toistelemaan oikeistolaisten kantoja.

 

Jälkipohdintaa kansallisvaltioista

Ajatukset palaavat taas tuohon ylempänä viitattuun Ylen artikkeliin. Kuinka nationalismia tulisi padota? Miten nationalismi nähdään? Onko kaikki nationalismi, kansallismielisyys/kansallisvaltioajattelu taantumuksellista meuhkaamista, jolla lyödään alas ”muita”? Viron kohdalla näin näyttäisi olevan ja identiteetti näyttää vieläkin muodostuvan siitä, että räksytetään Venäjälle ollen mukana kaikissa mahdollisissa läntisissä ”päättävissä pöydissä”. Itse en silti näe kovin kestävänä sellaista lähtökohtaa, että alettaisi ”padota” kaikkea nationalismia leimaten se fasismiksi. Pois kaikki leijonakorut (sinänsä tietenkin huvittavaa, että ruotsalaisuutta ja Ruotsin kolonialismia kritisoiva persu fanittaa Ruotsin imperiumin symbolia) ja suomilippikset rangaistuksen tai julkisen paheksunnan ja tuominnan uhalla vai? En usko, että asiaa tällä lailla kitkettäisiin. Eräässä aiemmassa tekstissä kirjoitin siten, että kannatan muut huomioon ottavaa paikallisuutta ja larppausoikeutta, en ulossulkevaa sellaista. Sen sijaan, että vain puhuttaisi pilkallisesti ”kuvitelluista yhteisöistä”, joita kansallisvaltiot tietenkin ovat, edellyttäen jotenkin sitä, että yht’äkkiä esimerkiksi heivattaisiin suomalaisuus-käsite pois kääntyy lopulta itseään vastaan, kuten nyt on käymässä. Asenteet kun muuttuvat hitaasti. Mielestäni toimivampi ratkaisu on suomalaisuuden käsitteen avaaminen. Kyseenalaistetaan vanhentuneet ahdasmieliset näkemykset suomalaisuudesta. Kenellä on oikeus olla suomalainen? Tätä, jota viholliset kutsuvat ”punavihermädätykseksi” tai ”kulttuurimarxilaisuudeksi”. Ja eikös kommunismin ihanne ole se, että porvarillinen valtio lopulta poistuu ikään kuin tarpeettomana? Tätä ei pakolla saavuteta.

 

Jos taas ajatellaan, että on ehdottomasti vastustettava kaikenlaista kansallismielisyyttä ”fasismina”, tulee allekirjoittaneelle mieleen Neuvostoliitto, jossa georgialaisten ja muiden kansallisuuksien itsemääräämisoikeus alistettiin ”työväenluokan internationalismille”. Tämä saatiin kokea hyvin juurikin Georgiassa (—> Georgian kysymys) tai esimerkiksi Karjalassa, jossa ”internationalismi” tarkoittikin venäläistämispolitiikan hyväksymistä. Nykyisinkin kansalliseen itsemääräämisoikeuteen tunnutaan suhtautuvan kaksijakoisesti. Esimerkiksi Katalonian kohdalla olen lukenut hämmentäviä puheenvuoroja siitä, ettei katalaanien separatismia tule tukea, koska öyhötys kastilialaisia vastaan, äärioikeiston tuki separatismille jne. Tulisi ilmeisesti tukea yhtenäistä Espanjaa, jossa sitten kun (ja jos) vasemmisto oikeasti määrää, tulee baskeille ja ihan kaikille vapaammat oltavat. Jos myös vastustetaan ihan kaikenlaista kansallismielisyyttä, olisi samalla logiikalla vastustettava vaikkapa palestiinalaisten tai saamelaisten pyrkimyksiä taantumuksellisina ja ajettava yhtenäistä ”punaista Israelia/Palestiinaa (eri asia nähdäkseni, kuin se Palestiina, jonka puolesta nykyään puhutaan)” ja ”punaista Suomea” (tai paremminkin jonkinlaista punaista Eurooppaa), jossa kaikki ongelmat poistuvat sitten itsestään, siellä täydellisessä kommunismissa. Silloin ei myöskään tarvitse ajaa mitään sellaisia pikkuporvarillisia, ”vähemmän tärkeitä” juttuja, kuten feminismi, seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo tai ympäristöasiat, jotka hoituvat automaattisesti sitten siellä utopiassa (vrt. oikeiston retoriikka vapaista markkinoista ja niiden kyvystä ”korjata itsensä”).

#Luokkataistelu100

Suomen kommunistinen puolue perustettiin Moskovassa 100 vuotta sitten. Tästä jaksetaan muistuttaa (sanaa ”Moskova” painottaen) valtamedian taholta kiitettävästi. Onko tarkoituksena lietsoa sellaista näkemystä, että taustalla olisivat vaikuttaneet venäläiset? Nämä oikeistolaisten tarinoinnit joistain piiloagendoista” ja ”viidennestä kolonnasta” sopisivat varmasti Ilkka Remesin uuden romaanin aiheeksi. Tosiasiat tuppaavat vaan olemaan usein raadollisempia ja verisempiä, kuin haluttaisi tunnustaa. Miksikö SKP perustettiin Moskovassa? Asialla lienee jotain tekemistä sisällissodan verisen lopputuloksen ja toisinajattelijoiden vainoamisten kanssa. Kommunistinen toiminta oli Suomessa rangaistavaa toimintaa. ”That made the late Sen. Joseph McCarthy look like a baby”(Donald Trumpin uhriutumisiin tässä viitaten)! Toki vaihtoehtoisilla faktoilla usein pelaavalle oikeistolle on helpompaa laittaa kommunisteihin ulottuneet vainot vain Stalinin piikkiin unohtaen omat demokratiaa ja kansanvaltaa halveksivat pelinsä.

Resultado de imagen de suomen kommunistinen puolue logo

Usein perussuomalaiset valittavat, että media kohtelee heitä epäreilusti syrjien heitä. Media kieltämättä aiemmin suhtautui nuivasti perussuomalaisiin (jossa nuivia tunnetusti on riittänyt) sen meinattua nousta hallitukseen vuonna 2011. Uutismedioiden pääkirjoitukset huokuivat persuvastaisuutta. Oli se viihdyttävää kuulla, kun demareissakin puhuttiin pimeyden voimista. Jutta Urpilainen ja muut tosin yrittivät aiemmin kalastella ”maahanmuuttokriittisten” ääniä ”maassa maan tavalla”-motolla. Barack Obaman fanittamisesta hypättiinkin opportunistisesti hetkeksi persujen linjalle. Sittemmin on muuttunut ääni kellossa ja nykyisin esimerkiksi Helsingin Sanomat ynnä appelsiinimedia (Ulla Appelsinin Ilta-Sanomiin viitaten) kosiskelevat perussuomalaisia enemmän tai vähemmän enkä ihmettelisi, jos SDP:kin ottaisi mallia Ruotsin demareista ja lähtisi myötäilemään äärioikeiston maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Hyljeksityistä arvostettujen joukkoon. Vaan onhan jo historia osoittanut sen, että porvari liittoutuu mieluummin fasistien kanssa, jos tasa-arvovaatimukset alkavat kuulostaa liian hurjilta.

Vaan jos media jotakin puoluetta hylkii, niin se on kylläkin SKP.  SKP on varmasti kiitollinen Hesarille siitä, että se antoi omalla tavallaan julkisuutta puolueelle sen satavuotispäivänä, vaikkakin yrittäen jälleen polkea puoluetta maan rakoon. Se kuuluu asiaan, että SKP:stä kirjoitettaessa aina muistetaan marginalisoida se, tuoda neuvostoliittokortti mukaan ja ehkä joku saattaa medioista kyseenalaista puolueen oikeuden jopa olemassa oloon (SKP:n nimestä on väännetty kommunistien keskuudessa ja ilmeisesti myös Vasemmistoliitossa jotkut ovat sitä mieltä, ettei nykyisellä SKP:llä olisi mitään tekemistä menneisyyden SKP:n kanssa). Leimaavat lehtiartikkelit ovat tietenkin aina joko uhka tai mahdollisuus. Tämän jutun voisi sanoa olevan ihan ok.

20180829_022051

Joku voi tietenkin yksinkertaistaen todeta, että mediaa nyt vaan sattuu kiinnostamaan vain ne, jotka ovat vallassa. Toki pelkästään tämä on moniäänisyyden ja tasapuolisuuden kannalta hyvin kyseenalaista. Uskallan silti heittää, että jos SKP olisi eduskunnan oppositiopuolue tai vallassa, saisi se sellaista ideologista lokaa niskaansa näennäisen tasapuoliselta lehdistöltä, että siinä uutisoinnit Li Anderssonin kännäilyistä (ja oikeistolaisen asenteellinen uutisointi vasemmistoliitosta ylipäänsä) eivät näyttäisi enää miltään. Nyt autoritäärisyyden noustessa kovan oikeiston aikana, on tietenkin mahdollista, että vasemmistoliittoa ja jopa vihreitä (erityisesti Aino Pennasen tapauksen jälkeen) aletaan pitää ääripuolueina. Olisipa tuolla Vastavirtafestivaalien fasismin vastaisessa tilaisuudessa olla useampi niin sanottu maltillinen kuuntelemassa puheenvuoroja nykypäivän fasismista. Oli meinaan hyviä puheenvuoroja fasismin monista kasvoista.

Vastavirtafestivaali 2018

Helsingissä järjestettiin aina niin mielenkiintoinen Vastavirtafestivaali-tilaisuus, tällä kertaa Arbiksella. Samana viikonloppuna samassa paikassa juhlistettiin myös SKP:n satavuotispäiviä. Kaksipäiväisen festivaalin tarkoituksena on koota yhteen pääasiassa vasemmistolaisia tahoja saman katon alle vaihtamaan näkemyksiä, tai kuten Vastavirtafestivaali itse määrittelee itsensä:

”Kansalaisyhteiskunnan erilaiset toimijat; kansalaisjärjestöt, joukkoliikkeet, ay- ja rauhanjärjestöt, poliittiset järjestöt ja yksittäiset aktivistit rakentavat yhdessä tapahtuman, jossa ne itse ottavat oman tilansa ja toimintansa haltuun.

Teemoja tapahtuman erilaisille keskusteluille ja toiminnoille löytyy laidasta laitaan. Yhteistä on voimakas usko yhdessä tekemisen voimaan.”

Mielenkiintoisina pidin erityisesti yllä mainittua fasismin vastaista tilaisuutta. Kysymysosuuden alettua mieleen palasi ajatus siitä, että fasismista puhuttaessa on tapana tarkastella kyseistä käsitettä liian usein historiallisesta näkökulmasta käsin. Se vanha toisen maailmansodan aikainen fasismi oli paha juu, ja kaikki ne francot, salazarit ja pinochetit oli ihan kauheita… Vaan kuinka onkaan nykyisin? Turun natsismin vastaisen marssin jälkeen usein kuuli sellaisia kommentteja, ettei Turussa ollut oikeita natseja. Jep. Korvaa se vanha hakaristi viikinkien riimuista kopioidulta ylöspäin osoittavalla nuolella, älä pukeudu ruskeaan, tuunaa ulkoasuasi ja sanastoasi vähän niin hämärrät käsitteitä ja mielikuvia vieläkin enemmän ja saat ihmisoikeuksien puolustajat näyttäytymään pahaisilta tappelupukareilta ja yhteiskuntarauhan vaarantajilta! Kun kyseessä on selvästi fasistinen taho, käytän itse rohkeasti ”fasisti”-termiä. Joku voisi sanoa, ettei saa nimitellä. Näkemys on sinänsä ymmärrettävä erityisesti henkilöön menevissä kysymyksissä. Fasisti-sanaa tupattiin myös käyttämään Neuvostoliitossa aseena välillä vähän kaikkia vastaan, sellaisiakin, jotka vaan sattuivat arvostelemaan stalinismia tai neuvostojärjestelmän heikkouksia. Toki on aina mietittävä, ketä fasistiksi tulee sanoa. Ehkä olisi järkevämpää käyttää fasisti-termiä pääasiassa puolueiden ja järjestöjen kohdalla. Mielestäni Jussi Halla-ahon johtamaa Perussuomalaiset-puoluetta voisi pitää fasistisena puolueena.

Osallistuin myös tilaisuuteen, jossa käsiteltiin Marxia ja taidetta. Johtopäätökseni eräästä asiasta vahvistui. Koko vasemmistoskenelle tuntuu olevan leimallista se, että osataan hyvin kriittisesti analysoida vallitsevia olosuhteita ja suunnataan energiat usein kritiikkiin. Mutta uskalletaanko omia vaihtoehtoja tuoda esille rohkeasti ja röyhkeästi? Eikö silloin ennen vanhaan vasemmiston voittokulku perustunut vaatimuksiin, toivoon ja parempien vaihtoehtojen tarjoamisiin? Ollaanko nykyisin vain kriittisiä ja jotain vastaan vai ollaanko myös jonkin puolesta? Kuluvatko kaikki voimavarat jatkuvassa puolustusasemassa olemiseen? Leikkauksia vastustetaan, aivan oikein, niin pitääkin. Vaan uskalletaanko leikkausten vastustamisessa mennä pidemmälle vaatien konkreettisesti jotain uutta? Hyvä kysymys olisi myös, vastustetaanko leikkauksia vaiko vain joitakin leikkauksia? Kaikki eduskuntapuolueet ovat sitä mieltä, että jostain on leikattava. Niin sanottuja omia sektoreita (terveys, koulutus tms.) saatetaan puolustaa, mutta velkapelottelua ei edes oppositiossa kyseenalaisteta. Toiseksi, jos ollaan sitä mieltä, että ei missään nimessä leikkauksia, mitä sitten tehdään, että saadaan asiat paremmiksi? Siihen täytyy lähteä etsimään vastausta eduskunnan ulkopuolelta.

Uskon, että esimerkiksi SKP:llä on enemmän tarjottavaa tässä asiassa. Kaikkia vastauksia sillä ei tietenkään ole. Puolueista yleensä puhuttaessa on tullut havaittua, etteivät puolueet yksin ole riittäviä. Tarvitaan yhä enemmän ruohonjuuritason toimintaa ja erilaisten yhteistyöverkostojen luomista. Hyvien tyyppien kanssa kannattaa luonnollisesti aina tehdä yhteistyötä, kun siihen on tilaisuus (puoluepolitiikan ulkopuolella siis, puoluepolitiikasta puhuttaessa niin sanottu ”yhtenäinen vasemmisto” on mielestäni haihattelua, josta olisi oman terveyden kannalta hyvä luopua). Joskus on hyvä olla myös niin sanotusti poliittisesti iskettävänä. Vähemmän muiden ”kaappioikeistolaisten” kritisointia, niin riittää voimavaroja oman toiminnan kehittämiseen.

Usein voimavarat menevät myös siihen, että keskitytään analysoimaan liiankin kanssa sitä mikä on porvarillista ja mikä ei. Erottautuminen on tärkeää aikana, jolloin puolueet muistuttavat toisiaan paljon, ainakin talouspolitiikan osalta. Siinä vaiheessa ollaan kuitenkin menty liian pitkälle, kun aletaan tehdä asioista liian vaikeita. Tällä tarkoitan aktivismissa sitä, että sen tekemisen sijaan aletaan liikaa miettiä mikä on tarpeeksi prolea ja missä taas kulkee porvarillisuuden raja. Kun aika menee liikaa tällaisten asioiden pohdintaan, ei lopulta uskalleta tehdä minkäänlaisen kynnyksen aktivismia, koska kaiken on aina oltava niin syvällisen teoreettista, sanoman tultava varmasti marxismi-leninismin ajatusten pohjalta ja tietenkin sen on oltava kamalan vakavaa ja julistavaa, näin kärjistettynä. Eihän kukaan nyt halua häröillä tai pelleksi ryhtyä! Saatetaan myös pelätä, että meidät vedätetään käyttämään kapitalistien termejä, joka automaattisesti tarkoittanee sitä, että olemme jo uhraamassa itseämme kapitalismin alttarilla. Sanaston käyttäminen on tärkeää. Pääministerimme Juha Sipilä on omaksunut äärioikeiston käyttämän termin vihervasemmistosta. Osoitus siitä, että oikeisto uskaltaa ja osaa olla hyökkäävä ja röyhkeä.

Vaan kuinka menee vasemmalla? Uskallemmeko vastustamisen lisäksi olla sopivalla tavalla röyhkeitä? Voidaanko markkinasanaston pelkäämisen sijaan käyttää kyseistä sanastoa kapitalisteja vastaan? Voidaanko vyöryttää omia käsitteitä siten, että niitä voisi valtavirtaisemmissakin piireissä käyttää? Miksi emme voisi esimerkiksi taiteessa tosissaan kosiskella suurta yleisöä tavalla johon samaistua helposti? Monet isot taiteilijanimet lähtivät köyhistä oloista ja nykyisin kivaksi brändätty muraalitaide ja moni muukaan ei ollut mikään rikkaiden taiteilijoiden juttu. Kapitalistit työntävät taiteilijoita nurkkaan valtaamalla heiltä tilan. Tämän takia taide on tuotava kaduille. Näin vallataan takaisin menetetyt, luovutetut vapaat tilat (korkojen kanssa), jotka suurpääoma luvattomasti taiteilijoilta anasti ja anastaa. Joskus se hyökkäys on paras puolustus. Mielestäni yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä on ”Marxipaanien” keino, johon kuuluu kiertäminen eri puolilla lukemassa Marxia julkisella paikalla. Ei juuri tuo välttämättä kaikkien juttu, mutta toiminee hyvänä esimerkkinä siitä, ettei aktivismia tarvitse aina ajatella liian monimutkaisena ja vaikeana asiana, rakettitieteenä, vaan matalan kynnyksen toimintana, johon voi itse lähteä mukaan ja ehdottamaan ja kehittelemään jotain lisää.

Musiikista: Miaminkuubalainen Pitbull levittää poliittista ideologiaansa näennäisen pinnallisella tyylillään (tarttuvilla massarytmeillä ja hokemisilla), jossa taustalla vaikuttaa hyvin syvä antikommunistinen tai ainakin anticastrolainen ideologia. Vetoaako työväenmusiikki samalla tavalla? Vanhoja työväenlauluja on kiva laulaa ja kuunnella. Sen lisäksi on kiva tehdä uusia biisejä (fanitan Merikukka Kiviharjua ja Maria Aleksandraa, Paleface ja MC Kajo ovat myös tosi kovia). Vähänkö joku samaistuisi vaikkapa sellaiseen lauluun, jossa rallateltaisiin, kuinka koti ja perhe (jos sellaisia on) on Uudellamaalla, mutta pätkätyö on jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Siihen päälle vielä pieni samplays, eli kappaleen päälle lyhyt nauhoitettu pätkä, vaikkapa Chisun ”Mun koti ei oo täällä”-kappaleesta ja lainauksia joidenkin päättäjien näkemyksistä työn vastaanottamiseen liittyen. Tästä työn epävarmuudesta voisi vielä vääntää aasinsillan symboliikkaan liittyen. Kuinka moni nykyisin oikeasti samaistuu sirppi ja vasara -symboleihin? Vastakysymyksenä voisi heittää, kuinka tehdä symboleita niin abstraktista asiasta, kuin ”epävarmuus”? Se lienee toisen pohdiskelun aihe se.

X-Everywhere

Tilanne on haastava ja vihollisia on monenlaisia. Päävihollinen on luonnollisesti oikeisto, niin kapitalistinen markkinaliberaalioikeisto kuin rasistinen äärioikeistokin. Oman haasteensa tuovat myös menneisyydessä elävät dogmaatikot, jotka saattavat vieläpä olla tietoisesti rasisteja tai tiedostamatta edesauttaa rasismin, sovinismin ja muun taantumuksellisuuden hivuttautumista niin kommunistisissa kuin muissa vasemmistolaisissa puolueissa. Sinänsä oikeutettu kritiikki ”vihervasemmistolaisten” eduskuntapuolueiden keskittymisestä ainoastaan arvoasioihin (sortavat rakenteet unohtaen), näyttäytyy valitettavasti yhä useammin vain sellaisena keinona, jolla oikeutetaan vanhaan tarrautuminen.  Maailman muuttuessa on tuttua ja joskus turvallisen tuntuista pitää kiinni menneestä, vaikka silloin tiputtaisiinkin kelkasta tai taannuttaisiin.Samoin on myös helppoa syyttää kaikkia muita revisionismista, harhaoppisuudesta, ja pitää omia näkemyksiä ainoina oikeina lahkolaisten tavoin. Tällöin ollaan alttiita esimerkiksi kansallissosialistien lobbauksille, joille eivät merkitse mitään minkäänlaiset ihmisoikeudet. Sosialismi sanassa ”kansallissosialismi” ei tietenkään tarkoita mitään. Vähän sama, kuin perussuomalaisten käyttämä ”työväenpuolue” motossa ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

KTP (Kommunistinen työväenpuolue) on stalinistinen puolue, jolle on ok tukea myös ei-kommunistisia diktatuureja – kunhan ne eivät ole länsimaisia tai länsimielisiä. Tämän tyyppiset ihmiset ovat lisäksi pelottavan usein valmiita tekemään yhteistyötä hämärämpienkin tyyppien kanssa ja tekemään kyseenalaisia valintoja johtoon. En ihmettelisi, vaikka mukaan mahtuisi jokunen äärioikeistolainenkin kaveri ajamaan puhdasoppisina itseään pitävien kanssa stalinistista sosialismia ”kansallisella” tasolla. Tässä tekstissä mainitsin, kuinka pari äärioikeistolaista tuli aktiivimallin vastaisessa mielenilmauksessa aukomaan päätään ”suvakkikommunismin” petollisuudesta ”todelliselle kommunismille”. Aika näyttää, lähteekö KTP äärioikeistolaisten kelkkaan lopullisesti, kenties jopa sulautuen äärioikeistoon. KTP ja ktpläisyys/väyrysläisyys on työväenliikkeelle vahingollinen kaikessa marginaalisuudessaan. Tälläisiin ihmisiin kannattaa tehdä selkeä pesäero, mikäli halutaan olla uskottavia. Katsotaan sitten onko näillä puhdasoppisilla tarjota muuta vaihtoehtoa, kuin ihailla Putinia ja haukkua kaikkia erimielisiä revisionisteiksi.

Nicaragua-näyttely

Olin mukana rakentamassa valokuvanäyttelyä  valokuvaaja Toivo Koiviston kanssa SKP:n satavuotisjuhlaa varten. Aiheena oli sandinistivallankumous, josta kertovia kuvia asetettiin seinälle Arbiksen kahvioon. Tämän lisäksi kahvion pöydältä saivat halukkaat ottaa mukaansa olkihattuja, marakasseja, ja puisia lintuja.

20180825_104329(1)

For old times’ sake…

 

20180825_104316

Tuntematon sotilas

20180825_104301

Artisti ite

20180825_103919

 

”Lobbausta”, voisi joku sanoa. Nicaraguassa kun on tilanne niin sanotusti päällä. Presidentti Daniel Ortegan hallinto on epäsuosiossa ja mielenosoitukset tuntuvat kasvavan ja väkivallan laajeneminen on hyvinkin mahdollista. Tässä yhteydessä, sopivasti SKP:n täyttäessä pyöreitä on tietenkin mitä oivallisin tilaisuus muistella menneitä ja lobata samalla (”solidaarisuutta meille sosialisteille, vaikka ei niin sosialisteja ehkä enää ollakaan”).

Jotkut ilkeämieliset ihmiset voisivat kuittailla jotain Nicaraguan hallinnon tukemisesta. Itse en näe asiaa näin mustavalkoisesti. Mielestäni Nicaraguaan todellakin tarvitaan rauhaa. Tämä saavutetaan vain ja ainoastaan vuoropuhelulla. Hulinoinnilla ei saavuteta mitään. Vakaus palautuu myös siten, että sallitaan ilman minkäänlaisia tukahduttamistoimenpiteitä ihmisten osoittaa tyytymättömyytensä rauhanomaisesti, uskalletaan kritisoida hallintoa, joka on selvästi loukannut ihmisoikeuksia ja toteuttanut myös oikeistolaisia talousuudistuksia. Näihin tyytymättömyyksien purkauksiin on myös vastattava rakentavilla keinoilla. Toisaalta mielenosoituksista puhuttaessa on myös syytä tutkia, mihin suuntaan tyytymättömät lähtevät menemään. Onko protestoijilla oikeasti sanottavaa vai tyydytäänkö vaan jonkin abstraktiin ”vapauden” vaatimukseen, jolloin aletaan joko hulinoida vailla päämäärää tai jolloin protestiliikkeen kaappaavat vallanhimoiset yksilöt, ne todelliset länsimieliset agentit. Välien katkaiseminen ei varmaankaan kannata, ainakaan vielä. Nimittäin silloin, jos oltaisi johdonmukaisia, jouduttaisi välit lopulta katkaisemaan aika monen tahon kanssa (Kiinan kehitystä lienee syytä seurata edelleen, tuleeko siitä lopulta avoimen kapitalistinen vai nouseeko uusi sukupolvi, toivottavasti demokraattisempi sellainen, joka haluaa paluuta enemmän juurille), jolloin jäätäisi aika lailla yksin heikkojen, peräti olemattomien kansainvälisten kontaktien varaan. On syytä kysyä, onko tämä järkevää kun ns. eurokommunistit eivät lopulta hirveän paljon loista? Välit ja suhteet lienee siis toistaiseksi syytä säilyttää, mutta samalla olisi viisasta etsiä yhä parempia vaihtoehtoja, joita ei kiinnosta pelkkä valta, vaan oman yhteiskunnan (tai yhteiskuntien) ja maailman parantaminen oikeasti, konkreettisesti eikä leikisti puheissa ja abstrakteissa haaveissa. Toisin sanoen, on jatkossakin syytä toivottaa rauhaa Nicaraguaan ja tietenkin koko maailmaan näin toisen kylmän sodan aikana.

Tolkun kommunismilla ja radikaalivasemmistolaisuudella siis eespäin?

20180826_120326

Rauhaa Nicaraguaan ja koko maailmaan!

20180828_173708

Eihän me nyt tollasia tarvita, turhia härpäkkeitä kaikella tavalla! (Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanja)

 

Ulkoasulla ja luokalla on väliä

Vastuuvapauslauseke: Teksti kirjoitettu heteromiehen näkökulmasta. Moni muu saattaa kokea asian hieman eri tavalla.

Sanon tämän siitä huolimatta, että se saattaa joitain ärsyttääkin: elämme luokkayhteiskunnassa, jossa eliitti pysyttelee omissa kuplissaan (sen huomaa useista kiirehdityistä päätöksistä, joita tehdessä ei olla perehdytty pienituloisen enemmistön elämään millään muotoa), köyhät ja pienituloiset omissaan. Tämä pätee myös deittailuun. Iltapäivälehdissä ja sanomalehdissä julkaistaan aina silloin tällöin tutkimuksia, joista käy ilmi, että luokkaerot vallitsevat deittailukulttuurissakin. Akateemiset ja pienet piirinsä muodostaneet harvemmin ovat kiinnostuneet raksaduunarista tai siivoojasta, työttömästä sosiaalituilla sinnittelevästä puhumattakaan. Todetaan, että esimerkiksi saman alan opiskelijat löytävät helpommin jutun aiheita keskenään, kuin vaikkapa laki-ihminen ja automekaanikko. ”Lika barn leka bäst”, kuten ruotsiksi sanottaisiin.

tinder

Ennen oli Match-palveluita ja Suomi24-chatteja. Jopa taannoinen Kiss-keskustelukanava muistuu mieleen. Nykyisin on helppokäyttöinen Tinder. Tinder-sovellus on kenties yksi pinnallisimpia deittipalveluita mitä on. Siinä liukuhihnamaisessa ”swappailussa” ei syvempää suhdetta edes taideta etsiä. Saatetaan joskus klikata oikealle vain testausmielessä. Onko oma markkina-arvo kohdillaan? Sitten ei välttämättä edes sanota mitään. Yhden yön jutut taitavat olla aika in. Sitten kuitenkin toivottaisi syvempää suhdetta, jota Tinderistä ei oikein tunnu löytyvän. On sanottu, että naispuoliset ovat usein kyynistyneitä monien seksin vonkaajien jäljiltä ja ovat sen vuoksi valikoivia. Miehet taas klikkaavat kaikkia siinä toivossa, että edes jonkun kanssa matchaisi. Miesten small talk on kuulemma usein sitä perinteisen huonoa (poikkeuksellisia sanaseppojakin toki varmasti on). Sanotaan juuri ja juuri ”moi”, jonka jälkeen tivataan, että ”läheks panee vai mitä etit?”.

Yleinen mielikuva Tinderistä on salikuvia, fitness-sefieitä, oman elämän kuvaamista mahdollisimman tyylikkäästä kuvakulmasta (vähän kuin Instagramissa, jossa jopa kuvat ghetoista tuntuvat pelkistyvän vain hienoihin kuviin grafiiteista, katutaiteeseen yleensä, ”gangsta muthafucka”-tyylisiin kuviin, fiilistelykuviin paikoista, joissa joskus oli ghettoja jne, mutta entä ne ghetot itsessään, ne varsinaiset kuvat naapurustosta?). Kauneutta ja tyylikkyyttä toki tarvitaan. Ikävää, jos kaikki pakotettaisiin toisaalta sellaiseen pakotetun tasaiseen sosialistiseen realismiin. Kaikki käsittävät kauneuden ja tyylikkyyden varmaan eri tavoilla, mutta uskallan väittää, että moni pitää esimerkiksi Bora Boraa kauniina paikkana. Moni ihastuu kolonialistisen ajan arkkitehtuuriin, luontokuviin, urheilukuviin ja siistiin ulkoasuun. Vasemmistolaisissa piireissäkin ulkoasu ja ulkoinen ilmaisu ovat tärkeitä asioita, nykyisessä maailmanajassa usein syystä kunhan ei liioitteluksi mene. Esimerkiksi televisiossa harvemmin pärjää vain ”punaisella pukeutumisella” ja pelkällä räväkällä antiporvarillisen vastustamisen retoriikalla. Varsinkaan silloin, jos omat konkreettiset vaihtoehdot samalla puuttuvat tai eivät ole sillä hetkellä selvillä. Vasemmistolaisissa piireissä onkin ilo havaita, että ulkoinen olemus on hyvässä kunnossa. Vasemmistossa on myös se hyvä puoli, että siellä ei pelkällä ulkoisella olemuksella pitkälle pötkitä.

datingbetweenclasses

 

Arjesta puhuttaessa yleisesti tuntuu olevan aina vaan tärkeämpää, että näyttää pärjäävältä ja mielenkiintoiselta, upealta, tärkeältä (mut ehkä vähän hipsterihtavalta silti) mielellään paljon matkustelevalta. Ihan tavalliset asiat koetaan ankeiksi. Kanarian saaret ja jopa Thaimaakin taitavat olla pian ”niin nähtyjä” ja ”niin tavallisia”, melkei ku kotona kävis, junttii (trendikkäät ihmiset ja Janne Lintilä tietävät, että jos lomaillaan Suomessa, on se tehtävä lomarahojen leikkausten jälkeen ja ylihintaisissa lasi-igluissa). Tinderistä puhuttaessa tuntuu deittisovelluksessa, ainakin Suomessa, näkyvän pääasiassa kaiken maailman matkaajia, vuorikiipeilijöitä, treenattuja ja ulkoisesti hyvin huoliteltuja menestyksekkäitä deittailijoita. Sellaista kiiltokuvameininkiä, niinku elokuvissa. Eks niissä Cheekin täydellisyyteen pyrkivissä selfieissä muuten mennyt tuntikaupalla sen dokumentin mukaan?

Kokeilin Tinderiä ollessani Kolumbiassa ja nyt Suomessa. Kolumbiassa tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että Kolumbiassa on enemmän ihmisiä, kuin Suomessa ja Suomen Tinderissä vietin vähemmän aikaa. Kolumbiassa tutustuin niin velkaantuneeseen yksinhuoltajaäitiin, ylempään keskiluokkaiseen yrityksen perustajaan kuin varakkaista lähtökohdista olevaan henkilöön. Maassa, jossa luokkayhteiskunta on ollut hyvin syvä jo alusta lähtien. Luokkaerot näkyivät hyvin myös porvarillisessa Tinderissä. Profiileja selatessa oli toisaalta aika perusjuttuja: varoiteltiin innokkaita miehiä, ettei etsitä seksiseuraa, kuvan maisemat ja profiilitekstit olivat melko tavallisia (vaikka kyllä niitä kokemuksia etsiviä matkailijoitakin oli). ”Gringot” ovat tainneet Tinderin ihmeellisessä maailmassa käydä, koska ajoittain profiiliteksteissä näkyi tekstiä tyyliin: ”ei konkistadoreille”. Osuvimmat profiilitekstit liittyivät Kolumbiaan liitettyihin mielikuviin. Eräskin käyttäjä totesi niille seuraa etsiville ulkomaalaisille tai ”expatriaateille”, jotka tietävät Kolumbiasta vain huumeet ja Pablo Escobarin”, että he ovat todennäköisesti itse addiktoituneita aineisiin. Miksi he muuten kyselisivät huumeista niin paljon eivätkä esimerkiksi Gabriel García Márquezista ja kolumbialaisesta kulttuurista ylipäänsä?

Porvarillinen Tinder vaikuttaisi olevan Suomessa vielä porvarillisempi, kuin oikeistolaisessa Kolumbiassa, vaikka melko porvarillista meininki lopulta espanjankielisessä Tinderissä oli. En Kolumbian Tinderissä törmännyt niin oikeistolaisiin profiiliteksteihin ja viboihin, kuin suomalaisessa Tinderissä. Toistettakoon vielä se, että vietin suomenkielisessä liukuhihnadeittisovelluksessa paljon vähemmän aikaa, eivätkä ”moi”-tyyliset keskustelut johtaneet tapaamisiin. Oli sellaisia toivomuksia, että miehen täytyy tulla toimeen omillaan. Saatettiin sillä tarkoittaa sitäkin, ettei haluttu kaiken jäävän mahdollisessa suhteessa naisen vastuulle (nainen kun on Suomessakin valitettavasti kotiorja, joka töiden lisäksi joutuu vastaamaan myös kodin pyörittämisestä). Samassa yhteydessä saattoi tosin näkyä myös pyyntöjä tyyliin: ”peräkammarin pojat älkööt vaivautuko”. Tämän tyylisiä iskulauseita näkyi myös itseään ”vihermaailmanparantajina” pitävien profiileissa. Muutamina poikkeuksina näkyi myös niiden profiileja, jotka tunnistautuivat avoimesti rasisteiksi. Tarvitaanko Suomeenkin sitten punaista deittipalvelua?

leftistdating

Mikä on syynä siihen, että suomalainen Tinder-palvelu näyttäytyy porvarillisemmalta, kuin kolumbialainen vastaava? Äärimmäisen oikeistolaisessa Kolumbiassa Tinderissä sentään luokkarajat hieman särkyvät, kun profiileissa saattaa näkyä vaatimattomaankin tuloluokkaan kuuluvia eivätkä oikeistolaiset näkemykset korostu niin vahvasti. Suomessa kaikki vaikuttavat niin sanotusti menestyjiltä. Yhtenä syynä tähän on tietenkin yllä mainitut erot maiden väkimäärissä. Kulttuurierot, historialliset erot ja erot poliittisten taistelujen lopputuloksissa ovat suurimpia syitä. Sukupolvia toteutettu talouspolitiikka on vaikuttanut merkittävästi.

Suomessa esimerkiksi ”peräkammarinpoikia” ei suvaita ollenkaan. Ei liene tavatonta, että jotkut haluavat itsenäistyä jo 16-vuotiaina. Suomessa vallitsee äärimmäinen individualismi, yksilökeskeisyys, jollaista näkee myös muualla pohjoismaissa ja länsimaissa. Jo varhaisesta nuoresta asti on pyrittävä nopeasti eteenpäin ja mahdollisimman varhain on tiedettävä, mitä elämältä haluaa. Jo alusta saakka on oltava järkevästi ajatteleva ja virheetön yksilö ja verkostoiduttava päästäkseen menestykseen kiinni. Kirkolliset perhekäsitykset eivät näillä leveysasteilla myöskään ole määritelleet arkea aikoihin (vaikka kristilliset, soinilaiset ja huhtasaarelaiset yrittävätkin palautella perinteisiä arvoja esittäen ne vapautena päättää omista asioista, haukkuen ”sosialisteja” kotiäitivihasta). Kun valtio on vielä pitänyt huolen ikääntyneistä vanhemmista (nykyisin yhä huonommin), perheiden välit pysyvät etäisinä nuorempien painellessa menemään keskittyen äärimmäiseen kilpailuun perustuvan yhteiskunnan vaatimuksiin ja mahdollisten kulissien kannatteluun.

Syvien luokkaerojen piinaamassa Kolumbiassa ollaankin sitten toisessa ääripäässä. Aishi Zidanin kirjoitus palestiinalaisesta perheläheisyydestä voisi monilta osin kuvata myös kolumbialaisia perhesuhteita, vaikka uskonto onkin eri. Kolumbiassa kirkolla ja konservatiivisilla perhearvoilla on edelleen vahva jalansija ihmisten arjessa (vaikkakin nykyisin erilaiset herätysliikkeet ja luterilainen kirkko ja jopa maallistuminen ovat joiltakin osin kaivamassa maata roomalaiskatolisen kirkon alta). Maassa ei myöskään ole ollut sosiaaliturvaa ja on melkeinpä automaattista, että vanhemmista pidetään huolta aina siihen saakka, kunnes heistä aika jättää. Toki tähänkin on olemassa poikkeuksia eikä vanhusten kaltoinkohtelu sielläkään ole mikään vieras ilmiö. Aika sama pätee myös lähempänä, Etelä-Euroopassa. Esimerkiksi Italiassa on hyvin tavallista, että kolmekymppiset asuvat kotona. Asiasta on käyty ihan oikeudenkäyntejäkin liittyen ”bamboccionien” elättämiseen. ”Peräkammarius” ei Kolumbiassa ole sinänsä noloa, kunhan ”aikuiset lapset” käyvät töissä. Yhteiskunta on sielläkin hyvin kova ja kilpailu on oikeastaan vielä äärimmäisempää, kuin Suomessa. Usein kolumbialaisen pahin vihollinen vaikuttaisi olevan toinen kolumbialainen.

Mikä siis olisi viisasta? Pidetäänkö tilanne entisellään? Pitäisikö meidän kannustaa toisiamme yhä vahvemmin niin sanottuun luokkadeittailuun; porvarit deittailevat porvareita, ryysyköyhälistö pysytelköön omissa porukoissaan tai yksinään? Tuoreet tutkimukset vihjailevat siihen suuntaan, että seurustelukulttuurissa ylitettäisi luokkarajoja yhä harvemmin. Toisaalta jo silloin ennen alkeellistakaan hyvinvointijärjestelmää tapahtui ajoittain molemminpuolisia hyppäilyjä luokkien ja säätyjen yli, joita nykyisin romantisoidaan romanttisissa aikuisten satukertomuksissa. Olisihan se hienoa, jos ihmiset piittaisivat sen ulkoisen olemuksen sijaan, tai edes ulkoisen olemuksen lisäksi oikeasti, ei pelkästään puheissa, siitä, mitä sen pintaliitoisen menestyksen pinnan alta oikeasti löytyy. Vaan sellaiseen utopiaan taitaa olla vielä monen sukupolven ja monenmoisen taistelun verran matkaa. Ja onko koko ajan oltava tyylikkään näköinen? Miten tyylikkyys lopulta määritellään?

Keskustelu haltuun

Huolimatta ristiriitaisista tunnelmista on kyllä sanottava, että 2.2.2018 Senaatintorille suuntautunut mielenilmaus ylitti odotukset kaikesta huolimatta. On mahtavaa huomata, että se kuuluisa kamelin selkä alkaa vihdoin ja viimein osoittaa katkeamisen merkkejä. Työssä käyvät ja työttömät ovat löytäneet toisensa ja kättä päälle lyöden kävivät taistelua oikeiston jyräämistä vastaan. Joukkovoima-tyyliset järjestöt todellakin toimivat. Suomalaiset alkavat toivon mukaan saada lopullisesti tarpeekseen eliitin käskyttelystä ja kepistä. Tosiasia on se, että oikeistolainen rahapussisetiä köyhän enemmistön kustannuksella suosiva eliitti on itse hyvin joustamaton. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että eliitti haukkuu työntekijöitä, työttömiä ja ay-liikettä joustamattomiksi. Niin että oliko esittää esimerkkejä niistä kerroista, kun työnantajien lobbausjärjestöt olisivat tulleet vastaan? Niin arvelinkin, hiljast on! Myöskään appelsiinimedian moralistiset, väkisin väännetyt lakkovastaiset uutiset eivät tässä valossa näyttäydy katu-uskottavassa valossa. On varmaan turhauttavaa, että porvarien lompakkoon Suomen kansantalouteen suuren loven tehneitä lakkoilijoita ymmärrettiin enemmän, kuin työnantajien lobbareita – vaikkakin sitten niukan enemmistön taholta.

Tiedonantajat kävivät mainiosti kaupaksi. Asiaan saattoi osittain vaikuttaa lakkopäivän erikoistarjous; lehti oli toisin sanoen ilmainen. Muutamat eivät kokeneet tarpeelliseksi ottaa lehteä vastaan, heidän joukossaan Juhana Vartiainen. Kyllä mä Juhana-herttuan vielä käännytän! Ehkä sun sanomiset sitten vois jopa kiinnostaa jota kuta. Lehtiä jakaessa ja kylttiä kantaessa törmäsi useaan mielenkiintoiseen henkilöön ja sai olla mainioiden taistelukavereiden kanssa seuraamassa ja kommentoimassa tapahtumaa.  Eräs henkilö totesi, että tilaisuudesta yritettiin alusta lähtien tehdä epäpoliittinen kiva ulkoilmatapahtuma. Verkkouutiset vetikin prinsessana herneen nenään röyhkeästä politiikan tekemistä Tiedonantajaa jakaessa. SKP:n pääsihteeri Petra Pacalén kuittasi epäpolitisoijille. Juhana Vartiaiselle buuannut yleisö palautti seremoniamestareiden mieleen, että keiden hyväksi kyseinen tapahtuma olikaan järjestetty. Li Anderssonin puheenvuoroa arvostin. Hän ainakin vaikutti olevan aidosti mukana tunteella ja tuohtuneena eliitin ylimielisyydestä, toisin kuin vaikkapa poliittisia irtopisteitä kerjäillyt entinen kommunistinuorissakin kääntymässä käynyt Touko Aalto.

20180202_162324

In the ämpäri we trust!

Li Anderssonin suvereenisti voittaman verbaalisen nyrkkeilyottelun jälkeen keskustelukerhossa ottivat työttömyydestä mittaa SDP:n Antti Rinne ja Keskustan varapuheenjohtaja, Lapin kansanedustajatoivo Katri Kulmuni. Antti Rinne voitti ottelun selvästi Kulmunin tyytyessä tyypilliseen oikeistolaiseen nurinaan ja moraalisaarnaan. Rinne ei tyypillisenä demarina ja vapautta rajoittavan tiedustelulain kannattajana tosin hirveästi kehuja ansaitse. En osaa oikeastaan sanoa kumpi oli tympeämpi ”vastarinnan lietsoja”, Rinne vai Touko Aalto. Molemmat toki hiuksenhienosti parempia, kuin hallituspuolueiden edustajat, nuo pienituloisen enemmistön arjesta täysin vieraantuneet.

Ihmettelen monien muiden muassa, miksi hallituksen edustajia oli ylipäätään kutsuttu paikalle. Oli vähän kuin keskisormen näyttöä köyhälistölle. Porvari haluaa viedä lakkoilijoilta näemmä omat tilaisuudetkin pois vesittämällä ne. Tilaisuutta leimasi myös salonkikelpoisuus ja sisäsiisteys (vaikka ulkona oltiinkin). Asioista keskusteltiin lopulta hyvin kiltisti. Vastakkainasetteluihin ei edes vahingossa lietsottu. Luokkayhteiskunta on kirosana, jonka käyttämistä moni haluaa välttää. Kuinka kauan asioiden täytyy huonontua ennen kuin uskalletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Kesy retoriikka pelaa valitettavasti paitsi sosiaalidarvinistisen oikeiston laariin myös rasistisen ihmisvihamielisen oikeiston laariin. Tilaisuuden jo päätyttyä ja ihmisvirran valuessa pois Helsingin Senaatintorilta tuli muutama rasisti aukomaan päitään suvakeille, jotka kuulemma ”ovat pettäneet kommunismin”. Nämä rasistit olivat onneksi aika lailla kömpelöitä, joihin on helppo liittä campmaisia mielikuvia. Seuraava erä ei välttämättä enää ole niin hassunhauskaa ja monissa Euroopan maissa on nähty, kuinka kovan luokan äärioikeisto on noussut täyttämään vastavoiman tyhjiötä edistyksellisen vastavoiman ollessa liian kesyä tai keskenään riitaisia. Äärioikeisto käyttää Suomessakin radikaalilta vasemmistolta varastettua retoriikkaa vedoten kriittisten ihmisten Nato- ja EU-vastaisuuteen. Siinäkin väittivät kovasti olleensa aktiivimallia vastaan.

Kuinka tämän tyhjiön siis voisi täyttää? Aiheesta saisi varmaan pienen pamfletin, jonka tekemisen jätän itseäni viisaammille. Esitän tässä kuitenkin muutamia ajatuksia siitä, kuinka keskustelun voisi saada haltuun porvareilta ja uusfeodalisteilta. Sanottakoon se nyt selvällä suomen kielellä: edistyksellistä aktivismia toteutettaessa ei siis tule missään nimessä vähätellä sellaisia tärkeitä asioita (kuten feminismiä, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia), vaikka tekopyhät liberaalit pitävät nykyisin erottamattomana osana länsimaisuutta. Esimerkiksi Serbiasta näkee, kuinka käy, kun tiettyihin asioihin suhtaudutaan väheksyen, jopa välinpitämättömästi. Titon Jugoslaviassa naisten oikeuksien toteutuminen jäi puolitiehen. Vähäisetkin saavutukset naisten oikeuksista alkoivat murentua Miloševićin aikana. Naiset ylistämällä alistettiin takaisin kotiäideiksi osittain silti heidän työpanostaan hyödyntäen. #metoo-kampanja ei siellä päin ole käsittääkseni saanut kovin suurta suosiota sattuneesta syystä. Naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Sama kaava lienee muualla Kaakkois- ja Itä-Euroopassa ja myös Venäjällä. En todellakaan haluaisi kuvitella sellaista sosialistista Suomea, jossa naisten, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin suhtauduttaisiin väheksyen. Minkälaista edistyksellisyyttä se sellainen on? Näiden ”liberaalien, länsimaisten” arvojen ajaminen on äärimmäisen tärkeää. Joka muuta väittää, kuuluu samaan luokkaan rajakkien kanssa. Eri asia on sitten riittääkö kyseisten arvojen ajaminen, vai uskalletaanko tämän lisäksi mennä kritiikissä vielä pidemmälle, rakenteisiin, porvarin ihon alle? Jos kritisoi samalla rakenteita aidon kriittisesti ja pitkäjännitteisesti, voi mielestäni samalla iloita vähän vaatimattomimmistakin ja joillekin pinnallisemmilta vaikuttavista uudistuksista (kuten imetyksen salliminen kirkossa tai käynnistämällä vaikkapa ”arpi-pride”).

On myös ehdottoman tärkeää, ettei poliittinen kritiikki henkilöidy, kohdistu ainoastaan yhteen henkilöön tai puolueeseen. Henkilökohtaisuuksiinkaan ei tulisi mennä. Alexander Stubb oli lällymarkkinaliberaalina jostain syystä helppo vihan kohde. Samaten roistoprojektinsa jo melko hyvin saavuttanut Anne Berner, johon kohdistunut kritiikki lähenteli ajoittain melkein sovinismia. Nyt vuorossa ovat Juha Sipilä, joka on joutunut myös ”lestadiolaispedofiili”-läppien kohteeksi. Juhana Vartiainen on myös helppo vihan kohde ylimielisyytensä ja yleisen mulkkuutensa takia. Persut ovat edelleen helppo kohde säälittävien känniläppä-tyyppien takia. Vaan uskallettaisiinko sortavia rakenteita kritisoida yhtä vihaisesti? Voisivatko Keskusta, Kokoomus ja Siniset (opportunisteja välillä unohtamatta) saada osansa tasapuolisesti? Olisiko suinkaan paikallaan, että henkilökohtaisuudet vaihdettaisi vielä terävämpään kritiikkiin esimerkiksi jo 1980-luvun lopulta alkanutta talouspolitiikkaa kohtaan? Talouspolitiikkaan, jolla roistot tuhosivat monien ihmisten elämän 1990-luvulla. Perjantaina mielenilmauksessa kuullut buuaukset ja ”pois lavalta”-huudot ovat aina paikallaan, kun köyhiä halveksiva eliitti suvaitsee saapua paikalle puhumaan paskaa ja kritiikittömästi puolustamaan tehtyjä päätöksiä. Sen sijaan olisi ehdottomasti jätettävä pois läpät ”lestoista”, ”typeristä akoista” tai muista vastaavista. Heitot ”ceaușescuista” eivät ainakaan minulta saa sympatiaa. Tilanne on tulenarka ja kynnys poliittisten väkivaltaisuuksien toteuttamiseen on laskenut. Sitä paitsi on niitä muitakin tapoja vastustaa vastenmielistä eliittiä vastenmielisine rakenteineen, kuin väkivalta. Väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta (asia, josta oikeusministeri Jussi Häkkänen oli taannoin huolissaan) ei korosteta nykyisin liikaa.

Brexitistä ja Katalonian tapauksista on opittu, ettei vaikkapa kansojen itsemääräämisoikeutta tule vastustaa sen takia, että sitä kannattavat myös veroparatiisikonnat ja rasistisaasta. Vasemmiston oma ”Lexit”-kampanja jätettiin Iso-Britanniassa hyvin vähälle huomiolle, jolloin varmistettiin, että EU-eron puolesta puhui saarivaltakunnassa näkyvästi ainoastaan helppoheikkien UKIP ja muukalaisvastainen äärioikeisto. Suomessa tätä kampanjaa tukivat huhtasaarelaiset. Samaa virhettä ei tule tehdä Katalonian kohdalla. Tervehdinkin ilolla sitä, että esimerkiksi Vasemmistonuorten parissa Katalonian itsenäisyyskamppailuja tuetaan. Ei tule vastustaa jotain hyvää tai tärkeää juttua vain siksi, koska ääliöoikeistokin sitä kannattaa. Mikäli EU:n talouskuripolitiikka jatkuu edelleen ja Euroopan vasemmistolle ei anneta näkyvämpää roolia päätöksen teossa, olisi kaikkien edistyksellisten suomalaisten aktivistien vedettävä asiasta johtopäätökset ja vailla populismin pelkoa vaatia eroa unionista periaatteella ”ei EU:lle, kyllä Euroopalle”. Jottei äärioikeisto Suomessakin onnistuisi omimaan asiaa itselleen. Nähdäkseni asiaa kannattaisi ajaa yhä vahvemmin ulkoparlamentaarisin keinoin ruohonjuuritasolla. Osa liberaaleista eduskuntapuolueista saattaisi pidemmällä aika välillä lähteä paineen alla kannattamaan eroa Euroopan unionista.

Toinen esimerkki aiheesta liittyy 1990-luvun lama-ajan talouspolitiikkaan, joka oli yksi suurimpia ihmisoikeusrikoksia sisällissodan valkoisen terrorin lisäksi. Aiheesta ei olla hirveästi puhuttu niiden näkökulmasta, jotka menettivät kaiken, elämänsäkin (oman käden kautta). Erkki Tuomioja on joskus yrittänyt herätellä jotain keskustelua lama-aikana velkaantuneiden velkataakan helpottamisesta. Puhutaan ainoastaan siitä, kuinka talous lopulta tervehtyi, kuinka oli tehtävä ikäviä päätöksiä vaikeina aikoina ja siitä, kuinka suomalaiset hyväksyivät epäinhimilliset ja ihmisoikeuksien päälle sylkevät leikkaukset. Mitään ei mainita siitä, että nykyinen työttömyys, josta työttömiä syyllistetään (nyt aktiivimallin muodossa), luotiin suurelta osin 1990-luvun talouspolitiikalla. Aiheesta on kirjoittanut Erkki Aho, entinen perussuomalainen tai nykyisinkin puolueeseen kuuluva, en ole saanut asiasta oikeen selkoa. Oli niin tai näin, asiasta on puhuttava, oli kirjoittajana persu tai ei. Kyseinen henkilö varmasti kirjoittaa asiasta itsekkäistä syystä (ymmärtääkseni kärsi itsekin lama-ajan seurauksista) ja hänen tiedetään syyllistyneen kunnianloukkaukseen, aihe, josta toveri Ulpu Iivari minua huomautti Facebookissa, kun vielä olin mukana ”Sosialidemokratia Suomessa” Facebook-ryhmässä. Iivari asetti kyseenalaiseksi ryhmään linkkaamani linkin Ahon kirjoituksesta ja peräsi minulta lähdekritiikkiä, koska persu. Linkkasinkin ryhmään vanhan Ylen artikkelin, jossa spekuloitiin 1990-luvun ”Koiviston konklaavin” salaisissa kokouksissa tapahtuneen painostusta tuomioistuinten suuntaan. Väitetyllä painostuksella kuulemma tähdättiin siihen, että pankeille oltaisi tehty myötämielisiä päätöksiä pankkien ja velallisten välisissä kiistoissa. Kyseisen linkin linkkaaminen toi allekirjoittaneelle potkut demarien Facebook-ryhmästä. Minkäänlaisia perusteluja en ole kuullut. Näin ei ainakaan oteta sitä keskustelua haltuun.

Hyvin lyhyeksi lopuksi toteaisin vielä, että ehdoton dogmatismi ei vie pitkälle. Ehdotonta dogmatismia olen hyvin harvoissa, jos kenessäkään havainnut. Sen sijaan dogmatismiin saatetaan olla kallellaan vaikkapa siinä, että sosialistisen maan hallintoa tuetaan ehdoitta, tapahtui mitä hyvänsä. Esimerkkinä Venezuela, jossa hallinto on ollut kyvytön uudistamaan talouttaan. Riippuvuus öljystä ja huonosti hoidettu maatalouspolitiikka ovat osasyy talouskriisiin, kuten myös kyvytön ja karismaaton hallinto. Oppositio käy varmasti myös kauppasotaa ja maahan tulee tavaroita hamstraavia salakuljettajia ulkomaita myöten. Silti hallintoakin on voitava kritisoida. Kriisi on tosi. Aiheesta hieman lisää mahdollisesti jo seuraavassa tekstissä. Kritiikin rinnalle on tuotava myös kritiikki Venezuelan oikeistolaista oppositiota kohtaan ja Yhdysvaltojen imperialistista politiikkaa vastaan. Kun kyetään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, analysoidaan asioita vieden kritiikki myös pidemmälle ja kyetään joustamaan omassa ajattelussa (en nyt siis todellakaan tarkoita keskustavasemmistolaista/liberaalia tai väyrysläistä opportunismia), ollaan mielestäni jo hyvässä alussa.

Tosiasioiden tunnustaminen

Presidentinvaalit ovat Euroopan unionin alueella melkoisen merkityksettömät – näin myös Suomessa. Silti niistä aina vaan kohistaan, aina ulkomaita myöten. Joskus myös näennäisesti merkityksettömätkin vaalit voivat tuoda selvästi esille Suomen henkisen tilan ja poliittisten puolueiden tilan ja aseman suomalaisessa politiikassa. Sauli Niinistö kokoomuslaisen neutraalina, mihinkään puolueeseen kuulumattomana, ottamatta liikaa kantaa suuntaan, taikka toiseen voitti ”karismallaan” itselleen toisen kauden. Kovien arvojen Sauli Niinistö, joka on tullut tunnetuksi muun muassa nihkeästä suhtautumisestaan tupajumeihin, 1990-luvun lamaa syventävän talouspolitiikan ajajana sekä aktiivimallin allekirjoittamisesta. Niin sanottu tolkun ihmisyys voitti. Odotettavissa lisää neutraaliuden kaavuun puettujen kovien arvojen lobbaamista ja ”molempien ääripäiden” tuomitsemisia, silloinkin kun rikoksen tekijänä olisi äärioikeistolainen.

Mitään vasemmistolaista ei arvon presidentistä, Niinistöstä saa esiin. Siksi onkin hieman outoa, että SDP:n Antti Rinne ja Vasemmistoliiton Merja Kyllönen heittelevät ”läpällä”, että Niinistö olisi tullut heidän puolueidensa linjoille. Samaan tapaan totesi myös Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan sanoen SDP:n tulleen perussuomalaisten linjalle maahanmuuttopoliittisissa näkemyksissä. Heh heh, tuo ”sarkasmin” kukka… Uskoisin, että Kyllösen vitsi Niinistön ”vasemmistolaisuudesta” perustuu osittain oikeaan lapsenomaiseen uskoon. Niinistöä pidetään rauhan presidenttinä ja aktiivimallin allekirjoittamisesta huolimatta ilmeisesti myös työväen presidenttinä. Työväen presidentin imago toimii nykyisin paremmin, kuin se toimi vuonna 2006 – silloin kun jopa demareilla oli oma ehdokas, jonka tarkoitus oli oikeasti voittaa vaalit. Naisdemari Tarja Halosen oli monelle oikeistosedälle varmasti hyvin traumaattinen. Oikeistosetien katkeran kitkeriä kommentteja Halosesta on niin mainio kuulla. Selvästi arka paikka heille. Halonen ei toki hänkään mikään työläisten ystävä oikeasti ollut, mutta hänellä oli arvot selkeämmin kohdillaan. Niin kohdillaan, että eräs yliluutnantti haukkui häntä kommunistiksi.

Nyt vaaleissa oli kaikenmaailman haataisia ja liberaaleja kyllösiä. Sanottakoon tässä, että äänestin kakkosta. En siksi, että Kyllönen olisi ollut hyvä ehdokas, en edes solidaarisuudestani ”toveripuolueelle”. Äänestin vasemmistolaisinta/vähiten huonoa vaihtoehtoa naiivisti uskoen yhtenäisen vasemmisto-opposition mahdollisuuksiin. Se oli ilmeisesti virhe, mutta ääni se on tyhjäkin ääni, johon Kyllöselle annettua ääntä nyt vertaan – etenkin nyt, kun ideaali yhtenäisestä vasemmistosta näyttää ajautuvan yhä kauemmas oikeiston porskuttaessa entistä vahvempana.

Äänestin Merja Kyllöstä siinä hengessä ja uskossa, että yhtenäinen vasemmisto-oppositio vielä syntyisi. Siitäkin huolimatta, että Kyllönen vaikutti olevan äärimmäisen hyvää pataa hallituksen kanssa ennen Vasemmistoliiton menoa oppositioon vuonna 2014. Vuonna 2014, jolloin entinen liikenneministeri luki liikuttuneena erorunoaan. Unelma yhtenäisestä vasemmistosta vaikuttaa kuitenkin yhä saavuttamattomissa olevalta toiveunelta, joka tuskin tulee toteutumaan. Olisi ollut niin monia paikkoja esimerkiksi antirasismin saralla. Sääli. Vasemmistoa nimittäin kipeästi kaivattaisiin nyt kovan oikeiston aikakaudella, kun erimielisyyteen ja erilaisuuteen suhtaudutaan nykyisin melkeinpä vihamielisesti. Nyt on väärä hetki vasemmiston riidellä. Muualla Euroopassa on sentään yritetty aidosti murtaa oikeistohegemoniaa. Suomessa puoluepoliittisesti sitoutumaton Joukkovoima-järjestö on järkännyt näyttäviä lakkoja ja mielenilmauksia ja käynyt kovaa kampanjaa oikeiston tyranniaa vastaan. Silti tulevassa mielenilmauksessakin on riskinä, että tietyt poliittiset tahot saapuvat paikalle keräämään poliittisia irtopisteitä omalle väelleen. Toivottavasti tälle pannaan stoppi ennen kuin siipeilijät saavat liikaa huomiota. Suhtaudun vastaaviin järjestöihin varovaisen toiveikkaasti.

Takaisin henkihieverissä olevan vasemmiston tilaan. Vasemmiston keskinäinen nokittelu, riitely ja marginalisaatio tulevat mitä todennäköisimmin jatkumaan. Kukin tekee hommia tiukasti ja mustasukkaisesti omissa ympyröissään. Esimerkiksi skpläiset tai muut kommunistit kuittailevat vasemmistoliittolaisille liberaaliudesta, vasemmistoliittolaiset opportunistisina Tony Blairin New Labourin hengessä kuittailevat SKP:n kannatusluvuista. Se on selvää, ettei SKP:n eikä minkään muunkaan radikaalin vasemmistolaisen tahon kannata enää kerjäillä yhteistyötä Vasemmistoliitolta, vaalipuolueaktiiveilta, tai ylipäänsä miltään sellaiselta itseään vasemmistolaisena pitävältä taholta jossa ollaan huolissaan vain omista äänistä. Tämä tuli ilmi, kun Paavo Arhinmäki jäi pois SKDL:n 70-vuotisjuhlista. Vasemmistoliitto vaalipuolueena alkaa olla monella tapaa yhdentekevä, muita suuria puolueita muistuttava liberaalipuolue. Siihen suuntaan ei mielestäni kannata esittää edes kritiikkiä. Ei kuitenkaan menisi perille. Meikäläinen lupaa vastedes pidättäytyä kaikenlaisesta kritiikistä (paitsi sitten jos ja kun ovat hallituksessa leikkauspolitiikkaa tekemässä, pahimpia hullutuksia hiukan jarrutellen). Muutamia hyviä tyyppejä toki on. Nuorempien välillä voi olla vielä enemmän keskinäisiä yhteyksiä. Muutamilla hyvillä tyypeillä ja jonkinlaisilla siteillä ei yhtenäistä vastavirtaan menevää oppositiota kuitenkaan rakenneta. Keskittykööt vaalipuolueaktiivit ja muut opportunistit leikkimään keskenään edistystä ja hiomaan hallituskelpoisuuttaan sekä ”levittämään vasemmistolaisia arvojaan” liberaalisti, Sippo Kähmin sanoin. Tehdään me muut mitä voidaan ja toivotaan, ettei päädytä keskitysleireille laulamaan internationaalia.

Imagen relacionada

Vasemmiston ja samalla myös ihmisoikeuksien ja ihmisyyden hautausmaa oikeistolaisessa dystopiassa?

SKP joutaisi myös siivoamaan omat luurankonsa ja hämähäkin seittinsä. Potentiaalia puolueella on, vaikka sekin on joutunut varsinaiseen kurimukseen. Ollaan oltu ikään kuin pysähtyneisyyden tilassa. Suurimman ongelman muodostavat nähdäkseni puolueen vanhoilliset väyrysläiset. Heidän panostaan mitenkään väheksymättä (useat heistä ovat ajaneet esimerkiksi duunarin ja ympäristön asiaa kovaäänisesti, konkreettisin teoin), on todettava, että useat heistä tuntuvat elävän ensimmäisen kylmän sodan aikaa ja rasistien ääniä muiden muassa kalastellut pikku kekkoslaisena itsensä näkevä Paavo Väyrynen ilmeisesti edustaa heille tätä aikaa. Entinen presidenttiehdokas ja eduskuntaan pyrkivä Väyrynen on  puhunut paljon esimerkiksi Natoa vastaan ja on suhtautunut hyvin kriittisesti Euroopan unioniin (vaikka ilmeisesti itse kannatti muun muassa Lissabonin sopimusta ja ajoi Suomea silloiseen EY:hyn). Tämän lisäksi diplomaattinen suhtautuminen Venäjään on saanut kannatusta SKP:n väyrysläisten keskuudessa. Venäjään (nykyisin kapitalistinen ja fasismiakin lähentelevä), josta ei saisi sanoa oikein mitään kriittistä. Vain läntinen ilmansuunta on paha ja imperialistinen, Putinin Venäjä tuo vakauden ja pelastuksen yhdessä Kiinan kanssa.

Toisin sanoen väyrysläisille tuntuvat riittävän kritiikki Natoa ja EU:ta kohtaan ja Venäjän suhteiden tärkeyden korostaminen. Työväenliikkeelle perinteinen antirasismi ei sen sijaan tunnu olevan kovin tärkeää väyrysläisten keskuudessa. Muistan hämärästi ”luostarikommunisteihin” kuulumattoman toveri Heikki Typön todenneen kirjoituksissaan jotain sen suuntaista, että rasismi, fasismi ja natsismi ovat eliitin puuhastelua. Työläinen ei voi olla rasisti. Työläinen vain on ja kärsii esimerkiksi maahanmuuton seurauksista (luonnollisesti varmaan myös eliitin bilderbergiläinen Soros-projekti?). The Guardianissa oli artikkeli, jossa kerrottiin monien entisten marxistien ja muiden vasemmistolaisten menneen äärioikealle uskoen heidän vasemmistolta varastamaansa retoriikkaa. Tämän näkemyksen mukaan  rasisminvastainen taistelu ei ole niin tärkeää. Tämän näkemyksen mukaan työväenliikkeen ei pidemmällä aika välillä ilmeisesti tarvitse olla korostetun antirasistinen. Näkemyksen taustalla on mitä todennäköisimmin myös turhautuminen siihen, kuinka valtavirtavasemmisto on tupannut ajamaan ”liberaaleja arvoja” (esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa). Ymmärrän toisaalta sen, että joskus koetaan, että perustyöläiset unohdetaan eikä esimerkiksi Vasemmistoliitto ole uskaltanut mennä oikeiston kritiikissään vielä pidemmälle, sortavien rakenteiden vastustamiseen asti. Joillekin edistyksellisille liberaaleille saattaa riittää esimerkiksi pössyttelyn laillistaminen.

smoke and let smoke

2000-luvun liberaali

Lukiessani kuitenkin eräiden kommunistien kirjoituksia, tajusin syvemmin kuinka oikeistohegemonian murtamisen takia myös ne ”liberaaleina” pidetyt arvot ovat hyvin tärkeitä eivätkä suinkaan vastakkain rakenteiden kritiikin kanssa. On myös otettava huomioon, että liberaaleina pidetyt arvot eivät ole mitään länsimaista hapatusta (kuten esimerkiksi Venäjällä ajatellaan). Niiden eteen on käyty kamppailuja verissä päin sortavia rakenteita uhmaten, vaikka monet länsimaat tuppaavat nykyisin esittämään kyseiset arvot erottamattomana osana länsimaisuutta. Kaikkea edistyksellistä on ajettava (pössyttelyn vapauttaminen ei kenties ole niin akuuttia, imperialististen huumesotien lopettaminen sen sijaan on). Rakenteiden kritiikkiä ei tule jättää puolitiehen. On käytävä monen rintaman sotaa. Mikäli tästä ollaan eri mieltä, liikutaan hyvin hämärillä vesillä.

Suomen kommunistinen puolue onkin valintojen edessä. Se voi vielä valita toistaako se virheensä antaen hyvien jäsenten mennä ja aikooko se osin samoille vesille antimilitarismia ja EU-vastaisuutta puhkuvien muukalaisvastaisten tahojen kanssa. SKP:ltä tuli kannanotto presidentinvaalien aikaan, jossa asetuttiin rasismia vastaan. Tulevaisuudessa tästä on pidettävä enemmän ääntä ja siitä, että puolue on valmis lopullisesti astumaan nykyaikaan tekemällä selvän pesäeron menneeseen ja tarvittaessa tekemään ”puhdistuksia”, mikäli halutaan olla osa kansainvälistä työväenliikettä, paikallisuutta unohtamatta.

Peittelemätön, riittävän radikaali, kansainvälinen, paikallisuutta unohtamaton vasemmistolaisuus on ehdottomasti tärkeää, nyt kun eduskunnassakaan ei ole vasemmistopuolueita ja eduskunnan ulkopuolella ollaan aika marginaalissa. Nyt on oltava häpeämättömän vasemmalla, kun muut eivät siihen kykene. On puhuttava ilman häpeää, että elämme luokkayhteiskunnassa, jossa rikas eliitti käy taukoamatonta hyökkäyssotaa pienituloista enemmistöä vastaan. Aitous ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä opportunismin puute herättää vielä paljon todellista kannatusta, toivottavasti silloin ei vaan ole jo liian myöhäistä. Tällä hetkellä fiilikset ovat kyllä hyvin ristiriitaiset. Toisaalta varovaisen toiveikkaat tuntien päästä alkavaan mielenilmaukseen osallistuessa (jossa toki puolueet pysyttelevät tiukasti omissa porukoissaan, pääasiassa irtopisteitä keräten), toisaalta melkoisen lannistuneet. Joskus tosiasioiden tunnustaminen sattuu helvetisti, mutta lopullinen taistelutahto säilyköön nyt vielä niin kauan, kuin henki pihisee. Katsotaan mihin taistelussa päädytään.

Suomi 100 (osa 2), sisällissota 100

Suomen sisällissodasta tulee kuluneeksi vuosisata. Sisällissodassa olivat vastakkain Suomen senaatti (hallitus) ja sitä vastaan kapinoinut Suomen kansanvaltuuskunta (tuttavallisemmin siis: valkoiset vastaan punaiset tai lahtarit vastaan punikit). Keskustelu sata vuotta sitten käydystä sisällissodasta on päässyt täyteen vauhtiin vuoden alkajaisiksi, ainakin joidenkin toiveissa. Esimerkiksi Ylen Kioski on tehnyt hyvän keskustelunavauksen aiheesta parodian merkeissä. Ilmassa on jonkin verran haaveita siitä että sisällissodan kipeistä kuukausista ja sen jälkeisestä kipeästä ajasta alettaisi nyt puhua. Vähintään yhtä moni taho haluaisi lakaista asiat maton alle sillä perusteella, että ”menneet ovat menneitä”. Todetaan mielikuvituksettomasti, että ”kaikki tekivät virheitä”, ”molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”, ”anteeksi on annettava”. Tolkun ihmisten äärineutraaliudesta siirrytään helposti oikeammalle toteamalla, että sodassa kyllä tehtiin julmuuksia, mutta jos punaiset olisivat voittaneet…

oikeisto

Jossitteluargumentit on kivoja. ”Jos, jos ja jos”, Sipilää lainatakseni. Historian ”mitä jos”-teoriat ovat mielenkiintoisia pohdinnan aiheita, mutta nyt pitäisi puhua ihan tosiasioista. Mitä oikeasti tapahtui? Jos jossittelun tielle kuitenkin halutaan lähteä, voidaan samalla logiikalla sanoa, että jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan, olisi Saksan vaikutusvalta lisääntynyt Suomessa merkittävästi. Oikeisto myös mielellään sivuuttaa sen tosiasian, että kokoomuslaiset olivat tosissaan hankkimassa Suomeen saksalaista kuningasta. Saksan Baltian herttuakunta antanee jonkinlaisen käsityksen siitä millainen kohtalo olisi Suomeakin todennäköisesti odottanut ihailtujen saksalaisten alaisuudessa. Spekuloiden voidaan kysyä onko sittenkin niin, että oikeisto ei ole kiinnostunut siitä oltaisiko itsenäisyys menetetty vaan siitä, että oltaisiko kuuluttu ”väärään” tai ”oikeaan” valtakuntaan? Saksa parempi, kuin ”itäinen barbaria” vai? Haiskahtaa pahasti antislavismilta. Kyseessä voi olla myös toki hieman tuoreempi, kaksinaismoralistinen antikommunismi. Senkin taloutenne päin persettä hoitaneet kommunistit!!!!! Jo Augusto Pinochet sen tiesi, että…

pinochet meemi

Human rights? The hell with it!

 

Niin, olisi kiva varmaan antaa anteeksi. Yhtä kivaa olisi kuulla anteeksipyyntö hallitukselta. Taitaa vaan olla niin, että Kiribatin valtio ja Florida ehtivät olla hyvän aikaa veden alla ennen kuin oikeisto myöntää valkoisten syyllistyneen käsittämättömiin julmuuksiin. Punaisten julmuuksista ja raakalaismaisuuksista meteliä pitäville tiedoksi: punaisessa terrorissa kuoli noin 1600 ihmistä. Terrori perustui usein henkilökohtaiseen kaunaan eikä niillä usein ollut johdon hyväksyntää. Valkoisessa terrorissa kuoli sodan aikana noin 10 000. Teloituksilla oli todennäköisesti Mannerheimin hyväksyntä. Teurastaminen oli konemaista ja sillä pyrittiin saamaan ryysyläiset ymmärtämään ettei ”parempiaan” vastaan kannata nousta kapinaan. Tämän saivat kirjaimellisesti tuntea nahoissaan myös ”punaiset naarassudet”. Punaorvot oppivat tuntemaan paikkansa sodan jälkeen.

Ehkä tässä halutaankin viestittää, että hävinneen osapuolen on oltava asiassa aloitteellinen, kun toinen osapuoli ei juuri haluaisi muistella koko asiaa. Historia on tunnetusti voittajien kirjoittama ja muiden on vain mentävä tämän näkökulman mukana sen enempää asiaa pohtimatta. Suhtaudun hyvin epäillen pääministeri Juha Sipilän hallituksen suunnitelmiin sisällissodan muistovuodesta. Odotettavissa on parhaimmillaan mitäänsanomattomia korulauseita. Pahimmillaan syyllistetään vähintään epäsuorasti hävinnyttä osapuolta, joka sattui olemaan ”väärällä puolella”. Kuten eräs armenialaisten kansanmurhaa vähätellyt turkkilainen taannoin totesi kylmään tyyliin: kapinoinnissa on riskinsä. Se on kuin uhkapeliä, jossa toiset häviävät ja toiset voittavat. Sillä kertaa armenialaiset sattuivat häviämään ja kantoivat seuraukset. Puolustusministeri Jussi Niinistön mielestä sisällissodasta on hyväksyttyä käyttää nimitystä ”vapaussota”. Mitä muuta voi toisaalta odottaa valkoista Suomea edustavalta Lapuan liikkeen ihailijalta, joka on juhlinut Tammisunnuntaita? Virallisten tahojen tarjoamat vaihtoehdot ovat aika vähissä. Joko unohdetaan koko asia tai odotetaan, että hävinnyt osapuoli pyytää anteeksi myöntyen siihen näkemykseen, että vain hävinnyt osapuoli oli syyllinen.

oikeistonkäsitysanteeksiannosta

Oikeiston mustavalkoinen käsitys anteeksiannosta

Ei ole mitenkään tavatonta, että sisällissotaa vähätellään. Jotkut oikeistolaiset tahot eivät edes haluaisi puhua sisällissodasta, koska kahnauksiin sekaantui ulkovaltoja. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kapinaan nousseita punaisia on verrattu jopa ISIS-sotureihin. Hmmmm, *raapii päätä hyvin hämmentyneenä -hymiö tähän*. Avataanpa hieman näitä hämmentäviä argumentteja. Eli sisällissotaa ei saa kutsua sisällissodaksi, koska mukana oli ulkovaltoja ajamassa omia etujaan? Ei siitäkään huolimatta, että Suomi-nimisellä alueella yhteenotot käytiin pääasiassa suomalaisten välillä. Venäläiset aseistivat punaisia ja saksalaiset tukivat valkoisia nousemalla maihin esimerkiksi Hangossa ja valtaamalla Helsingin, totta. Sisällissotiin on kuitenkin hyvin usein sekaantunut ulkovaltoja eikä sitä varmaankaan olla nähty esteenä sisällissota-termin käytölle. Vai eikö Espanjan sisällissota sitten ollutkaan sisällissotaa, koska italialaiset fasistit ja saksalaiset natsit kävivät siellä kokeilemassa uusia lelujaan tulevia seikkailuja varten? Vai onko sittenkin niin, että oikeiston parissa ajatellaan, että kapinaan ryhtyneet olivat niin lähellä venäläisiä, että he olivat oikeastaan ”ryssiä”. Persutkin ovat sitä mieltä, että he ovat niitä todellisia suomalaisia, joita punavihreät ja muut ei-suomalaiset vainoavat. Jos et ole meidän puolellamme, et ole myöskään suomalainen!

Vertaukset terroristijärjestö Isisiin ovat myös hyvin kaukaa haettuja. Luin Kansan uutisista taannoin artikkelin, jossa eräs tutkija totesi, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten olisi hyvä olla perillä Suomen sisällissodasta. Tutkija selventäisi sisällissodan tapahtumia vertaamalla punaisia Isisiin. Yritys selittää sisällissotaa tässä yhteydessä, tällä esimerkillä on sympaattinen, mutta kömpelö. Tällä esimerkillä tuettaisiin sitä voittajien näkökulmaa, jonka mukaan punaiset nousivat laillisesti valittua, demokraattista hallintoa vastaan ollen siten, George W. Bushin sanoin, ”laittomia taistelijoita”. Osuvampaa olisi verrata Isisiä uusnatsistiseen pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen, joka suhtautuu erilaisiin ja erimielisiin yhtä vihamielisesti, kuin ISIS. Kuten tunnettua Punainen terrori oli luonteeltaan kesympää valkoiseen terroriin verrattuna – punaisten väkivaltaisuuksia puolustelematta.

Sitten on tietenkin näitä, joiden mielestä vasemmistolaiset, hävinneet osapuolet ovat ihan aikuisten oikeasti terroristeja. Muistuipa taas mieleen Kolumbian vuoden 2014 presidentinvaalit. Vaaleissa olivat vastakkain, nykyisin varsin epäsuosittu, istuva presidentti Juan Manuel Santos ja entisen presidentin, äärikonservatiivisen Álvaro Uriben suosikki Óscar Iván Zuluaga. Istuva presidentti uskoi rauhanneuvottelujen voimaan vasemmistolaisen sissijärjestö Farcin kanssa, jota vastaan hallitus oli käynyt sotaa yli puoli vuosisataa. Uriben suosikki Zuluaga kannatti perinteisen kovaa linjaa sissejä vastaan ja olisi puhunut mieluummin ”terrorisminvastaisesta operaatiosta”, kuin sisällissodasta. Istuva presidentti voitti vaalit ja sisällissota (jota käytiin suurimmaksi osin hallituksen joukkojen ja Farc-sissien välillä) päättyi ainakin virallisesti ja Farcista tuli poliittinen puolue.

Zuluagan näkemys Farcista ”terroristisena” järjestönä on tyypillisen autoritäärinen mielipide, jolla leimataan vastapuoli terroristeiksi, jotka eivät siten olisi oikeutettuja inhimilliseen kohteluun. Kun sille tielle on lähdetty, onkin helppo leimata kaikki erimieliset ja toisinajattelijat terroristeiksi tai terroristien kavereiksi. Näin toimitaan Erdoğanin Turkissa. Siten toimittiin esimerkiksi Argentiinassa sotilasjuntan aikaan. Terroristiksi leimaaminen on vanha ja edelleen toimiva ase, jolla vastapuoli riisutaan paitsi aseista myös ihmisyydestä. Näin myös monet voittajien leiriin Suomessa kuuluvat mielellään asian näkisivät. Heidän mielestään hävinneen osapuolen edustajat joutuisivat vaan alistumaan väistämättömään paikkansa tietäen, parempiaan palvellen. Johtopäätös? Ei tule alistua voittajien näkemyksiin, ne kuluneet korulauseet, jotka kehottavat unohtamaan menneet tai vähintään epäsuorasti moralisoivat kapinallisten kumouksellista toimintaa. Siten ainoastaan varmistetaan menneiden virheiden toistaminen ja avataan tie diktatuurisille tahoille, joiden sormet jo syyhyävät nitistämään erimieliset terroristeina. ”Rajalinjat” ja ”poterot” ovat tässä tapauksessa hyvin tarpeellisia. Kunnes menneisyys on kunnolla perattu ja Suomi on valmis todelliseen sovintoon.

 

 

Suomi 100 (kansallismielisyydestä ja kansainvälisyydestä)

Palasin Suomeen reilu kuukausi sitten, hieman ennen itsenäisyyspäivää ja maan satavuotisjuhlia – joista kuulemma oli puhuttu ja hashtagailtu enemmän, kuin tarpeeksi. Palaaminen Suomeen oli itselleni eräällä tapaa yllätys. Tarkoitukseni oli jäädä ulkomaille vielä ”ainakin joksi aikaa” ja toivoin, että pääsisin Suomessa käymään silloin, kun sisällissodasta tulisi kuluneeksi sata vuotta. Joskus suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. ”Nyt kävi näin”. Palasinkin Suomeen aikana, jolloin valtiovalta valmistautui kahteen merkkitapahtumaan. Palaaminen oli hieman hämmentävää.

Lyhyet kaksi vuotta olivat saaneet aikaan sen, että ensimmäisinä päivinä tunsin itseni, jos en nyt ulkomaalaiseksi, niin ainakin ulkopuoliseksi. Asiaa lievitti osallistuminen esimerkiksi rasisminvastaiseen mielenosoitukseen pahamaineisten alpakkistien kera, mikä auttoi sopeutumaan jälleen ”uuteen” ympäristöön. En ole koskaan toisaalta tuntenut syvää kaihoa, ikävää Suomeen (perhettä, saunakulttuuria, luontoa ja joitakin muita yksityiskohtia lukuun ottamatta) ollessani pitkäänkin poissa. Johtuneeko eräänlaisesta juurettomuudesta, jota karjalaistaustaisuudeksikin voisi haukkua? Missä on koti? Onko maailma kotini? Luonko itse itselleni kotoisat olosuhteet olinpaikasta riippumatta? Tällainen riippumattomuus olinpaikasta on parhaimmillaan sitä, että kokee maailman kodikseen ja ajoittain epämääräistä juurettomuutta, jolloin ei tiedä onko sitä itse oikein mistään kotoisin. Tiettyihin paikkoihin sitä toki tottuu, jopa kiintyy. Voin sanoa kaipaavani paikkoja ja ihmisiä esimerkiksi Kolumbiasta Suomessa asuessani ja päinvastoin. Joitakin tosiasioita ei silti voi kiistää. Olen Suomessa syntynyt ja varttunut ja tämä tosiasia väkisinkin vaikuttaa. Se esiintyy ulkomailla vähintään tietynlaisina ”suomalaisina piirteinä” (ovatko ajoittainen ujous tai small talkiin tottumattomuus sitten juuri suomalaisia ominaisuuksia, tiedä häntä). Olen suomalaisen kulttuurin tuotos.

Sen sanon, että olen monesta suomalaisista tai pohjoismaisista asioista ylpeä. Kuten esimerkiksi koulutusjärjestelmästä , joka valitettavasti moniin Amerikkojen valtioihin verrattuna, muiden muassa, on tasa-arvoisempaa ja parempaa. Näitä asioita onkin syytä puolustaa viimeiseen asti ja ylpeästi ”markkinoida” niitä muillekin sortumatta pätemiseen tai liialliseen neuvomiseen. Olisi se vaan hienoa nähdä että vaikkapa Kolumbiassa köyhänkin lapsella olisi automaattinen oikeus saada laadukasta koulutusta (Gustavo Petro Kolumbian presidentiksi!). Miksi ”maailmaa nähdyn ajan” jälkeen tulisi aina vaan tympeästi tyytyä siihen kuluneeseen näkemykseen, jolla pönkitetään kansallista narsismia sanoen: ”meillä asiat sentään hoidetaan hyvin muihin, toimimattomimpiin alueisiin verrattuna. Kaipasin suomalaista järjestelmällisyyttä!”? Kehitys vaan on nyt tuntunut menevän siihen suuntaan, että niitä pohjoismaisia vasemmiston rakentamia malleja, joita on maailmalla ihailtu, tuhotaan päättäväisellä innolla. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että oikeiston tie on kehitysmaan tie. Usein puoluerajoista riippumatta on hallituksissa enemmän tai vähemmän kannatettu kovaa oikeistolaista talouspolitiikkaa. Erityisesti keskustaoikeisto tuntuu haaveilevan monien Amerikkojen maiden mallista, jossa ihmiset ovat nälkäkuoleman uhalla pakotettuja yritteliäiksi ja laadukkaan koulutuksen saaminen on isin lompakosta kiinni.

Sata vuotta on pienelle valtiolle kiitettävä ikä ottaen huomioon maailmanpoliittiset myllerrykset, joiden lopputuloksena useat maat raunioituivat ja menettivät vapautensa vuosikymmeniksi (suomettuneisuudesta ja vapaudesta voidaan toki kiistellä loputtomiin). On olemassa käsityksiä, että kansat ja valtiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”. Tämä pitää monelta osin paikkansa. Ei satoja vuosia sitten ollut Suomi-nimistä tai Venäjä-nimistä valtiota. Suomea ja venäjää on kuitenkin puhuttu vuosisatoja. Onko kielestä sitten vahvaksi identiteetin rakentajaksi? Väitän, että kieli vaikuttaa hyvin vahvasti minä-kuvaan. Toisaalta nykyisin viljelemme paljon anglismeja (ehkä joskus vielä myös hispanismeja tai jopa mandariinismeja), big time, koska usalainen kulttuuri on niin cool – Donald Trumpista huolimatta. Kieli luonnollisesti muuttuu ja kieliä kuolee. Englannin kielikin voi tulevaisuudessa kokea latinan kohtalon. On myös sanottu, että suurimmat kielet korvaavat pienemmät tai että kielet saattavat kadota teknologian myötä kaukaisessa tulevaisuudessa. On jopa haaveiltu telepatian mahdollisuudesta.

Tulevaisuus on väistämätön, mutta on tärkeää elää nykyajassakin. Tässä hetkessä ja lähitulevaisuudessa Suomessa asuvilla on oltava oikeus kutsua itseään suomalaisiksi, siinä missä venäläiset pitävät itseään venäläisinä, kuubalaiset kuubalaisina (jne), keinotekoisuudesta huolimatta. Itsetarkoituksellinen nationalismin vastustus pakotetun ”internationalismin” hengessä ei ole koskaan toiminut. Pakotettu internationalismi (monessa suhteessa ehkä isovenäläisyys) ei Neuvostoliitossa toiminut ja tuskin se muuallakaan toimisi. Uskon, ettei suunniteltu EU:n liittovaltio myöskään tulisi olemaan kestävällä pohjalla. Sen osoittaa taantumuksellisen äärioikeiston nousu. Heikki Patomäen kirjoitukset maailmanparlamenttiin liityen tuskin tulevat olemaan todellisuutta lähitulevaisuutta – ainakaan demokratiassa. Asenteet muuttuvat hitaasti ja vielä hitaammin pakottamalla. Serbien tai kroaattien paikoittain äärimmäinen kansallismielisyys (muiden taantumuksellisten aatteiden muassa) ei hävinnyt minnekään Jugoslaviasta huolimatta.

Kansainvälisyys tulee kuitenkin olemaan tulevaisuutta. Sitä ei muuteta muuksi muulla, kuin kattavalla ydintuholla. Kannattavampi lähestymistapa kohti kansainvälisyyttä olisi mielestäni asteittaisuus. Ahdasmielinen valkoisuutta suosiva kansallismielisyys sietäisi lopullisesti saada monipuolisemman kansallismielisyyden rinnalleen. Suomalaisia eivät ole vain esimerkiksi Hämeen, Keski-Suomen tai Pohjois-Karjalan alueilla asuvat murteella puhuvat ”suomalaisen näköiset” asukkaat. Myös suomenruotsalaiset on katsottava suomalaisiksi (vaikka he ilmeisesti taitavat pitää itseään ennemmin suomenmaalaisina), kuten myös saamelaiset. Kauempaa tulleita ei myöskään tule unohtaa. Tämä siitä huolimatta, ettei suomi ole heidän pää-äidinkielensä. Esimerkiksi saamelaisille on myös heidän halutessaan annettava mahdollisuus itsenäisyyteen. Luulisi patamustan äärinationalistinkin sisimmässään ymmärtävän, etteivät rajat ole koskaan muuttumattomia. Nykyisinkin keskustaoikeisto muuttaa rajoja omalla tyylillään tyhjentämällä maaseudut asukkaista sillä periaatteella, että koko maata ei ”edistyksen” nimessä voi pitää asuttuna.

Kansat voivat olla kuviteltuja yhteisöjä, mutta annetaan ihmisten leikkiä. Kansainvälisyys ja monikultturismi on kannatettavaa, muttei koskaan täysin pakotettuna eikä kiihdytetyllä nopeudella. Tosiasia on, että vastustusta tulee aina taantumuksellisilta muukalaisvihamielisiltä tahoilta joka tapauksessa. Uskallan kuitenkin väittää, että mikäli ihmisten annettaisiin leikkiä sitä mitä haluavat (pois luettuna ulossulkeva hurraapatriotismi, linnoituksia rakentava euronationalismi tms., jota esimerkiksi perussuomalaiset edustavat) muuttaen samalla ympäristöä kansainvälisemmäksi, äärioikeiston kannatus olisi maltillisempaa. Ongelmana on tietenkin tekopyhien markkinaliberaalien toteuttamat näköalattomuutta aiheuttavat leikkaukset, jotka kyllä vievät yhtenäisyyttäkin kauas pois. Satavuotisjuhlat olivat tekemällä tehtyjä eikä missään nimessä koko kansan juhla. Toivotaan, että Suomen täytettyä pyöreitä aletaan miettiä asioita oikeasti. Nyt viimeistään on ollut pakko puhua muustakin, kuin toisen maailmansodan ajan torjuntavoitoista. On puhuttava jopa siitä vuodesta 1917, jolloin Suomi oikeasti itsenäistyi. Seuraava tulikoe on 100 vuotta täyttävä sisällissota, josta tuskin voidaan keskustella kiihkottomasti. Vääryyksistä ei olla tehty tiliä vieläkään ja puolustusministerinä istuu Tammisunnuntaita juhlinut henkilö, joka puhuu ”vapaussodasta”. Toivoa kuitenkin voinee pitää yllä ja uskoa siihen, että monipuolinen keskustelu on tulossa Suomeen.

Loppuun noin kuukauden salaliittoteoria. On muuten nuo Kinderin maitosuklaamainokset kamalaa monikultturismipropagandaa. Kui nyt silleen voi maitoa ja suklaata sotkea keskenään??? Siionistisoroslaisfeministimuslimistalinistivegetaristikapitalistit asialla taas!

Suuri vapauspeli – no pasarán?

Espanjan kapinoiva maakunta on julistautunut itsenäiseksi. Kuinka ne uskalsivat? Espanja ja EU ovat yhtenäisiä, nationalismi on kuollut ja kuopattu! Mähän en Katalonian itsenäisyyttä koskaan tule tunnustamaan, koska Kärnän pelle ja äärioikeisto… On parempi olla yhdessä haasteellisinakin aikoina, kuin riidellä. Neuvotelkaa itsellenne mieluummin laajempi autonomia. Älkää lähtekö ihanan charmantista Espanjasta, Espanja ilman Barcelonaa ei ole Espanja. FC Barcelona, eikö kukaan ajattele FC Barcelonaa?! Miettikää nyt Piquea ja Shakiraa, kuinka onnellisia he ovatkaan espanjalaisessa Barcelonassa! No, ehkäpä Shakira Isabel Mebarak Ripoll vielä vie Piquen jonain päivänä mukanaan Barranquillaan, jottei Pique enää haluaisi palata Barcelonaan.

Separatismi on jälleen nousussa, kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina, kun imperialistiset valtakunnat romahtivat ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena. Ne röyhkeät separatistit, yhtenäisyyden vallitsevan, luutuneen vallitsevan asiaintilan hajottajat ja horjuttajat! Pienemmät valtiot, kuten Suomi (jo hyvissä ajoin vuonna 1917) kehtasivat käyttää haasteellista tilannetta opportunisesti hyväkseen. Mitä sitten, jos suomalainen porvaristo hieman itsenäisyyttä aiemmin vastustikin… Mentäessä vielä kauemmaksi, esimerkiksi Espanjan entisiin siirtokuntiin, muuttuu meno vielä röyhkeämmäksi. Kuinka ne mirandat, bolívarit, santanderit, salavarrietat ynnä muut kehtasivat nousta laillista esivaltaansa vastaan? Silloisen lain tulkinnan mukaan maat kuuluivat Espanjan kruunulle. Maat, joilta kapinalliset separatistit onnistuivat espanjalaiset lopulta häätämään. Ajatelkaa nyt, kuinka paljon parempi Suomen olisi olla osana äiti-Venäjää ja sen rikasta kulttuuria? Voi suomalaiset separatistit mitä menitte tekemään! Rasistitkin Rakentavaa kritiikkiä kehitysmaiden suuntaan harjoittavat tahotkin sen tietävät, että kyllä Afrikalla menisi paljon paremmin valkoisessa komennossa. Puerto Rico ja Katalonia, älkää siis haaveilko itsenäisyydestä. Sorrutte kiellettyyn kansallismielisyyteen (=rasismiin) ja separatismiin, (johon kenenkään ei koskaan ikinä olisi tullut sortua), taloutenne menee päin helvettiä, tai sössitte asianne jollakin muulla tavalla. Onnea joka tapauksessa kansojen monimuotoisuudelle ja itsemääräämisoikeudelle!

Resultado de imagen para bandera de catalonia

Katalonian itsenäistymistä vastustetaan sillä, että katalaanit kohdistavat muukalaisvastaisuuttaan espanjalaisiin ja muihin ja ovat nihkeitä turisteja kohtaan. Mielestäni pelko rasismista on hieman omituinen argumentti vastustaa Katalonian itsenäisyyttä. Varmasti katalaanit suhtautuvat yhtä nihkeästi espanjalaisiin/kastilialaisiin, kuin skotlantilaiset tai irlantilaiset englantilaisiin. Pikkuvelisyndrooma vauraudesta huolimatta tulee painamaan katalaaneja vastaisuudessakin siinä missä suomalaisiakin (jotka ovat ylpeitä Ruotsin kolonialismin ajasta ja vähemmän ylpeitä itäisen Venäjän vallan ajasta). Pikkuvelisyndroomasta (ja myös nihkeydestä turismin lieveilmiöihin) kärsitään aika monessa maailman maassa, uskallan sanoa.

Usein separatismin kannattajilta kuulee katkeria kommentteja siitä kuinka he elättävät köyhempiä alueita. Näitä kuulee niin skotlantilaisilta, katalaaneilta kuin vaikkapa äärioikeistolaisuutta lähentelevän Pohjoisen liiton tyypeiltä. Separatistien elitistisyydeltä ja ahneudelta kuulostava asennoituminen on yksi syy siihen, että katalaanien separatismiin suhtaudutaan nihkeästi. Sama toimii myös toisin päin. Yhdysvalloissa Puerto Ricoa ja Suomessa Lappia pidetään taloudellisina rasitteina. Oi pyhä talous, ilman sinua monet edistykselliset asiat olisivat jääneet ja jäisivät tapahtumatta tai ainakin merkittävästi viivästyisivät. Riskinä toki on, että veroparatiisipolitiikka ja taantumuksellinen oikeistolaisuus valtaavat alaa tulevilla itsenäisillä alueilla. Separatismi voi kuitenkin toimia mallina useille alkuperäiskansoille ympäri maailman. Mallina siitä, ettei ihan kaikkea tule antaa pois ja muistutuksena siitä, että riistopolitiikkaa tai hyväksikäyttöä harjoittava keskushallitus ei ole jumalan asemassa.

Kansalliskiihkon nousua pelätään niin ikään. Euroopassa ja lännessä eletään aikoja, jolloin sulkeutuminen ja muukalaisvastaisuus nähdään hyväksi havaittuina keinoina ja yleisesti hyväksyttyinä tuntemuksina. Kansantaloudella menee heikosti (joka tarjoaa mainion tekosyyn hyvinvointivaltion lopulliseen nitistämiseen), pelottavat muutokset uhkaavat ja ulkomaailma näyttäytyy uhkaavana tummine pakolaisvirtoineen. Ennen oli kaikki paremmin, vaikka silloin ennen olikin kaikki huonosti ja haikailtiin aikoihin parempiin. Katalonian itsenäisyyshaikailuihin liittyy aivan varmasti antiespanjalaisia asenteita siinä missä Suomessa viljeltiin ja on viljelty antivenäläisiä asenteita. Suomessa on niin sanottu antirasistinen siipi, joka vastustaa rajakkivajakkien rasismia, mutta suhtautuu itse nuivasti Venäjään ja itäisyyteen ylipäänsä. Nämä ja monet muut tahot viljelevät antivenäläisiä asenteita hienovaraisemmassa muodossa, muttei kukaan (ääriputinistifasisteja kenties lukuun ottamatta) silti ole Suomen itsenäisyyttä asettamassa kyseenalaiseksi. Äärioikeistolaiset ihmiset tuppaavat kannattamaan Katalonian itsenäisyyttä. Jos pelkää joutumista äärioikeistolaisten ja tylsien libertaarien kanssa samaan leiriin kannattaessaan Katalonian itsenäisyyttä, kuka estää muodostamasta laajaa vasemmistolaista tukiverkkoa katalaaneille? Näin olisi pitänyt tehdä Brexitin aikaan. Leninkin kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta oikeistolaisten ”ketunhäntä kainalossa”-spekuloinneista huolimatta.

Toisaalta pelätään balkanisaatiota. Eurooppa on vasta hiljattain toipunut entisen Jugoslavian hajoamissodista, joissa oli aineksia kansainväliseen yhteenottoon. Espanjassa leijuu väkivallan uhka, jota Espanjan keskushallinto on itse provosoinut. Espanjan balkanisaatioon en kuitenkaan vielä toistaiseksi usko, ellei Espanja sitten tosissaan aloita francolaisia toimenpiteitä väkivaltaa käyttäen ja hyökäten tosissaan katalaanien ja muiden kulttuuria vastaan. Oikeistolaisen El Paísin mukaan baskeista vähemmistö kannattaa laajempaa itsemääräämisoikeutta nykyisin. Ymmärtääkseni näin on myös muualla Espanjassa. Rajoy ja kumppanit voivat vielä päättää kulkevatko he Miloševićin tietä.

Venäjä on osuvasti tuonut esille lännen kaksinaismoralismin kansojen itsemääräämisoikeuden suhteen. Kosovon itsenäisyys vuonna 2008 kelpasi, mutta Katalonian itsenäisyys vuonna 2017 ei kelpaa. Miksi Carles Puigdemontille ollaan nyt lyömässä suurempaa roiston leimaa, kuin Kosovon presidenttinä nykyisinkin vaikuttavalle Hashim Thaçille, jota syytetään sotarikoksista hänen toimiessaan sissinä Kosovon sodan aikoihin? Kyseessä ovat selvästi lännen edut. Kosovon kohdalla voidaan puhua reaalipoliittisista syistä. EU:n, Naton ja muiden läntisten instituutioiden on laajennuttava itään ja kaakkoon valoa tuomaan pimeydessä ja Venäjän radalla pyöriville kansoille. Katalonian kohdalla pelätään, että Venäjä puolestaan lisäisi vaikutusvaltaansa Euroopassa. Katalonian itsenäistyminen tekisi Euroopasta lisäksi hajanaisemman ja haavoittuvamman lihaksiaan pullistelevan Venäjän edessä.

Kosovon ja Katalonian tapauksissa on kuitenkin ainakin yksi tärkeä ero, jonka Venäjän olisi hyvä muistaa. Serbia menetti selvästi oikeutensa entiseen maakuntaansa sen lahdatessa alueen albaaneja systemaattisesti. Serbia oli suurimpia sotarikoksiin syyllistyneitä maita kroatialaisia ja albanialaisia sotarikollisia unohtamatta. Espanja ei ole vielä kohdellut katalaaneja yhtä julmasti, kuin Serbia kohteli albaaneja, vaikka se syyllistyikin äärimmäisen liioiteltuun voimankäyttöön ja epädemokraattiseen käytökseen pyrkien estämään kansanäänestyksen 1.10.2017 ja vieden Katalonialta autonomian. Serbian liittolaisen Venäjän olisi myös hyvä muistaa, ettei Espanja ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä. Sikäli Venäjän peli vaikuttaa epäreilulta Katalonian suhteen, jos katsotaan Espanjan näkökulmaa. Reaalipolitiikassa ja yhä vahvemmin geopolitiikassa ei kuitenkaan liittolaisia ja tunteita paremmin tunneta.

Espanja on selvästi osa länttä ja länsimaaksi se haluaa profiloitua. Espanja on onnistuttu kolonialismin, Francon ja sotilasvallankaappausyrityksen ajan jälkeen brändäämään varsin houkuttelevaksi ja nykyaikaiseksi maaksi. Se on ollut varsin demokraattinen yhteiskunta useita vuosikymmeniä. Espanja on modernihko (samalla kuitenkin niin ihanan vanhahtava) ja kiehtova maa, joka sijaitsee etelässä ja vieläpä Euroopassa! Ne ruskeasilmäiset hurmurit ja kaunottaret käyvät latinoista. Enrique Iglesiaskin on Euroopan oma latinopoppari (olisi hyvä tarkentaa, että kyseessä on latinoeurooppalainen, ettei mene kulttuuriseksi omimiseksi, vai mitä Sanna Ukkola?). Ei tietenkään unohdeta churritoja, tapaseja ja Serranon perhettä (hyvä sarja Naapureina Madridissa ja Näin sen koimme -sarjojen ohella). Real Madrid ja FC Barcelona! Sitten on se romanttinen espanjan kieli (kieltämättä hyvin hyvin kaunis kieli), espanjaksi laulavat bändit ja artistit (yhä useammin sellaiset, jotka ovat kaukana espanjankielisistä maista!), ja sellaiset artistit jotka päästävät välillä ”gringoja” sanomaan jotain espanjaksi hauskalla aksentilla.

 

Resultado de imagen para franco this just in

Espanjassa usein ylpeillään siirtomaahistorialla. Tokaistaan latinoille kunnon entisen imperialistisen suurvallan tapaan, että ilman ”espanjalaista sivistystä” intiaanit vain hyppisivät vieläkin leirinuotioiden äärellä. Ollaan ylpeästi osana ”sivistynyttä Eurooppaa” jne. Silti Espanjassakin kärsitään alemmuuden tunteesta. Espanjassa vakuutellaan, ettei se ole mikään ”kolmannen maailman diktatuuri” vaan että se on muuttunut moderniksi eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi ja sellaisena sen vakuutellaan pysyvän. Vaikuttaa siltä, että Euroopan itä-länsi -jakolinjojen lisäksi maan eliittiklubissa, ”paremmassa Euroopassa” vallitsee myös omat jakolinjat. Espanjaa toisaalta kunnioitetaan ja se on osa klubia, mutta samalla ”muu parempi Eurooppa” naureskelee Espanjalle sen ollessa osana ”katolilaista” ja ”konservatiivista etelää”. Espanjan nähdään hoitavan taloutensa hieman paremmin, kuin vaikkapa Kreikka, mutta usein espanjalaisiin lyödään ”mañana” -leima, joka tarkoittanee, etteivät he ole yhtä ahkeria ja toimeliaita, kuin ”pohjoisen muurahaiset”. Onko Espanja siis eliittiklubin eräänlainen musta lammas, tohelohko serkku tai veli, hiukan epäonnistunut tapaus, joka vain pyrkii osoittamaan erinomaisuuttaan ”erinomaisten” silmissä?

Espanja on kovasti pyrkinyt irti taantumuksellisuudesta, erityisesti francolaisuudesta. On haluttu olla osana länttä, niin kovasti, että oltiin valmiita viemään demokratiaa Irakiin asti Yhdysvaltojen kanssa. Viime aikoina on taas menty hieman taantumuksellisempaan suuntaan Mariano Rajoyn äärikonservatiivisen hallituksen johdolla. Menneisyyden haamut kummittelevat (eipä muualla lännessäkään voida kovasti hurrata…).  Mielenosoittajien sananvapautta on pyritty rajoittamaan sakkojen ja väkivallan uhalla. Naisten itsemääräämisoikeuteen yritettiin puuttua. Rajoysta tehdyt meemitkin ovat aiheuttaneet halua rajoittaa ilmaisunvapautta. Tässä niistä jotkut rohkeimmat:

Resultado de imagen para rajoy memes

”Älykkyys vainoaa, mutta minä olen sitä nopeampi.”

Resultado de imagen para voy a ser muy franco

Tätä ei voi kääntää pilaamatta vitsiä. ”Franco” viittaa suorapuheisuuteen/suoraan toimintaan ja tietenkin 1970-luvulla kuolleeseen diktaattoriin.

Rajoyn uusautoritäärisyys on hyvä muistaa Katalonian itsenäisyyden vastustajienkin keskuudessa. Espanja ei toki ole sama, kuin Francon Espanja. Mutta toisaalta, olihan Mihail Gorbatšovin Neuvostoliittokin vapaampi, kuin Stalinin Neuvostoliitto. Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä ei juuri tuettu. Nykyisin niiden itsenäistymistä pidetään ainoana oikeana ratkaisuna. Ehkäpä Vironkin mieli vielä jonain päivänä muuttuu. Katalonia valloitettiin useita vuosisatoja sitten. Liittäminen vahvistettiin 1700-luvulla. Jos Neuvostoliitto olisi olemassa, nähtäisiinkö Ukraina samalla lailla osana Neuvostoliittoa/Venäjää, kuin Katalonia nykyisin Espanjan osana? Näyttää siltä, että aika oikeuttaa valloitustyöt. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin valloitukset hyväksytään ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä separatisteihin suhtaudutaan nihkeästi. Ei Etelä-Amerikkakaan saanut esimerkiksi brittien tukea itsenäisyyskamppailussa. Itsenäistyminen ja pyrkimys vapauteen on lopulta aina eräänlaista uhkapeliä. Winners win, losers lose. Historia on monilta osin jo päättyneiden uhkapelien tulosten analysointia ja viisastelua tuloksista. Jälkikäteen voittajia sitten ihaillaan ja romantisoidaan ja heidän hirmutekojaan vähätellään. Häviäjien kohtaloa saatetaan surkutella jossain määrin. Yleensä kuitenkin ajatellaan moralisoiden, että ”kannattiko niiden häviäjien olla väärällä puolella, väärää mieltä ja lähteä ottamaan turpaan”?

Jos Bolívar ja muut olisivat hävinneet pelin, nähtäisiinkö Latinalainen Amerikka samanlaisena alueena, kuin monien eurooppalaisten maiden merentakaiset alueet Karibialla? Naurettaisiinko itsenäisyysmielisille meksikolaisille? Seuraavina vuosina tulemme näkemään kuuluuko Katalonia voittajien vai häviäjien leiriin. Historia tulevine viisaineen ja jälkiviisaineen tulee varmasti näkemään separatismin vastustajat menneisyyteen tuijottelijoina, mikäli katalaanit voittavat pelin ja saavat itsenäisyyden. Mikäli katalaanit häviävät, tuomitaan heidät hölmöiksi idealisteiksi ja uhkapelureiksi, jotka eivät älynneet lopettaa ajoissa. Elämä on peli. Rajat ovat ikuisia, kunnes joku voittajafiiliksellä niitä taas muuttelee.
Lue lisää…