Ulkoasulla ja luokalla on väliä

Vastuuvapauslauseke: Teksti kirjoitettu heteromiehen näkökulmasta. Moni muu saattaa kokea asian hieman eri tavalla.

Sanon tämän siitä huolimatta, että se saattaa joitain ärsyttääkin: elämme luokkayhteiskunnassa, jossa eliitti pysyttelee omissa kuplissaan (sen huomaa useista kiirehdityistä päätöksistä, joita tehdessä ei olla perehdytty pienituloisen enemmistön elämään millään muotoa), köyhät ja pienituloiset omissaan. Tämä pätee myös deittailuun. Iltapäivälehdissä ja sanomalehdissä julkaistaan aina silloin tällöin tutkimuksia, joista käy ilmi, että luokkaerot vallitsevat deittailukulttuurissakin. Akateemiset ja pienet piirinsä muodostaneet harvemmin ovat kiinnostuneet raksaduunarista tai siivoojasta, työttömästä sosiaalituilla sinnittelevästä puhumattakaan. Todetaan, että esimerkiksi saman alan opiskelijat löytävät helpommin jutun aiheita keskenään, kuin vaikkapa laki-ihminen ja automekaanikko. ”Lika barn leka bäst”, kuten ruotsiksi sanottaisiin.

tinder

Ennen oli Match-palveluita ja Suomi24-chatteja. Jopa taannoinen Kiss-keskustelukanava muistuu mieleen. Nykyisin on helppokäyttöinen Tinder. Tinder-sovellus on kenties yksi pinnallisimpia deittipalveluita mitä on. Siinä liukuhihnamaisessa ”swappailussa” ei syvempää suhdetta edes taideta etsiä. Saatetaan joskus klikata oikealle vain testausmielessä. Onko oma markkina-arvo kohdillaan? Sitten ei välttämättä edes sanota mitään. Yhden yön jutut taitavat olla aika in. Sitten kuitenkin toivottaisi syvempää suhdetta, jota Tinderistä ei oikein tunnu löytyvän. On sanottu, että naispuoliset ovat usein kyynistyneitä monien seksin vonkaajien jäljiltä ja ovat sen vuoksi valikoivia. Miehet taas klikkaavat kaikkia siinä toivossa, että edes jonkun kanssa matchaisi. Miesten small talk on kuulemma usein sitä perinteisen huonoa (poikkeuksellisia sanaseppojakin toki varmasti on). Sanotaan juuri ja juuri ”moi”, jonka jälkeen tivataan, että ”läheks panee vai mitä etit?”.

Yleinen mielikuva Tinderistä on salikuvia, fitness-sefieitä, oman elämän kuvaamista mahdollisimman tyylikkäästä kuvakulmasta (vähän kuin Instagramissa, jossa jopa kuvat ghetoista tuntuvat pelkistyvän vain hienoihin kuviin grafiiteista, katutaiteeseen yleensä, ”gangsta muthafucka”-tyylisiin kuviin, fiilistelykuviin paikoista, joissa joskus oli ghettoja jne, mutta entä ne ghetot itsessään, ne varsinaiset kuvat naapurustosta?). Kauneutta ja tyylikkyyttä toki tarvitaan. Ikävää, jos kaikki pakotettaisiin toisaalta sellaiseen pakotetun tasaiseen sosialistiseen realismiin. Kaikki käsittävät kauneuden ja tyylikkyyden varmaan eri tavoilla, mutta uskallan väittää, että moni pitää esimerkiksi Bora Boraa kauniina paikkana. Moni ihastuu kolonialistisen ajan arkkitehtuuriin, luontokuviin, urheilukuviin ja siistiin ulkoasuun. Vasemmistolaisissa piireissäkin ulkoasu ja ulkoinen ilmaisu ovat tärkeitä asioita, nykyisessä maailmanajassa usein syystä kunhan ei liioitteluksi mene. Esimerkiksi televisiossa harvemmin pärjää vain ”punaisella pukeutumisella” ja pelkällä räväkällä antiporvarillisen vastustamisen retoriikalla. Varsinkaan silloin, jos omat konkreettiset vaihtoehdot samalla puuttuvat tai eivät ole sillä hetkellä selvillä. Vasemmistolaisissa piireissä onkin ilo havaita, että ulkoinen olemus on hyvässä kunnossa. Vasemmistossa on myös se hyvä puoli, että siellä ei pelkällä ulkoisella olemuksella pitkälle pötkitä.

datingbetweenclasses

 

Arjesta puhuttaessa yleisesti tuntuu olevan aina vaan tärkeämpää, että näyttää pärjäävältä ja mielenkiintoiselta, upealta, tärkeältä (mut ehkä vähän hipsterihtavalta silti) mielellään paljon matkustelevalta. Ihan tavalliset asiat koetaan ankeiksi. Kanarian saaret ja jopa Thaimaakin taitavat olla pian ”niin nähtyjä” ja ”niin tavallisia”, melkei ku kotona kävis, junttii (trendikkäät ihmiset ja Janne Lintilä tietävät, että jos lomaillaan Suomessa, on se tehtävä lomarahojen leikkausten jälkeen ja ylihintaisissa lasi-igluissa). Tinderistä puhuttaessa tuntuu deittisovelluksessa, ainakin Suomessa, näkyvän pääasiassa kaiken maailman matkaajia, vuorikiipeilijöitä, treenattuja ja ulkoisesti hyvin huoliteltuja menestyksekkäitä deittailijoita. Sellaista kiiltokuvameininkiä, niinku elokuvissa. Eks niissä Cheekin täydellisyyteen pyrkivissä selfieissä muuten mennyt tuntikaupalla sen dokumentin mukaan?

Kokeilin Tinderiä ollessani Kolumbiassa ja nyt Suomessa. Kolumbiassa tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että Kolumbiassa on enemmän ihmisiä, kuin Suomessa ja Suomen Tinderissä vietin vähemmän aikaa. Kolumbiassa tutustuin niin velkaantuneeseen yksinhuoltajaäitiin, ylempään keskiluokkaiseen yrityksen perustajaan kuin mahdolliseen tulevaan tilanomistajaankin. Maassa, jossa luokkayhteiskunta on ollut hyvin syvä jo alusta lähtien. Luokkaerot näkyivät hyvin myös porvarillisessa Tinderissä. Profiileja selatessa oli toisaalta aika perusjuttuja: varoiteltiin innokkaita miehiä, ettei etsitä seksiseuraa, kuvan maisemat ja profiilitekstit olivat melko tavallisia (vaikka kyllä niitä kokemuksia etsiviä matkailijoitakin oli). ”Gringot” ovat tainneet Tinderin ihmeellisessä maailmassa käydä, koska ajoittain profiiliteksteissä näkyi tekstiä tyyliin: ”ei konkistadoreille”. Osuvimmat profiilitekstit liittyivät Kolumbiaan liitettyihin mielikuviin. Eräskin käyttäjä totesi niille seuraa etsiville ulkomaalaisille tai ”expatriaateille”, jotka tietävät Kolumbiasta vain huumeet ja Pablo Escobarin”, että he ovat todennäköisesti itse addiktoituneita aineisiin. Miksi he muuten kyselisivät huumeista niin paljon eivätkä esimerkiksi Gabriel García Márquezista ja kolumbialaisesta kulttuurista ylipäänsä?

Porvarillinen Tinder vaikuttaisi olevan Suomessa vielä porvarillisempi, kuin oikeistolaisessa Kolumbiassa, vaikka melko porvarillista meininki lopulta espanjankielisessä Tinderissä oli. En Kolumbian Tinderissä törmännyt niin oikeistolaisiin profiiliteksteihin ja viboihin, kuin suomalaisessa Tinderissä. Toistettakoon vielä se, että vietin suomenkielisessä liukuhihnadeittisovelluksessa paljon vähemmän aikaa, eivätkä ”moi”-tyyliset keskustelut johtaneet tapaamisiin. Oli sellaisia toivomuksia, että miehen täytyy tulla toimeen omillaan. Saatettiin sillä tarkoittaa sitäkin, ettei haluttu kaiken jäävän mahdollisessa suhteessa naisen vastuulle (nainen kun on Suomessakin valitettavasti kotiorja, joka töiden lisäksi joutuu vastaamaan myös kodin pyörittämisestä). Samassa yhteydessä saattoi tosin näkyä myös pyyntöjä tyyliin: ”peräkammarin pojat älkööt vaivautuko”. Tämän tyylisiä iskulauseita näkyi myös itseään ”vihermaailmanparantajina” pitävien profiileissa. Muutamina poikkeuksina näkyi myös niiden profiileja, jotka tunnistautuivat avoimesti rasisteiksi. Tarvitaanko Suomeenkin sitten punaista deittipalvelua?

leftistdating

Mikä on syynä siihen, että suomalainen Tinder-palvelu näyttäytyy porvarillisemmalta, kuin kolumbialainen vastaava? Äärimmäisen oikeistolaisessa Kolumbiassa Tinderissä sentään luokkarajat hieman särkyvät, kun profiileissa saattaa näkyä vaatimattomaankin tuloluokkaan kuuluvia eivätkä oikeistolaiset näkemykset korostu niin vahvasti. Suomessa kaikki vaikuttavat niin sanotusti menestyjiltä. Yhtenä syynä tähän on tietenkin yllä mainitut erot maiden väkimäärissä. Kulttuurierot, historialliset erot ja erot poliittisten taistelujen lopputuloksissa ovat suurimpia syitä. Sukupolvia toteutettu talouspolitiikka on vaikuttanut merkittävästi.

Suomessa esimerkiksi ”peräkammarinpoikia” ei suvaita ollenkaan. Ei liene tavatonta, että jotkut haluavat itsenäistyä jo 16-vuotiaina. Suomessa vallitsee äärimmäinen individualismi, yksilökeskeisyys, jollaista näkee myös muualla pohjoismaissa ja länsimaissa. Jo varhaisesta nuoresta asti on pyrittävä nopeasti eteenpäin ja mahdollisimman varhain on tiedettävä, mitä elämältä haluaa. Jo alusta saakka on oltava järkevästi ajatteleva ja virheetön yksilö ja verkostoiduttava päästäkseen menestykseen kiinni. Kirkolliset perhekäsitykset eivät näillä leveysasteilla myöskään ole määritelleet arkea aikoihin (vaikka kristilliset, soinilaiset ja huhtasaarelaiset yrittävätkin palautella perinteisiä arvoja esittäen ne vapautena päättää omista asioista, haukkuen ”sosialisteja” kotiäitivihasta). Kun valtio on vielä pitänyt huolen ikääntyneistä vanhemmista (nykyisin yhä huonommin), perheiden välit pysyvät etäisinä nuorempien painellessa menemään keskittyen äärimmäiseen kilpailuun perustuvan yhteiskunnan vaatimuksiin ja mahdollisten kulissien kannatteluun.

Syvien luokkaerojen piinaamassa Kolumbiassa ollaankin sitten toisessa ääripäässä. Aishi Zidanin kirjoitus palestiinalaisesta perheläheisyydestä voisi monilta osin kuvata myös kolumbialaisia perhesuhteita, vaikka uskonto onkin eri. Kolumbiassa kirkolla ja konservatiivisilla perhearvoilla on edelleen vahva jalansija ihmisten arjessa (vaikkakin nykyisin erilaiset herätysliikkeet ja luterilainen kirkko ja jopa maallistuminen ovat joiltakin osin kaivamassa maata roomalaiskatolisen kirkon alta). Maassa ei myöskään ole ollut sosiaaliturvaa ja on melkeinpä automaattista, että vanhemmista pidetään huolta aina siihen saakka, kunnes heistä aika jättää. Toki tähänkin on olemassa poikkeuksia eikä vanhusten kaltoinkohtelu sielläkään ole mikään vieras ilmiö. Aika sama pätee myös lähempänä, Etelä-Euroopassa. Esimerkiksi Italiassa on hyvin tavallista, että kolmekymppiset asuvat kotona. Asiasta on käyty ihan oikeudenkäyntejäkin liittyen ”bamboccionien” elättämiseen. ”Peräkammarius” ei Kolumbiassa ole sinänsä noloa, kunhan ”aikuiset lapset” käyvät töissä. Yhteiskunta on sielläkin hyvin kova ja kilpailu on oikeastaan vielä äärimmäisempää, kuin Suomessa. Usein kolumbialaisen pahin vihollinen vaikuttaisi olevan toinen kolumbialainen.

Mikä siis olisi viisasta? Pidetäänkö tilanne entisellään? Pitäisikö meidän kannustaa toisiamme yhä vahvemmin niin sanottuun luokkadeittailuun; porvarit deittailevat porvareita, ryysyköyhälistö pysytelköön omissa porukoissaan tai yksinään? Tuoreet tutkimukset vihjailevat siihen suuntaan, että seurustelukulttuurissa ylitettäisi luokkarajoja yhä harvemmin. Toisaalta jo silloin ennen alkeellistakaan hyvinvointijärjestelmää tapahtui ajoittain molemminpuolisia hyppäilyjä luokkien ja säätyjen yli, joita nykyisin romantisoidaan romanttisissa aikuisten satukertomuksissa. Olisihan se hienoa, jos ihmiset piittaisivat sen ulkoisen olemuksen sijaan, tai edes ulkoisen olemuksen lisäksi oikeasti, ei pelkästään puheissa, siitä, mitä sen pintaliitoisen menestyksen pinnan alta oikeasti löytyy. Vaan sellaiseen utopiaan taitaa olla vielä monen sukupolven ja monenmoisen taistelun verran matkaa. Ja onko koko ajan oltava tyylikkään näköinen? Miten tyylikkyys lopulta määritellään?

Mainokset

Keskustelu haltuun

Huolimatta ristiriitaisista tunnelmista on kyllä sanottava, että 2.2.2018 Senaatintorille suuntautunut mielenilmaus ylitti odotukset kaikesta huolimatta. On mahtavaa huomata, että se kuuluisa kamelin selkä alkaa vihdoin ja viimein osoittaa katkeamisen merkkejä. Työssä käyvät ja työttömät ovat löytäneet toisensa ja kättä päälle lyöden kävivät taistelua oikeiston jyräämistä vastaan. Joukkovoima-tyyliset järjestöt todellakin toimivat. Suomalaiset alkavat toivon mukaan saada lopullisesti tarpeekseen eliitin käskyttelystä ja kepistä. Tosiasia on se, että oikeistolainen rahapussisetiä köyhän enemmistön kustannuksella suosiva eliitti on itse hyvin joustamaton. Tämän vuoksi onkin mielenkiintoista, että eliitti haukkuu työntekijöitä, työttömiä ja ay-liikettä joustamattomiksi. Niin että oliko esittää esimerkkejä niistä kerroista, kun työnantajien lobbausjärjestöt olisivat tulleet vastaan? Niin arvelinkin, hiljast on! Myöskään appelsiinimedian moralistiset, väkisin väännetyt lakkovastaiset uutiset eivät tässä valossa näyttäydy katu-uskottavassa valossa. On varmaan turhauttavaa, että porvarien lompakkoon Suomen kansantalouteen suuren loven tehneitä lakkoilijoita ymmärrettiin enemmän, kuin työnantajien lobbareita – vaikkakin sitten niukan enemmistön taholta.

Tiedonantajat kävivät mainiosti kaupaksi. Asiaan saattoi osittain vaikuttaa lakkopäivän erikoistarjous; lehti oli toisin sanoen ilmainen. Muutamat eivät kokeneet tarpeelliseksi ottaa lehteä vastaan, heidän joukossaan Juhana Vartiainen. Kyllä mä Juhana-herttuan vielä käännytän! Ehkä sun sanomiset sitten vois jopa kiinnostaa jota kuta. Lehtiä jakaessa ja kylttiä kantaessa törmäsi useaan mielenkiintoiseen henkilöön ja sai olla mainioiden taistelukavereiden kanssa seuraamassa ja kommentoimassa tapahtumaa.  Eräs henkilö totesi, että tilaisuudesta yritettiin alusta lähtien tehdä epäpoliittinen kiva ulkoilmatapahtuma. Verkkouutiset vetikin prinsessana herneen nenään röyhkeästä politiikan tekemistä Tiedonantajaa jakaessa. SKP:n pääsihteeri Petra Pacalén kuittasi epäpolitisoijille. Juhana Vartiaiselle buuannut yleisö palautti seremoniamestareiden mieleen, että keiden hyväksi kyseinen tapahtuma olikaan järjestetty. Li Anderssonin puheenvuoroa arvostin. Hän ainakin vaikutti olevan aidosti mukana tunteella ja tuohtuneena eliitin ylimielisyydestä, toisin kuin vaikkapa poliittisia irtopisteitä kerjäillyt entinen kommunistinuorissakin kääntymässä käynyt Touko Aalto.

20180202_162324

In the ämpäri we trust!

Li Anderssonin suvereenisti voittaman verbaalisen nyrkkeilyottelun jälkeen keskustelukerhossa ottivat työttömyydestä mittaa SDP:n Antti Rinne ja Keskustan varapuheenjohtaja, Lapin kansanedustajatoivo Katri Kulmuni. Antti Rinne voitti ottelun selvästi Kulmunin tyytyessä tyypilliseen oikeistolaiseen nurinaan ja moraalisaarnaan. Rinne ei tyypillisenä demarina ja vapautta rajoittavan tiedustelulain kannattajana tosin hirveästi kehuja ansaitse. En osaa oikeastaan sanoa kumpi oli tympeämpi ”vastarinnan lietsoja”, Rinne vai Touko Aalto. Molemmat toki hiuksenhienosti parempia, kuin hallituspuolueiden edustajat, nuo pienituloisen enemmistön arjesta täysin vieraantuneet.

Ihmettelen monien muiden muassa, miksi hallituksen edustajia oli ylipäätään kutsuttu paikalle. Oli vähän kuin keskisormen näyttöä köyhälistölle. Porvari haluaa viedä lakkoilijoilta näemmä omat tilaisuudetkin pois vesittämällä ne. Tilaisuutta leimasi myös salonkikelpoisuus ja sisäsiisteys (vaikka ulkona oltiinkin). Asioista keskusteltiin lopulta hyvin kiltisti. Vastakkainasetteluihin ei edes vahingossa lietsottu. Luokkayhteiskunta on kirosana, jonka käyttämistä moni haluaa välttää. Kuinka kauan asioiden täytyy huonontua ennen kuin uskalletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Kesy retoriikka pelaa valitettavasti paitsi sosiaalidarvinistisen oikeiston laariin myös rasistisen ihmisvihamielisen oikeiston laariin. Tilaisuuden jo päätyttyä ja ihmisvirran valuessa pois Helsingin Senaatintorilta tuli muutama rasisti aukomaan päitään suvakeille, jotka kuulemma ”ovat pettäneet kommunismin”. Nämä rasistit olivat onneksi aika lailla kömpelöitä, joihin on helppo liittä campmaisia mielikuvia. Seuraava erä ei välttämättä enää ole niin hassunhauskaa ja monissa Euroopan maissa on nähty, kuinka kovan luokan äärioikeisto on noussut täyttämään vastavoiman tyhjiötä edistyksellisen vastavoiman ollessa liian kesyä tai keskenään riitaisia. Äärioikeisto käyttää Suomessakin radikaalilta vasemmistolta varastettua retoriikkaa vedoten kriittisten ihmisten Nato- ja EU-vastaisuuteen. Siinäkin väittivät kovasti olleensa aktiivimallia vastaan.

Kuinka tämän tyhjiön siis voisi täyttää? Aiheesta saisi varmaan pienen pamfletin, jonka tekemisen jätän itseäni viisaammille. Esitän tässä kuitenkin muutamia ajatuksia siitä, kuinka keskustelun voisi saada haltuun porvareilta ja uusfeodalisteilta. Sanottakoon se nyt selvällä suomen kielellä: edistyksellistä aktivismia toteutettaessa ei siis tule missään nimessä vähätellä sellaisia tärkeitä asioita (kuten feminismiä, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia), vaikka tekopyhät liberaalit pitävät nykyisin erottamattomana osana länsimaisuutta. Esimerkiksi Serbiasta näkee, kuinka käy, kun tiettyihin asioihin suhtaudutaan väheksyen, jopa välinpitämättömästi. Titon Jugoslaviassa naisten oikeuksien toteutuminen jäi puolitiehen. Vähäisetkin saavutukset naisten oikeuksista alkoivat murentua Miloševićin aikana. Naiset ylistämällä alistettiin takaisin kotiäideiksi osittain silti heidän työpanostaan hyödyntäen. #metoo-kampanja ei siellä päin ole käsittääkseni saanut kovin suurta suosiota sattuneesta syystä. Naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Sama kaava lienee muualla Kaakkois- ja Itä-Euroopassa ja myös Venäjällä. En todellakaan haluaisi kuvitella sellaista sosialistista Suomea, jossa naisten, pakolaisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin suhtauduttaisiin väheksyen. Minkälaista edistyksellisyyttä se sellainen on? Näiden ”liberaalien, länsimaisten” arvojen ajaminen on äärimmäisen tärkeää. Joka muuta väittää, kuuluu samaan luokkaan rajakkien kanssa. Eri asia on sitten riittääkö kyseisten arvojen ajaminen, vai uskalletaanko tämän lisäksi mennä kritiikissä vielä pidemmälle, rakenteisiin, porvarin ihon alle? Jos kritisoi samalla rakenteita aidon kriittisesti ja pitkäjännitteisesti, voi mielestäni samalla iloita vähän vaatimattomimmistakin ja joillekin pinnallisemmilta vaikuttavista uudistuksista (kuten imetyksen salliminen kirkossa tai käynnistämällä vaikkapa ”arpi-pride”).

On myös ehdottoman tärkeää, ettei poliittinen kritiikki henkilöidy, kohdistu ainoastaan yhteen henkilöön tai puolueeseen. Henkilökohtaisuuksiinkaan ei tulisi mennä. Alexander Stubb oli lällymarkkinaliberaalina jostain syystä helppo vihan kohde. Samaten roistoprojektinsa jo melko hyvin saavuttanut Anne Berner, johon kohdistunut kritiikki lähenteli ajoittain melkein sovinismia. Nyt vuorossa ovat Juha Sipilä, joka on joutunut myös ”lestadiolaispedofiili”-läppien kohteeksi. Juhana Vartiainen on myös helppo vihan kohde ylimielisyytensä ja yleisen mulkkuutensa takia. Persut ovat edelleen helppo kohde säälittävien känniläppä-tyyppien takia. Vaan uskallettaisiinko sortavia rakenteita kritisoida yhtä vihaisesti? Voisivatko Keskusta, Kokoomus ja Siniset (opportunisteja välillä unohtamatta) saada osansa tasapuolisesti? Olisiko suinkaan paikallaan, että henkilökohtaisuudet vaihdettaisi vielä terävämpään kritiikkiin esimerkiksi jo 1980-luvun lopulta alkanutta talouspolitiikkaa kohtaan? Talouspolitiikkaan, jolla roistot tuhosivat monien ihmisten elämän 1990-luvulla. Perjantaina mielenilmauksessa kuullut buuaukset ja ”pois lavalta”-huudot ovat aina paikallaan, kun köyhiä halveksiva eliitti suvaitsee saapua paikalle puhumaan paskaa ja kritiikittömästi puolustamaan tehtyjä päätöksiä. Sen sijaan olisi ehdottomasti jätettävä pois läpät ”lestoista”, ”typeristä akoista” tai muista vastaavista. Heitot ”ceaușescuista” eivät ainakaan minulta saa sympatiaa. Tilanne on tulenarka ja kynnys poliittisten väkivaltaisuuksien toteuttamiseen on laskenut. Sitä paitsi on niitä muitakin tapoja vastustaa vastenmielistä eliittiä vastenmielisine rakenteineen, kuin väkivalta. Väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta (asia, josta oikeusministeri Jussi Häkkänen oli taannoin huolissaan) ei korosteta nykyisin liikaa.

Brexitistä ja Katalonian tapauksista on opittu, ettei vaikkapa kansojen itsemääräämisoikeutta tule vastustaa sen takia, että sitä kannattavat myös veroparatiisikonnat ja rasistisaasta. Vasemmiston oma ”Lexit”-kampanja jätettiin Iso-Britanniassa hyvin vähälle huomiolle, jolloin varmistettiin, että EU-eron puolesta puhui saarivaltakunnassa näkyvästi ainoastaan helppoheikkien UKIP ja muukalaisvastainen äärioikeisto. Suomessa tätä kampanjaa tukivat huhtasaarelaiset. Samaa virhettä ei tule tehdä Katalonian kohdalla. Tervehdinkin ilolla sitä, että esimerkiksi Vasemmistonuorten parissa Katalonian itsenäisyyskamppailuja tuetaan. Ei tule vastustaa jotain hyvää tai tärkeää juttua vain siksi, koska ääliöoikeistokin sitä kannattaa. Mikäli EU:n talouskuripolitiikka jatkuu edelleen ja Euroopan vasemmistolle ei anneta näkyvämpää roolia päätöksen teossa, olisi kaikkien edistyksellisten suomalaisten aktivistien vedettävä asiasta johtopäätökset ja vailla populismin pelkoa vaatia eroa unionista periaatteella ”ei EU:lle, kyllä Euroopalle”. Jottei äärioikeisto Suomessakin onnistuisi omimaan asiaa itselleen. Nähdäkseni asiaa kannattaisi ajaa yhä vahvemmin ulkoparlamentaarisin keinoin ruohonjuuritasolla. Osa liberaaleista eduskuntapuolueista saattaisi pidemmällä aika välillä lähteä paineen alla kannattamaan eroa Euroopan unionista.

Toinen esimerkki aiheesta liittyy 1990-luvun lama-ajan talouspolitiikkaan, joka oli yksi suurimpia ihmisoikeusrikoksia sisällissodan valkoisen terrorin lisäksi. Aiheesta ei olla hirveästi puhuttu niiden näkökulmasta, jotka menettivät kaiken, elämänsäkin (oman käden kautta). Erkki Tuomioja on joskus yrittänyt herätellä jotain keskustelua lama-aikana velkaantuneiden velkataakan helpottamisesta. Puhutaan ainoastaan siitä, kuinka talous lopulta tervehtyi, kuinka oli tehtävä ikäviä päätöksiä vaikeina aikoina ja siitä, kuinka suomalaiset hyväksyivät epäinhimilliset ja ihmisoikeuksien päälle sylkevät leikkaukset. Mitään ei mainita siitä, että nykyinen työttömyys, josta työttömiä syyllistetään (nyt aktiivimallin muodossa), luotiin suurelta osin 1990-luvun talouspolitiikalla. Aiheesta on kirjoittanut Erkki Aho, entinen perussuomalainen tai nykyisinkin puolueeseen kuuluva, en ole saanut asiasta oikeen selkoa. Oli niin tai näin, asiasta on puhuttava, oli kirjoittajana persu tai ei. Kyseinen henkilö varmasti kirjoittaa asiasta itsekkäistä syystä (ymmärtääkseni kärsi itsekin lama-ajan seurauksista) ja hänen tiedetään syyllistyneen kunnianloukkaukseen, aihe, josta toveri Ulpu Iivari minua huomautti Facebookissa, kun vielä olin mukana ”Sosialidemokratia Suomessa” Facebook-ryhmässä. Iivari asetti kyseenalaiseksi ryhmään linkkaamani linkin Ahon kirjoituksesta ja peräsi minulta lähdekritiikkiä, koska persu. Linkkasinkin ryhmään vanhan Ylen artikkelin, jossa spekuloitiin 1990-luvun ”Koiviston konklaavin” salaisissa kokouksissa tapahtuneen painostusta tuomioistuinten suuntaan. Väitetyllä painostuksella kuulemma tähdättiin siihen, että pankeille oltaisi tehty myötämielisiä päätöksiä pankkien ja velallisten välisissä kiistoissa. Kyseisen linkin linkkaaminen toi allekirjoittaneelle potkut demarien Facebook-ryhmästä. Minkäänlaisia perusteluja en ole kuullut. Näin ei ainakaan oteta sitä keskustelua haltuun.

Hyvin lyhyeksi lopuksi toteaisin vielä, että ehdoton dogmatismi ei vie pitkälle. Ehdotonta dogmatismia olen hyvin harvoissa, jos kenessäkään havainnut. Sen sijaan dogmatismiin saatetaan olla kallellaan vaikkapa siinä, että sosialistisen maan hallintoa tuetaan ehdoitta, tapahtui mitä hyvänsä. Esimerkkinä Venezuela, jossa hallinto on ollut kyvytön uudistamaan talouttaan. Riippuvuus öljystä ja huonosti hoidettu maatalouspolitiikka ovat osasyy talouskriisiin, kuten myös kyvytön ja karismaaton hallinto. Oppositio käy varmasti myös kauppasotaa ja maahan tulee tavaroita hamstraavia salakuljettajia ulkomaita myöten. Silti hallintoakin on voitava kritisoida. Kriisi on tosi. Aiheesta hieman lisää mahdollisesti jo seuraavassa tekstissä. Kritiikin rinnalle on tuotava myös kritiikki Venezuelan oikeistolaista oppositiota kohtaan ja Yhdysvaltojen imperialistista politiikkaa vastaan. Kun kyetään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, analysoidaan asioita vieden kritiikki myös pidemmälle ja kyetään joustamaan omassa ajattelussa (en nyt siis todellakaan tarkoita keskustavasemmistolaista/liberaalia tai väyrysläistä opportunismia), ollaan mielestäni jo hyvässä alussa.

Tosiasioiden tunnustaminen

Presidentinvaalit ovat Euroopan unionin alueella melkoisen merkityksettömät – näin myös Suomessa. Silti niistä aina vaan kohistaan, aina ulkomaita myöten. Joskus myös näennäisesti merkityksettömätkin vaalit voivat tuoda selvästi esille Suomen henkisen tilan ja poliittisten puolueiden tilan ja aseman suomalaisessa politiikassa. Sauli Niinistö kokoomuslaisen neutraalina, mihinkään puolueeseen kuulumattomana, ottamatta liikaa kantaa suuntaan, taikka toiseen voitti ”karismallaan” itselleen toisen kauden. Kovien arvojen Sauli Niinistö, joka on tullut tunnetuksi muun muassa nihkeästä suhtautumisestaan tupajumeihin, 1990-luvun lamaa syventävän talouspolitiikan ajajana sekä aktiivimallin allekirjoittamisesta. Niin sanottu tolkun ihmisyys voitti. Odotettavissa lisää neutraaliuden kaavuun puettujen kovien arvojen lobbaamista ja ”molempien ääripäiden” tuomitsemisia, silloinkin kun rikoksen tekijänä olisi äärioikeistolainen.

Mitään vasemmistolaista ei arvon presidentistä, Niinistöstä saa esiin. Siksi onkin hieman outoa, että SDP:n Antti Rinne ja Vasemmistoliiton Merja Kyllönen heittelevät ”läpällä”, että Niinistö olisi tullut heidän puolueidensa linjoille. Samaan tapaan totesi myös Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini aikoinaan sanoen SDP:n tulleen perussuomalaisten linjalle maahanmuuttopoliittisissa näkemyksissä. Heh heh, tuo ”sarkasmin” kukka… Uskoisin, että Kyllösen vitsi Niinistön ”vasemmistolaisuudesta” perustuu osittain oikeaan lapsenomaiseen uskoon. Niinistöä pidetään rauhan presidenttinä ja aktiivimallin allekirjoittamisesta huolimatta ilmeisesti myös työväen presidenttinä. Työväen presidentin imago toimii nykyisin paremmin, kuin se toimi vuonna 2006 – silloin kun jopa demareilla oli oma ehdokas, jonka tarkoitus oli oikeasti voittaa vaalit. Naisdemari Tarja Halosen oli monelle oikeistosedälle varmasti hyvin traumaattinen. Oikeistosetien katkeran kitkeriä kommentteja Halosesta on niin mainio kuulla. Selvästi arka paikka heille. Halonen ei toki hänkään mikään työläisten ystävä oikeasti ollut, mutta hänellä oli arvot selkeämmin kohdillaan. Niin kohdillaan, että eräs yliluutnantti haukkui häntä kommunistiksi.

Nyt vaaleissa oli kaikenmaailman haataisia ja liberaaleja kyllösiä. Sanottakoon tässä, että äänestin kakkosta. En siksi, että Kyllönen olisi ollut hyvä ehdokas, en edes solidaarisuudestani ”toveripuolueelle”. Äänestin vasemmistolaisinta/vähiten huonoa vaihtoehtoa naiivisti uskoen yhtenäisen vasemmisto-opposition mahdollisuuksiin. Se oli ilmeisesti virhe, mutta ääni se on tyhjäkin ääni, johon Kyllöselle annettua ääntä nyt vertaan – etenkin nyt, kun ideaali yhtenäisestä vasemmistosta näyttää ajautuvan yhä kauemmas oikeiston porskuttaessa entistä vahvempana.

Äänestin Merja Kyllöstä siinä hengessä ja uskossa, että yhtenäinen vasemmisto-oppositio vielä syntyisi. Siitäkin huolimatta, että Kyllönen vaikutti olevan äärimmäisen hyvää pataa hallituksen kanssa ennen Vasemmistoliiton menoa oppositioon vuonna 2014. Vuonna 2014, jolloin entinen liikenneministeri luki liikuttuneena erorunoaan. Unelma yhtenäisestä vasemmistosta vaikuttaa kuitenkin yhä saavuttamattomissa olevalta toiveunelta, joka tuskin tulee toteutumaan. Olisi ollut niin monia paikkoja esimerkiksi antirasismin saralla. Sääli. Vasemmistoa nimittäin kipeästi kaivattaisiin nyt kovan oikeiston aikakaudella, kun erimielisyyteen ja erilaisuuteen suhtaudutaan nykyisin melkeinpä vihamielisesti. Nyt on väärä hetki vasemmiston riidellä. Muualla Euroopassa on sentään yritetty aidosti murtaa oikeistohegemoniaa. Suomessa puoluepoliittisesti sitoutumaton Joukkovoima-järjestö on järkännyt näyttäviä lakkoja ja mielenilmauksia ja käynyt kovaa kampanjaa oikeiston tyranniaa vastaan. Silti tulevassa mielenilmauksessakin on riskinä, että tietyt poliittiset tahot saapuvat paikalle keräämään poliittisia irtopisteitä omalle väelleen. Toivottavasti tälle pannaan stoppi ennen kuin siipeilijät saavat liikaa huomiota. Suhtaudun vastaaviin järjestöihin varovaisen toiveikkaasti.

Takaisin henkihieverissä olevan vasemmiston tilaan. Vasemmiston keskinäinen nokittelu, riitely ja marginalisaatio tulevat mitä todennäköisimmin jatkumaan. Kukin tekee hommia tiukasti ja mustasukkaisesti omissa ympyröissään. Esimerkiksi skpläiset tai muut kommunistit kuittailevat vasemmistoliittolaisille liberaaliudesta, vasemmistoliittolaiset opportunistisina Tony Blairin New Labourin hengessä kuittailevat SKP:n kannatusluvuista. Se on selvää, ettei SKP:n eikä minkään muunkaan radikaalin vasemmistolaisen tahon kannata enää kerjäillä yhteistyötä Vasemmistoliitolta, vaalipuolueaktiiveilta, tai ylipäänsä miltään sellaiselta itseään vasemmistolaisena pitävältä taholta jossa ollaan huolissaan vain omista äänistä. Tämä tuli ilmi, kun Paavo Arhinmäki jäi pois SKDL:n 70-vuotisjuhlista. Vasemmistoliitto vaalipuolueena alkaa olla monella tapaa yhdentekevä, muita suuria puolueita muistuttava liberaalipuolue. Siihen suuntaan ei mielestäni kannata esittää edes kritiikkiä. Ei kuitenkaan menisi perille. Meikäläinen lupaa vastedes pidättäytyä kaikenlaisesta kritiikistä (paitsi sitten jos ja kun ovat hallituksessa leikkauspolitiikkaa tekemässä, pahimpia hullutuksia hiukan jarrutellen). Muutamia hyviä tyyppejä toki on. Nuorempien välillä voi olla vielä enemmän keskinäisiä yhteyksiä. Muutamilla hyvillä tyypeillä ja jonkinlaisilla siteillä ei yhtenäistä vastavirtaan menevää oppositiota kuitenkaan rakenneta. Keskittykööt vaalipuolueaktiivit ja muut opportunistit leikkimään keskenään edistystä ja hiomaan hallituskelpoisuuttaan sekä ”levittämään vasemmistolaisia arvojaan” liberaalisti, Sippo Kähmin sanoin. Tehdään me muut mitä voidaan ja toivotaan, ettei päädytä keskitysleireille laulamaan internationaalia.

Imagen relacionada

Vasemmiston ja samalla myös ihmisoikeuksien ja ihmisyyden hautausmaa oikeistolaisessa dystopiassa?

SKP joutaisi myös siivoamaan omat luurankonsa ja hämähäkin seittinsä. Potentiaalia puolueella on, vaikka sekin on joutunut varsinaiseen kurimukseen. Ollaan oltu ikään kuin pysähtyneisyyden tilassa. Suurimman ongelman muodostavat nähdäkseni puolueen vanhoilliset väyrysläiset. Heidän panostaan mitenkään väheksymättä (useat heistä ovat ajaneet esimerkiksi duunarin ja ympäristön asiaa kovaäänisesti, konkreettisin teoin), on todettava, että useat heistä tuntuvat elävän ensimmäisen kylmän sodan aikaa ja rasistien ääniä muiden muassa kalastellut pikku kekkoslaisena itsensä näkevä Paavo Väyrynen ilmeisesti edustaa heille tätä aikaa. Entinen presidenttiehdokas ja eduskuntaan pyrkivä Väyrynen on  puhunut paljon esimerkiksi Natoa vastaan ja on suhtautunut hyvin kriittisesti Euroopan unioniin (vaikka ilmeisesti itse kannatti muun muassa Lissabonin sopimusta ja ajoi Suomea silloiseen EY:hyn). Tämän lisäksi diplomaattinen suhtautuminen Venäjään on saanut kannatusta SKP:n väyrysläisten keskuudessa. Venäjään (nykyisin kapitalistinen ja fasismiakin lähentelevä), josta ei saisi sanoa oikein mitään kriittistä. Vain läntinen ilmansuunta on paha ja imperialistinen, Putinin Venäjä tuo vakauden ja pelastuksen yhdessä Kiinan kanssa.

Toisin sanoen väyrysläisille tuntuvat riittävän kritiikki Natoa ja EU:ta kohtaan ja Venäjän suhteiden tärkeyden korostaminen. Työväenliikkeelle perinteinen antirasismi ei sen sijaan tunnu olevan kovin tärkeää väyrysläisten keskuudessa. Muistan hämärästi ”luostarikommunisteihin” kuulumattoman toveri Heikki Typön todenneen kirjoituksissaan jotain sen suuntaista, että rasismi, fasismi ja natsismi ovat eliitin puuhastelua. Työläinen ei voi olla rasisti. Työläinen vain on ja kärsii esimerkiksi maahanmuuton seurauksista (luonnollisesti varmaan myös eliitin bilderbergiläinen Soros-projekti?). The Guardianissa oli artikkeli, jossa kerrottiin monien entisten marxistien ja muiden vasemmistolaisten menneen äärioikealle uskoen heidän vasemmistolta varastamaansa retoriikkaa. Tämän näkemyksen mukaan  rasisminvastainen taistelu ei ole niin tärkeää. Tämän näkemyksen mukaan työväenliikkeen ei pidemmällä aika välillä ilmeisesti tarvitse olla korostetun antirasistinen. Näkemyksen taustalla on mitä todennäköisimmin myös turhautuminen siihen, kuinka valtavirtavasemmisto on tupannut ajamaan ”liberaaleja arvoja” (esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa). Ymmärrän toisaalta sen, että joskus koetaan, että perustyöläiset unohdetaan eikä esimerkiksi Vasemmistoliitto ole uskaltanut mennä oikeiston kritiikissään vielä pidemmälle, sortavien rakenteiden vastustamiseen asti. Joillekin edistyksellisille liberaaleille saattaa riittää esimerkiksi pössyttelyn laillistaminen.

smoke and let smoke

2000-luvun liberaali

Lukiessani kuitenkin eräiden kommunistien kirjoituksia, tajusin syvemmin kuinka oikeistohegemonian murtamisen takia myös ne ”liberaaleina” pidetyt arvot ovat hyvin tärkeitä eivätkä suinkaan vastakkain rakenteiden kritiikin kanssa. On myös otettava huomioon, että liberaaleina pidetyt arvot eivät ole mitään länsimaista hapatusta (kuten esimerkiksi Venäjällä ajatellaan). Niiden eteen on käyty kamppailuja verissä päin sortavia rakenteita uhmaten, vaikka monet länsimaat tuppaavat nykyisin esittämään kyseiset arvot erottamattomana osana länsimaisuutta. Kaikkea edistyksellistä on ajettava (pössyttelyn vapauttaminen ei kenties ole niin akuuttia, imperialististen huumesotien lopettaminen sen sijaan on). Rakenteiden kritiikkiä ei tule jättää puolitiehen. On käytävä monen rintaman sotaa. Mikäli tästä ollaan eri mieltä, liikutaan hyvin hämärillä vesillä.

Suomen kommunistinen puolue onkin valintojen edessä. Se voi vielä valita toistaako se virheensä antaen hyvien jäsenten mennä ja aikooko se osin samoille vesille antimilitarismia ja EU-vastaisuutta puhkuvien muukalaisvastaisten tahojen kanssa. SKP:ltä tuli kannanotto presidentinvaalien aikaan, jossa asetuttiin rasismia vastaan. Tulevaisuudessa tästä on pidettävä enemmän ääntä ja siitä, että puolue on valmis lopullisesti astumaan nykyaikaan tekemällä selvän pesäeron menneeseen ja tarvittaessa tekemään ”puhdistuksia”, mikäli halutaan olla osa kansainvälistä työväenliikettä, paikallisuutta unohtamatta.

Peittelemätön, riittävän radikaali, kansainvälinen, paikallisuutta unohtamaton vasemmistolaisuus on ehdottomasti tärkeää, nyt kun eduskunnassakaan ei ole vasemmistopuolueita ja eduskunnan ulkopuolella ollaan aika marginaalissa. Nyt on oltava häpeämättömän vasemmalla, kun muut eivät siihen kykene. On puhuttava ilman häpeää, että elämme luokkayhteiskunnassa, jossa rikas eliitti käy taukoamatonta hyökkäyssotaa pienituloista enemmistöä vastaan. Aitous ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä opportunismin puute herättää vielä paljon todellista kannatusta, toivottavasti silloin ei vaan ole jo liian myöhäistä. Tällä hetkellä fiilikset ovat kyllä hyvin ristiriitaiset. Toisaalta varovaisen toiveikkaat tuntien päästä alkavaan mielenilmaukseen osallistuessa (jossa toki puolueet pysyttelevät tiukasti omissa porukoissaan, pääasiassa irtopisteitä keräten), toisaalta melkoisen lannistuneet. Joskus tosiasioiden tunnustaminen sattuu helvetisti, mutta lopullinen taistelutahto säilyköön nyt vielä niin kauan, kuin henki pihisee. Katsotaan mihin taistelussa päädytään.

Suomi 100 (osa 2), sisällissota 100

Suomen sisällissodasta tulee kuluneeksi vuosisata. Sisällissodassa olivat vastakkain Suomen senaatti (hallitus) ja sitä vastaan kapinoinut Suomen kansanvaltuuskunta (tuttavallisemmin siis: valkoiset vastaan punaiset tai lahtarit vastaan punikit). Keskustelu sata vuotta sitten käydystä sisällissodasta on päässyt täyteen vauhtiin vuoden alkajaisiksi, ainakin joidenkin toiveissa. Esimerkiksi Ylen Kioski on tehnyt hyvän keskustelunavauksen aiheesta parodian merkeissä. Ilmassa on jonkin verran haaveita siitä että sisällissodan kipeistä kuukausista ja sen jälkeisestä kipeästä ajasta alettaisi nyt puhua. Vähintään yhtä moni taho haluaisi lakaista asiat maton alle sillä perusteella, että ”menneet ovat menneitä”. Todetaan mielikuvituksettomasti, että ”kaikki tekivät virheitä”, ”molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”, ”anteeksi on annettava”. Tolkun ihmisten äärineutraaliudesta siirrytään helposti oikeammalle toteamalla, että sodassa kyllä tehtiin julmuuksia, mutta jos punaiset olisivat voittaneet…

oikeisto

Jossitteluargumentit on kivoja. ”Jos, jos ja jos”, Sipilää lainatakseni. Historian ”mitä jos”-teoriat ovat mielenkiintoisia pohdinnan aiheita, mutta nyt pitäisi puhua ihan tosiasioista. Mitä oikeasti tapahtui? Jos jossittelun tielle kuitenkin halutaan lähteä, voidaan samalla logiikalla sanoa, että jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan, olisi Saksan vaikutusvalta lisääntynyt Suomessa merkittävästi. Oikeisto myös mielellään sivuuttaa sen tosiasian, että kokoomuslaiset olivat tosissaan hankkimassa Suomeen saksalaista kuningasta. Saksan Baltian herttuakunta antanee jonkinlaisen käsityksen siitä millainen kohtalo olisi Suomeakin todennäköisesti odottanut ihailtujen saksalaisten alaisuudessa. Spekuloiden voidaan kysyä onko sittenkin niin, että oikeisto ei ole kiinnostunut siitä oltaisiko itsenäisyys menetetty vaan siitä, että oltaisiko kuuluttu ”väärään” tai ”oikeaan” valtakuntaan? Saksa parempi, kuin ”itäinen barbaria” vai? Haiskahtaa pahasti antislavismilta. Kyseessä voi olla myös toki hieman tuoreempi, kaksinaismoralistinen antikommunismi. Senkin taloutenne päin persettä hoitaneet kommunistit!!!!! Jo Augusto Pinochet sen tiesi, että…

pinochet meemi

Human rights? The hell with it!

 

Niin, olisi kiva varmaan antaa anteeksi. Yhtä kivaa olisi kuulla anteeksipyyntö hallitukselta. Taitaa vaan olla niin, että Kiribatin valtio ja Florida ehtivät olla hyvän aikaa veden alla ennen kuin oikeisto myöntää valkoisten syyllistyneen käsittämättömiin julmuuksiin. Punaisten julmuuksista ja raakalaismaisuuksista meteliä pitäville tiedoksi: punaisessa terrorissa kuoli noin 1600 ihmistä. Terrori perustui usein henkilökohtaiseen kaunaan eikä niillä usein ollut johdon hyväksyntää. Valkoisessa terrorissa kuoli sodan aikana noin 10 000. Teloituksilla oli todennäköisesti Mannerheimin hyväksyntä. Teurastaminen oli konemaista ja sillä pyrittiin saamaan ryysyläiset ymmärtämään ettei ”parempiaan” vastaan kannata nousta kapinaan. Tämän saivat kirjaimellisesti tuntea nahoissaan myös ”punaiset naarassudet”. Punaorvot oppivat tuntemaan paikkansa sodan jälkeen.

Ehkä tässä halutaankin viestittää, että hävinneen osapuolen on oltava asiassa aloitteellinen, kun toinen osapuoli ei juuri haluaisi muistella koko asiaa. Historia on tunnetusti voittajien kirjoittama ja muiden on vain mentävä tämän näkökulman mukana sen enempää asiaa pohtimatta. Suhtaudun hyvin epäillen pääministeri Juha Sipilän hallituksen suunnitelmiin sisällissodan muistovuodesta. Odotettavissa on parhaimmillaan mitäänsanomattomia korulauseita. Pahimmillaan syyllistetään vähintään epäsuorasti hävinnyttä osapuolta, joka sattui olemaan ”väärällä puolella”. Kuten eräs armenialaisten kansanmurhaa vähätellyt turkkilainen taannoin totesi kylmään tyyliin: kapinoinnissa on riskinsä. Se on kuin uhkapeliä, jossa toiset häviävät ja toiset voittavat. Sillä kertaa armenialaiset sattuivat häviämään ja kantoivat seuraukset. Puolustusministeri Jussi Niinistön mielestä sisällissodasta on hyväksyttyä käyttää nimitystä ”vapaussota”. Mitä muuta voi toisaalta odottaa valkoista Suomea edustavalta Lapuan liikkeen ihailijalta, joka on juhlinut Tammisunnuntaita? Virallisten tahojen tarjoamat vaihtoehdot ovat aika vähissä. Joko unohdetaan koko asia tai odotetaan, että hävinnyt osapuoli pyytää anteeksi myöntyen siihen näkemykseen, että vain hävinnyt osapuoli oli syyllinen.

oikeistonkäsitysanteeksiannosta

Oikeiston mustavalkoinen käsitys anteeksiannosta

Ei ole mitenkään tavatonta, että sisällissotaa vähätellään. Jotkut oikeistolaiset tahot eivät edes haluaisi puhua sisällissodasta, koska kahnauksiin sekaantui ulkovaltoja. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kapinaan nousseita punaisia on verrattu jopa ISIS-sotureihin. Hmmmm, *raapii päätä hyvin hämmentyneenä -hymiö tähän*. Avataanpa hieman näitä hämmentäviä argumentteja. Eli sisällissotaa ei saa kutsua sisällissodaksi, koska mukana oli ulkovaltoja ajamassa omia etujaan? Ei siitäkään huolimatta, että Suomi-nimisellä alueella yhteenotot käytiin pääasiassa suomalaisten välillä. Venäläiset aseistivat punaisia ja saksalaiset tukivat valkoisia nousemalla maihin esimerkiksi Hangossa ja valtaamalla Helsingin, totta. Sisällissotiin on kuitenkin hyvin usein sekaantunut ulkovaltoja eikä sitä varmaankaan olla nähty esteenä sisällissota-termin käytölle. Vai eikö Espanjan sisällissota sitten ollutkaan sisällissotaa, koska italialaiset fasistit ja saksalaiset natsit kävivät siellä kokeilemassa uusia lelujaan tulevia seikkailuja varten? Vai onko sittenkin niin, että oikeiston parissa ajatellaan, että kapinaan ryhtyneet olivat niin lähellä venäläisiä, että he olivat oikeastaan ”ryssiä”. Persutkin ovat sitä mieltä, että he ovat niitä todellisia suomalaisia, joita punavihreät ja muut ei-suomalaiset vainoavat. Jos et ole meidän puolellamme, et ole myöskään suomalainen!

Vertaukset terroristijärjestö Isisiin ovat myös hyvin kaukaa haettuja. Luin Kansan uutisista taannoin artikkelin, jossa eräs tutkija totesi, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten olisi hyvä olla perillä Suomen sisällissodasta. Tutkija selventäisi sisällissodan tapahtumia vertaamalla punaisia Isisiin. Yritys selittää sisällissotaa tässä yhteydessä, tällä esimerkillä on sympaattinen, mutta kömpelö. Tällä esimerkillä tuettaisiin sitä voittajien näkökulmaa, jonka mukaan punaiset nousivat laillisesti valittua, demokraattista hallintoa vastaan ollen siten, George W. Bushin sanoin, ”laittomia taistelijoita”. Osuvampaa olisi verrata Isisiä uusnatsistiseen pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen, joka suhtautuu erilaisiin ja erimielisiin yhtä vihamielisesti, kuin ISIS. Kuten tunnettua Punainen terrori oli luonteeltaan kesympää valkoiseen terroriin verrattuna – punaisten väkivaltaisuuksia puolustelematta.

Sitten on tietenkin näitä, joiden mielestä vasemmistolaiset, hävinneet osapuolet ovat ihan aikuisten oikeasti terroristeja. Muistuipa taas mieleen Kolumbian vuoden 2014 presidentinvaalit. Vaaleissa olivat vastakkain, nykyisin varsin epäsuosittu, istuva presidentti Juan Manuel Santos ja entisen presidentin, äärikonservatiivisen Álvaro Uriben suosikki Óscar Iván Zuluaga. Istuva presidentti uskoi rauhanneuvottelujen voimaan vasemmistolaisen sissijärjestö Farcin kanssa, jota vastaan hallitus oli käynyt sotaa yli puoli vuosisataa. Uriben suosikki Zuluaga kannatti perinteisen kovaa linjaa sissejä vastaan ja olisi puhunut mieluummin ”terrorisminvastaisesta operaatiosta”, kuin sisällissodasta. Istuva presidentti voitti vaalit ja sisällissota (jota käytiin suurimmaksi osin hallituksen joukkojen ja Farc-sissien välillä) päättyi ainakin virallisesti ja Farcista tuli poliittinen puolue.

Zuluagan näkemys Farcista ”terroristisena” järjestönä on tyypillisen autoritäärinen mielipide, jolla leimataan vastapuoli terroristeiksi, jotka eivät siten olisi oikeutettuja inhimilliseen kohteluun. Kun sille tielle on lähdetty, onkin helppo leimata kaikki erimieliset ja toisinajattelijat terroristeiksi tai terroristien kavereiksi. Näin toimitaan Erdoğanin Turkissa. Siten toimittiin esimerkiksi Argentiinassa sotilasjuntan aikaan. Terroristiksi leimaaminen on vanha ja edelleen toimiva ase, jolla vastapuoli riisutaan paitsi aseista myös ihmisyydestä. Näin myös monet voittajien leiriin Suomessa kuuluvat mielellään asian näkisivät. Heidän mielestään hävinneen osapuolen edustajat joutuisivat vaan alistumaan väistämättömään paikkansa tietäen, parempiaan palvellen. Johtopäätös? Ei tule alistua voittajien näkemyksiin, ne kuluneet korulauseet, jotka kehottavat unohtamaan menneet tai vähintään epäsuorasti moralisoivat kapinallisten kumouksellista toimintaa. Siten ainoastaan varmistetaan menneiden virheiden toistaminen ja avataan tie diktatuurisille tahoille, joiden sormet jo syyhyävät nitistämään erimieliset terroristeina. ”Rajalinjat” ja ”poterot” ovat tässä tapauksessa hyvin tarpeellisia. Kunnes menneisyys on kunnolla perattu ja Suomi on valmis todelliseen sovintoon.

 

 

Suomi 100 (kansallismielisyydestä ja kansainvälisyydestä)

Palasin Suomeen reilu kuukausi sitten, hieman ennen itsenäisyyspäivää ja maan satavuotisjuhlia – joista kuulemma oli puhuttu ja hashtagailtu enemmän, kuin tarpeeksi. Palaaminen Suomeen oli itselleni eräällä tapaa yllätys. Tarkoitukseni oli jäädä ulkomaille vielä ”ainakin joksi aikaa” ja toivoin, että pääsisin Suomessa käymään silloin, kun sisällissodasta tulisi kuluneeksi sata vuotta. Joskus suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. ”Nyt kävi näin”. Palasinkin Suomeen aikana, jolloin valtiovalta valmistautui kahteen merkkitapahtumaan. Palaaminen oli hieman hämmentävää.

Lyhyet kaksi vuotta olivat saaneet aikaan sen, että ensimmäisinä päivinä tunsin itseni, jos en nyt ulkomaalaiseksi, niin ainakin ulkopuoliseksi. Asiaa lievitti osallistuminen esimerkiksi rasisminvastaiseen mielenosoitukseen pahamaineisten alpakkistien kera, mikä auttoi sopeutumaan jälleen ”uuteen” ympäristöön. En ole koskaan toisaalta tuntenut syvää kaihoa, ikävää Suomeen (perhettä, saunakulttuuria, luontoa ja joitakin muita yksityiskohtia lukuun ottamatta) ollessani pitkäänkin poissa. Johtuneeko eräänlaisesta juurettomuudesta, jota karjalaistaustaisuudeksikin voisi haukkua? Missä on koti? Onko maailma kotini? Luonko itse itselleni kotoisat olosuhteet olinpaikasta riippumatta? Tällainen riippumattomuus olinpaikasta on parhaimmillaan sitä, että kokee maailman kodikseen ja ajoittain epämääräistä juurettomuutta, jolloin ei tiedä onko sitä itse oikein mistään kotoisin. Tiettyihin paikkoihin sitä toki tottuu, jopa kiintyy. Voin sanoa kaipaavani paikkoja ja ihmisiä esimerkiksi Kolumbiasta Suomessa asuessani ja päinvastoin. Joitakin tosiasioita ei silti voi kiistää. Olen Suomessa syntynyt ja varttunut ja tämä tosiasia väkisinkin vaikuttaa. Se esiintyy ulkomailla vähintään tietynlaisina ”suomalaisina piirteinä” (ovatko ajoittainen ujous tai small talkiin tottumattomuus sitten juuri suomalaisia ominaisuuksia, tiedä häntä). Olen suomalaisen kulttuurin tuotos.

Sen sanon, että olen monesta suomalaisista tai pohjoismaisista asioista ylpeä. Kuten esimerkiksi koulutusjärjestelmästä , joka valitettavasti moniin Amerikkojen valtioihin verrattuna, muiden muassa, on tasa-arvoisempaa ja parempaa. Näitä asioita onkin syytä puolustaa viimeiseen asti ja ylpeästi ”markkinoida” niitä muillekin sortumatta pätemiseen tai liialliseen neuvomiseen. Olisi se vaan hienoa nähdä että vaikkapa Kolumbiassa köyhänkin lapsella olisi automaattinen oikeus saada laadukasta koulutusta (Gustavo Petro Kolumbian presidentiksi!). Miksi ”maailmaa nähdyn ajan” jälkeen tulisi aina vaan tympeästi tyytyä siihen kuluneeseen näkemykseen, jolla pönkitetään kansallista narsismia sanoen: ”meillä asiat sentään hoidetaan hyvin muihin, toimimattomimpiin alueisiin verrattuna. Kaipasin suomalaista järjestelmällisyyttä!”? Kehitys vaan on nyt tuntunut menevän siihen suuntaan, että niitä pohjoismaisia vasemmiston rakentamia malleja, joita on maailmalla ihailtu, tuhotaan päättäväisellä innolla. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että oikeiston tie on kehitysmaan tie. Usein puoluerajoista riippumatta on hallituksissa enemmän tai vähemmän kannatettu kovaa oikeistolaista talouspolitiikkaa. Erityisesti keskustaoikeisto tuntuu haaveilevan monien Amerikkojen maiden mallista, jossa ihmiset ovat nälkäkuoleman uhalla pakotettuja yritteliäiksi ja laadukkaan koulutuksen saaminen on isin lompakosta kiinni.

Sata vuotta on pienelle valtiolle kiitettävä ikä ottaen huomioon maailmanpoliittiset myllerrykset, joiden lopputuloksena useat maat raunioituivat ja menettivät vapautensa vuosikymmeniksi (suomettuneisuudesta ja vapaudesta voidaan toki kiistellä loputtomiin). On olemassa käsityksiä, että kansat ja valtiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”. Tämä pitää monelta osin paikkansa. Ei satoja vuosia sitten ollut Suomi-nimistä tai Venäjä-nimistä valtiota. Suomea ja venäjää on kuitenkin puhuttu vuosisatoja. Onko kielestä sitten vahvaksi identiteetin rakentajaksi? Väitän, että kieli vaikuttaa hyvin vahvasti minä-kuvaan. Toisaalta nykyisin viljelemme paljon anglismeja (ehkä joskus vielä myös hispanismeja tai jopa mandariinismeja), big time, koska usalainen kulttuuri on niin cool – Donald Trumpista huolimatta. Kieli luonnollisesti muuttuu ja kieliä kuolee. Englannin kielikin voi tulevaisuudessa kokea latinan kohtalon. On myös sanottu, että suurimmat kielet korvaavat pienemmät tai että kielet saattavat kadota teknologian myötä kaukaisessa tulevaisuudessa. On jopa haaveiltu telepatian mahdollisuudesta.

Tulevaisuus on väistämätön, mutta on tärkeää elää nykyajassakin. Tässä hetkessä ja lähitulevaisuudessa Suomessa asuvilla on oltava oikeus kutsua itseään suomalaisiksi, siinä missä venäläiset pitävät itseään venäläisinä, kuubalaiset kuubalaisina (jne), keinotekoisuudesta huolimatta. Itsetarkoituksellinen nationalismin vastustus pakotetun ”internationalismin” hengessä ei ole koskaan toiminut. Pakotettu internationalismi (monessa suhteessa ehkä isovenäläisyys) ei Neuvostoliitossa toiminut ja tuskin se muuallakaan toimisi. Uskon, ettei suunniteltu EU:n liittovaltio myöskään tulisi olemaan kestävällä pohjalla. Sen osoittaa taantumuksellisen äärioikeiston nousu. Heikki Patomäen kirjoitukset maailmanparlamenttiin liityen tuskin tulevat olemaan todellisuutta lähitulevaisuutta – ainakaan demokratiassa. Asenteet muuttuvat hitaasti ja vielä hitaammin pakottamalla. Serbien tai kroaattien paikoittain äärimmäinen kansallismielisyys (muiden taantumuksellisten aatteiden muassa) ei hävinnyt minnekään Jugoslaviasta huolimatta.

Kansainvälisyys tulee kuitenkin olemaan tulevaisuutta. Sitä ei muuteta muuksi muulla, kuin kattavalla ydintuholla. Kannattavampi lähestymistapa kohti kansainvälisyyttä olisi mielestäni asteittaisuus. Ahdasmielinen valkoisuutta suosiva kansallismielisyys sietäisi lopullisesti saada monipuolisemman kansallismielisyyden rinnalleen. Suomalaisia eivät ole vain esimerkiksi Hämeen, Keski-Suomen tai Pohjois-Karjalan alueilla asuvat murteella puhuvat ”suomalaisen näköiset” asukkaat. Myös suomenruotsalaiset on katsottava suomalaisiksi (vaikka he ilmeisesti taitavat pitää itseään ennemmin suomenmaalaisina), kuten myös saamelaiset. Kauempaa tulleita ei myöskään tule unohtaa. Tämä siitä huolimatta, ettei suomi ole heidän pää-äidinkielensä. Esimerkiksi saamelaisille on myös heidän halutessaan annettava mahdollisuus itsenäisyyteen. Luulisi patamustan äärinationalistinkin sisimmässään ymmärtävän, etteivät rajat ole koskaan muuttumattomia. Nykyisinkin keskustaoikeisto muuttaa rajoja omalla tyylillään tyhjentämällä maaseudut asukkaista sillä periaatteella, että koko maata ei ”edistyksen” nimessä voi pitää asuttuna.

Kansat voivat olla kuviteltuja yhteisöjä, mutta annetaan ihmisten leikkiä. Kansainvälisyys ja monikultturismi on kannatettavaa, muttei koskaan täysin pakotettuna eikä kiihdytetyllä nopeudella. Tosiasia on, että vastustusta tulee aina taantumuksellisilta muukalaisvihamielisiltä tahoilta joka tapauksessa. Uskallan kuitenkin väittää, että mikäli ihmisten annettaisiin leikkiä sitä mitä haluavat (pois luettuna ulossulkeva hurraapatriotismi, linnoituksia rakentava euronationalismi tms., jota esimerkiksi perussuomalaiset edustavat) muuttaen samalla ympäristöä kansainvälisemmäksi, äärioikeiston kannatus olisi maltillisempaa. Ongelmana on tietenkin tekopyhien markkinaliberaalien toteuttamat näköalattomuutta aiheuttavat leikkaukset, jotka kyllä vievät yhtenäisyyttäkin kauas pois. Satavuotisjuhlat olivat tekemällä tehtyjä eikä missään nimessä koko kansan juhla. Toivotaan, että Suomen täytettyä pyöreitä aletaan miettiä asioita oikeasti. Nyt viimeistään on ollut pakko puhua muustakin, kuin toisen maailmansodan ajan torjuntavoitoista. On puhuttava jopa siitä vuodesta 1917, jolloin Suomi oikeasti itsenäistyi. Seuraava tulikoe on 100 vuotta täyttävä sisällissota, josta tuskin voidaan keskustella kiihkottomasti. Vääryyksistä ei olla tehty tiliä vieläkään ja puolustusministerinä istuu Tammisunnuntaita juhlinut henkilö, joka puhuu ”vapaussodasta”. Toivoa kuitenkin voinee pitää yllä ja uskoa siihen, että monipuolinen keskustelu on tulossa Suomeen.

Loppuun noin kuukauden salaliittoteoria. On muuten nuo Kinderin maitosuklaamainokset kamalaa monikultturismipropagandaa. Kui nyt silleen voi maitoa ja suklaata sotkea keskenään??? Siionistisoroslaisfeministimuslimistalinistivegetaristikapitalistit asialla taas!

Suuri vapauspeli – no pasarán?

Espanjan kapinoiva maakunta on julistautunut itsenäiseksi. Kuinka ne uskalsivat? Espanja ja EU ovat yhtenäisiä, nationalismi on kuollut ja kuopattu! Mähän en Katalonian itsenäisyyttä koskaan tule tunnustamaan, koska Kärnän pelle ja äärioikeisto… On parempi olla yhdessä haasteellisinakin aikoina, kuin riidellä. Neuvotelkaa itsellenne mieluummin laajempi autonomia. Älkää lähtekö ihanan charmantista Espanjasta, Espanja ilman Barcelonaa ei ole Espanja. FC Barcelona, eikö kukaan ajattele FC Barcelonaa?! Miettikää nyt Piquea ja Shakiraa, kuinka onnellisia he ovatkaan espanjalaisessa Barcelonassa! No, ehkäpä Shakira Isabel Mebarak Ripoll vielä vie Piquen jonain päivänä mukanaan Barranquillaan, jottei Pique enää haluaisi palata Barcelonaan.

Separatismi on jälleen nousussa, kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina, kun imperialistiset valtakunnat romahtivat ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena. Ne röyhkeät separatistit, yhtenäisyyden vallitsevan, luutuneen vallitsevan asiaintilan hajottajat ja horjuttajat! Pienemmät valtiot, kuten Suomi (jo hyvissä ajoin vuonna 1917) kehtasivat käyttää haasteellista tilannetta opportunisesti hyväkseen. Mitä sitten, jos suomalainen porvaristo hieman itsenäisyyttä aiemmin vastustikin… Mentäessä vielä kauemmaksi, esimerkiksi Espanjan entisiin siirtokuntiin, muuttuu meno vielä röyhkeämmäksi. Kuinka ne mirandat, bolívarit, santanderit, salavarrietat ynnä muut kehtasivat nousta laillista esivaltaansa vastaan? Silloisen lain tulkinnan mukaan maat kuuluivat Espanjan kruunulle. Maat, joilta kapinalliset separatistit onnistuivat espanjalaiset lopulta häätämään. Ajatelkaa nyt, kuinka paljon parempi Suomen olisi olla osana äiti-Venäjää ja sen rikasta kulttuuria? Voi suomalaiset separatistit mitä menitte tekemään! Rasistitkin Rakentavaa kritiikkiä kehitysmaiden suuntaan harjoittavat tahotkin sen tietävät, että kyllä Afrikalla menisi paljon paremmin valkoisessa komennossa. Puerto Rico ja Katalonia, älkää siis haaveilko itsenäisyydestä. Sorrutte kiellettyyn kansallismielisyyteen (=rasismiin) ja separatismiin, (johon kenenkään ei koskaan ikinä olisi tullut sortua), taloutenne menee päin helvettiä, tai sössitte asianne jollakin muulla tavalla. Onnea joka tapauksessa kansojen monimuotoisuudelle ja itsemääräämisoikeudelle!

Resultado de imagen para bandera de catalonia

Katalonian itsenäistymistä vastustetaan sillä, että katalaanit kohdistavat muukalaisvastaisuuttaan espanjalaisiin ja muihin ja ovat nihkeitä turisteja kohtaan. Mielestäni pelko rasismista on hieman omituinen argumentti vastustaa Katalonian itsenäisyyttä. Varmasti katalaanit suhtautuvat yhtä nihkeästi espanjalaisiin/kastilialaisiin, kuin skotlantilaiset tai irlantilaiset englantilaisiin. Pikkuvelisyndrooma vauraudesta huolimatta tulee painamaan katalaaneja vastaisuudessakin siinä missä suomalaisiakin (jotka ovat ylpeitä Ruotsin kolonialismin ajasta ja vähemmän ylpeitä itäisen Venäjän vallan ajasta). Pikkuvelisyndroomasta (ja myös nihkeydestä turismin lieveilmiöihin) kärsitään aika monessa maailman maassa, uskallan sanoa.

Usein separatismin kannattajilta kuulee katkeria kommentteja siitä kuinka he elättävät köyhempiä alueita. Näitä kuulee niin skotlantilaisilta, katalaaneilta kuin vaikkapa äärioikeistolaisuutta lähentelevän Pohjoisen liiton tyypeiltä. Separatistien elitistisyydeltä ja ahneudelta kuulostava asennoituminen on yksi syy siihen, että katalaanien separatismiin suhtaudutaan nihkeästi. Sama toimii myös toisin päin. Yhdysvalloissa Puerto Ricoa ja Suomessa Lappia pidetään taloudellisina rasitteina. Oi pyhä talous, ilman sinua monet edistykselliset asiat olisivat jääneet ja jäisivät tapahtumatta tai ainakin merkittävästi viivästyisivät. Riskinä toki on, että veroparatiisipolitiikka ja taantumuksellinen oikeistolaisuus valtaavat alaa tulevilla itsenäisillä alueilla. Separatismi voi kuitenkin toimia mallina useille alkuperäiskansoille ympäri maailman. Mallina siitä, ettei ihan kaikkea tule antaa pois ja muistutuksena siitä, että riistopolitiikkaa tai hyväksikäyttöä harjoittava keskushallitus ei ole jumalan asemassa.

Kansalliskiihkon nousua pelätään niin ikään. Euroopassa ja lännessä eletään aikoja, jolloin sulkeutuminen ja muukalaisvastaisuus nähdään hyväksi havaittuina keinoina ja yleisesti hyväksyttyinä tuntemuksina. Kansantaloudella menee heikosti (joka tarjoaa mainion tekosyyn hyvinvointivaltion lopulliseen nitistämiseen), pelottavat muutokset uhkaavat ja ulkomaailma näyttäytyy uhkaavana tummine pakolaisvirtoineen. Ennen oli kaikki paremmin, vaikka silloin ennen olikin kaikki huonosti ja haikailtiin aikoihin parempiin. Katalonian itsenäisyyshaikailuihin liittyy aivan varmasti antiespanjalaisia asenteita siinä missä Suomessa viljeltiin ja on viljelty antivenäläisiä asenteita. Suomessa on niin sanottu antirasistinen siipi, joka vastustaa rajakkivajakkien rasismia, mutta suhtautuu itse nuivasti Venäjään ja itäisyyteen ylipäänsä. Nämä ja monet muut tahot viljelevät antivenäläisiä asenteita hienovaraisemmassa muodossa, muttei kukaan (ääriputinistifasisteja kenties lukuun ottamatta) silti ole Suomen itsenäisyyttä asettamassa kyseenalaiseksi. Äärioikeistolaiset ihmiset tuppaavat kannattamaan Katalonian itsenäisyyttä. Jos pelkää joutumista äärioikeistolaisten ja tylsien libertaarien kanssa samaan leiriin kannattaessaan Katalonian itsenäisyyttä, kuka estää muodostamasta laajaa vasemmistolaista tukiverkkoa katalaaneille? Näin olisi pitänyt tehdä Brexitin aikaan. Leninkin kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta oikeistolaisten ”ketunhäntä kainalossa”-spekuloinneista huolimatta.

Toisaalta pelätään balkanisaatiota. Eurooppa on vasta hiljattain toipunut entisen Jugoslavian hajoamissodista, joissa oli aineksia kansainväliseen yhteenottoon. Espanjassa leijuu väkivallan uhka, jota Espanjan keskushallinto on itse provosoinut. Espanjan balkanisaatioon en kuitenkaan vielä toistaiseksi usko, ellei Espanja sitten tosissaan aloita francolaisia toimenpiteitä väkivaltaa käyttäen ja hyökäten tosissaan katalaanien ja muiden kulttuuria vastaan. Oikeistolaisen El Paísin mukaan baskeista vähemmistö kannattaa laajempaa itsemääräämisoikeutta nykyisin. Ymmärtääkseni näin on myös muualla Espanjassa. Rajoy ja kumppanit voivat vielä päättää kulkevatko he Miloševićin tietä.

Venäjä on osuvasti tuonut esille lännen kaksinaismoralismin kansojen itsemääräämisoikeuden suhteen. Kosovon itsenäisyys vuonna 2008 kelpasi, mutta Katalonian itsenäisyys vuonna 2017 ei kelpaa. Miksi Carles Puigdemontille ollaan nyt lyömässä suurempaa roiston leimaa, kuin Kosovon presidenttinä nykyisinkin vaikuttavalle Hashim Thaçille, jota syytetään sotarikoksista hänen toimiessaan sissinä Kosovon sodan aikoihin? Kyseessä ovat selvästi lännen edut. Kosovon kohdalla voidaan puhua reaalipoliittisista syistä. EU:n, Naton ja muiden läntisten instituutioiden on laajennuttava itään ja kaakkoon valoa tuomaan pimeydessä ja Venäjän radalla pyöriville kansoille. Katalonian kohdalla pelätään, että Venäjä puolestaan lisäisi vaikutusvaltaansa Euroopassa. Katalonian itsenäistyminen tekisi Euroopasta lisäksi hajanaisemman ja haavoittuvamman lihaksiaan pullistelevan Venäjän edessä.

Kosovon ja Katalonian tapauksissa on kuitenkin ainakin yksi tärkeä ero, jonka Venäjän olisi hyvä muistaa. Serbia menetti selvästi oikeutensa entiseen maakuntaansa sen lahdatessa alueen albaaneja systemaattisesti. Serbia oli suurimpia sotarikoksiin syyllistyneitä maita kroatialaisia ja albanialaisia sotarikollisia unohtamatta. Espanja ei ole vielä kohdellut katalaaneja yhtä julmasti, kuin Serbia kohteli albaaneja, vaikka se syyllistyikin äärimmäisen liioiteltuun voimankäyttöön ja epädemokraattiseen käytökseen pyrkien estämään kansanäänestyksen 1.10.2017 ja vieden Katalonialta autonomian. Serbian liittolaisen Venäjän olisi myös hyvä muistaa, ettei Espanja ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä. Sikäli Venäjän peli vaikuttaa epäreilulta Katalonian suhteen, jos katsotaan Espanjan näkökulmaa. Reaalipolitiikassa ja yhä vahvemmin geopolitiikassa ei kuitenkaan liittolaisia ja tunteita paremmin tunneta.

Espanja on selvästi osa länttä ja länsimaaksi se haluaa profiloitua. Espanja on onnistuttu kolonialismin, Francon ja sotilasvallankaappausyrityksen ajan jälkeen brändäämään varsin houkuttelevaksi ja nykyaikaiseksi maaksi. Se on ollut varsin demokraattinen yhteiskunta useita vuosikymmeniä. Espanja on modernihko (samalla kuitenkin niin ihanan vanhahtava) ja kiehtova maa, joka sijaitsee etelässä ja vieläpä Euroopassa! Ne ruskeasilmäiset hurmurit ja kaunottaret käyvät latinoista. Enrique Iglesiaskin on Euroopan oma latinopoppari (olisi hyvä tarkentaa, että kyseessä on latinoeurooppalainen, ettei mene kulttuuriseksi omimiseksi, vai mitä Sanna Ukkola?). Ei tietenkään unohdeta churritoja, tapaseja ja Serranon perhettä (hyvä sarja Naapureina Madridissa ja Näin sen koimme -sarjojen ohella). Real Madrid ja FC Barcelona! Sitten on se romanttinen espanjan kieli (kieltämättä hyvin hyvin kaunis kieli), espanjaksi laulavat bändit ja artistit (yhä useammin sellaiset, jotka ovat kaukana espanjankielisistä maista!), ja sellaiset artistit jotka päästävät välillä ”gringoja” sanomaan jotain espanjaksi hauskalla aksentilla.

 

Resultado de imagen para franco this just in

Espanjassa usein ylpeillään siirtomaahistorialla. Tokaistaan latinoille kunnon entisen imperialistisen suurvallan tapaan, että ilman ”espanjalaista sivistystä” intiaanit vain hyppisivät vieläkin leirinuotioiden äärellä. Ollaan ylpeästi osana ”sivistynyttä Eurooppaa” jne. Silti Espanjassakin kärsitään alemmuuden tunteesta. Espanjassa vakuutellaan, ettei se ole mikään ”kolmannen maailman diktatuuri” vaan että se on muuttunut moderniksi eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi ja sellaisena sen vakuutellaan pysyvän. Vaikuttaa siltä, että Euroopan itä-länsi -jakolinjojen lisäksi maan eliittiklubissa, ”paremmassa Euroopassa” vallitsee myös omat jakolinjat. Espanjaa toisaalta kunnioitetaan ja se on osa klubia, mutta samalla ”muu parempi Eurooppa” naureskelee Espanjalle sen ollessa osana ”katolilaista” ja ”konservatiivista etelää”. Espanjan nähdään hoitavan taloutensa hieman paremmin, kuin vaikkapa Kreikka, mutta usein espanjalaisiin lyödään ”mañana” -leima, joka tarkoittanee, etteivät he ole yhtä ahkeria ja toimeliaita, kuin ”pohjoisen muurahaiset”. Onko Espanja siis eliittiklubin eräänlainen musta lammas, tohelohko serkku tai veli, hiukan epäonnistunut tapaus, joka vain pyrkii osoittamaan erinomaisuuttaan ”erinomaisten” silmissä?

Espanja on kovasti pyrkinyt irti taantumuksellisuudesta, erityisesti francolaisuudesta. On haluttu olla osana länttä, niin kovasti, että oltiin valmiita viemään demokratiaa Irakiin asti Yhdysvaltojen kanssa. Viime aikoina on taas menty hieman taantumuksellisempaan suuntaan Mariano Rajoyn äärikonservatiivisen hallituksen johdolla. Menneisyyden haamut kummittelevat (eipä muualla lännessäkään voida kovasti hurrata…).  Mielenosoittajien sananvapautta on pyritty rajoittamaan sakkojen ja väkivallan uhalla. Naisten itsemääräämisoikeuteen yritettiin puuttua. Rajoysta tehdyt meemitkin ovat aiheuttaneet halua rajoittaa ilmaisunvapautta. Tässä niistä jotkut rohkeimmat:

Resultado de imagen para rajoy memes

”Älykkyys vainoaa, mutta minä olen sitä nopeampi.”

Resultado de imagen para voy a ser muy franco

Tätä ei voi kääntää pilaamatta vitsiä. ”Franco” viittaa suorapuheisuuteen/suoraan toimintaan ja tietenkin 1970-luvulla kuolleeseen diktaattoriin.

Rajoyn uusautoritäärisyys on hyvä muistaa Katalonian itsenäisyyden vastustajienkin keskuudessa. Espanja ei toki ole sama, kuin Francon Espanja. Mutta toisaalta, olihan Mihail Gorbatšovin Neuvostoliittokin vapaampi, kuin Stalinin Neuvostoliitto. Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä ei juuri tuettu. Nykyisin niiden itsenäistymistä pidetään ainoana oikeana ratkaisuna. Ehkäpä Vironkin mieli vielä jonain päivänä muuttuu. Katalonia valloitettiin useita vuosisatoja sitten. Liittäminen vahvistettiin 1700-luvulla. Jos Neuvostoliitto olisi olemassa, nähtäisiinkö Ukraina samalla lailla osana Neuvostoliittoa/Venäjää, kuin Katalonia nykyisin Espanjan osana? Näyttää siltä, että aika oikeuttaa valloitustyöt. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin valloitukset hyväksytään ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä separatisteihin suhtaudutaan nihkeästi. Ei Etelä-Amerikkakaan saanut esimerkiksi brittien tukea itsenäisyyskamppailussa. Itsenäistyminen ja pyrkimys vapauteen on lopulta aina eräänlaista uhkapeliä. Winners win, losers lose. Historia on monilta osin jo päättyneiden uhkapelien tulosten analysointia ja viisastelua tuloksista. Jälkikäteen voittajia sitten ihaillaan ja romantisoidaan ja heidän hirmutekojaan vähätellään. Häviäjien kohtaloa saatetaan surkutella jossain määrin. Yleensä kuitenkin ajatellaan moralisoiden, että ”kannattiko niiden häviäjien olla väärällä puolella, väärää mieltä ja lähteä ottamaan turpaan”?

Jos Bolívar ja muut olisivat hävinneet pelin, nähtäisiinkö Latinalainen Amerikka samanlaisena alueena, kuin monien eurooppalaisten maiden merentakaiset alueet Karibialla? Naurettaisiinko itsenäisyysmielisille meksikolaisille? Seuraavina vuosina tulemme näkemään kuuluuko Katalonia voittajien vai häviäjien leiriin. Historia tulevine viisaineen ja jälkiviisaineen tulee varmasti näkemään separatismin vastustajat menneisyyteen tuijottelijoina, mikäli katalaanit voittavat pelin ja saavat itsenäisyyden. Mikäli katalaanit häviävät, tuomitaan heidät hölmöiksi idealisteiksi ja uhkapelureiksi, jotka eivät älynneet lopettaa ajoissa. Elämä on peli. Rajat ovat ikuisia, kunnes joku voittajafiiliksellä niitä taas muuttelee.
Lue lisää…

Eroon pikkuvelisyndroomasta!

Suomalaiset ovat kumma kansa. Mitä suomalaisuus edes on? Onko se yksi ja yhtenäinen kieli ja mieli? Mitä on suomalainen kulttuuri ja mitä se ei ole? Onko perussuomalainen monokulttuurisuus, yksikielisyys ja perussuomalainen johtajuus suomalaisuutta? Onko monikulttuurisuus, kaksikielisyys ja kaikki huomioon ottava diskuteeraaminen (diskuteeraaminen, asia josta Sauli Niinistökään ei muuten tykkää!) epäsuomalaista? Mistä suomalaiset tulevat ja minne suomalaiset menevät? Kuinka tuoda päivänvaloon vakavasti otettavia todisteita muinaisista suomalaisista kuninkaista? Onko niitä? Näihin kysymyksiin on tuskin olemassa yhtä, saati yksinkertaista vastausta. Siksi onkin niin helppoa aloittaa määrittely siitä mitä suomalaiset eivät ole. Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule (siispä mitä pikimmiten eroon stalinistisesta hyvinvointivaltiosta saksien rytmikkäällä kalkkeella! Taustalla soikoon Euroopan troikan suomenkielinen tunnuskappale, Nikkelimarkka).

Monet ovat kiitollisia Ruotsille Suomen ”sivistämisestä”. Ei tule muuten mieleen kovin montaa maata, jossa niin monet entiset hallitut kiittelisivät entisiä siirtomaaisäntiään kolonialismista niin vuolaasti. Monet maat ovat toki ylpeitä siitä, että heidän maansa pääsi roomalaisen imperialismin alaisuuteen. Roomalaista sivistystä ihaillaan ja romantisoidaan esimerkiksi karthagolaisten (Marcus Porcius Cato vanhempi, sinä parantumaton romantikko!) ja gallialaisten kansanmurhia. ”Barbaarimenneisyyttä” harvoin ihaillaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntevat suurta kiitollisuutta ruotsalaisten imperialismista. Unohdetaan se, että suomalaisten taivuttelussa tarvittiin usein miekkaa ja se että suomalaiset olivat toisen luokan kansalaisia. Suomi oli rahvaan kieli. ”Sivistyneistö” puhui ruotsia.

Tästä alistuvasta asenteesta nähdään vielä nykyisinkin merkkejä joidenkin ihmisten puheissa. Heidän mielestään suomen kielestä ei ole mitään hyötyä – se ilmeisesti pitäisi korvata jollakin suuremmalla ja ”hyödyllisemmällä” kielellä. Saman logiikan mukaan maailman maista olisi syytä raivata kaikki pienemmät kielet ja alkuperäiskielet myös siinä sivussa. Monde Diplomatique -lehdessä oli taannoin hyvä artikkeli kieli-imperialismista. Vapaaehtoinen alistuminen kieli-imperialismille (ja oman kulttuurin halveksinta) palvelevat suurempien maiden asiaa ja tekevät maailmasta yksiulotteisempaa. Toisaalta latinan kielen valta-asema murtui ja siitä kehittyi eri kieliä. Kenties englannin kielen kohdalla käy aikanaan samoin. Tuli vaan mieleen. ”Pakkosuomen” kriitikot (saamelaisia lukuun ottamatta) voisivat myös ottaa huomioon sen, että suomen kieli tuli alueelle ennen ruotsin kieltä, muutoin nationalistiseen vouhotukseen kantaa ottamatta.

Alemmuuskompleksin nöyristelevän puolen toisesta päästä löytyy toisenlainen suuntaus, joka liittyy alemmuuskompleksiin niin ikään. Tätä eräät ovat osuvasti kutsuneet ”pikkuvelisyndroomaksi”. Tämän mukaan kaikki ruotsalaisuus nähdään turhana ja negatiivisena. Pakkoruotsia ja myös suomenruotsalaisia (”svensktalande bättre folk”) tölväistään. Tämä liittyy siirtomaa-ajalta periytyvään huonommuuden tunteeseen, jota rasistiset monokulttuurin edustajat käyttävät hyväkseen fennomaanisessa larppailussaan. Joskus kuulee sanottavan, että ruotsinkielinen eliitti hallitsee Suomessa kaikkia tärkeimpiä virkoja. Mielestäni väite menee luokkaan ”villit salaliittoteoriat”, jolla lietsotaan vaarallista katkeruutta tiettyä vähemmistöryhmää kohtaan. Usein samat tahot, jotka haukkuvat ”hurrihomoja” kehuvat muun muassa Mannerheimin ja Tony Halmeen maasta taivaisiin unohtaen sivuuttaen sen, että kyseiset herrat olivat suomenruotsalaisia. Pakkoruotsi ansaitsee toki paljonkin kritiikkiä ja erilaiset kiintiöt olisi varmaan syytä ottaa tarkastelun kohteeksi. Jätetään nyt kuitenkin vähemmistöryhmät muuten rauhaan. Ja ei unohdeta sitä, että ruotsin kielestä on hyötyä, vaikka Tynkkynen (joka vaikuttaa potevan jeesuskompleksia) muuta sanoisi.

Suomalaisilla on entisille siirtomaille tyypillinen asennoituminen imperialismiin. Kaikkea valkoista ulkomaalaista pidetään parempana. Korostettakoon siis vielä, että kyseessä täytyy ehdottomasti olla valkoista ihonväriä omaava kulttuurin edustaja. Kaikesta kehityksestä ja saavutuksesta huolimatta omaa maata, historiaa ja kulttuuria väheksytään eikä omaa maata edes tunneta kunnolla. ”Junttisuomalaisuus” tympii ja toivotaan usein, että oltaisi jossain muualla. Asennoituminen muistuttaa mielestäni hyvin paljon Kolumbiassa vallitsevia asenteita. Myös Kolumbiassa arvostetaan ulkomaisuutta (pääasiassa länsimaalaisuutta ja länsieurooppalaisuutta [pohjoismaita ei tunneta vielä niin hyvin]) oman kulttuurin kustannuksella. Liian monet kolumbialaiset häpeävät maataan ja ongelmiaan ja toivoisivat olevansa jossain muualla. Kirjailija William Ospina kirjoitti hyvin kirjassaan (”Pa’ que se acabe la vaina”), kuinka kolumbialainen eliitti on kautta aikain tuntenut syvempää yhteyttä Eurooppaan (ja/tai Yhdysvaltoihin) unohtaen oman maansa kehityksen ja laiminlyöden kolumbialaisen kulttuurin. Satuin myös kuulemaan erään näkemyksen jonka mukaan Kolumbiassa rikas päättävä eliitti katsoo kuuluvansa eurooppalaiseen kulttuuriin, ylempi keskiluokka/keskiluokka tuntee suurta vetoa Yhdysvaltoihin kun taas köyhemmät ihailevat Meksikoa. Siinä missä Suomessa ei haluta olla metsäläisiä eikä haluta kiinnittää saamelaisten oikeuksiin huomiota, Kolumbiassa ei haluta olla ”intiaaneja” ja alkuperäiskansojen oikeuksia rikotaan myös räikeästi. Espanjalaisvallan jäljet näkyvät vielä hyvin selvästi. Kolumbiassa palvotaan valkoista ihonväriä ja sinisiä silmiä. Ajoittain vaaleuden palvonta menee selvästi rasismin puolelle.

Ruotsalaiset olivat ja ovat suomalaisille sama asia kuin espanjalaiset Latinalaisen Amerikan maille. Niin sanottu sivistys tuotiin alueille (väkivalloin) ja paikallisiin iskostettiin ajatus sikäläisen kulttuurin alemmuudesta. Suomen historia on tosin mielenkiintoinen siinä, ettei ruotsalaisia koskaan työnnetty Suomesta pois suomalaisjoukkojen voimin vaan venäläisjoukkojen toimesta (Latinalaisessa Amerikassa espanjalaiset häädettiin paikallisten vapaustaistelijoiden voimin). Suomalaisuus pääsi kukoistamaan täydessä muodossaan vasta venäläisvallan aikana. Ei tule kuitenkaan maahan asti kumartaa itäistä imperialismiakaan. Venäjä sortui moniin julmuuksiin suomalaista siviiliväestöä kohtaan ja venäläiset veivät suomalaisia usein orjiksi isonvihan aikaan. Siperia tuli tutuksi monille. Georgialaisen Stalinin Neuvostoliitto toteutti kansanmurhan karjalaista kulttuuria kohtaan toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen (asia, josta harvemmin puhutaan sen oikealla nimellä). Venäjä onkin pienemmille naapureilleen sitä mitä Yhdysvallat on Latinalaiselle Amerikalle. Suurvallat korostavat omia oikeuksiaan unohtaen tasapuolisuuden. Epäreilut maakaupat Suomen ja Venäjän välillä ovat yksi esimerkki. Suomessa on venäläisten helpompi saada maata, kuin suomalaisten Venäjällä. Usein myös esimerkiksi kaasuhanoja käytetään kiristyskeinona niskuroivia naapureita vastaan. Yhdysvallat on taas pyrkinyt dominoimaan ”omaa takapihaansa” miltei kaksisataa vuotta.

Toisaalta ”ryssäviha” kääntyy usein itseään vastaan siinä missä vihamielinen (mutta usein ymmärrettävä) ”Yankee go home”-asennoituminen. Suurimmaksi osin historiallisista traumoista johtuva venäläisvastainen suuntautuminen on viemässä Suomea imperialistisen lännen ja Naton syliin ja kohti suurta konfliktia. Haasteelliset kokemukset, traumat ”suomettuneisuudesta” ja häpeä oman maan sijainnista ovat tuhoamassa Suomen puolueettomuuden. Elämme uussuomettuneisuuden aikoja. Latinalaisessa Amerikassa ei mene sen paremmin. Ne maat, joissa Yhdysvallat ei pidä komentoa ottavat usein Venäjän ja Kiinan liiankin avosylin vastaan. Tällöinkään ei puolueettomuudesta voida puhua. Esimerkiksi Venezuelassa, jota Yhdysvallat on painostanut viime aikoina useaan otteeseen, usein unohdetaan kritiikki Venäjän ja Kiinan aggressiivisuutta kohtaan, ilmeisesti realipoliittisista syistä. Näin ollen kyseiset maat ajavat itseään kohti suurta yhteenottoa puolueellisina maina. Puolueettomuus – kamala(n tylsä) käsite!

Näinä aikoina tarvittaisi kipeästi yhtenäisyyttä, tiukkaa puolueettomuutta ja monipuolista kaupankäyntiä. Suomen pakkoruotsikeskusteluun ratkaisun voisi tuoda Pohjolan unionin, jossa mikään kieli ei olisi toista hyödyllisempi. Unionissa Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Skotlannin (kai sitä toivoa saa!) kielet olisivat tasa-arvoisessa asemassa. Pohjolan unioni sitoutuisi tiukkaan puolueettomuuteen ja itsenäiseen puolustukseen ilman lännen hyökkääviä haukkoja ja muodostaisi vahvoja linkkejä esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan. Venäjällä olisi tärkeä asema kauppaa käydessä unionin ja Venäjän välillä. Tällöin myös venäjän kielen opiskelu nousisi englannin, espanjan, ranskan, saksan ja ruotsin kielten opiskelun rinnalle. Saamen kieli olisi syytä ottaa mukaan opiskeluun.

Jätetään siis jo viimein kauhuskenariot Ahvenanmaan miehityksestä Ilkka Remesin huoleksi. Jätetään oman kulttuurin väheksyntä ja lännen palvonta pienille piireille. Kuljetaan pää päättäväisesti pystyssä imperialismien edessä oma linja päättäväisesti pitäen. Ei uhitella,  ei halveksuta eikä kumarrella mitään ilmansuuntaa eikä lietsota vihaa vähemmistöjä kohtaan. Sata vuotta on pitkä aika pienelle maalle, joka sijaitsee tärkeällä ja haasteellisella alueella. Sijainti tulisi voida kääntää hyödyksi diplomatia ja rauhan kannalta. Satavuotias Suomi alkakoon kypsyä viimein.

Eroon väärinajattelusta

Varoitus: tavallista pidempi teksti!

Kuinka taantumuksellisten väärinajattelijoiden määrää voitaisi vähentää ja varmistaa, etteivät he tulevaisuudessa hyppisi silmille? Ensiksi edistyksellisten olisi tietenkin päästävä valtaan ja olisi muodostettava laaja edistyksellinen koalitio, joka ajaisi ihmisyyden ja luonnon asiaa. Tämän jälkeen olisi vuoro toiselle haasteelle, väärinajattelun kitkemiselle. Yksinkertaisinta olisi varmaan teloittaa ja vangita älytön määrä ihmisiä ja laittaa heitä työ- ja vankileireille. Se ei kuitenkaan ole osoittautunut toimivaksi. Tämä tuli ilmi esimerkiksi Itä-Euroopassa, jossa massojen protestit omiin tarkoituksiinsa omineet uusliberalistiset vastavallankumoukselliset ajoivat neuvostoliittolaisen kommunismin ja sitä myötä myös kaikki yhteiskunnan turvaverkot alas. Väärinajattelijat piileskelivät eikä kaikille elämän osa-alueille ulottunut valtion propaganda toiminut. Taantumuksellisista aatteista ei väkivaltaisella pakolla päästy eikä päästä eroon. Väkivalta ei myöskään ole humaania ja usein omaa valtaa lujittaessa vihollisia saatetaan nähdä kaikkialla, jolloin vainoharhainen terrori jää päälle. Tätä terroria on myös taantumuksellisten helppo käyttää kaikkia vasemmistolaisia vastaan vuosikymmenten jälkeenkin vallankumouksen epäonnistuessa. Syy Stalinin julmuuksista on kaikessa naurettavuudessaankin helppo vierittää jopa oikeistodemareiden niskoille.

Väärinajattelun kitkemisessä olisikin hyvä käyttää pehmeämpiä, mutta silti riittävän kovia keinoja. Kuolemalla väärintekijät ja väärinajattelijat pääsisivät liian helpolla ja syyttömiä, aiheellistakin kritiikkiä esittäviä henkilöitä saattaisi päästä hengestään vainoharhaisen terrorin takia. Olen ohessa listannut joitakin keinoja. Lienee syytä huomauttaa tässä vaiheessa, etten kannata riistäjien suoranaiseen riistoon enkä kostoon riistäjiä vastaan. Painotus on oikeudenmukaisuudessa ja asennekasvatuksessa, jossa väärintekijät laitetaan saamaan tuntumaa uhrien ja väärintekojen kohteiksi joutuneiden kokemista kärsimyksistä.

Yhteiskuntarauhalle ja ihmisyydelle ylipäänsä kaikkein pahimpia ovat epätasa-arvoista tulonjakopolitiikkaa harjoittavat oikeistolaiset. Heidän elitistinen ajattelutapansa on poikkeuksetta aina syynä sille, että yhteiskuntarauha on uhattuna. Heidän uusliberalistinen politiikkansa lisää kurjuutta, rikollisuutta ja yleistä turvattomuutta jonka myötä myös erilaiset ääri-ilmiöt saavat lisää kannatusta (kuten nyt esimerkiksi äärioikeisto Euroopassa ja Donald Trumpin menestys Yhdysvalloissa). Köyhillä ei usein ole kovin kummoisia näköaloja tulevaisuudestaan, joten houkutus rikolliselle tielle ja sitä kautta satumaisiin rikkauksiin käy suureksi epätasa-arvoisen tulonjaon kurjistamassa yhteiskunnassa.

Oikeistolaiset päättäjät suosivat muita hyväkseen käyttäviä konnia ja halveksuvat ahkeria, retoriikastaan huolimatta. Veronkiertäjille tehdään palveluksia Kelan etuuteen oikeutettuja vahdataan tarkasti ja duunareilta vaaditaan alituista joustoa. Vaan pian se jousikin katkeaa. Oikeistolaiset päättäjät antavat toistuvia veronalennuksia suurituloisille (jotka suurista tuloista huolimatta potevat veroallergiaa ja tekevät kaikkensa vältelläkseen ”työstä rankaisua”) kun samaan aikaan kurittavat pienituloisia. Työntekijöitä huonosti Suomessa ja muualla kohtelevia yrityksiä palkitaan ja ihaillaan. Näille yhteiskunnan parasiiteille olisi lätkäistävä pikimmiten tuntuvat korvausvaatimukset. Korvaukset maksettaisiin leikkauspolitiikasta kärsineille ihmisille tavalla tai toisella. Tämän lisäksi tällaisilta pahimman luokan roistoilta tulisi lopullisesti evätä pääsy politiikkaan tai ainakin voimakkaasti rajoittaa pääsyä. Ottakoot asioihin kantaa verkon keskustelusivulla, sosiaalisessa mediassa ja yleisönosastoilla. Oppositioon voisi toki mahtua korkeintaan yksi kiintiökokoomuslainen ja kiintiökepulainen huvittamaan hallitusta välikysymyksillä talouspolitiikasta.

Veronkiertäjiä ja verosuunnittelijoita on kohdeltava maanpettureina. Ulkomailla oleskeleville veropakolaisille toistaiseksi voimassa oleva maahantulokielto. Suomeen olisi hyvä saada pakollinen elinkeinolupa, jota kaikki henkilökohtaisiin voittoihin tähtäävät yrittäjät saavat hakea. Lupa myönnettäisiin 5-10 vuodeksi kerrallaan. Suurten olemassaolevien yritysten kohdalla lupa voisi olla voimassa 2-3 vuotta. Asia katsottaisiin tapauskohtaisesti. Ensimmäisten vuosien aikana yritysten toimintaa tarkkailtaisiin hyvin tarkasti. Nuhteettomasti ja eettisesti toimivat yritykset saisivat tunnustuksia, huonosti toimivat yritykset sen sijaan suljettaisiin ja yrittäjiltä evättäisiin elinkeinolupa Suomen rajojen sisäpuolella toistaiseksi. Ulkomaille saa laajentua, mutta syiden on oltava eettiset ja kaikkia osapuolia hyödyttävät. Verot on maksettava tunnollisesti. Eettisesti toimivat suomalaiset yritykset voisivat parhaimmillaan lisätä työllisyyttä ulkomailla ja lobata ihmisoikeuksien ja ympäristökysymysten puolesta sellaisissa maissa, joissa vastaavissa asioissa on puutteita. Halpojen palkkakustannusten ja muiden itsekkäiden motiivien takia ulkomaille muuttavat yrittäjät jääkööt ulkomaille pysyvästi. Suomeen ei isänmaanpettureiden tarvitsisi palata. Suomen valtion kannattaisi myös lisätä yhteistyötä muiden maiden ay-liikkeiden kanssa yhteistyössä kotimaisten ay-liikkeiden kanssa, jotta porvarillisesta riistämisestä tulisi ulkomailla yhä vaikeampaa suomalaisten yritysten osalta.

Työntekijöiden ”liian suuria palkkoja”, ay-liikkeiden ”ylivaltaa” ja työttömyysetuuksia kritisoivat velkapelottelua lietsovat raharikkaat on laitettava tietyksi aikaa oikeisiin töihin sellaisella palkalla, jolla juuri ja juuri selviää hengessä, jos tekee kahta työtä (tämä olisi poikkeus, jossa väliaikainen kyykyttäminen sallittaisiin rajoitetun ajan ja vain sellaisille porvarillisille riistäjille, joiden on todettu syyllistyneen riistoon). Mukaan rajallisen ajan kestävään oikeudenmukaisuuteen tähtäävään kasvatukseen voitaisi ottaa pakollisia työttömyysjaksoja, joiden aikana kaikenlaisesta ylemmyydentunnosta riisutut kapitalistit voivat hakea tukea elämiseen, mutta heidän tulee kahlata läpi samanlainen byrokratia, jonka nykyisin työttömät joutuvat käymään läpi. Tuki myönnettäisiin erityisessä tilaisuudessa, jossa tukea hakevan kapitalistin on tehtävä erityinen vakuutus siitä että hän on tietoinen työttömyystuen viimesijaisuudesta, jota ei tule käyttää loisimiseen. Kasvatusjakson ei tule perustua riistäjien nöyryytykseen. Menetelmän aikana kapitalisteja tulee kohdella asiallisesti ja heille on tehtävä kohteliaasti selväksi, että he saavat nyt hieman tuntumaa riistämiensä ja kurittamiensa arkeen. Menetelmää jatkettaisiin jonkin aikaa ja sitä voitaisiin jatkaa tarvittaessa lyhyitä jaksoja. Kasvatusjakson tarkoituksena on saada riistäjät ymmärtämään sen, että he ovat syyllistyneet vakaviin ihmisoikeusrikoksiin ja maan mädätykseen riistäessään köyhää valtaosaa.

Sotaa lietsovat militaristit (ei koske itsenäiseen maanpuolustukseen uskovia; armeijaa, poliisia ja rajavartijoita ja rajojen valvontaa tarvitaan epätäydellisessä maailmassa), ne jotka haluavat Suomen mukaan suurvaltojen yhteenottoon ja maailman kriisipesäkkeisiin sotimaan sekä kansainvälistä asekauppaa tukevat tahot saavat pakollista rauhankasvatusta. Heistä koulutettaisiin ja värvättäisiin rauhansotureita, jotka lähetettäisiin eri puolille Suomea ja maailmaa laittamaan kapuloita sotahullujen rattaisiin. Joistakin voidaan yrittää kasvattaa myös diplomaatteja. Ne, jotka kieltäytyvät kunniasta, eristetään yhteiskunnasta vaarallisina yksilöinä piikkilankojen taakse vaikkapa Suomenlinnaan (jossa he voisivat leikkiä sotaleikkejä keskenään) tai karkoitetaan, mielellään jonnekin sotaa käyvään maahan.

Ympäristöä saastuttaville ja pilaaville yrityksille on määrättävä biljoonien sakot ja elineinoluvan ikuinen menetys. Roskaamisesta tulee sakottaa. Sakkojen suuruus määräytyisi sen mukaan miten vakavasta roskaamisesta on kyse. Risu-ukkojen kohdalla riittänee, että he siivoavat itse sotkunsa. Ne, joilla ei ole varaa maksaa, pääsisivät tekemään töitä ympäristön hyväksi. Pahimman luokan ympäristörikolliset tuomittaisiin vankileirille korkeintaan 20-30 vuodeksi, jonka ympäristö sisustettaisiin mahdollisimman ankealla tavalla (työympäristössä lavasteita kuolleesta luonnosta, kuolleista eläimistä ja taukopaikoilla betonihelvettiä ja kovaäänisistä kuuluisi kaupunkien hyörinää ja tehtaiden melua). Rangaistusvangeilla olisi mahdollisuus hakea erilaisille opintomatkoille, jossa saisi hieman levätä ja saisi myös tietoa ihmisen aiheuttamasta vahingosta luonnolle ja työkaluja ongelmanratkaisujen kehittelyyn. Opintomatkoilla pohdittaisiin luonnon ympäristössä keinoja luonnon ja ilmaston elvyttämiseksi. Opintomatkoille haettaisiin motivaatiokirjeellä ja valintakokeella. Ilmastoskeptikot voidaan lähettää kuumuudesta ja kuivuudesta kärsiville alueille paikallisten kanssa töitä tekemään. Ei lyhytnäköisyydelle, kyllä kaukonäköisyydelle. Meidänkin jälkeen on maapallolla elämää ja sen on kiinnostettava meitä!

Rasismi on vaarallinen tauti, jota porvarilliset tahot laajentavat vastuuttomalla talouspolitiikallaan. Rasistisilla ihmisvastaisilla liikkeillä ja lahkoilla (SVL, Rajat Kiinni, MV-lahkolaiset yms) tuskin olisi näin paljon kysyntää ilman kurjistavaa uusliberalismia, jonka suomalaiset päättäjät ovat omaksuneet ultraortodoksisesti. Rasismi on toki myös asennevamma siinä missä tunnevammaisuus yleensäkin. Rasistit olisi toimitettava asennekasvatusleirille, jossa heille järjestettäisiin suvaitsevaisuuskasvatusta. Leireillä vierailisi keskitysleirien kauhuja kokeneita, heidän jälkeläisiään ja entisen Jugoslavian hajoamissotien aikaisista julmuuksista selvinneitä jne. vahvistamassa, etteivät kansanmurhat ole mitään keksittyjä juttuja. Leireillä rasistien olisi mahdollisuus saada terapiaa. Rasisteja voitaisi toimittaa myös työntekijöiksi vastaanottokeskuksiin valvonnan alaisina. Pahimman luokan rasistit voitaisi lähettää ulkomaille valvonnan alaisina, jossa he joutuisivat auttamaan ihmisiä pakolaisleireillä. Jotta he näkisivät, ettei kukaan huvikseen lähde pakoon.

Natsit ja natsismin ymmärtäjät voitaisi toimittaa erilaisiin kammioihin, jossa heidän päällensä suihkutettaisiin ei-tappavaa, äärimmäisen pahanhajuista kaasua. Kun kaasusta on toivuttu, voisi näitä velikultia laittaa hetkeksi vanhoihin uuneihin. Heille laitettaisi päähän virtuaalilasit rajoitetuksi ajaksi, joiden avulla he tuntisivat olevansa liekkien keskellä (klaustrofobikot voisivat hakea tähän helpotusta, jos he voivat todistaa kärsivänsä ahtaanpaikankammosta, jolloin he voisivat olla virtuaalilasit päässä avoimemmassa tilassa). Menetelmää toistettaisiin säännöllisesti (esimerkiksi joka perjantai tai lauantai), niin kauan kuin on tarpeen ja kunnes natsit ja natsimieliset älyävät hylätä järjettömän ihmisvastaisen ideologiansa. Kaupan päälle tulisi vielä luentoja ihmisyydestä ja ihmisoikeuksista. Kenties natsisympatiat hieman laantuisivat pahimmillakin tapauksilla vastaavanlaisen asennekasvatuksen myötä? Ehkäpä tästä myös saadaan tulevaisuudessa kehittyneempiä versioita natsien ja natseja sympatiseeraavien asennekasvatukseen. Sananvapautta hyväkseen käyttävät, ne, jotka rasismia ovelalla tavalla lietsovat, joutuvat eristysselleihin, joissa he saavat päivittäistä suvaitsevaisuusvalistusta rauhoittavassa ja tunnevammaa lieventävässä ympäristössä rauhoittavan musiikin ja maailmanmusiikin soidessa taustalla rauhoittavan yrttiteen kera. Hoitoa jatkettaisiin vihapuhetta julistavien kohdalla niin kauan, kuin on tarpeen, tarvittaessa vaikka loppuikä.

Naisia väheksyvät ja kaltoin kohtelevat machot on saatava työleireille ja sellaisiin töihin, joissa on naisia johdossa. Leireillä ja naisten johtamilla työpaikoilla annettaisiin naisia vihaaville miehille sukupuolivalistusta ja tietoa miesten ja naisten tasa-arvosta. Machot pääsisivät myös tekemään työtä naisten tasa-arvon eteen ja pohtimaan keinoja machistisen väkivallan ehkäisemiseksi. Työssä he pääsevät kohtaamaan henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Vaikeat tapaukset, kuten äärimmäiset misogynistit ja seksuaalirikolliset (raiskaajat, lastenraiskaajat, ihmiskauppiaat jne) joutuvat pakkohoitoon lääkinnän kera. Pahimman luokan misogynistit ja seksuaalirikolliset voitaisi myös lähettää tiukasti vartioituina pitkille tekojenpohtimismarsseille halki Suomen, Helsingistä Utsjoelle ja takaisin vesileilin ja leivän kera (talvisin riittävästi puettuina ja silloin kuuman juoman ja leivän kera). Jos ajattelutavassa tapahtuu muutosta (ammattilaispsykologit varmistavat), voidaan aterioita monipuolistaa. Näin saisivat rikolliset vähän raitista ulkoilmaa. Pakkohoidossa olisi myös mahdollisuus terapiaan. Hyvin vaikeita tapauksia varten olisi hyvä lisäksi suunnitella virtuaaliopetuspeli, jossa äärisovinistit saisivat kokea uhrin asemassa miltä väkivaltainen alistaminen ja arkipäivän seksismi tuntuu. Tätä keinoa voisi levittää myös muokattuna ulkomaille. Jotta tällaisista ja vastaavista vastenmielisistä ilmiöistä päästäisi eroon.

Yhteiskunta oireilee ja raskaisiin väärintekoihin on puututtava riittävän rankoilla, muttei kuitenkaan liian raaoilla keinoilla. Yllä mainitut keinot voivat parhaimmillaan toimia myös pelotteena. Ilmiantoon tulee rohkaista. Ilmiantajien on oltava nuhteettomia, hyvämaineisia ja luotettavia. Kaikki tapaukset tutkitaan tarkkaan. Mielivaltaisesti ja mutuillen ei ketään tule tuomita. Väärään ilmiantoon syyllistyvät ansaitsevat kovan vankeustuomion, sakkoja ja virasta pidätyksen oikeudenmukaisuuteen pyrkivän rangaistusjärjestelmän törkeästä väärinkäytöstä.

Yllä mainituilla keinoilla puututaan kuitenkin ainoastaan oireisiin. Tämän lisäksi on tärkeää puuttua myös varsinaiseen sairauteen. On hyvä muistaa, että kaikki lähtee tasa-arvosta ja siitä, ketä tai keitä arvostetaan ja ketkä saavat vähemmän arvostusta. Yhä useammin lapsia ja nuoria aivopestään yrityskasvatuksella. Vain menestyviä yksilöitä hehkutetaan. Omista oikeuksista ei opeteta tarpeeksi eikä hyvinvointivaltion historiasta. Ay-liikkeen ja vasemmiston roolista suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa ei anneta juuri ollenkaan tietoa. Tähän on tultava muutos. Onko ihmekään, jos nuoret eivät arvosta tasa-arvoista koulutusta, kun he eivät ole tietoisia, kuinka paljon tasa-arvoisen koulutuksen eteen jouduttiin taistelemaan? Opinto-ohjelmiin on tuotava myös tietoa edistyksellisestä aktivismista massojen liikehdinnästä, ympäristökasvatusta (yhteistyössä koulun, kansalaisjärjestöjen ja luonnonsuojelijoiden kanssa) sekä media- ja propagandakritiikkiä. Jotta opittaisi kunnioittamaan luontoa jo varhaisessa vaiheessa. Jotta ei purematta nieltäisi kaikkea, mitä ylhäältä päin sanotaan. Rakentavaan ja hyvin perusteltuun kritiikkiin ja parannusehdotuksiin järjestelmän kehittämiseksi rohkaistaan. Solidaarisuudelle tulee luoda pohjaa, jotta tulevaisuudessa esimerkiksi työpaikoilla työntekijöiden välillä olisi solidaarisuutta eikä kaikki voimat menisi keskinäiseen kilpailuun eikä keskityttäisi ainoastaan yksinään puolustamaan omia henkilökohtaisia oikeuksia. Myös voimasuhteiden on muututtava työpaikoilla. Ilman työntekijöiden työtä Excel-sedät eivät saisi voittojaan eikä yrityskään pyörisi. Työntekijöiden asemaa on nostettava. Excel-setiä ja Excel-tätejä tarvitaan varmaan jatkossakin, mutta heidän tulee laskeutua enemmän maan pinnalle tutustuen aidosti työntekijöihin ja olemalla perillä työntekijöiden työmäärästä ja työhyvinvoinnista.

”Paskaks vaan kaikki, mikä ei ole omaa”-ajattelusta on päästävä eroon. Yksityisomaisuuteen tulee yksityishenkilöillä olla jatkossakin oikeus (pyöriä tai veneitä ei tule valtion takavarikoida). Yhteisen omaisuuden on kuitenkin oltava vähintään yhtä arvokasta, kuin yksityisomaisuuden (tehtaiden ei tule olla vain isojen pomojen omistuksessa). Jotta todistettaisiin vääräksi Björn Wahlroosin ja muiden ahneiden opportunistien väitteet siitä, että ihminen arvostaa vain yksityisomaisuutta. Kaikki on kasvatuksesta kiinni.

Televisiosta tulisi näyttää enemmän tosi-tv -ohjelmia esimerkiksi siivoojista, roskakuskeista, opettajista, sairaanhoitajista ja postinjakajista. Työtaisteluista olisi myös hienoa saada reaaliaikaista kuvaa. Työntekijöillä olisi näin mahdollisuus laajemmin kertoa, miksi he marssivat ulos tai lakkoilevat. Näin vietäisi tilaa oikeistolaisilta ”pravdoilta” (joita tulee muuten verottaa raskaalla kädellä yksipuolisen ja vastuuttoman kirkuvan lööppijournalismin takia), jotka syyllistävät työtaistelijoita ja parhaimmillaan vain mainitsevat työtaistelujen syyt, jotka aina poikkeuksetta ”haittaavat tavallisten ihmisten elämää”… Ajatelkaa myös millaisia vuodatuksia ja paljastuksia postinjakajilta voisi tulla suuruudenhullujen postipomojen ahneudesta. Kuinka hoitajilta tulisi palautetta siitä, kun ollaan koko ajan lopullisen uupumisen rajalla yksityisen hoitofirman pomojen vaatiessa yhä parempaa tulosta yhä vähäisemmällä henkilökunnalla ja pienemmillä palkoilla. Millaista kritiikkiä siivoojilta tulisikaan siivotessaan ”parempien ihmisten” puljuja? Tuskin pankkisetien ja yrityspomojen vessa-asioinnit sen siistimpiä ovat, kuin tavallisten kuolevaistenkaan.

Venezuelan kurjuudesta uutisoivat saisivat uutisoida enemmän siitä kurjasta todellisuudesta, missä kansalaiset elävät maissa, jotka noudattavat kapitalismin oppeja orjallisesti tukahduttaen sosiaalisia turvaverkkoja. Miten olisi tositelevisio-ohjelma ihmisten päivittäisestä sinnittelystä julmaan kilpailuun ja pudotuspeliin uskovassa yhteiskunnassa? Enemmän ohjelmia niistä ihmisistä, jotka sinnittelevät päivittäin hiluilla (vähemmän siis kapitalistista järjestelmää säästeliäisyyden ajatuksella tukevia ”näin tulet toimeen kolmella eurolla päivässä”-vinkkiohjelmia ja vinkkijuttuja). Elämän ei tule olla mitään pudotuspeliä. Kilpailuita tulee saada järjestää, mutta leikkimielisempinä, ei niin kuolemanvakavina. Valtioiden tulee kilpailla keskenään siitä, kuinka ne toteuttavat tasa-arvoa ja terveellistä elämänlaatua yms. Urheilukilpailuissa viimeisten sijojen ja häviäjien sijaan olisi terveellisempää puhua neutraalimmin vaikkapa sijasta 50, 100 jne., riippuen osallistujien määrästä. On myös muistettava, että on olemassa kansoja, joissa ei kilpailua välttämättä edes tunneta tai tunnusteta käsitteenä.

Asumisessa olisi pyrittävä tasa-arvoisuuteen. Ankeaa, tasaisen harmaata arkkitehtuuria olisi hyvä välttää. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, jos joku asuu hieman hienommassa talossa, kuin minä. Köyhemmillä on kuitenkin oltava tasavertaiset mahdollisuudet kauniiseen ja rentouttavaan asuinympäristöön. Köyhiä ei tule tuomita asumaan harmaisiin ja ahtaisiin betonilaatikoihin. Jos asutaan palatsissa tulisi tilat olla mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Tyhjillään olevat liiketilat saavat olla tyhjillään joitakin viikkoja, jonka jälkeen ne on annettava asukkaiden käyttöön, jos ei niille ole siihen mennessä käyttöä löytynyt. Jos omistaa talon, siinä on myös asuttava. Taloja ei tule myydä raharikkaille ulkomaisille, jotka mielellään ostavat taloja, mutta harvemmin edes käyvät niissä. Loma-asunnot on annettava joidenkin asukkaiden käyttöön lomasesonkien ulkopuoliseksi ajaksi. Tyhjillään seisovia taloja ei tule suvaita.

Historian opetuksessa on luovuttava ulossulkevasta ja länsieurosentrisestä näkökulmasta. Isänmaallisuutta tai paikallisuutta on edelleen järkevä opettaa. Isänmaallisuutta ei tule tukahduttaa ja vaihtaa sitä neuvostoliittolaiseen pakotettuun ”internationalismiin”. Esimerkiksi kuubalaiset ovat kuubalaisia ja ylpeitä isänmaastaan. Isänmaallisuuden on kuitenkin oltava monipuolisempaa. Se ei saa olla ulossulkevaa nationalismia, jossa erilaisista taustoista tulevat ihmiset suljetaan ulkopuolelle. Ahdasmielinen, ristiriitoja välttelevä ja ahtaaseen muottiin mahtumattomia erimielisiä leimaava historiakäsitys joutaa jäädä historiaan. Suomi ei myöskään ole ikinä elänyt missään tyhjiössä, jossa se olisi ajoittain muuttanut muotoaan, kuin taikaiskusta. Vaikutteita on tullut ja tulee koko ajan jostain muualta. Oppijoita olisikin hyvä laittaa pohtimaan suomalaisuuden käsitettä syvemmin ja haastettava heidät pohtimaan, onko suomalaisuus vain talvi-ja jatkosotia, saunaa, kossua, lenkkimakkaraa, syrjäisyyttä, pimeyttä ja vapautta ruotsalaisuudesta/venäläisyydestä. Eri kulttuureista tulevat on otettava tasavertaisina kansalaisina aktiivisesti ja laajasti mukaan rakentamaan ja kehittämään suomalaisuuden käsitettä.

Länsi-Euroopan historiasta puhuttaessa on rinnalle tuotava myös tietoa Itä- ja Kaakkois-Euroopan tapahtumista (ihmettelen, miksi näin ei ole jo nyt, puhuuhan oikeistolainen eliitti niin mahtipontisesti Euroopasta, niemimaasta, jota harva eurooppalainen todella tuntee). On tuotava yhä enemmän mukaan sitä näkökulmaa, mistä Länsi-Eurooppa ja sitä ennen antiikin Kreikka sai vaikutteita. Kuinka ja keiden kustannuksella Länsi-Eurooppa vaurastui? Länsi-Euroopan kehityksen rinnalla on puhuttava, mitä idässä ja kaakossa tapahtui samaan aikaan. Millaista oli Bysantissa, millaista oli turkkilaisen imperialismin aikaan Balkanilla ja kuinka Länsi-Euroopassa käytettiin Balkanin maita hyväksi. Kuinka lännessä kreikkalaiset rinnastettiin usein turkkilaisiin ja kuinka lännen elitistinen pettymys ”rappeutuneisiin kreikkalaisiin” (”jotka ennen olivat uljaita”) tavallaan näkyy Kreikkaa kurjistavan talouskurin aikana. Miten Venäjä (”kolmas Rooma”) muodostui ja miksi siitä tuli sellainen kuin tuli? Afrikan ja muiden alueiden kohdalla on puhuttava yhä enemmän eurooppalaisesta imperialismista. Alueiden asukkaista on myös puhuttava subjekteina, ei pelkkinä riiston tai imperialistisen pelin kohteina. Kurjuuden rinnalle on tuotava onnistumisia. Afrikka ja Latinalainen Amerikka mukaan omine historioineen ja merkittävine henkilöineen. Yhdysvaltojen historiasta on puhuttava monipuolisemmin. Kyse ei ole pelkästään jostain vapaan maailman edustajasta.

Kenties näin poistettaisiin mystisyyden ja kaikkivoivan jumalallisuuden verhoa lännen ympäriltä ja huomattaisiin, ettei sillä olekaan niitä vaatteita – ainakaan niin ylivertaisen säihkyviä. Todistaessamme kansainvaelluksia on yhä tärkeämpää opettaa pakolaisuuden historiaa ja pakolaisuuden syitä. Harva lähtee kauas omilta kotiseuduiltaan vapaaehtoisesti (ja mitä pahaa siinä vapaaehtoisuudessakaan on???). Opettajat voisivat painottaa, etteivät kulttuurit ja rajat koskaan säily muuttumattomina. Ne ovat aina muuttaneet muotoaan. Ranskalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset ja romanialaiset eivät ole roomalaisia, vaikka romaanisia kieliä puhuvatkin. Eurooppa on saanut vaikutteita Roomasta, muttei sitä Roomana voida nykyisin pitää. Koskaan ei myöskään liikaa opeteta sitä, että vanhaan ei ole paluuta.

Kun opetetaan alusta asti, että kaikki kulttuurit ovat yhtä arvokkaita ihonväristä tai maantieteellisestä sijainnista riippumatta voi se ainakin osittain ehkäistä rasismia. Olemme parempia joissakin asioissa, huonompia toisissa eikä se tee meistä ylivertaisia tai ylivertaisen huonoja. Luonnollisesti olisi hyvä varmistaa, että lapset kasvaisivat mahdollisimman monikulttuurisessa ja monipuolisessa ympäristössä. Maapallo tulee nähdä yhteisenä. Mitä järkeä on etsiä elämää muualta, kun kohtelemme toisiamme, kuin pahaisia muukalaisia?

Uskonnot ovat monimutkaisempi juttu. Niitä (niin esimerkiksi kristinuskoa, islamia, juutalaisuutta kuin hindulaisuuttakin) on usein käytetty sortokeinona ja ihmisten silmien sulkemiseen. Vielä nykyäänkin uskonnoilla usein oikeutetaan muun muassa naisten, sukupuoli- ja kielivähemmistöjen sorto. Moni haluaisi kieltää uskonnot. Olen tästä eri mieltä. Uskontojen suvaitsemattomat suuntaukset ja taantumukselliset kaitsijat ovat mielestäni ne suurempi ongelma. Kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden perussanoma on ollut heikompien puolella. Ei tule suvaita uskonnollista suvaitsemattomuutta, muttei myöskään pakkoateismia.

Marxisti-leninistin perusvihossa sanotaan uskonnoista seuraavaa:

”Jos uskotaan, että Jumala on antanut kaikelle tarkoituksen, niin myös köyhät ja rikkaat ovat olemassa jonkin tarkoituksen vuoksi. Uskonnosta riippuen Jumala joko viisaudessaan koettelee ihmisiä, tai köyhät ovat edellisessä elämässään tehneet jotain sellaista, että ansaitsevat nykyisen kurjan asemansa. Uskonto voi passivoida ihmisiä, sillä kaikki tapahtumat voidaan selittää “Jumalan tahdolla”. Voidaan ajatella, että “Jumalalla on suunnitelma meille kaikille”, jolloin väheksytään sitä, että omaa asemaan kyetään itse muuttamaan.”

Aika hyvin kirjoitettu puhuttaessa tietyistä uskonnollisista suuntauksista. Vallanpitäjät ovat käyttäneet uskonnollisia laitoksia ihmisten kurissa pitämiseen. Uskonnoilla on pyritty oikeuttamaan muun muassa Irakin sotaa tai Intian syrjivää kastilaitosta. Vallanpitäjien nöyristelystä puhuttaessa on huomattava, että kyse on eri suuntauksista. Eivät kaikki uskonnolliset suuntaukset pyri miellyttämään vallanpitäjiä. Eivät kaikki uskonnolliset suuntaukset myöskään vastusta tiedettä. Kuten kommunismista ei voida puhua pelkkänä stalinistisena sortona ei uskonnoistakaan voida mielestäni puhua pelkästään silmiä sulkevina tai sortavien hallintojen käsien jatkeena. Valtion tulisi olla virallisesti uskonnoton eikä valtion tulisi olla liitossa kirkon, moskeijan, synagogan tms. kanssa. Uskonnon (oli kyse sitten buddhalaisuudesta tai wiccalaisuudesta) tulisi olla jokaisen henkilökohtainen asia, jota muiden tulisi kunnioittaa, kun se on sopusoinnussa humanismin, luonnon kunnioituksen ja edistyksellisyyden kanssa. Suvaitsemattomilla naisvihamielisillä televisioevankelistoilla, islamistisilla vihasaarnaajilla, ääriortodoksijuutalaisilla, uskovien pyhäpaikkoja vastaan hyökkäävillä saatananpalvojilla jne ei tule olla yhteiskunnassa minkäänlaista sijaa. Heidät tulee viedä leireille suvaitsevaisuuskasvatusta saamaan tai vaikeimmissa tapauksissa karkoittaa maasta. Uskonnollista tai uskonnotonta suvaitsemattomuutta en kannata.

On tärkeää, että erilaisista uskonnoista puhutaan kouluissa jatkossakin. Erilaisiin uskontoihin olisi hyvä syventyä ja vertailla erilaisia uskonnollisia tekstejä keskenään. Filosofian, etiikan ja elämänkatsomustiedon tulisi olla erillisiä ja kaikille pakollisia aineita. Tulisiko tässä pohtia oman uskonnon opetuksen voimassaoloajan jatkamista tai ryhmien muodostamista, jossa kussakin ryhmässä keskityttäisiin yhteen uskontoon kerrallaan? Oli kyse sitten erilaisista opintoryhmistä tai oman uskonnon opetuksesta, ei tulisi missään vaiheessa keskittyä pilkun tarkasti uskonnollisten tekstien lukemiseen. Tekstejä tulee tarkastella kriittisesti ja nykyaikaisesta näkökulmasta. Tekstien orjamaisen opiskelun sijaan tulee pohtia suurempaa kokonaisuutta, jonka kukin oppilas muodostaisi tykönään. Omalla uskonnonopetuksen tunnilla tai opetusryhmissä on myös säännöllisesti puhuttava muista uskonnoista, verrattava niiden suhdetta toisiin uskontoihin ja vertailtava niiden tekstejä keskenään. Uskontojen välillä olisi hyvä löytää myös yhtäläisyyksiä.

Sukupuoliovinismi ja naisviha istutetaan ihmiseen jo lapsesta lähtien. Pojat puetaan sinisiin, kun tyttöjen täytyy käyttää vaaleanpunaisia vaatteita. Poikia pidetään epänormaaleina, jos he leikkivät nukeilla. ”Poikamaisia” tyttöjä pidetään arveluttavina. Sukupuolirooleja tiukasti yllä pitävät mainokset ja propaganda onkin kiellettävä sakkorangaistuksen tai elinkeinoluvan lopullisen menettämisen ja vankeustuomion uhalla. Lapsia ei tule ohjata ”miesten ja naisten” urille. Myös tyttöjä tulee rohkaista salaisiksi agenteiksi ja rakennusalalle ja poikia sairaanhoitajiksi ja kauneudenhoitajiksi. Sukupuolten välillä on eroja, mutta ihmisen sukupuoli ei määrittele, mikä hän on tai mikä hänestä tulee. Lisäksi on puututtava elokuviin ja television ohjelmatarjontaan. Suomen tulisi pohtia Bechdel-testiä, joka vietäisi vielä pidemmälle ja jossa elokuvat laitettaisiin tarkkaan syyniin ja arviointiin sen perusteella kuinka naiset niissä esitetään. Selvästi sukupuolisovinistiset ja machistiset elokuvat on merkittävä roskaluokkaan kuuluviksi, joita olisi lupa näyttää rajoitetusti kaupallisilla kanavilla ja elokuvateattereissa, mutta raskaasti verotettuna ja yöaikaan (verotuksella elokuvantekijät ja televisiosarjojen tekijät ohjataan edistyksellisen kulttuurin rakentamiseen, verorahat käytettäisiin naisten kaltoinkohtelua ehkäisevään työhön). Roskaluokkaan merkityt machistiset elokuvat tulisi aina esittää feminististen alkupuheenvuorojen kera. Edistykselliset elokuvat saisivat sen sijaan tunnustuksia. Samoin tulisi menetellä myös vastaavanlaisten machististen televisio-ohjelmien kanssa, joita voisi esittää kaupallisilla kanavilla aikaisintaan aamuyöllä kello kahden tai kolmen aikaan. Ohjelman esittäjää ja ohjelman tekijää verotettaisiin ankarasti. Tietyille internet-sivuille tulisi voida päästä ainoastaan sellaisilla henkilötunnuksilla, josta käy ilmi henkilön ikä (tässä otettava tietoturva ja yksilönsuoja huomioon).

Tällä ei suinkaan pyrittäisi valheelliseen kuplamaiseen kasvatukseen. Maailma on luonnollisesti täynnä väärintekijöitä ja lapsi tulee tehdä tästä tietoiseksi hyvissä ajoin ottamalla tietenkin lapsen ikä huomioon. Jos väkivaltaa esiintyy esimerkiksi historialliseen kontekstiin liitettynä ja sellaisessa ohjelmassa/elokuvassa, jonka sanoma on muuten selvästi sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta (ei siis mitään mukamas tasa-arvoa kunnioittavia tyhjiä satunnaisia iskulauseita siroteltuna pitkin elokuvaa, jossa väkivallalla mässäily on pääosassa), voitaisiin sellaisten kohdalla tehdä poikkeuksia verotuksen osalta.

Nykyisin lapset tuppaavat  saamaan helposti käsiinsä lasten silmille sopimatonta materiaalia, joka vaikuttaa heidän kehitykseensä haitallisesti. Vanhempien, sukulaisten ja opettajien olisikin oltava perillä kyseisenlaisesta haitallisesta materiaalista. Kiellot eivät tässä kohdin yksin riitä. Asioista on myös aktiivisesti keskusteltava lasten kanssa, tarvittaessa ulkopuolisen ammattilaisen avustamana. Lasten kanssa on puhuttava siitä mikä on oikein (naisiin kohdistuva väkivalta ei ole oikein ja myös naiset voivat olla miehistä riippumattomia ja miehiä kaatavia sankareita; selitettäessä ikä huomioon).

Tarvitaan myös erityisiä naisten tasa-arvon toteutumisen varmistavia lakeja. Miehetkin joutuvat perheväkivallan ja väkivallan kohteeksi. On kuitenkin otettava huomioon, että naisiin kohdistuva väkivalta, henkinen ja fyysinen, on selvästi yleisempää. Rakenteet ovat hyvin usein sukupuolisovinistisia naisia kohtaan. Tämän vuoksi tarvitaan vastaavanlaisia lakeja naisten tasa-arvon varmistamiseksi. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on määrättävä ankarammat rangaistukset, kuin tavallisesta perheväkivallasta, taposta, murhasta jne. Esimerkiksi Brasilia voisi toimia tässä suunnannäyttäjänä.

Nämä ehdotukset siksi aikaa, kunnes meistä tulee itseohjautuvia yksilöitä, joille ihmisoikeuksien noudattaminen, rauhan rakentaminen ja vakiinnuttaminen ja luonnon kunnioittaminen on itsestään selvää.

Lopuksi vielä: itsekritiikki on aina paikallaan. Omienkin taantumuksellisia ajatuksia ja virheitä, historiassa ja nykyaikana (kuten homovastaisuus, rasismi hieman alentuva suhtautuminen naisiin yms.) on voitava kritisoida ilman kaunistelua. Oikeistolaisille ei tule olla missään nimessä tilivelvollisia kuitenkaan. Harva meistä on täydellinen ja olemme usein aikamme lapsia. Eteenpäin on mentävä ja uusiin ajatuksiin on hyvä suhtautua uteliaisuudella. On tehtävä selkeä pesäero menneeseen, on hyvä ottaa oppia omien virheistä (niin punaisesta tyranniasta kuin vasemmiston oikeistolaistumisesta opportunismin ja Neuvostoliiton traumojen takia). Vasemmiston on myös päätettävä onko nyt tärkeämpää kilpailla äänistä (ja siitä kuka on maltillisin/radikaalein tai viisain/tyhmin) vai halutaanko todella yhdistyä kamppailemaan taantumuksellisia voimia vastaan, jotka uhkaavat niin ihmisyyttä, kuin maapalloakin.

Tulevaisuuden media?

Sananvapaus ja kansalaisten kannalta tärkeä, asioita monesta näkökulmasta tarkasteleva journalismi on viimeistään nyt kriisissä. Ylen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen on mitä todennäköisimmin syyllistynyt vakavaan sensuuriin. Yleltä lähteneet toimittajat ovat ilmoittaneet lähdön syiksi esimerkiksi sananvapauden rajoittamisen ja johdon nihkeän suhtautumisen tutkivaan journalismiin. Enemmän pitäisi ilmeisesti käsitellä sitä, kuinka hyvin kapitalistisen markkinatalouden oppeja toteutetaan Suomessa ja muualla. Suurten johtajien teot eivät kestä kriittistä tarkastelua eikä niitä sen takia pitäisi kovin kriittisesti tarkastellekaan. Työrauha ja ovet kiinni vaan. Ei se kansa vaan tiedä ja mitä se ei tiedä, ei myöskään vahingoita sitä.

On todella huolestuttavaa, jos veroilla rahoitettavaan Yleen ei voi luottaa. Uutisointi on toki ollut lievästi sanottuna kyseenalaista ilmeisesti jo pidemmän aikaan. Miltei kritiikitön länsimyönteinen näkökulma vallitsee. Kokonaista kuvaa ei haluta nähdä nykyisessä idän ja lännen välisessä vastakkainasettelussa. Ei haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että toisessa kylmässä sodassa on kyse suurvaltojen välisestä vastakkainasettelusta, jossa sellaiset valtiot, kuten Suomi ovat vain pelinappuloita. Siitäkään harvemmin puhutaan, miksi Venäjästä tuli sellainen kuin tuli. Asioita yksinkertaistetaan yhä. Ensimmäinen maailmansota sai edelleen alkunsa Balkanin ruutitynnyristä, saksalaiset natsit ilmestyivät tyhjästä sivistyneitä arvoja uhkaamaan, ISIS/Daesh nyt vain on olemassa tai se on islamin syytä (siksi siellä on oltava myös meikäläisiä joukkoja ja rajat kiinni!) ja Venäjän nykyinen käyttäytyminen johtuu vain siitä, ettei siellä olla totuttu länsimais-tyyliseen demokratiaan…

”Jälkitotuudellisella” (=valheiden, huhujen ja mutuilun) aikakaudellakin Yleen on yleensä voinut jollakin tapaa luottaa. Yle usein antoi seuraajilleen mahdollisuuden osallistua keskusteluun tietyistä aiheista. Uutisointi ei (vielä?) ole sellaista Natoa hehkuttavaa eikä Venäjän joukkojen uusimmista liikkeistä uutisoida hysteerisesti Ilta-Sanomien lailla. Ei ole kuitenkaan sanottu etteikö tilanne voisi piankin muuttua. Kuten sanottu, uutisointi ei Ylellä aina ole täysin puolueetonta. Tiettyä näkökulmaa korostetaan ja tästä näkökulmasta poikkeavat, asian laajemmin näkevät saatetaan potkia pois. Onko Ylen jutuissa siis jo näkyvissä oikeistolaisten vallanpitäjien näkökulma?

viihdetta-ihmisten-kurjuudella

Venezuela, tuo nykyajan Neuvostoliitto

notkuvat-hyllyt

Kyl se kapitalistinen markkinatalous aina vaan vie voiton

Mikäli nykyinen ”kehitys” Ylellä jatkuu vastaavanlaisena, olisi hyvä harkita uudenlaisen luotettavamman ja analyyttisemman median kehittämistä. Valtamedia yhä useammin eroaa vain hiuksenhienosti salaliittoteorioita ja huhuja lähteinään käyttävistä ”uutissivustoista”. Media tuntuu levittävän CIA:n ja FBI:n väitteitä Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin vaatimatta todisteita. Jos CIA todella pystyy todistamaan Venäjän olleen vaalihakkeroinnin takana, on vain neutraalisti sanottava, että karma iski takaisin – ottamatta minkäänlaista kantaa siihen, ansaitsiko imperialistinen valtio näpäytyksen toiselta imperialistiselta valtiolta.

Erilaiset viha- ja valhesivustot ovat lisääntyneet valtamedian alati puutteellistuvan ja yksipuolistuvan uutisoinnin takia. Kun kaikkia kansalaisia koskevista asioista ei puhuta julkisesti, onko ihmekään, että erilaiset NWO:ta kirkuvat hörhöjulkaisut saavat hengitystilaa? Suomalainen media tuskin olisi uutisoinut esimerkiksi TTIP-sopimukseen liittyvistä kyseenalaisista yksityiskohdista ilman kansalaisjärjestöjen pitämää meteliä. Helsingin Sanomatkin tyytyi rinnastamaan kaikki vapaakauppasopimuksen vastustajat Venäjän edun ajajiin. Monia muitakin esimerkkejä löytyy, tuoreimpana käynnissä oleva skandaali Ylellä.

En itse ainakaan toivo, että esimerkiksi MV-lehden kaltaiset vihaa lietsovat julkaisut saisivat yhtään enempää jalansijaa. MV-lehti on usein jäänyt kiinni valheista. Älkäämme unohtako esimerkiksi lukiolaisia esineellistänyttä Lucia-neitotapausta. Lisää osaa kertoa myös muun muassa Huhumylly. MV-lehti käyttää pääasiassa huhupuheita, blogeja ja Youtube-videoita lähteinään. Poliittisilta vastustajilta se vaatii ennustajan taitoja ja antaa ymmärtää, että ihonväri olisi varoitusväri. Ihmisoikeuksien puolustajia vastaan se käy hyvin voimakkaasti. MV-lehti heittää poliittisten vastustajiensa niskaan kuraa hyvin epäjournalistiseen tyyliin. Valtamedialla ja erityisesti nyt Ylellä on todellakin peiliin katsomisen paikka. Haluaako se käydä taisteluun kaikille tarkoitetun laadukkaan, ihmisläheisen, analyyttisen, monipuolisen ja tiukasti faktoihin perustuvan journalismin puolesta pahaa journalismia vastaan? Toisena vaihtoehtona on liittoutua juorujournalismin ja vihasivustojen kanssa ja edistää niiden kartellia. Ylen lisäksi tarvitaan kuitenkin laajempaa ja monipuolisempaa mediaa.

Aika lopettaa kumartelu vallanpitäjille. On uskallettava arvostella leikkauksia ja pidettävä meteliä perustuslain halveksunnasta. On tehtävä selväksi, mistä islamistinen radikalismi kumpuaa. On osattava erottaa islam ja islamismi. On pohdittava pakolaisuuden syitä. On löydettävä ihmisiä yhdistäviä tekijöitä erottavien tekijöiden lisäksi. On kyettävä arvostelemaan kärkkäämmin naisia sortavia rakenteita. On kirjoitettava enemmän kansainvälisistä ihmisoikeuksista ja muista pehmeistä arvoista. Ympäristö ja eläinten oikeudet on otettava huomioon. Ympäristöä saastuttaviin yrityksiin ja niiden rahoittajiin on kohdistettava tungettelevan tutkivaa journalismia. Loppu eliitin kumartelulle ja yksipuolisen näkökulman ajamiselle. Jotta saataisi vaihtoehto ihmisvastaisuutta ja yleistä taantumuksellisuutta levittäville viidakkorummuille. Tulevaisuuden median olisi voitava keskustella vaikeista asioista ja tuotava myös vastapuolen näkökulmaa mukaan. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi rajoittamatonta sananvapautta. Tulevaisuuden median olisi oltava paitsi monipuolinen, moniääninen, myös vastuullinen. Öyhöttämistä ja minkäänlaista ihmisoikeuksia rajoittavaa mölinää tai köyhien halveksuntaa ei tule suvaita. Sananvapaus ei tarkoita muiden oikeuksien ja ihmisarvon rajoittamista tai loukkaamista. Moniääninen ja kansalaisia sivistävä media, jotta…

keskiaikaisella-moraalilla-varustetut-tuomarit

…ihmisvastaisesta mutuilusta päästäisiin…

zyklon-b

…historia ei heräisi henkiin ja…

misogynistinen-vihanlietsonta

Rasistiselta ja naisvihamieliseltä öyhötykseltä vedettäisiin matto jalkojen alta

 

mustavalkoinen

Roskamedia historiaan!

Ehkäpä tällaisella tulevaisuuden median avulla myös hajanainen ja monin paikoin riitaisa vasemmisto saisi rivinsä yhdistettyä, jolloin se voisi myös laajentaa ja lisätä yhteistyötä esimerkiksi ympäristöliikkeiden, Feministisen puolueen, Itsenäisyyspuolueen (ehkä) ja kaikkien edistyksellisten liikkeiden kanssa. Voisiko tällainen tulevaisuuden media olla toteuttamiskelpoinen?

Seuraavassa kirjoituksessa pohditaan keinoja, joilla voisi päästä eroon väärää, taantumuksellista mieltä olevista tai ainakin vähentää heidän määräänsä merkittävästi.

Uusvennamolaisia, uusfasisteja ja salaliittoteorioita

Tänään teitä tervehtivät iloiset yleläiset, joilla on uusia suuria suunnitelmia tulevaisuudelle:

kivinen

Meet the Kivinen who’ll make Yle great again!

aurinkokuningas-ylella

Meet the Jääskeläinen, His Royal Highness

tutkiva-journalismi

Jo Voiman artikkeli sen tiesi, Ylellä puhaltavat uudet tuulet. Peruskeskustaoikeistolainen komento jyrää. Se ei tietenkään estä MV-lehden lukijoita ja muita kriittisiä levittämästä väitteitä Ylestä vihervasemmistolaisena mokutusmediana. Nykyisen Ylen poistuminen tekisi suuren palveluksen taantumuksellisille tahoille. Oikeistolaisten hallitusten toimia ei kritisoitaisi ollenkaan (pois vaan kaikki ”vihervasemmistolaiset toimittajat!”). Jäljelle jäisi pääasiassa kaupallistettu leimallisen oikeistolainen media, jolta irtoaisi kriittisiä juttuja ainoastaan vasemmistolaisia hallituksia kohtaan. Silloin ei tarvitsisi myöskään pelätä turhan kaivelevaa journalismia veroparatiiseihin liittyen. Myös muukalaisvastaisten ja juutalaisvastaisten julkaisujen valta lisääntyisi. Kun salaliittoteorioita ja valheita levittävillä medioilla ei olisi todellista vastavoimaa, tarun ja todellisuuden välinen raja poistuisi täysin. Kriittisen analyyttiset mediat ovat vaarallisia vallanpitäjille ja ihmisvastaisille salaliittoteoreetikoille. Ylen näivettäminen sisältä päin onkin päässyt jo hyvin vauhtiin. Ylen oikeistolaistuminen on tosiasia. Länsimyönteiset jutut dominoivat ja esimerkiksi Venezuelaan liittyen välitetään vain oikeistolaisen opposition näkökulmaa. Velkapelkoa levitetään. Vielä ei kuitenkaan niitä konservatiivisen kansallismielisiä juttuja taida ilmestyä Olli Immosen harmiksi. Kaikki on punavihervasemmistolaisten toimittajien syytä, jotka yrittävät kaataa hallituksen, joka viimein on Suomen kansan näköinen!

Vihervasemmisto on erityisesti taantumuksellisen oikeiston silmissä abstrakti Suomelle laaja ja tuhoisa oppositiojoukko, johon heidän mukaansa kuuluu vaikuttajia niin vasemmalta, kuin oikealta. Tämän näkemyksen mukaan Kreikalle tukipaketteja jaellut Jyrki Katainenkin kuuluu vihervasemmistoon. Mahdollisimman laajalla siveltimellä suditaan. Kaikenlainen kritiikki on helppo ohittaa julistamalla kaikkien vähänkään eri mieltä olevien olevan vihervasemmistolaisia radikaaleja. Taantumuksellisessa oikeistossa on toki eroja. On niitä, jotka elävät menneessä, mutta joilla lopulta vallanhimo ajaa ideologian ohi. Timo Soini edustaa tätä uusvennamolaista siipeä.

”Unohdetun kansan” edustaja Veikko Vennamo piti meteliä maaseudun ja pienviljelijöiden asioista kritisoiden muun muassa entistä puoluettaan, Maalaisliittoa. Aiheesta olisi toki hyvä etsiä enemmänkin, mutta nopealla etsimisellä Suomen Maaseudun Puolueesta on jäänyt mieleen vain värikäs retoriikka, yhden miehen show, lyhyt hallitustaival, puolueen alamäki ja konkurssi. Vennamoa kritisoitiin autoritääriseksi puoluejohtajaksi, joka ei valtaansa pahemmin jaellut. Saiko SMP hallituksessa jotain konkreettista (hyvää/pahaa) aikaan vai oliko kyseessä lopulta vain kovaääninen ja näyttävä äänten kalastelu? Soini pitää itseään vennamolaisena ja perussuomalaisten ollessa oppositiossa Soinilta kuultiin värikästä retoriikkaa. Erityisesti Euroopan unioni sai täyslaidallisen. Sittemmin Soini ja porukat ovat taipuneet kompromisseihin, kuin limboa tanssien. Pettureiden tie on usein leveä, mutta lyhyt. Moni on jo ilmaissut pettymyksensä:

ilta

Vennamo tarkoitti ”unohdetulla kansalla” kaikkia vähäosaisia, mutta erityisesti maaseudun pienviljelijöitä, joita eivät hallitukset tukeneet silloin (eivätkä kyllä nytkään). Nykyisin harvat puhuvat maaseudun asioista. Se ei ilmeisesti ole riittävän nykyaikaista. Nii, ja kannattaaks asua jossain syrjässä? Perussuomalaisetkaan, SMP:n raunioille perustettu puolue ei maanviljelijöitä edusta, vaikka maanviljelijät saatettiinkin mainita muiden leikkauspolitiikan kurittamien ohella perussuomalaisten oppositioretoriikassa. Nykyajan ”talonpoika” asuu pääasiassa lähiöissä, joista useat kuuluivat nukkuvien puolueeseen. ”Unohdettuun kansaan” tuntuvat myös yhä useammin kuuluvan valkoiset lihaa syövät konservatiiviset heteromiehet, joiden olemassaoloa Punavuoren vihervasemmistolaiset, feministit, kasvissyöjät, seksuaalivähemmistöt, pakolaiset ja maailmanparantajat uhkaavat.

Kun perussuomalaiset heittivät EU-kritiikkinsä syrjään, jäljelle taitaakin jäädä ”maahanmuuttokriittisyydellä” ratsastaminen ja kenties jopa avoin rasismi sekä tietenkin mccarthylainen vihanlietsonta ”väärää mieltä” olevia maailmanparantajia vastaan. Soini toki tuomitsee tasapuolisesti ”kaikenlaisen väkivallan”, niin äärioikeistolaisen kuin äärivasemmistolaisen – silloinkin kun on kyse äärioikeistolaisesta väkivallasta. Asema-aukion tapon jälkeen hyvin monet keskustelusivujen ja kommenttiosioiden keskustelijat yrittivät viedä huomiota anarkistien ja eriväristen rikoksiin. Toiset keskittyvät vänkäämään mitättömistä sanamuodoista vieden keskustelua sivuraiteille (Oula Lintula siirtyi alempana puhumaan anarkisteista ja hevosista heikäläisten tyylille uskollisesti):

lintulan-saivartelua

Sitten on tietenkin äärioikeistolaisen läntisen siiven euroäärinationalistisia edustajia (joita myös halla-aholaisiksi kutsutaan) ja ei-kommunistiseen Venäjään myönteisesti suhtautuvia avoimesti natsismia tunnustavia uunittajia ja kaasuttajia. Länsimieliset euroäärinationalistit edustavat kirjaimellisesti menneitä arvoja puhuen suu vaahdossa Eurabiasta ja kuolaten nekromaanisesti Wienin sankareiden perään. Koskahan euroäärinationalistit alkavat pitää tällaisia paitoja:

kiitos-paidat

Avoimet natsit, nuo sankarit, jotka uskaltavat taistella vastaan ja valehdella olevansa isänmaallisia fanittavat viikinkejä, Ruotsin valtakuntaa ja vähintään sympatiseeraavat Venäjää ja sen asemaa ”turvallisena saaristona” siirtolaisuuden ”valtameressä”. He myös palvovat Hitleriä ja Odinia. Natsit marssivat 6.12. Ruotsi-Suomen valtakunnan puolesta (vastamielenosoittajien kannattaa muuten varautua luodinkestävien lasien, haarniskoiden/liivien ja astaloiden kera ihan vain suojatakseen itseään ja katsoen viekö liipaisinherkkä poliisi astalot natseilta vai ihmisoikeuksien puolustajilta parempaan talteen). Natseille suosittelenkin tällaista paitaa:

tack

ja tällaista maskottia:

natsien-hagar-maskotti

Harald Hirmuisen voimin rotupettureita vastaan!

 

Äärioikeisto on lopulta myös hyvin lähellä porvarillisia. Porvarilliset, niin vanhoillisemmat kuin uuden ajan porvarit, ovat ylpeitä länsimaisesta kulttuurista pitäen sitä ylivertaisena. Äärioikeisto on huolissaan länsimaisen kulttuurin nykytilasta ja pelkää sen uppoavan. Se, että länsimaat ja wanna be -länsimaat romahtaisivat ja päätyisivät kolmannen maailman maiden tasolle olisi äärioikeistolle painajaistakin pahempaa. Äärioikeisto on siis huolissaan elintasosta siinä missä poliittisesti korrekti porvarikin. Äärioikeistolainenkin pitää länsimaista kulttuuria ylivertaisena. Äärieuronationalistit myös syyttävät vihervasemmistoa velanotosta. Ainoa ero poliittisesti korrektin ja poliittisesti epäkorrektin porvarin välillä on se, että poliittisesti epäkorrekti porvari uskaltaa ääneen mölytä, että ei-valkoinen ihonväri on varoitusväri, joka kertoo tulevista rikoksista ja vaarasta länsimaiselle kulttuurille. Ihmettelenkin, mikseivät äärioikeisto ja maltillisempi oikeisto jo pane hynttyitä yhteen. Kenties tulemme jatkossa näkemään yhä enemmän äärioikeiston ja maltillisemman oikeiston välistä yhteistyötä. Donald Trumpin täysin aliarvioinut oikeistolainen eliitti oli Trumpin voiton jälkeen järkyttynyt ja suomalaisessa mediassa saatiin lukea itsekriittisiä kirjoituksia. On todennäköisempää, että maltillinen oikeisto alkaa avoimemmin ymmärtää äärioikeistoa, kuin se, että eliitti alkaisi oikeasti katsoa itseään peiliin. Pääministeri Juha Sipilän jouduttua kohun pyörteisiin ovat jotkut tulleet Sipilän tueksi ja alkaneet puhua vihervasemmistolaisesta salaliitosta, jolla pyritään kaatamaan hallitus. Veikkaan, että tulemme näkemään maltillisen oikeiston ja äärioikeiston välisen yhteistyön alkamisen hyvinkin pian.

Useimpien NWO-hörhöjen (NWO= New World Order) mukaan esimerkiksi monikulttuurisuus ja feminismi ovat todellisuudessa illuminatin ajamia rappiollisia aatteita. Ovatko Illuminati-uskovaiset siis äärioikeistoa tai vähintäänkin hyvin konservatiiveja? Ovat ja eivät ole. Ilmeisesti Dan Brownin teoksista innostuneet ja vinksahtaneet teoreetikot julistavat, kuinka esimerkiksi Shakira ja Rihanna ajavat äidin ja isän pikkuisia (erityisesti tyttöjä) väärille teille olemalla huonoja roolimalleja. Musiikkivideoilta he löytävät kaikenlaisia merkkejä ja niille löytyy aina mitä korkealentoisimmat selitykset. Kun kappaleita soitetaan takaperin, sanoitusten todellinen sanoma tulee yllättäen esiin. Walt Disneyn piirretyistä löydetään fallossymboleita ja ”sex”-sanoja. Poikkeuksiakin toki löytyy. Kun esimerkiksi rap-artistit Jay Z ja Kanye West nähdään illuminatin palvelijoina, esimerkiksi edesmennyttä Tupac Shakuria pidetään illuminatin vastaisen taistelun marttyyrina. Omituisesta joukosta löytyy myös antikapitalisteja, jotka valitettavasti laittavat kaiken epäoikeudenmukaisuuden mystisen illuminatin tai juutalaisten piikkiin, jolloin joko antaudutaan antisemitismille ja taantumuksellisille asenteille tai sitten mystifioidaan ja viestitetään, että on olemassa sellaisia voimia, joita on vaikea ellei jopa mahdoton voittaa. Kyseessä vaikuttaisi siis olevan sekalainen joukko. On äärikonservatiivisia hihhuleita, joiden mielestä Donald Trump ja Venäjä tarjoavat vastavoiman illuminatille. Tämä osasto taitaa edustaa NWO-fanaatikkojen valtavirtaa. Sitten on antikapitalisteja, jotka näkevät niin Donald Trumpin kuin Ku Klux Klanin illuminatin palvelijoina. Hämmentävää, sekalaista ja pahimmillaan vastarintaa hajottavaa sakkia siis.

Loppuun vielä vähän illuminatia.