Ukrainan sota

Venäjä on käynyt Ukrainassa hyökkäyssotaa helmikuun lopusta lähtien. Siviilejä ei olla säästetty ja näytöt Venäjän tekemistä sotarikoksista ovat saamassa yhä enemmän vahvistusta. Virallinen Venäjä ei tosin puhu mitään sodasta saatika hyökkäyksestä. Näistä mainitseminen tietäisi Venäjällä vankilatuomiota. Vallanpitäjien mukaan kyseessä on ”erikoisoperaatio”, ”denatsifikaatio”, jossa tarkoituksena on puhdistaa ”natsistinen” Ukrainan hallinto, asevoimat, ukrainalainen yhteiskunta kokonaisuudessaan. Tämän erikoislaatuisen ”antifasistisen” operaation kannattajat tosin samalla kiistävät Ukrainan tai ukrainalaisuuden olemassaolon. Vai esittääkö Venäjä, että Ukraina on läpeensä natsistinen valtio, josta natsismi on ensiksi kitkettävä ja tämän jälkeen natsismista vapaa itsenäinen Ukraina voi jälleen loistaa? Tuskin. Venäjän presidentti Vladimir Putinin ja hänen lähipiirinsä puheiden perusteella kyseessä ovat synkemmät ja imperialistisemmat tarkoitusperät.

Toisena argumenttina on laajemminkin käytetty sitä, että kyseessä on Venäjän reaktio sotilasliitto Naton ja lännen aggressiivisia levittäytymispyrkimyksiä vastaan. Samankaltaisia näkemyksiä on esitetty vaihdellen niin vasemmalla kuin paikoin oikeallakin. Länsimieliset liberaalit ilkkuvatkin tarkoitushakuisen epä-älyllisesti Nato-vastaisille vasemmistolaisille siitä, kuinka ”jännää on, kun ’äärioikeisto ja äärivasemmisto’ vastustaa Natoa.” Jännää on myös tämä tolkuttaminen, vai mitä? Venäjä-mielisessä sekä ei-venäjämielisessä Natoa vastustavassa narratiivissa on otettu esimerkeiksi Naton laajentuminen itään ”lännen lupauksista huolimatta”. 1990-luvun Joe Bidenkin varoitti Naton laajenemisen riskeistä tietävät Naton vastustajat. Onko siis niin, että hyväntahtoinen Venäjä vain reagoi ja luo puskuria pahaa ja ilkeää länttä vastaan? Tässä näkökulmassa Venäjä esiintyy enemmän tai vähemmän uhrina, jonka katsotaan oikeutetusti puolustautuvan läntistä imperialismia vastaan. Vähän kuin ennaltaehkäiseväisevästi. Kun mennään tarpeeksi syvälle, alkaa puhetapa kuulostaa vähän samalta, kuin Israelin imperialismin puolustelijoiden tyyli: ”Venäjällä on oikeus puolustaa itseään.” Jotkut uskovat, että lännen intresseissä on lopulta Venäjän ja Venäjän luonnonvarojen valtaaminen. Viimeistään tässä kohtaa menee mielestäni jo melkoiseksi salaliittoteoriaksi, jota viljellään lähinnä putinistisissa ajatushautomoissa. Vaan ovatko Yhdysvallat ja Nato syyllisiä nyky-tilanteeseen Ukrainassa? Sanoisin, että toisaalta eivät ole, mutta toisaalta myös ovat.

 

Miksi Venäjä hyökkäsi?

Venäjän hyökkäystä ei voi millään lailla oikeuttaa. Ei ainakaan siten, etteikö samalla syyllistyttäisi hyökkäysten uhrien, ukrainalaisten syyllistämiseen. Venäjän hyökkäyksen tuhot sotarikoksineen ovat olleet sen verran karua katsottavaa, että puolustuksellisuuden argumentti ei kyllä kovin hyvin kestä päivänvaloa. Ei tule myöskään unohtaa, mitä Putin, Venäjän valtiolliset uutiset ja Moskovan patriarkka Kirill ovat todenneet sodasta. Venäjä on kylläkin esittänyt rauhansopimuksen ehdoiksi muun muassa sen, että Ukraina pysyisi neutraalina, poissa sotilasliitto Natosta. Suurelta osin kyse on siis Natosta ja sen koetusta uhasta. Yhdysvaltojen oli aiemmin tulkittu luvanneen Gorbatšoville, ettei Nato laajentuisi itään. Nykyisin asiaa kierrellään sillä verukkeella, ettei mitään lupauksia kirjattu ylös. Spiegelissakin todetaan, että Yhdysvaltojen johtaman Naton toiminta on ollut neuvotteluissa saavutettua yhteisymmärryksen henkeä vastaan. Ihmeellistä kiertelyä hyökkäysliiton ajajilta. Syyt voivat olla niinkin kyyniset, kuin se, että Neuvostoliiton romahdettua, heikon Venäjän federaation toiveiden huomioiminen katsottiin naurettavaksi heikkoudeksi. Olihan maailma nyt vapaa USA:n ylivallalle. 1990-luku ja 2000-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ovat olleet Yhdysvaltojen hegemonian aikaa eikä yksinvaltias tietenkään liikaa muita kuuntele, paitsi joskus ehkä salaa.

Kaikki hyökkäystä tukevat viralliset tahot vaikuttavat kuitenkin haluavan jotain enemmän, kuin vain ”denatsifikaatiota”, ”kansantasavaltojen suojelua” taikka sen varmistamista, ettei Nato leviäisi. Venäjän hyökkäyksen alettua Putin kiisti Ukrainan valtion olemassaolon tulkiten historiaa haluamallaan tavalla. Hän uskoo Ukrainan ja Venäjän olevan samaa kansaa lytäten nyky-Ukrainan ”bolsevikkien luomukseksi”. Kiovan Venäjän valtakunnan perinnöstä on käyty Ukrainan ja Venäjän kanssa kiistaa jo pidempäänkin. Putin on aiemminkin kritisoinut muun muassa Leniniä ”aikapommin asettamisesta” tämän tukiessa kansallista itsemääräämisoikeutta. Luulisi muuten jo tämän osalta olevan selvää, että nyky-Venäjällä ei ole kommunismin kanssa mitään tekemistä, vaikka neuvostonostalgia, symbolit ja Stalinin hehkutus onkin otettu osaksi venäläistä nationalismia. Tässä tarkoituksena on vain korostaa Venäjän suuruutta. Venäjän uutistoimisto RIA Novosti on samoilla linjoilla ja vaatii kitkemään natsismin ja ukrainalaisuuden, jotka kirjoituksessa rinnastetaan. Yhtenä hyökkäyksen motiivina on siis Ukrainan tuhoaminen ja sitä kautta Venäjän alueellinen laajentuminen. Näissä pyrkimyksissä ei olla siviilejäkään säästetty. Eri puolilla Ukrainaa on paljastumassa räikeitä sotarikoksia, jossa siviilejä on tapettu, jota ennen heihin on kohdistettu monenlaista väkivaltaa. Puhutaan kansanmurhasta, jota tutkijat toisaalta toppuuttelevat. Puheissa kansanmurhiin ollaan kuitenkin selvästi yllyttämässä. Kansanmurhaa on myös kulttuurin tuhoaminen. Vaan kansanmurha-termiä ja natsi-sanoja on viljelty vähän turhankin tiuhaan, jolloin ne ovat menettämässä voimansa ja varsinaisen etymologiansa. Kuten eräs kommunisti totesi hyvin tähän tapaan: Venäjä sanoo käyvänsa sotaa natseja vastaan, toiset kutsuvat venäläisiä natseiksi, mutta kuka puhuisi niistä todellisista natseista?

Oman tavoitteensa Ukrainan sodassa esitti patriarkka Kirill, joka on tuominnut Gay Pride -marssit. Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa järjestettiin Gay Pride -marssi viime vuoden syyskuussa. Kirillin mielestä Pride-marssit ovat ”syntisiä” ja edustavat ”länsimaista rappiota”. Venäjällä ollaan laajemminkin oltu tätä mieltä. Maassa on noudatettu pidempään niin sanottua homopropagandalakia, jossa seksuaalivähemmistöjen näkyvyyttä ja oikeuksia on suitsittu. Konservatiiviset päättäjät ovat kutsuneet Eurooppaa ”Gayropaksi” johtuen liberaalimmasta politiikasta LGBT-ihmisten osalta. Venäjän päättäjät sanovat, että tarkoituksena on estää Naton ja lännen laajentuminen itään, Venäjän rajoille ja Venäjälle asti. Sanotaan, että suojaudutaan läntistä imperialismia vastaan. Toisaalta, kenties halutaan myös suojautua niiltä liberaaleimmilta arvoilta, joita lännen nähdään edustavan. Taantumuksellisemmat voimat taitavat Naton lisäksi pelätä, että liberaalimmat tuulet saisivat Venäjälläkin vastakakaikua, jolloin menneeseen takertuva oikeistokonservatiivinen eliitti menettäisi valtansa. Jos (ensimmäisen) kylmän sodan aikaan lännessä ”suojauduttiin” kommunismia vastaan, nyt Venäjällä ”suojaudutaan” liberaalimpia, ”ei-venäläisiä” tuulia ja myös lännen vaikutusvaltaa vastaan vahtien mustasukkaisesti ”omia lähiulkomaita”. Lännessä orientalistit näkevät Venäjän edelleen villinä, taantumuksellisena ja kehittymättömänä autoritarismia palvovana kolkkana. Tässä ihmisoikeuksista puhuminen onkin lähinnä väline itä-länsi -jaon ylläpitämisessä. Venäjällä taas oksidentalistit näkevät lännen vain rappeutuneena ja moraalittomana heikkenevänä imperiumina, jossa kaikki on yhtä tekopyhyyttä. Tässä Naton vastustaminen on ainakin osittain väline itä-länsi -jaon ylläpitämisessä. Eletään eräänlaista kylmän sodan kieroutuneempaa jatkumoa tässäkin, jossa myös hegemoniaan ja hallintaan pyrkivä länsi on suurelta osin syypää.

Venäjän kannalta kyse on sen uskottavuudesta. Perustaahan Venäjän johto ajattelunsa suurvaltapolitiikkaan nähden maailman maat siten, onko niistä Venäjän eduille hyötyä vai haittaa, kunnioittaen maita sen mukaan, miten vahvoina ja merkityksellisinä se ne näkee. Näin ajatellaan myös lännessä. Mietitäänpä vaikka sitä, miten nopeasti lännessä luovuttiin molemminpuoleisiin kunnioitukseen perustuvasta ajattelumallista ja liennytyksestä heti Neuvostoliiton romahdettua. Natoa ei lakkautettu eikä Venäjän ottamista mukaan Natoon kukaan lännessä vakavasti ajatellut. Tähän ajatteluun kuuluu vahvasti, että olisi valittava jompi kumpi. Tämän mustavalkoisen geopoliittisen ajattelutavan mukaan pidemmällä aikavälillä ei voida olla kanssakäymisisissä molempien tahojen kanssa. Länsi ajaa omia intressejään, Venäjä omiaan. Vahvimmat vievät. Ukraina on ollut Putinin maailmankuvassa selvästi Venäjän intressien kohde, sille ei ole olemassa Ukrainan etua, kuten Yhdysvalloille ei ole olemassa Meksikon etuja eikä se suopeasti katso Venezuelan lähentymistä Venäjän ja Kiinan kanssa. Oli kyse sitten Venäjästä, Yhdysvalloista, Kiinasta tai vaikkapa Iranista, kukaan niistä ei halua, että niiden vastapuoli lähentyisi niiden naapurustoa levittäen samalla hegemoniaansa. Länsi ei näe maiden välisiä kanssakäymisiä siten, että kyseessä olisi tasaveroinen kumppani vaan sen intressien kohde. Tästä syystä kaikenlaisiin läntisiin liittoumiin liittyvät joutuvat hyväksymään niiden sanelemat ehdot, joista harvoin on mahdollista neuvotella tasa-arvoisesti. Näin myös Putinin Venäjän kohdalla, joka on varmasti ottanut oppinsa shokkiterapian ajoista ja siitä, kuinka lännelle kaikenlaiset myönnytykset ovat heikkoutta. Eiväthän kolonialistisen mahtinsa menettänyt Ranska tai romahtaneen Ottomaanien valtakunnan raunioista noussut Turkkikaan ole halunneet tyytyä harmittomien, värittömien diplomaattien rooliin, jossa tunnustetaan, ettei olla niin suuria enää.

 

 

 

Näinkö tullaan ajamaan politiikkaa Suomessakin?

 

Ukrainan itsenäistymisestä oranssiin vallankumoukseen

Kriisin tausta ulottuu hyvinkin kauas. Aina siihen kisailuun, kuka pitää itseään Kiovan Venäjän perillisenä. Tiivistettynä voisi todeta, että juuret ovat Kiovan Venäjän valtakuntaan liittyvässä identiteettikiistassa, Neuvostoliiton ajassa ja Ukrainan asemassa, josta Venäjä ja länsi ovat kilpailleet. Ukraina itsenäistyi (uudelleen) samassa kuussa, kun Neuvostoliitto hajosi. Siitä lähtien on ollut vääntöä Ukrainan maantieteellisestä asemasta. Venäjän ja länsimaiden näkökulmat ovat hallinneet, ukrainalaisten ääntä ei olla juurikaan kuunneltu. Itä ja länsi ovat pyrkineet ajamaan omia intressejään Ukrainan kustannuksella ja vauhti on kiihtynyt 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen. Ukraina on pidemmän aikaa pyrkinyt lähentymään länttä erilaisten EU- ja Nato-sopimusten kautta. Jopa Venäjä-mielisinä pidetyt ukrainalaiset johtajat ovat olleet länsimielisempiä, kuin virallisessa narratiivissa on tiedetty tai haluttu myöntää. Venäjän federaatiota ja sen johtajia tämä ei ole miellyttänyt. Ei edes joidenkin länsimielisten ikävöimää Boris Jeltsiniä. Jeltsiniä, joka sentään tuki Ukrainan itsenäistymistä alusta lähtien, toisin kuin toinen lännen hehkuttama venäläinen, neuvostojohtajana vaikuttanut Mikhail Gorbatšov.

Ukrainan Neuvostoliiton jälkeistä historiaa on leimannut paikka idän ja lännen välissä sekä pettymykset omiin johtajiinsa ja heidän lupauksiinsa. Ukrainan ensimmäisellä presidentillä Leonid Kravtšukilla oli kunnianhimoa ja länsimieltä vaikka muille jakaa. Vaikka uudistuspyrkimysten sanotaankin karitutuneen. Vuosien 1991-1994 aikana ukrainalaiset näkivät, että itsenäistymisen ajan nousuhumala vaihtui pian krapulaan. Poliittinen järjestelmä ei toiminut kunnolla ja talous kriisiytyi vakavasti. Oligarkit ja korruptio kokivat ensimmäisen nousun (hyvältä vaikuttava artikkelisarja ukrainalaisesta korruptiosta, jossa myös sivutaan sitä minkälaisia presidenttejä Ukrainalla on ollut Kravtšukista Zelenskyiin).

Kravtšukia seurannut presidentti Leonid Kutšma leimattiin epäilyjen muodossa melkein alusta lähtien tyypilliseksi entisen neuvostotasavallan Venäjä-mieliseksi autoritääriksi. Siis tyypiksi, joka piti Ukrainaa kiinni ”ankeassa neuvostomenneisyydessä” ja ”Venäjän kiertoradalla” (Kutšman ensimmäisen kauden aikana Venäjällä valtaa piti muuten länteen päin kallellaan ollut Ukrainan itsenäisyyden kannattaja Jeltsin). Läntisten ja länsimielisten tulkintojen mukaan Kutšmaa kiinnosti vain lähentyminen Venäjän federaation kanssa. Onkin totta, että hän esimerkiksi solmi ”ystävyyssopimuksen” Jeltsinin Venäjän kanssa ja antoi Sevastopolin laivastotukikohdan Venäjän laivaston vuokralle 20 vuodeksi (asia, johon muun muassa Porošenko sittemmin puuttui). Vähemmälle huomiolle jää se, että hän oli viemässä Ukrainaa Natoon. EUobserverin-mielipidetekstissä korostetaan näkökulmaa, jonka mukaan Kutšma oli enemmän Venäjään päin kallellaan ja Kravtšukin lähinnä taiteili idän ja lännen välillä. Hyperlinkitetty BBC:n kuvauksen ja The Christian Science Monitorin (ja muidenkin lähteiden) mukaan Kravtšuk oli selvästi länsimielinen. NPR puolestaan tuo esille Ukrainan historiaan liittyvällä aikajanallaan esille Kutšman kapitalistiset talousuudistukset, joita oli toteuttamassa silloinen pääministeri (lännen eräänlainen ”proto-Zelenskyi”), lännen hehkuttama Viktor Juštšenko. Se siitä ”neuvostoaikaan kiinnittymisestä”. Uudistuksiin sisältyi paljon kaoottisia yksityistämisprojekteja, jotka rikastuttivat oligarkeja ja vakiinnuttivat niiden aseman ukrainalaisessa yhteiskunnassa. Kutšma alkoi kylläkin rakastua valtaan halutessaan keskittää valtaa itselleen. Hänen myös sanotaan sekaantuneen erään korruptiota tutkineen toimittajan murhaan. Vuoden 2004 presidentinvaaleja varten hän nimitti seuraajakseen Viktor Janukovytšin ilmeisesti pyrkien näin takertumaan valtaan Janukovytšin avulla. Olisiko hänestä siis voinut tulla eräänlainen entisen neuvostotasavallan autoritääri vai ei? Spekuloinniksi menee. Vuonna 2013 hän oli joka tapauksessa tukemassa ukrainalaisten mielenosoituksia muiden entisten presidenttien (Kravtšuk ja Juštšenko) kanssa. Venäjän hyökkäyssotaa hän on myös ollut tuomitsemassa.

Kutšman presidenttiyden aikana pääministerinä toiminut Janukovytš yritti vuonna 2004 päästä valtaan ensimmäistä kertaa. Hän oli erityisen suosittu Itä-Ukrainassa. Vilpillisemmässä rinnakkaistodellisuudessa hän olisikin varmaan voittanut jo vuonna 2004. Räikeän vaalivilpin myötä ukrainalaiset lähtivät kaduille vaatimaan vaalituloksen mitätöintiä. Päiviä kestäneiden massiivisten protestien jälkeen Ukrainassa lopulta järjestettiin vaalien toinen kierros uudestaan samana vuonna. Juštšenko nousi presidentiksi ja alkoi hetimmiten ajaa länsimielistä politiikkaa kiihdytetymmin Venäjän hermostuttaen. Myös muilla lähialueilla (esimerkiksi Georgiassa ja Kirgisiassa) vaihdettiin johtajia kansan toimesta. Vuonna 2000 Venäjän presidentiksi noussut Vladimir Putin oli kuitenkin vahvasti siinä uskossa, että Janukovytš olisi voittanut ja kiirehti onnittelemaan tätä jo hyvissä ajoin. Mikä pettymys seurasikaan ennenaikaisia onnitteluja! Välit kiristyivät melko piakkoin länteen nopeammin halunneen Juštšenkon ja Putinin välillä. Venäjä näki niin sanotun oranssin vallankumouksen osana lännen hegemonisia pyrkimyksiä kasvattaa valtaansa Venäjän rajoille asti. Ukraina ilmoitti haluavansa sotilasliitto Naton ja Euroopan unionin jäseneksi. Vastaus oli torjuva, mutta suunta lännemmäksi jatkui silti. Ukrainan ja Venäjän välillä käytiin myös niin sanottuja kaasusotia maiden ollessa eri mieltä kaasun hinnasta. Venäjä alkoi sulkea kaasuhanoja, joista Ukraina ja muu Eurooppa olivat riippuvaisia. Juštšenko joutui myös myrkytyksen uhriksi. Syyllistä ei olla ilmeisesti vieläkään saatu kiinni.

Toisaalta myös länsimielinen oppositio ajautui melko pian sisäisiin erimielisyyksiin ja riitoihin. Toinen opposition keulahahmoista oli pääministerinäkin vaikuttanut Julia Tymošenko, jonka tyytymättömyys Juštšenkon politiikkaa kohtaan kasvoi. Tymošenko vaati kovempia toimia oligarkien ja korruption kitkemiseksi. Hän vaati myös paljon laajempia yksityistämistoimia, kuin mihin presidentti Juštšenko oli valmis. Juštšenko myös pyrki ”keskustalaisemmalla” linjallaan saamaan aikaan laajempaa koalitiota. Tymošenko joutui vankilaan syytettynä ”valta-asemansa väärikäytöstä” neuvotellessaan Venäjän kanssa kaasusopimuksesta. Pettymys oli lopulta laajaa Juštšenkoa kohtaan, joka vaalien aikaan puhui radikaalimmin oligarkeja ja korruptiota vastaan. Kenties hän oli jollakin tapaa oikeistolaisille samaa, mitä Alexis Tsipras oli vasemmistolaisille? Oli miten oli, ”Venäjä-mielinen” Janukovitš otti ja voitti vuoden 2010 presidentinvaalit ja lännessä taas julisteltiin dramaattiseen tyyliin Ukrainan paluusta ”neuvostoaikaan” ja ”Venäjän kiertoradalle”.

 

Venäjä-mielinen Janukovytš?

Käsite taiteilusta idän ja lännen välillä sopii mielestäni paremmin ”venäjämieliseen” Janukovytšiin, kuin hänen edeltäjiinsä. Kenties EUobserverin kuvailu on kaikista lähimpänä totuutta hitusen yksipuolisessa tekstissä, jossa toki myönnetään EU-eliitin nyreys ”suhteellisen eurooppalaista maata” kohtaan, kuten CBS:llä todettaisi. EUobserver lainaa eräiden eurodiplomaattien kuvausta Janukovytšista samassa yhteydessä, kun hän päätti hylätä EU:n ja Ukrainan vapaakauppasopimuksen allekirjoittamisen:

”He said that if the EU underestimated Putin, it equally underestimated Yanukovych, who has played Brussels against Moscow to get ”money, money, money”.

Limbossa oleminen epäilemättä hyödytti Janukovitšia, mutta niin myös länttä. Janukovytš hallitsi kovalla kädellä ja mediavapaus oli monesti uhattuna. Korruptio jatkoi rehottamistaan ja oligarkit voivat paksusti. Janukovytšin ”Venäjä-mielisyydestä” näytti antavan viitteitä valtavirta-analyyseille se, että hän jätti allekirjoittamatta Ukrainan ja EU:n välisen vapaakauppasopimuksen eikä ollut kiinnostunut Ukrainan Nato-jäsenyydestä, toisin kuin edeltäjänsä (poiketen jopa Venäjä-mielisenä pidetystä Kutšmasta, joka oli Nato- ja EU-mielinen). Se, ettei Janukovytšin Ukraina vaikuttanut olevan kiinnostunut Natosta, ei toisaalta estänyt Ukrainaa osallistumasta erilaisiin Nato-operaatioihin. Oliko Janukovytš myöskään niin EU-vastainen ja Venäjä-mielinen, kuin on annettu ymmärtää? Ehkei ainakaan alussa.

Olen taipuvaisempi uskomaan, että hän oli (ja on) itseensä päin rähmällään. Siksi myös antautumiskehotukset. Ehkä hän ei ollutkaan niin mustavalkoisen EU-kriittinen, kuin on annettu ymmärtää. Brookingsin mielipideteksti vuodelta 2011 kuvailee näkemyksiä, joiden mukaan Janukovytš oli hyvinkin halukas lähentymään Eurooppaa ja Euroopan unionia. Tästä ja varmasti muistakin vastaavista aikalaisanalyyseistä on tosin luettavissa rivien välistä, että esteeksi muodostui ”itäinen” autoritäärisyys (läntisiä autoritäärejähän ei ole olemassa ja äärioikeistokin on aina vain putinistista…) tai itäisyys ylipäänsä. Yhtenä kestokritiikin aiheena oli paitsi pyrkimys kontrolloida mediaa myös opposition kohtelu. Entistä pääministeri Tymošenkoa pidettiin kalterien takana (joka, mielenkiintoista kyllä, oli Venäjä-mielisenä pidetyn Janukovytšin aikana syytettynä ”epäisänmaallisesta” kaasusopimuksesta Venäjän hyväksi). Washington Postin mielipidetekstissä 12 vuotta myöhemmin päivitellään, kuinka Euroopan unioniin on niin vaikeaa päästä ja kuinka Venäjä-mieliseksi väitetty, opportunisti Janukovytškin turhautui.

Ukrainalle on ollut alusta lähtien tarjolla vain ohkaisia EU-sopimuksia, joista vapaakauppasopimusta (tarkemmin sanottuna: EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatio- ja vapaakauppasopimus) voidaan pitää ehkä merkittävimpänä toistaiseksi. Janukovytš jätti sopimuksen allekirjoittamatta vuoden 2013 lopulla, mikä vahvisti entisestään syytöksiä ”Venäjä-mielisyydestä” länsimaiden ja länsimielisten tahoilta. Sopimuksen allekirjoittamatta jättäminen oli myös viimeinen kipinä ukrainalaisten tyytymättömyydelle, joilla oli varmasti paljon enemmänkin syitä protesteille, kuin Janukovytšin viimeisin manööveri. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miksi Janukovytš ei allekirjoittanut sopimusta, jota pidettiin askeleena Eurooppaan päin. AL Jazeera ja eräät muut lähteet tietävät kertoa, että EU:n ja Ukrainan vapaakauppasopimuksessa oli mukana Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF. Sopimuksen ehtoina oli taloudelliset uudistukset, jotka tarkoittivat kovaa talouskuripolitiikkaa (muun muassa eläkkeiden leikkauksia). Läntinen kapitalismi varmasti odotti innolla pääsyä itäkapitalismin nurkille. Janukovytš kohtasi myös painostusta Venäjältä, joka halusi Ukrainan mukaan Euraasian unionin talousliittoon. Tilanne näytti varmastikin melkoiselta lottoamiselta kriitisempien mielestä, kun vaarana oli menettää kauppasuhteet Venäjän kanssa ja toisaalta talouskriisin kanssa paininut EU ei luvannut lainoja tai muitakaan helpotuksia epävarmaan tilanteeseen. Janukovytš toivoi sittemmin turhaan voivansa allekirjoittaa sopimuksen paremmilla ehdoilla. Mielenosoitukset alkoivat ja laajenivat. Niin alkoi myös Janukovytšin lähtölaskenta ja alkulaukauksia Ukrainan konflikteille alettiin ampua Maidanilla.

Maidan ja Krim… Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavallat” eivät ole kansantasavaltoja

”Maidanilla kuoltiin Euroopan puolesta”, totesivat länsimieliset mielenosoittajat. Ukrainan päätös hylätä epäedullisena pitämänsä EU-sopimus sytytti mittavat mielenosoitukset Kiovan Itsenäisyysaukiolla. Mielenosoitukset laajenivat pian levottomuuksiksi ja levisivät ympäri maata tukahduttamistoimista huolimatta. Janukovytšin hallinto vastasi protesteihin väkivaltaisesti eikä kompromisseista oltu kiinnostuneita. Lopulta laajat mielenosoitukset johtivat Janukovytšin pakoon maasta, jossa alettiin rakennella uutta hallitusta. Toisin kuin Venäjä ja putinistit ovat propagandassaan väittäneet, kyseessä ei ollut äärioikeiston vallankaappaus. Mukana Maidanin liikehdinnässä oli kyllä äärioikeistolaistakin ja militanttia nationalistista ainesta, mutta niin oli myös liberaalimpia ja jonkin sortin sosialisteja, kuten The Guardian kuvaa. Puhuminen ”lännen tukemasta värivallankumouksesta” menee putinististen salaliittoteorioiden osastolle ja sillä myös melkoisesti vähätellään aitoa tyytymättömyyttä, joka oli mielenosoitusten taustalla. Putinin Venäjä oli seurannut kaikkea tätä hermostuneena. Euromaidanin liikehdinnän ajettua Janukovytšin pakosalle, Venäjä koki menettävänsä Ukrainan, jossa sillä oli paljon menetettävää. Ei varmasti vähiten Krimin Sevastopolin tukikohta.

Krimin valtauksesta on monenlaisia teorioita. Yleisimmät lienevät sellaisia, joissa uskotaan, että kyseessä oli kauan suunniteltu operaatio. Tämän puolesta näyttäisi puhuvan se, kuinka Putin kritisoi neuvostojohtaja Nikita Hruštšovia Krimin antamisesta Ukrainalle. Samaten lausutut uskomukset siitä, että Krim ja Venäjä olisivat kuuluneet yhteen historian hämäristä asti (sivuuttaen sen, että Krim vallattiin Venäjän taholta 1700-luvulla), puheet siitä, kuinka Ukraina kokonaisuudessaan on ”keksitty valtio” ja näkemys Neuvostoliiton romahtamisesta ”geopoliittisena katastrofina” antaisivat vihjeitä vuoden 2014 operaation suunnitelmallisuudesta. Oliko Krimin valtaus siis osa Venäjän laajempia suurvaltapoliittisia pyrkimyksiä? Varmasti ainakin Putinin ja hänen lähipiirinsä mielissä. Foreign Affairsin artikkelin mukaan operaatio olisi kuitenkin ollut spontaanimpi, kuin ulkoa päin voisi luulla. Ei vaikuttaisi siltä, että operaatiota oltaisi ainakaan kovin pitkään valmisteltu. Putinista on useinkin sanottu, että hän on valmis ottamaan riskejä. Kaikesta mahdollisesta spontaaniudesta huolimatta Krimin valtausoperaatio kansanäänestyksineen ja ”pienine vihreine miehineen” oli melko taidokas geopoliittinen temppu (vähän kuin Juan Guaidón tunnustaminen Venezuelan presidentiksi lännen taholta), jossa ei tarvinnut ampua laukaustakaan.

Itä-Ukrainan kohdalla on ollut vähän sama juttu. Itsenäisiksi julistautuneita ”kansantasavaltoja” ja niiden puolesta sotivia Venäjä-mielisiä separatisteja tuettiin pitkään ilman, että omia joukkoja tarvitsi paljoa tapattaa. Itäisessä Ukrainassa kriisin taustaan liittyy melko samanlainen kaava vaikkakin myös erilainen, kuin Krimin valtauksessa. Järjestetään kansanäänestykset irtautumisesta, jota valvomassa ovat strategiset paikat haltuun ottavat ”rauhanturvaajat”. Asiaan varmastikin myös vaikutti Ukrainan jakaantuminen Venäjä-mielisempään Itä-Ukrainaan ja länsi-mielisempään Länsi-Ukrainaan. Itäisessä Ukrainassa oltiin varmasti aidosti huolestuneita siitä, että kauppasiteet Venäjään katkeaisivat lopullisesti EU-sopimuksen myötä. Monesti keskusvalta saatetaan myös kokea etäiseksi ja tavallisten ihmisten arjesta piittaamattomaksi, johon päälle vielä sotapropagandan kiihottama viha ja mahdollinen taustalla oleva katkeruus. Eräät Venäjä-mieliset kapinajohtajat antoivat silti melkoisen kuvan itsestään. Donetskin ja Luhanskin niin sanotut kansantasavallat vaikuttavat myös varsin karuilta paikoilta. Niiden tukeminen ei siis kovin vasemmistolaista ole. Pitkäaikaisempaa Itä-länsi -jakoa ja sen vaikutusta ihmisten mieliin ja identiteettiin ei tulisi kuitenkaan jättää huomiotta. Todellisuus on ollut idässä toisenlaista, kuin lännessä. Luonnollisesti asia ei ole näin yksinkertainen ja jopa esimerkiksi Donetskissa oli omat läntisempää suuntausta halajavat. Monesti myös unohdetaan, miten monikulttuurinen maa Ukraina on. Nekin, jotka korostivat vielä tuolloin Ukrainaan kuuluneen Krimin olevan suurimmaksi osin väestöltään venäläistä, unohtavat Krimin tataarit, jotka ovat kokeneet Krimin liittämisen Venäjään hyvin eri tavalla, kuin liittämiseen myönteisesti suhtautunut Venäjä-mielinen enemmistö.

 

Paluu tulevaisuuteen Porošenkon viitoittamalla tiellä? Mistä Ukraina-solidaarisuudessa ja Zelenskyi-ilmiössä on kyse?

Sekavissa tunnelmissa seuraavaksi presidentiksi nousi väliaikaisen tuuraajan jälkeen Petro Porošenko. Hän lupasi ajaa alueellisen hallinnon asiaa, talousreformeja, sijoitusystävällistä ilmapiiriä sekä (vähemmän omaperäisesti) taistelua korruptiota vastaan. Itä-Ukrainan separatisteja hän ei tulisi suvaitsemaan. Porošenko, suklaakeisariksikin tituleerattu rikas liikemies ei tuhlannut turhaa aikaa diplomaattiseen kieleen. ”Terroristista” vastapuolta ei edes pidetty sodan osapuolena. Porošenkon kaudella alettiin korostaa enemmän yhtenäistä Ukrainaa, jossa ei puheilla maan jakamisesta tai ”suomettuneisuudesta” olisi minkäänlaista sijaa. Janukovytšin hylkäämä EU-kauppasopimus allekirjoitettiin ja lännen kanssa lähennyttiin muutenkin esimerkiksi pyrkimällä Natoon. Korruptiota ei ilmeisesti saatu kitkettyä kovin hyvin, eikä Porošenko suuremmin kehuja saanut ukrainalaisilta. EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen hyödyistä on vaihtelevia arvioita, jotka näyttävät vaihtelevan sopimuksen lyttäämisestä varovaiseen toiveikkuuteen. Venäjän suhteen Porošenko korosti kovaa linjaansa hyökäten myös tulevaa seuraajaansa Volodymyr Zelenskyia vastaan pitäen tätä kokemattomana, ”viidennen kolonnan hyysääjänä”. Ironisesti Porošenko on sittemmin itse joutunut maanpetossyytösten kohteeksi. Häntä syytetään ”epäisänmaallisesta” kaupasta itäukrainalaisten separatistien kanssa.

 

Zelenskyin nousu presidentiksi oli jälkikäteenkin ajatellen surrealistinen näytelmä. Koomikko ja näyttelijä Zelenskyi esittää ”Kansan palvelija”-nimisessä TV-sarjassa politiikasta aiemmin vaikuttamatonta historianopettajaa, joka päättää pyrkiä presidentiksi lupaamalla kitkeä korruption. Komediasarjassa ja sittemmin myös oikeassa elämässä Zelenskyi sitten äänestetäänkin Ukrainan johtoon. Jännä sattuma, itseään toteuttava ennustus? Presidentiksi noussut Zelenskyi profiloitui alussa Porošenkoa enemmän neuvotteluhakuisena Venäjän suuntaan korostaen myös rauhan merkitystä. Monin paikoin hänen pelättiin vievän Ukrainaa ”Venäjä-mielisemmälle” tielle. Hänen kokemattomuuttaan vastaan ei hyökännyt pelkästään edeltäjänsä Porošenko. Hän sai kritiikkiä siitä, kun ilmaisi kannattavansa vaalien järjestämistä Itä-Ukrainassa. Ilmassa vaikutti olevan eräänlaista ”suojasäätä” oikeistolaisessa kontekstissa. Sittemmin hän esiintyi kriittisempänä Venäjän suuntaan ja hänen kriittisempää suhtautumista on jälkikäteen nostettu jalustalle. Venäjän hyökkäyksen ja raakalaismaisten sotarikosten myötä neuvotteluhalut ovat mitä ilmeisimmin menneen talven lumia. Venäjän sanaan ei näytä voivan luottaa. Venäjä jatkaa edelleen hyökkäystään, ihmiset kärsivät, osa pakenee maastaan. Ainoastaan molempien osapuolten sotaväsymys vienee voiton lopulta. Tähän voi mennä aikaa. Eivät Venäjä-mieliset separatistitkaan ole luovuttaneet.

Venäjän hyökkäys on nostattanut valtaisan Ukraina-solidaarisuusaallon ja rajoitetun solidaarisuuden pakolaisia kohtaan. Ukrainalaisia pakolaisia ollaan valmiita ottamaan vastaan matalalla kynnyksellä. Tämä on herättänyt uskoa ihmisyyteen. Toivon mukaan pakolaisten kohdemaissa varmistetaan reilu palkka ja reilut työolot. Valitettavaa on, että solidaarisuus on myös paljastanut rasistiset asenteet. Äärioikeistolaisemmat ovat sanoneet, että valkoiset pakolaiset ovat ”oikeita pakolaisia”. Liberaalimpien kunniaksi toki sanottakoon, että vuonna 2015 oli vielä melko laajaa solidaarisuutta jäljellä syyrialaisia pakolaisia kohtaan. Esimerkiksi Saksa näytti esimerkkiä tässä, osittain varmaan erään tapauksen nostattaman laajan kritiikin takia. Kuvat hukkuneesta pojasta myös vahvistivat solidaarisuusaaltoa suurimmaksi osaksi. Itäisessä Euroopassa ei ollut sitäkään vähää solidaarisuutta pakolaisia kohtaan. Eipä vaan silloin ollut enää solidaarisuutta lännelläkään silloin kun apua tarvitsevia ”Valko-Venäjän ja Venäjän hybridiaseita” oli tulossa idästä viime vuoden marraskuun aikaan. EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus tuo myös omat rakennuspalikkansa linnake-Eurooppaa varten.

Uskon, että solidaarisuus ukrainalaisiakin kohtaan vähintäänkin ohenee. Ukrainan kieltä ei perustyypit venäjästä erota, mikä on ongelmallista Suomessa, jossa russofobia on avointa ja hyväksyttyä (niitäkin kohtaan, jotka vastustavat sotaa). Ukraina-solidaarisuudessa kuten myös Zelenskyi-ilmiössä näyttää myös olevan osittain kyse länsimielisten vallanpitäjien omista militaristisista intresseistä. Suomalaiset käyvät eräänlaista etätalvisotaa. Ukraina-lipun taustalla Nato-rummuttajat liehuttavat Naton lippua. Naton kannattajat ovatkin käyttäneet Ukrainan sotaa häikäilemättömästi hyväkseen omassa Nato-kampanjassaan. Suomalaiset ovat pitkään olleet Natoon liittymitä vastaan. Oikeiston pitkäaikainen ja kärsivällinen propganda isäntämaasopimuksineen, hävittäjädiileineen ja taannoiset suunnitelmat Islannin ilmatilan valvonnasta ovat tuottaneet tulosta. Zelenskyin hehkutus pelaa samaan pussiin. Zelenskyia varmasti aidosti ihaillaan, mutta samalla Zelenskyin saamaa laajaa ihailua käytetään hyväksi viemällä Suomea mukaan konfliktiin. Tämä lienee myös osa sitä todistelua Suomen pitkäaikaisesta uskollisuudesta, jota halutaan viestiä Naton suuntaan. Odottelen myös niitä tulevia suosittuja meemejä, joissa Zelenskyi rinnastetaan talvisodan sotilaisiin ja Ukrainan sota talvisotaan. ”Haluatteko auttaa Ukrainaa? Antakaa hallitukselle siis talvisodan hengessä mandaatti viedä sinne aseita ja liittää Suomi Natoon. Vai oletko jokin petturi-putinisti, häh?!” Konfliktissa on tällä hetkellä hyökkäävänä osapuolena vain Venäjä, mutta konflikteilla on nyky-maailmassa tapana laajeta, jolloin tulemme puhumaan enemmänkin idän ja lännen välisestä konfliktista. Ukraina ei tule olemaan ainoa Putinin hyökkäyksen kohde ja USA:kin kaipaisi varmasti itselleen hieman arvonpalautusta jollain konfliktilla. ”Omalla takapihallaan” ainakin. Haluammeko todella olla tällaisessa mukana? Ruotsissa Vänsterpartiet ei halua, Suomessa eduskunnan molemmat vasemmistopuolueet näyttävät haluavan (vaikka Vasemmistoliitossa saattaakin vielä olla jonkinlainen Nato-vastainen siipi jäjellä). Traagisinta on tosiaan laajemman vasemmistolaisuuden puute asiaan liittyen. Kova oikeistolaisuus näyttää vahvistavan yliotettaan edelleen kaikilla rintamilla lännestä itään. Ukrainan äärioikeistoakaan ei saa enää juurikaan kritisoida putinismi-leimojen takia. Tuleeko länteen ja pohjoiseen vielä omat antiputinistiset ulkomaalaisagenttilait?

 

 

Ukrainan äärioikeisto

Ukrainalaisen äärioikeiston juuret ovat suurelta osin dekommunisaatiossa. Dekommunisaatioprosessissa on poistettu kommunistisia symboleita ja patsaita ja pyritty korostamaan neuvostojärjestelmän totalitaristista luonnetta. Dekommunisaatio käynnistyi rajoitetusti jo 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa Länsi-Ukrainassa. Porošenkon aikaan, vuonna 2015, prosessi kiihtyi entisestään. Sittemmin on kielletty ”molempien ääripäiden” symbolit, kommunistiset ja natsistiset. Kommunistisia ja vasemmistolaisia puolueita on kielletty ”putinismin torjunnan” nimissä. Epämiellyttäviä historiankirjoja on pyritty kieltämään. Samaan aikaan jopa natsien kanssa yhteistyötä tehneitä kansallissankareita on saanut hehkuttaa senkin edestä. Zelenskyi vaikuttaa jatkavan hieman samalla linjalla kieltämällä puolueita ja etäpuhumalla Kreikan parlamentille välittäen samalla äärioikeistolaisen azovilaisen viestin. Kuten myös huomaamme uusnatsitaustaisen Azovin pataljoonan kohdalla, ei ne kansallissosialistiset tunnuksetkaan lopulta ongelma ole. Tolkut myös tietävät, että natsit ja kommunistit ovat ”yhtä pahoja” paitsi että kommunistit teki enemmän pahaa, ilman kommunisteja ei olisi ollut natseja. Sitä paitsi natseja ei ole enää, pahoja natsiharjoja taistolaisvihervassarisuvakeilla! Se ei ole mikään hakaristilippu, vaan performanssilippu/ironinen lippu/hindu-solidaarisuuslippu, senkin sananvapauden vihollinen, antinatsit on niitä oikeita natseja! Länsimaata leikkivässä Suomessakin ovat lisääntyneet puheet siitä, kuinka Maailman rauha-patsas ja Lenin-patsaat olisi poistettava ja Lenininpuiston nimi vaihdettava. Tarja Halosen, Erkki (”The Red”) Tuomiojan ja vastaavien ”Venäjän kätyreiden” päitä on vaadittu vadille suu vaahdossa. Länsimaana Suomea pitävät ”totuuskomissioiden” vaatijat ja kommunististen patsaiden kaatajat edustavat lopulta melko itäistä ajattelua. Kun otetaan mukaan oikeiston voimakas ja painostava kritiikki niitä historioitsijoita kohtaan, jotka tuovat esille suomalaisten SS-joukkojen tekoja toisen maailmansodan aikana tai kirjoittavat jotain kriittistä Lauri Törnistä, on siitä läntisyys melko kaukana. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa tällainen autoritäristinen ”tolkkuilu” ja kyseenalaistenkin sotasankareiden kritiikin estämisen pyrkiminen on ollut pidempään tavallista. Seuraavaksi Suomessa varmaan Lapuan liikkeen haukkujat ovat putinisteja. Ottaen huomioon nykyisen suomalaisen ilmapiirin, jossa ollaan menossa kohti yhtä totuutta, ei kohta Perussuomalaisiakaan tarvita. Yleinen ilmapiiri perussuomalaistuu.

Azovin pataljoonan laajempi valkopesu Venäjän hyökkäyssodan aikana on uusin askel vaaralliseen suuntaan. Jopa Ylellä ollaan osallistuttu tähän länsimielisen äärioikeiston imagonkohotukseen. Helsingin Sanomat sentään uskaltaa tuoda esille Azovin pataljoonan äärioikeistolaisuuden. Seurassa tuodaan selvästi esille myös suomalaisen äärioikeiston linkit Azovin pataljoonaan. Kovin suuresti ei Suomessa kuitenkaan uskalleta Azoviakaan kritisoida. Länsimaissa uskalletaan keskustella vapaammin, vaikka tosin sielläkin pelätään, että pelataan Kremlin propagandan pussiin. Onko nyt siis niin, että jos kyseessä on Venäjää vastaan kampanjoiva kovemmankin luokan äärioikeistolainen, on asia ihan ok? Onko niin, että vain Venäjä-mielinen äärioikeisto on äärioikeistoa ja länteen päin enemmän kallellaan olevat äärioikeistolaiset ovat ainoastaan kansallismielisiä? Ei äärioikeistokaan kutsu itseään äärioikeistolaiseksi, vaan ”kansallismieliseksi”. Azovilaisten äärioikeistolaisuutta ei kuitenkaan voi kiistää. Azovia puolustelevat oikeuttavat kokoonpanon olemassaolon sillä, että se syntyi puolustamaan Ukrainaa Venäjän hyökkäystä vastaan. Azovin puolustelijat argumentoivat myös siten, että azovilaiset olisivat jakautuneita Azovin poliittiseen siipeen Kansalliseen korpukseen (jonka äärioikeistolaisuuden sentään harva kiistää) ja sotilaalliseen Azovin pataljoonaan (jota sen puolustajat pitävät ”kansallismielisenä”). Azovin valkopesijät pyrkivät osoittamaan, miten Azovin pataljoona olisi tehnyt pesäeroa uusnatsistisempaan taustaansa. Azovin pataljoona on pyrkinyt kohentamaan julkisuuskuvaansa esimerkiksi rajoittamalla vierastaistelijoiden pääsyä riveihinsä. CNN tietää kertoa, että tosiasiassa Azovin pataljoona ei ole kunnolla tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa osoittaakseen olevansa vain ”kansallismielinen”.

Ja taas toisaalta, jos ei muuta keksitä, vähätellään Azovin pataljoonaa nimittäen sitä marginaaliseksi. Rasismin vastustajat sen sijaan tietävät, että sellainenkin joukko, kuin Pohjoismainen vastarintaliike (ynnä muut versiot siitä) on kaikesta marginaaliudestaan huolimatta vaarallinen. Yleinen kehityskulku on näyttänyt, että jopa pienikin määrä kykenee viemään ilmapiiriä halumaansa taantumukselliseen suuntaan. Azovin pataljoonassa vaikuttaa vielä ”valkoisen rodun” puolesta taistelun henki ja se yhdistää monelta osin. Merkittävin ja kenties tällä hetkellä ainoa este äärioikeiston lopulliselle voittokululle on sen hajanaisuus Ukraina- ja Venäjä-kysymyksessä. Venäjää hitusen rivien välistä symppaavia ruotsalaisia uusnatseja ja Venäjään nihkeämmin suhtautuvia Suomen Ukraina-mielisiä uusnatseja hiertää hyökkäys Ukrainaan. Myös se on heille ongelma, että valkoisuudesta huolimatta ”kansallismielisiä” vainoava Venäjä on ”liian monikulttuurinen”. Samaten ei myöskään Yhdysvaltoja ja Natoa (jotka ovat vielä enemmän ”globalisteja”) voida kannattaa. Se, kuinka nopeasti yleinen ilmapiiri on saamassa äärioikeistolaisempia sävyjä, saa haukkomaan henkeään. Kauas on tultu niistä ajoista, kun jopa ei-äärioikeistolaisen, konservatiivin Timo Soinin johtamia Perussuomalaisia vastaan hyökättiin armotta. Rajat kiinni -politiikkaa kannatetaan yleisesti, mikäli maahantulijoita tulee idän suunnalta. Vielä viime vuosikymmenellä ääriajattelijana pidetty Jussi Halla-aho on nykyisin arvostetumpi valtiomies. Jos tuomitset Venäjän hyökkäyksen, äärioikeistolaisuutesi ei haittaa, pääset osaksi vallan rakenteita. Jos siis hyväksytään Azovin pataljoona, hyväksytään myös ”valkoisen rodun” puolesta kamppailevien arvomaailma voimaannuttamalla fanaattisempiakin länsimielisempiä äärioikeistolaisia toimijoita. Haluttiin tai ei. Saammeko nähdä tulevaisuudessa kasvavia äärioikeiston marsseja useammissa Euroopan pääkaupungeissa?

 

Venäjän äärioikeisto

Venäjän äärioikeisto on monimutkaisempi tapaus. Nykyisin vaikuttaa siltä, että se olisi suurimmaksi osin kiinnitetty osaksi putinistista patriotismia, joka on kummallinen sekoitus ”itäisten syvällisten arvojen” hehkuttamista (vastineena ”rappeutuneelle, syntiselle lännelle”), Stalinille ja Neuvostoliitolle (ei sen kommunistisuudelle sinänsä) hurraamista ja yleistä haikailua entisiin suuruuden päiviin, jossa mukana tsarismia ja kenties vielä joitakin jäljellä olevia toiveita Venäjän ja ”rappiollisista voimista” vapautetun Euroopan ja lännen liitosta. Presidentti Putin (joka lienee enemmän venäläinen, machompi ja autoritäärisempi versio Soinista) pyrkii miellyttämään erilaisia arvokonservatiivisia tuulia, mitkä hän katsoo kulloinkin itselleen hyödyllisiksi. Äärioikeiston Venäjä-mielinen siipi tuskin ilahtui siitä, kun Putin tuomitsi profeetta Muhammadin pilapiirrokset. Hän on aiemmin myös nojannut ilmastoskeptisempiin kantoihin (muuttaen sittemmin mieltään). Eurooppalaista äärioikeistoa hän on tukenut laajasti tarkoituksenaan muun muassa lietsoa eripuraa pakotteita ajavassa EU:ssa.

Modernin venäläisen äärioikeiston (jota on kutsuttu myös ”radikaalioikeistoksi”) juuret lienevät osittain stalinismissa, jossa yhdistyi isovenäläisyys sekä erilaisissa ”kansallisbolševistisissa” suuntauksissa. Neuvostoliiton loppuaikoina ja sen hajoamisen aikana voimistuivat erilaiset nationalistiset suuntaukset. Juutalaisvastaiset teoriat ”Siionin viisaista” ryöpsähtivät (Neuvostoliitossakaan juutalaisvastaisuus ja isovenäläinen sovinismi ei tosin ollut ollenkaan tavatonta). Muukalaisvastainen liikehdintä (erityisesti kaukasialaisiin kohdistuvaa) vaikutti erityisesti Neuvostoliiton jälkeisellä, kaoottisella 1990-luvulla ja suuresti myös 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Uusnatsit riehuivat ja murhasivat Venäjällä, josta enemmän osannee kertoa Antti Rautiainen. Monet näistä ryhmistä olivat Antifascist Europe -sivuston mukaan lähinnä ”tuontitavaraa” esimerkiksi Iso-Britanniasta. Nämä ryhmät ovat vastustaneet paitsi maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, feminismiä, seksuaalivähemmistöjä myös Putinia ja Yhtenäistä Venäjää. Osa näistä yhdistäisi mielellään voimansa ukrainalaisten äärioikeistolaisten kanssa. Nuorempi Aleksei Navalnyi olisi ehkä ollut tätä mieltä. Jos hän olisi nykyään presidentti, muistuttaisiko hän jollakin tapaa Porošenkoa? Ukrainan vuonna 2014 alkanut sisällissota vei joka tapauksessa pohjaa venäläisten uusnatsien ja muiden äärioikeistolaisten toiveilta liittyä mukaan Ukrainan ”valkoiseen taistoon”, kun konflikti alkoi typistyä avoimesti Ukrainan ja Venäjän väliseksi. Nyttemmin jakaantunut äärioikeisto viettää enemmän hiljaiseloa tai on kytkeytynyt putinistiseen patriotismiin. Sopii kysyä, onko Venäjä matkalla fasismiin? Fasismin käsitettä ei toki tulisi liikaa venyttää. Johan (ensimmäisen) kylmän sodan ajan kommunisteja on syytetty ”fasisti”-sanan liikakäytöstä. Joitain fasismiin päin kallistuvia piirteitä putinistisessa patriotismissa tai nationalismissa kieltämättä on. Sen jo Ukrainakin tuntee Venäjän pyrkiessä kaikin tavoin lietsomaan ”eksistentiaalista kriisiä”. Jos länsimielistä äärioikeistoa ei oikein välitetä nykyisin edes ajatella, ei monenkaan pelkistäjän päähän varmastikaan mahdu ajatus venäläisestä äärioikeistosta, joka vastustaa myös Putinia. Tokaistaan vaan ummehtuneen nationalistisesti, että ”ei sieltä Venäjältä koskaan mitään hyvää ole tullut!”

Putinistisen äärioikeiston leimaa on yritetty laittaa esimerkiksi venäläisistä palkkasotureista koostuvalle Wagner-ryhmälle, joka on syyllistynyt useisiin ihmisoikeusloukkauksiin esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa. Wagner-ryhmän perustajalla on sanottu olevan natsisympatioita. Toisaalta wagnerilaiset vaikuttaisivat olevan enemmänkin epäideologisia ja usein moniongelmaisia palkkasotureita. The Eurasian Times vertaa Wagner-ryhmää osuvasti yhdysvaltalaiseen Blackwater-yksityisarmeijaan. Sen sijaan Venäjän sotaa kannattavasta ”Z”-symbolista näyttäisi olevan muodostumassa jonkinlainen Venäjä-mielisen äärioikeiston symboli. Putinistisesta äärioikeistosta ja jopa Putinin väitetystä äärioikeistolaisuudesta on puhuttu jonkin verran enemmän. Venäjän tuki eurooppalaiselle äärioikeistolle on laajassa tiedossa. Eräät Venäjä-mieliset äärioikeistolaiset Suomessakin osoittivat solidaarisuutta ”Novorossijalle”, nyttemmin hiipumassa olevalle projektille, jossa on pyritty liittämään alueita USA:n konfederaatio-tunnusta muistuttavan lipun alle. Äärioikeiston Venäjä-mielistä siipeä on jo jonkin aikaa kiehtonut ajatus olla lähemmissä väleissä Venäjän kanssa ja taistella yhdessä ”globalistifeministejä” ja islamia vastaan. Tässäkin lienee olemassa jakolinjoja, jolloin osa Venäjä-mielisistä kannattaa Venäjää vain strategisesti odotellessa omaa voimaantumistaan. Kunnes Euroopassa löydetään jälleen ”oma sielu”. Osa Venäjä-mielisestä äärioikeistosta varmaan taas oikeasti haaveilee ”kolmannen Rooman” ja Euroopan liitosta.

 

Nato-vastaisten hajanaiset näkemykset Ukrainan sodasta (Vasemmisto ja Ukrainan sota)

Tukahduttavan kiihko-oikeistolaisuuden ja kurkusta alas tungettavan militarismin vastapainoksi tarvitaan vasemmistolaisuutta. Helpommin sanottu, kuin tehty, kun vasemmistosta ei Suomessakaan näytä olevan mitään jäljellä. Idempänä ei liene sen helpompaa. Porošenkon ja Zelenskyin asettamat rajoitukset poliittisiin vapauksiin ja toisaalta äärioikeiston riehumiset Länsi-Ukrainassa ja taantumuksellisten separatistien toiminta Itä-Ukrainassa yhdistettynä Putinin hyökkäykseen eivät ole tehneet sikäläisen vasemmiston toimintaa helpoksi. Silti Ukrainan vasemmiston näkemyksiä tulisi seurata enemmän. Samaten Idän vasemmistoa tulisi seurata laajemmin. Ukrainaa ei tule nähdä vain lännen ja Venäjän välikappaleena. Käsityksiä tulisi varmastikin monelta osin päivittää ja tehdä enemmän analyysejä Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta, 1990-luvulta alkaen. Kuten Novara Median artikkelissa todetaan, valtaosa jäljellä olevasta läntisestä [ja pohjoismaisesta] vasemmistosta on tuominnut Venäjän hyökkäyksen. Nato-vastaisen vasemmiston näkemykset, ympäri Eurooppaa ja ”länttä” (Amerikkojen vasemmistot jne), ovat silti nekin hyvin hajanaisia Ukrainan sodan osalta. Osittain niidenkin osalta, jotka tuomitsevat Venäjän hyökkäyksen.

Yhdessä päässä on se osasto, joka on pidemmän aikaa keskittynyt tuomitsemaan vain Venäjän toiminnan. Toisessa päässä taas ei suostuta tuomitsemaan Venäjän toimia ollenkaan. Uskotaan täysin tai suurelta osin Venäjän propagandaa ”erityisoperaatiosta” tai ”denatsifikaatiosta.” Sitten on ne, jotka mainitsevat Venäjän toimivan väärin, ”mutta”… Tässä osastossa ja tätä osastoa lähellä olevissa suuntauksissa Venäjän hyökkäys tuomitaan, yhdellä lauseella tai useammallakin pitäen päähuomio kuitenkin Yhdysvalloissa, Natossa ja lännessä. Unohtamatta tuomita Ukrainan hallintoa. Monilta osin lännen roolin osoittaminen Ukrainan sodan taustalla on oikein. Taustat on hyvä pitää mielessä kaikesta huolimatta nähden historia kauemmas, kuin vain helmikuun loppuun ja Krimin valtaukseen asti. Muuten on vaarana, että lähdetään mukaan nationalistien kelkkaan, jossa ”Slava Ukraini”-huutaminen vie, vähän kuin varkain natotuksen ja muiden synkempien nationalististen juttujen kannattamiseen, jos ei olla tarkkana. Oikein on myös tuoda esille länsimaalaisten ja länsimielisten kaksinaismoralismi ja valikoiva solidaarisuus. Mikäli Ukrainan sodasta puhuttaessa aletaan kuitenkin painottamaan vain ja ainoastaan lännen rikoksia unohtaen kokonaan ukrainalaisten kärsimykset ja Venäjän teot (”koska Nato ja länsi”…), ollaan aika metsässä.

Syyt sille, miksi toisaalta toiset tuntuvat tässä kohtaa symppaavan enemmän Venäjää liittyvät kenties siihen, että Venäjän federaatio on tällä hetkellä pienempi toimija ja saatetaan myös ”antiorientalistisessa hengessä” tahtomattaankin puolustaa Venäjää vähintään tiedostamatta, rivien välistä. Venäjä on pitkään ollut imperialistinen ja kolonialistinen toimija, mutta länteen verrattuna aina kakkosluokkaan kuuluva, joka on saanut osakseen monenlaisia itäiseen ilmansuuntaan liitettyjä stereotypioita. 1990-luvun shokkiterapiat varmasti vielä monen muistissa. Tosiasia on, että Venäjän federaation aggressiivinen toiminta ei nykyisellään vedä vertoja Yhdysvaltojen toiminnalle. Mielenkiintoisesti samat vasemmistolaisina itseään pitävät, jotka ovat olleet äänekkäitä Venäjän ja Kiinan kohdalla, eivät olleet sitä Yhdysvaltojen kohdalla kun Venezuelassa oltiin vaihtamassa presidenttiä USA:n taholta. Ehkä tämä vasemmiston lohko on väsynyt kritisoimaan USA:n toimintaa (eihän USA:n kritisointi ole enää edes muodikasta) ja haluaa nyt seuraavat vuosikymmenet keskittyä anti-imperialismissaan vain Venäjään ja Kiinaan. Tästäkin huolimatta kriitikoiden tulisi muistaa, että hyökkääjänä on Venäjä, tässä ja nyt. Sitä ei oikeuta mikään 1990-luvun ajoista periytyvä katkeruus, ei lännen nöyryyttävä asenne jne. Taustan huomioivien olisi kyettävä toteamaan kiertelemättä ja kaartelematta, että Venäjä ja vain ja ainoastaan Venäjä on syypää Ukrainan sotaan ja sotarikoksiin.

”Kaikilla sodilla on väliä”-osasto pyrkii vaihtelevalla menestyksellä tuomitsemaan sekä Venäjän toiminnan että lännen vallitsevan hegemonian ja aiemmat operaatiot, kaikki porvarilliset sodat. Tässäkin sympatiat saattavat valua enemmän Venäjän puolelle. Syyt saattavat olla myös ”oksidentalistisemmat” (huom. tiedostan, että oksidentalismi on hyvin pientä verrattuna orientalismiin jne ja osittain ymmärrettävää, muttei mielestäni kyllä missään määrin hyväksyttävää ja kannatettavaa sekään). Lännen oman aggressiivisen toiminnan myötä vahvistunut länsivastainen viha on niin patoutunutta ja katkeroitunutta, että siinä ei ”valkoisten eurooppalaisten sodat” herätä sympatiaa. Monet esimerkiksi Afrikassa saattavat tokaista, ettei Venäjä ole tehnyt heille mitään toisin kuin Yhdysvallat on. Ja taas, miten montaa suomalaista puolestaan kiinnostaa, miten meksikolaiset ja venezuelalaiset kokevat Yhdysvallat? Aivan, ei kovin montaa… Kansainvälistä solidaarisuutta ei ole olemassa. Tähän voisi tosin lisätä vielä sen, että Ukrainan sotaa seurataan kyllä miltei kaikkialla enemmän, kuin lännessä ja pohjoisessa seurataan vaikkapa Somalian tilannetta tai Jemenin sotaa. Ukrainalaisten tilanteesta huolestuneilla ja heitä kohtaan solidaarisuutta tuntevilla on silti täysi oikeus tunteisiinsa. Joka käänteessä (kun Ukrainasta satutaan puhumaan) jos mennään muistuttamaan Jemenistä, Somaliasta jne., saattaa se kääntyä itseään vastaan, antaen aseet vihollisille, jotka väittävät ”whataboutistien” vievän huomiota pois tosiasialliselta Venäjän hyökkäykseltä. Ukrainalaisilla on oikeus näkyvyyteen ja heillä on oikeus solidaarisuuteen ilman vähättelyjä. Samaten jemeniläisillä on oikeus kysyä, miksei heidän hätänsä kiinnosta tai syyrialaisilla pakolaisilla on oikeus kysyä, miksei heidän annettu matkustaa joukkoliikenteessä ilmaiseksi ukrainalaisten tavoin. Kaikki pakolaiset, tervetuloa!

Jonkin verran on Euroopassa niitä, jotka sitten pyrkivät vastustamaan imperialistisia toimijoita ilman että ymmärtäisivät kumpaakaan osapuolta. Ilman että sodanvastainen sanoma ja laajemman solidaarisuuden ajaminen vesittyisi toteamukseen ”Ukrainan tapaus on ikävä, kuten monien muidenkin maiden, joista ei puhuta( = Miksi siis puhua Ukrainastakaan?).” Elämme aikoja, jotka ovat yhdistelmä ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä aikoja, jotka samalla muistuttavat myös maailmansotien välistä aikaa, 1920-1930-lukujen tapaan. Erona on se, ettei laajempi kansainvälinen solidaarisuus kiinnosta eikä työväenliikkeellä ole tällä hetkellä juurikaan merkitystä. Kenties esimerkiksi Suomessa Vasemmistoliiton Nato-vastainen ja Nato-myönteinen siipi tuovat jonkinlaista tuntumaa Saksan demareiden jakolinjoihin, kun kysymyksessä oli sodan kannatus 1910-luvulla. Ukrainan kohdalla ollaan jakauduttu lähinnä siten, kannatetaanko Ukrainaa omien Nato-jäsenyyspyrkimysten välineenä vai kannatetaanko Venäjää uskomalla täysin Venäjän propagandaa. Todellista sodanvastaisuutta ei tunnu olevan. Sitoutumattomien maiden liikkeestä kukaan ei edes unelmoi. Harva on esittänyt, että tuettaisi ukrainalaisia edistyksellisiä toimijoita, jotka taistelevat rintamalla ja siviilissä. Rauhanjärjestöissä on nostettu siviilejä auttavia rohkeita toimijoita. Ukrainalaisten ääni ei kuulu, kun analyyseissä keskitytään lännen tai Venäjän näkökulmien nostamiseen. Nato-vastaisten ja anti-putinististen vasemmistolaisten (ehkä joskus vielä puhutaan ihan vaan vasemmistosta) tulisi nyt nostaa enemmän ääntään kuuluviin. Enemmän vaikkapa tällaisia projekteja liikkeelle lähtöön sekä erilaisia siviilien puolustus -sivustoja?

Yhtenäisen näkemyksen löytäminen Ukrainan sodan suhteen ei nopeasti ajateltuna vaikuta kaikista yksinkertaisimmalta kysymykseltä. Tämä pelkästään vasemmiston hajanaisuuden/olemattomuuden vuoksi. Yhteisymmärryksen saavuttaminen olemassa olevien vasemmistolaisten kesken, mahdollisimman nopeasti, olisi kuitenkin hyödyllistä ajatellen vasemmistolaisuuden tulevaisuutta. Siinä oltaisi jo melko hyvässä alussa, jos kyettäisi yhdistämään Venäjän tuomitseminen ja Naton vastustaminen, ilman sortumista kummankaan osapuolen symppaamiseen tai vesittämään kuviota puhumalla ”kaikista imperialistisista sodista” liian teoreettisen abstraktisti. Kenties helpommin sanottu, kuin tehty. Mutta varmasti vaivan arvoista. Ehkäpä tulevaisuudessa voidaan sitten ymmärtää enemmän niin Venäjän naapureiden kuin Yhdysvaltojen naapureiden kokemuksia aggressiivisen naapurin lähellä. Ja oltaisi blokkaamassa sekä lännen asekuljetuksia Ukrainaan että venäläistä hiiltä.

 

Ei, todellakaan, Natoon (mutta minne sitten?)

Sateenkaarihallitusten veteraani Suvi-Anne Siimes tsemppaa pääministeri Sanna Marinia

 

Suomi on mitä ilmeisimmin liittymässä Natoon. Kaikki merkit viittaavat siihen. Ilmeisesti kaikki eduskunnan vasemmistopuolueet ovat tukemassa Suomen läntistä tulevaisuutta sotilasliitto Natossa. Sosialidemokraatit ovat selvästi Nato-myönteisimpiä kahdesta eduskunnan vasemmistopuolueesta. Jopa perinteisen Natokriittinen Erkki ”The Red” Tuomioja (joka on myös ilmaissut toiveensa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymisestä) näyttää vähintäänkin hyväksyvän väistämättömänä pidettävän tosiasian. Osittain tämän ymmärtää nykyisessä oikeistolaisessa militaristisessa ilmapiirissä, jossa oikeisto hyökkää joka rintamalta vaatien ”tiitisläisten” päitä vadille jne. Jossa Nato-vastaisuus on yhtä kuin Suomi-vastaisuutta, putinismia, Venäjälle rähmällään oloa… Voimat ei ehkä enää riitä, kun ollaan aika yksin nykyisessä Nato-kiihkoilijoiden ilmapiirissä. Nykyinen pääministeri ja entinen radikaali Sanna Marin on kärkijoukoissa viemässä Suomea Natoon. Vasemmistoliitto kääntyy todennäköisesti Naton kannalle sinetöiden Nato-myönteisen kantansa kesäkuussa. Jotain kertoo se, ettei asiaan haluta ottaa kantaa, ei tehdä perinteistä vasemmistolaista linjausta, jossa sotilasliiton ulkopuolella pysyminen on yleensä ollut itsestään selvyys. Sen sijaan käydään linjakeskustelua samalla myöntäen, että Nato-kannat ovat puolueessa nousussa. Halutaan ymmärtää molempia osapuolia, vasemmistopuolueen Naton vastustajia ja Nato-mielisempää siipeä. Eikä Nato-asiasta haluta myöskään tehdä hallituskysymystä. Mieluummin Nato-hallituksessa ja tulevissa kurjistushallituksissa vaikuttamassa, kuin oppositiossa huutamassa? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jos aiemmin jopa Vasemmistoliiton puheenjohtaja joutui selittämään Nato-myönteisiksi tulkittavia kantojaan puolueensa valtuustolle, joudutaanko kesäkuun Porin puoluekokouksen jälkeen selittelemään Natoa kritisoivia kantoja? Natoa kannattava Kansan Uutisten toimittaja Toivo Haimi (joka kyllästyi kritisoimaan USA:ta haluten nyt vaihteeksi kritisoida Venäjää) vakuuttelee, ettei näin ilmeisesti tulisi käymään.

Suomalainen vasemmisto on lähtenyt puolustamaan ”länsimaisia arvoja”, jotka ovat tosiasiassa heikentyneessä tilassa olevan läntisen imperialismin tukemista itäistä aggressiota vastaan. Ollaan tietoisesti osana toista blokkia. Ajat ovat muuttuneet. Näin totesivat varmaan ne saksalaiset sotaa kannattavat demaritkin antimilitaristiselle änkyrälle, Rosa Luxemburgille 1910-luvulla. Jari Ehrnroothin hurjilta vaikuttaneet kirjoitukset ”Kiinan vastaisesta rintamasta” saattoivat olla hetki sitten naurettavia, nykyisin harva kyseenalaistaa näitä näkemyksiä. Overtonin ikkuna ja sitä rataa. Puolueettomuutta ei haluta edes miettiä. Puolueettomuudesta puhuminen on harmaata vyöhykettä, pikkuputinismia, siinä missä sota on rauhaa. Jopa huonosti käyttäytyvä ja sammakoita päästelevä Donald Trump voitaisi nähdä osana heikkenevän ja uinuvan länsiblokin herättelyä, autoritäärisistä taipumuksista huolimatta. Ainoa ongelma vaikuttaisi olevan tämän taipumus kaveerata Vladimir Putinin kanssa ja se, että hän kyseenalaisti Naton ja Yhdysvaltojen sotavoimat Euroopan puolustuksesta puhuttaessa. Paljon voitaisi antaa Trumpille anteeksi, muttei sentään sitä, että hän kyseenalaisti järjestelmän, jossa Eurooppa ulkoistaa puolustuksensa Yhdysvalloille. Siispä äkkiä nyt vaan ensin ostamaan sitä Nato-jäsenyyttä, vaikka nyt aluksi niillä ylihinnoitetuilla hävittäjillä, nyt kun heiveröiset ”weimarilaiset” vielä sinnittelevät.

Vanhat pois, uutta kallista tilalle

 

Hävytöntä hävittäjälobbausta, aggressiivista Nato-vyörytystä

Vuosia oli ollut käynnissä HX-hävittäjien vastainen kampanja, joka lähti hyvin käyntiin kiitos muun muassa ahkerien joensuulaisten rauhanaktiivien (jossa oli mukana kommunisteja). Yksi pääsyitä hävittäjien vastustamiseen oli niiden Nato-yhteensopiva teknologia, joka kytkisi Suomen jälleen yhä tiiviimmin Natoon aiempien diilien ja isäntämaasopimusten jne lisäksi. Monet seikat puhuivat hävittäjähankintaa vastaan. Useat lähteet totesivat hävittäjien olleen ylihinnoiteltuja ja toimivan kehnosti. Järki sanoi, että hävittäjät olisi kannattanut ostaa mieluummin vaikkapa Ruotsista. Sen sijaan näytti miltei alusta lähtien siltä, että Suomessa haikailtiin eniten usalaisten hävittäjien perään. Asiantuntijat myös kyseenalaistivat hävittäjien tarpeellisuuden puolustussotaa ajatellen. Tietokirjailija Pentti Sainio puhui tykistön puolesta. Tiedossa myös oli jenkkihävittäjiä lobanneen puolustusvoimien ex-komentajan kytkökset ja taustalla vaikuttaneet verovälttelyjutut ja monet muut hämäryydet (s.15). Kysymykseksi nousi myös hintalappu. Pelkkä hävittäjälentäjän kypärä käy kalliiksi. Elinkaarikustannuksista puhumattakaan. Hintalappu lienee suurempi, kuin optimistiset arvioijat lupailivat. Saadaan taas maino syy olla antamatta julkiselle sektorille hiluja. Muun muassa Rauhanpuolustajat on esittänyt, että vanhempien hornettien elinkaarikustannuksia oltaisi voitu pidentää.

Hävittäjähankinnan vastaista kampanjaa lobattiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa, kaduilla, toriteltoilla, yhteydenotoilla keskustavasemmistolaisen hallituksen jäseniin ja monilla muilla tavoin. Rauhanjärjestöt ottivat myös kampanjan omakseen ja hetken näytti siltä, että hallituksessakin olisi esiintynyt vähintään laajaa epäröintiä. Valitettavasti ratkaiseva taistelu lopulta hävittiin ja myös sitä kautta vauhtia saaneen aggressiivisen Nato-lobbauksen myötä ollaan häviämässä Nato-vastainen sota. Hävittäjiä vastustaneet leimattiin luonnollisesti tietämättömiksi tai putinisteiksi (tai molemmiksi), jotka halusivat ”romuttaa Suomen puolustuksen.” Eduskuntavasemmistossa yritettiin laittaa hävittäjähankintaa vastustaneet toverit kuriin. Yleisesti hävittäjäfanit tokaisivat vastustajilleen ylimielisesti, että ”sotilaat varmasti tietävät asian paremmin, miksi kuuntelisin kulttuuri-ihmistä tässä?” Nämä samat tahot tuskin kehottavat ulkopolitiikkaa analysoivaa kirjailija Sofi Oksasta pysymään kirjoissaan. Varmasti Oksasella on paljonkin tietämystä Suomen ulkopolitiikasta ja siihen liittyvistä skenaarioista siinä missä hävittäjiä vastustaneilla ei-ammattilaisilla on varmasti paljon käsitystä sotilaallisista asioista.

Naton vyörytys sai voimaa hävittäjäkaupoista. Eräätkin kokoomuslaiset esittivät peittelemättömän laiskaa retoriikkaansa siitä, jonka mukaan Nato-jäsenyyttä vastustavat kannattavat jäsenyyttä Venäjän federaatiossa. Hieman kiltimmät oikeistolaiset toistelivat Jari Tervolta ja muilta oppimiaan käsitteitä ”suomettuneisuudesta” julistaen, kuinka diplomaattisempi Paasikiven-Kekkosen linja on nyt taaksejäänyttä. Historian traumoja omassa pelissään käyttäville oikeistolaisille alueellinen mini-imperialisti Venäjä on helppo työkalu. Siispä läntisiin päättäviin pöytiin, mars! Juuh, mallioppilaina maksettais jopa se Trumpin vaatima 4 % bruttokansantuotteestamme ja käytiinhän me Islannin ilmatilaakin valvomassa. Voitais ottaa niiden ydinjätteetkin käsiteltäväksemme, jos eivät ydinaseita tänne halua asettaa. Otetaan oppia Itse Valtiaiden Paavo Lipposelta. Harmaalta vyöhykkeeltä pois pysyminen maksaa!

Taustalla on pitkäaikainen lobbaustyö. Pitkän aikaa on Suomea kytketty Natoon erilaisilla isäntämaasopimuksilla ilman suurempia meteleitä. On teetetty säännöllisesti gallupeja, tuotu esille väitteitä, joiden mukaan Suomi pääsisi helposti ja pikavauhdilla Nato-jäseneksi. Pehmeämmän strategian (jo vanhentuneen sellaisen) mukaan ei välttämättä ajeta Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta saatetaan haluta keskustella ”Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista” tarjoamatta välttämättä muita vaihtoehtoja, kuin Nato-jäsenyys. Nato on saatu brändättyä kivaksi puolustusliitoksi. Niin kivaksi, että se saatetaan jopa sekoittaa Yhdistyneiden kansakuntien kanssa. Rauhantyötähän ne tekee kriisinhallintaoperaatioissaan! Kun Ylekin sanoo, että ”puolustusliitto” niin eihän se kovin paha voi olla. Toisaalta kauhukuvilla ja myös kivoilla mielikuvilla saadaan ajettua militarismia, joka vahvistaa myös oikeistolaisen kurjistuspolitiikan ajamista. On voitu niin hyvin piiloutua Euroopan unionin (sekä IMF:n jne) selän taakse talouskuria jatkettaessa. Nyt mukaan vielä Nato, joka paitsi vaatii, että pysytään kapitalistisena markkinataloutena (sosialistista markkinataloutta tms. erilaista taloutta tuskin suvaittaisi) myös nielee mukavan määrän rahaa. Sen verran ainakin, ettei julkisiin menoihin ja hoitajien palkankorotuksiin ole varaa tulevaisuudessakaan. Hyvinvointivaltion purkamistalkoot!

Oikeistolaisen taantumuksellisen menestysresepti militarismissa on ollut se, että he saavat muut uskomaan, että he Naton kannattajina ovat tulevaisuuden asialla kun taas puolueettomuuden puolesta puhujat leimataan harmaiksi kekkoslaisiksi, menneisyyden jäänteiksi. Näin myös vaikkapa kokoomuslaisten puheissa ”paremminvointivaltioissa”. Se kuulostaa modernimmalta, kuin vassaridemareiden ja kommareiden ”saavutettujen etujen” ja kolmikantamallin puolustaminen. Harva haluaa tulla leimatuksi menneisyyden jääräksi ilmapiirissä, jossa on pakko elää tulevaisuudessa. Varsinkin nyt, kun median Nato-vyörytys ja yleinen ilmapiiri on poikkeuksellisen militaristinen, kokee yhä useampi painetta liittyä Naton kannattajien joukkoon. ”Nato-turvaa, parempaa turvaa”! Kyseessä on monelta osin aito pelko. Pelätään, että Venäjä hyökkää jälleen Suomeen, kuten toisessa maailmansodassa. Ukrainan kohdalla ollaan toki aidosti kauhistuneita ukrainalaisten kohtalosta sinänsä, mutta moni käy myös mielessään eräänlaista etätalvisotaa. Monesti kyse on myös opportunismista, kylmästä pragmatismista tai tietynlaisesta idealismistakin. Seuraavien hallituspaikkojen toivossa ollaan valmiita antamaan periksi vaikka sitten Nato-asiassakin tai uskotaan, että kannattamalla milloin mitäkin oikeiston ehdotusta, saadaan läpi omia tärkeinä pidettäviä tavoitteita. Vaikka liikumatila ja puitteet kävisivätkin vasemmistolaisen politiikan kannalta koko ajan ahtaammiksi. Lopulta syyt ovat myös hyvin inhimillisiä niin poliitikkojen, kuin tavallisempien kuolevaisten kohdalla. Pelätään, että jos ei mennä virran mukana, jäädään lopulliseen marginaaliin. Harva haluaa olla se välituntien yksinäinen tyyppi, joka jätetään leikkien ja pelien ulkopuolelle.

 

 

 

 

Miksi ei Natoon?

 

On lukemattomia syitä vastustaa Natoa. Järjen luulisi sanovan, että blokkeihin sitoutumaton politiikka olisi itsestään selvyys Suomessa, jopa monelle ei-vasemmistolaiselle. Niinhän sitä luulisi. Aikoinaan natsismin ja rasismin vastustaminen oli automaatio, nyt sen vastustamista joudutaan selittelemään ja perustelemaan. Näin on käynyt myös Naton vastustamisen kohdalla. Nyt 2020-luvulla vasemmistolaisuuden ollessa käytännössä merkityksetöntä (Euroopassa ja osassa niin sanottua länttä ainakin), joudutaan väittelemään ja argumentoimaan niiden periaatteiden puolesta, jotka aiemmin olivat itsestään selvyyksiä monelle. Ei ole kovinkaan tavatonta, että joudutaan aikuisille ihmisille selittämään, vaikkapa miksi ihmisoikeudet ja julkisten palveluiden olemassaolo ovat tärkeitä ja miksi ydinsota ja minkään imperialistisen blokin kanssa liittoutuminen on ei-toivottava asia. Oikealla ollaan onnistuttu hyvin näiden periaatteiden murentamisessa. Toisaalta nykypäivässä elävä uskottava vasemmistolainen agitaatio ei ole löytänyt vielä muotojaan.

Nato-propagandaa on jo hyvän aikaa vyörytetty ja sotilasliittoa brändäilty harmittomaksi, YK:hon verrattavaksi puolustusliitoksi. Kun oikeisto vieläpä käyttää Putinin häikäilemätöntä hyökkäyssotaa kyynisesti hyväkseen Nato-kampanjaansa varten, ovat natottajat viemässä projektinsa maaliin asti. Sota näytetään hävinneen, mutta listaan silti joitakin syitä sille, miksi mielestäni Nato-jäsenyys ei ole hyvä juttu. Aloittelin tekstin kirjoittamista huhtikuun ensimmäisellä viikolla ja ilokseni huomasin, että Naton liittymisen haitoista on jo olemassa parempi ja kattavampi listaus! Ohessa kuitenkin vielä jokunen.

 

– Yhdysvaltojen johtama Pohjois-Atlantin sopimusliitto, Nato perustettiin kommunismia vastaan. Virallisesti asia esitetään siten, että ”puolustusliitto” sai kipinänsä, kun stalinistiset kommunistit kaappasivat vallan Tšekkoslovakiassa, joka kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Asia halutaan saada näyttämään siltä, että Nato olisi jo syntymästään asti ollut rauhaa haluava puolustusliitto, joka syntyi ainoastaan vastauksena ”Neuvostoliiton aggressioille”. Tosiasiassa Yhdysvallat halusi saada sotien väsyttämän ja raunioittaman Euroopan laajemmin hyppysiinsä, ainakin Länsi-Euroopan osalta. Kapitalistisena mahtina se ei millään muotoa voinut hyväksyä kommunismia ”lääniensä” alueella. Nykyiset taloudelliset rakenteet ovat osa Bretton Woods -järjestelmää, joka on suurelta osin Yhdysvaltojen laatima. Samaten Nato on nykyisellään suurimmaksi osin osana Yhdysvaltojen rakenteita. ”Vapautta” puolustava Trumanin oppi syntyi samaan aikaan, kun Yhdysvallat oli huolestunut kommunistien vaikutusvallasta Kreikassa sisällissodan aikaan. Näin myös Turkin kohdalla. Kuten tiedämme, tämä ”vapauden puolustaminen”, Trumanin opin nimellä tunnettu ”demokraattisuuden” prototyyppi sai sittemmin monenlaisia versioita, kun muun muassa Vietnamia, Chileä, Kongoa kuin myös Italiaakin ”suojeltiin” kommunismilta. Antikommunismi olikin suuri motivaattori saada Yhdysvallat mukaan ”puolustusliittoa” rakentelemaan Länsi-Euroopan kanssa, vaikka eristäytymispolitiikka hitusen alussa houkuttelikin. Naton sivuilla kerrotaan, että USA oli alusta lähtien keskeisessä roolissa sotilasliiton hakiessa vielä muotojaan. Ottaen myös huomioon, kuinka kauhistuneita Euroopassa (Natoon vielä kuulumatonta Suomea myöten) oltiin Donald Trumpin kyseenalaistaessa Naton merkityksen, voidaan sanoa, että Nato on melko lailla yhtä kuin Yhdysvallat. On vaikeaa kuvitella Natoa toimivana sotilasliittona, mikäli Yhdysvallat siitä vetäytyisi. Jotain myös kertoo se, että Natosta erottaessa olisi siitä ilmoitettava juuri Yhdysvalloille. Jos Nato siis jotain varten synnytettiin puolustamaan, niin kapitalistisia läänityksiään kommunismia vastaan. Nämä läänitykset on kytketty tiukasti kapitalistisen markkinatalouden ahtaisiin puitteisiin erilaisilla ”kaupan esteiden purkua” ja talouden vakautta vaativilla sopimuksilla ja sittemmin laajemmilla vapaakauppasopimuksilla. Vähemmän muuten on puhuttu siitä, kuinka Neuvostoliitto halusi liittyä Natoon. Näin myös konservatiivikapitalistinen Venäjä, joka hinkui Natoon jonon ohi. Melkein yhtä vähän on kyseenalaistettu sitä, kuinka Nato menetti oikeutuksensa olemassaololleen Neuvostoliiton hajottua. Olihan yksi Naton perustamisen syistä se, että sen katsottiin puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton koettua uhkaa ja sittemmin Varsovan liittoa vastaan.

 

– On moraalitonta kuulua liittoon, joka on käynyt enimmäkseen hyökkäyssotia ja jossa on mukana hyökkäyssotia käyviä valtioita. Sotilasliitto Natossa on vähän puolustuksellisuutta. Ellei sitten kommunisminvastaisuutta katsota sellaiseksi. Jos sivuutetaan melko epäsuositut näkemykset siitä, joiden mukaan Jugoslavian ja Libyan pommitukset olisivat olleet ”ihmisoikeuksien puolustamista”, voidaan sanoa, että puolustusliitoksi brändätty Nato on käynyt lähinnä hyökkäyssotia. Kuten myös yllä on mainittu, Nato on käytännössä yhtä kuin Yhdysvallat. Yhdysvaltojen hyökkäyssodat ja vaaleilla valittujen presidenttien syrjäyttämiset tiedetään. Mukana sotilasliitossa on myös ihmisoikeuksia teeskentelemättömän törkeästi rikkova Turkki. Turkki käy tälläkin hetkellä hyökkäyssotaa kurdeja vastaan estäen heitä toteuttamasta itsemääräämisoikeuttaan, tukahduttaen heidän kansallista identiteettiään. Asiasta tekee Euroopalle vielä poikkeuksellisen ruman Euroopan unionin ja Turkin välinen pakolaissopimus, jonka tarkoituksena on blokata tai rajoittaa merkittävästi syyrialaisten pakolaisten tuloa EU-alueelle. Samaan aikaan Turkki käy pommituskampanjaa saaden aikaan lisää pakolaisuutta lähialueellaan. Kun vasemmistolainen solidaarisuuskin loistaa poissaolollaan, ei keskustavasemmistolaista Nato-myönteistä hallitustakaan suuremmin kiinnosta muu, kuin se, että Suomi pidetään pois harmaiden pikkuputinisti-kekkoslaisten ”harmaalta vyöhykkeeltä”. Mitäpä sitä Turkkia turhia kritisoimaan, kun kerta pitää pakolaisetkin poissa ja varmistaa Suomen pääsyn Natoon. Ihquun länteen! Jäävät vaan puheet ihmisoikeuksista ja demokratian kunnioittamisista melko ohuiksi. Mikäli keskitytään vain Venäjän tuomintaan sivuuttaen Yhdysvallat ”pienempänä pahana” tai jopa pitäen Yhdysvaltojen kriitikoita ”putinisteina” tai ”whataboutisteina”, syyllistytään itseasiassa samaan, kuin ne putinistit itse, jotka ainoastaan Yhdysvaltojen rikoksista puhuvat ja jotka kannattavat ulkomaalaisagenttilakeja. Silloin on vain myönnettävä, etteivät ihmisoikeudet ja kansainvälinen solidaarisuus oikeasti kiinnosta.

 

– Liikkumatila vähenee, kun kapitalistisia raameja luodaan lisää. Kuten ensimmäisessä kohdassa tuli todettua, nykyinen talousjärjestelmä on suurelta osin yhdysvaltalaista perua toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Kuten on nähtävissä, nykyiset olemassaolevat taloudelliset raamit ovat ahtaat. On Euroopan unionin tiukkaa (lähinnä Saksan määrittelemää) talouskuria, Kansainvälistä valuuttarahastoa (jossa vaaditaan ”vastuullista taloudenpitoa” niin ikään), on luottoluokituslaitoksia (joille on oltava niin AAA-luokkaa vaikka sitten pienituloisilta jatkuvasti leikaten). Pelkästään tällä kaikella on perusteltu sitä, miksi julkinen terveydenhuolto ja koulut joutuvat kituuttelemaan kutistuvilla rahamäärillä. Kun tähän päälle laitetaan vielä kalliit Nato-hävittäjät ja tuleva Nato-jäsenyys, häviää se pienikin konkreettinen kiinnostus vähäosaisten arjen parantamisessa. Yksi Nato-jäsenyyden kriteereitä on sitoutuminen kapitalistiseen markkinatalouteen. Markkinasosialismia tuskin suvaittaisi kokoonpanossa, jota johtaa kapitalistisen markkinatalouden raivokas puolustaja, USA. Kyllä Turkin sooloilua suvaitaan, vaan suvaittaisiko Suomen kommarimeininkiä? Rahaa tulee palamaan uusiin sotilaallisiin velvoitteisiin, kun Nato-jäsenyys virallistetaan. Naton kannattajat vakuuttelevat, että jäsenmaat päättävät itse, minkälaisiin sotilasoperaatioihin ne lähtevät mukaan. Sellaista toimintaa, jossa jäsen ei osallistu juuri mihinkään länkkäreiden militaristisiin seikkailuihin, millään muotoa… sitä tuskin katsotaan kovin pitkään hyvällä ja kritiikittömästi. Muistaen myös, kuinka Suomi oli aiemmin innokkaana lähdössä puolustamaan Islannin ilmatilaa ja on yleisesti noudattanut mallioppilaslinjaa, miksi Suomi alkaisi tässäkään liian valikoivaksi? Suomen päättäjät tuntien, tullaan Suomi sitomaan myös yhä uusiin kalliisiin sotilashankintoihin kenties edelleen tuhoten toimivaakin kalustoa ”massavanhenemisen” argumentilla. Jussi Niinistö ei muuten varmaankaan enää massavanhenemisen argumenttia kritisoi. Jopa Trumpin vaatima 4 % osuus BKT:sta maksettaisi myös enemmän, kuin mielellään. Oli kyseessä sitten avoimesti porvarillinen hallitus, sinipuna tai keskustavasemmistolaisempi kokoonpano. Näissä ahtaissa oloissa vähänkin merkittävä sosiaalipolitiikka käy mahdottomaksi, vasemmistolaisuudesta puhumattakaan. Siinä sitten vaan vaalien alla edelleen loukkaamaan äänestäjien älyä valehdellen heille ”vasemmistolaisista arvoista”?

– Olemme osa suurvaltapolitiikkaa, uskoimme niin tai emme. Kauaksi on tultu niistä ajoista, kun Suomen sanottiin olevan ”rauhanturvaamisen suurvalta”. Korostettiin aiemmin, kuinka suomalaisilla on ollut hyvä maine maailmalla, joka ansaittiin mm. osallistumalla YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Harmittomien suomalaisten oli helpompi ja vapaampi olla maailmalla, kun pysyttelimme poissa suurvaltapolitiikasta. Sittemmin YK:n operaatioiden rinnalle tuli enemmänkin Naton ”kriisinhallintaoperaatiota” ynnä sopimuksia, joilla Suomea alettiin tosissaan hivuttaa Natoon. Jatkossa olemme maailman silmissä puolueellinen toimija, osana läntistä blokkia. Kyseessä ei ole vain Venäjä. Tulemme näyttäytymään maailmalla laajemminkin puolueellisina toimijoina. Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa on Suomen kiinnostus kansainväliseen solidaarisuuteen vähentynyt toisaalta entisestään. Miksi se lisääntyisi Naton jäsenenä? Onko sillä edes väliä oikeistolaisen itsekkyyden aikakaudella? Länsi on käynyt hääräämässä maailmalla ja tällä hetkellä erityisesti Lähi-idässä on laajempiakin antipatioita länttä kohtaan esimerkiksi Irakin sodan ja Libyan pommitusten jälkeen. Saako Suomi enää laajaa luottamusta globaalina hyvää tekevänä ”rauhan suurvaltana”?  Jatkossa varmaan voitaisi sanoa, että Suomi on ”kokoaan suurempi läntisten intressien ajaja”. Tuskinpa ketään toisaalta edes kiinnostaa enää muut ilmansuunnat, kuin länsi, eikä globaalin yhteistyön vastustaminen (vaikkapa kehitysyhteistyö) jää enää vain perussuomalaisten murheeksi. Kohta toteavat muutkin eduskuntapuolueet, ettei ”Suomi voi olla koko maailmaa pelastamassa”. Globaali etelä ei kiinnosta muuna, kuin riistettävinä markkina-alueina. Yhteiskunnan persuuntuminen on käynnissä natotuksen rinnalla. Henkseleitä paukutellen on julistettu Suomen läntisyyttä ja taas lähdetään arvaamattomille seikkailuille. Ettei vaan kävisi samalla tavoin, kuin jatkosodassa tai ehkä paremminkin porvariston kuningasseikkailussa. Molemmissa tapauksissa uskottiin isomman sotilasmahdin menestykseen, mikä olikin sitten melko hataralla pohjalla. Ei tullut Suomelle kuningasta, ei tullut Suur-Suomea. Kenties Natokaan ei tuo läntisyyttä ja turvaa niin hyvin, kuin luulisi. 

 

 

 

– Luottaminen Yhdysvaltojen johtamaan Natoon asettaa meidät haavoittuvaan asemaan. Venäjän hyökkäys on saanut Naton näyttämään yhtenäiseltä. Presidentti Joe Biden julisti, että Nato on yhtenäisempi, ”kuin koskaan”. Putinin arvaamattomat liikkeet viime kuukausien aikana on saanut jopa hankalana pidetyn Turkin lähentymään länttä jälleen. Hyvältä siis näyttää länsiblokin kannalta? Toisaalta erityisesti Donald Trumpin toistamien superlatiivien turruttamana, Bidenin julistukset vaikuttavat tylsältä propagandalta. Itsetuhoistahan se olisi korostaa sisäisiä jakolinjoja ja heikkoutta vihollisen edessä. Jos taas halutaan tarkastella asiaa kirjaimellisesti, myönsikö Biden, että Natossa todella on ollut sisäisiä hajanaisuuksia ja nyt ikään kuin nostatti henkeä? Turkki on aiemmin aiheuttanut harmaita hiuksia Naton sisällä, yhtenäisyys on ollut laajemminkin koetuksella eikä Trumpin myrskyisät neljä vuotta helpottanut varmastikaan asiaa. Hämmentävää on havaita, kuinka paljon Eurooppa nojaa Yhdysvaltojen puolustukseen. Vielä  hämmentävämpää oli seurata, miten tarkkaan Suomen media seurasi Yhdysvaltain marraskuun 2020 presidentinvaaleja. Jännitettiin oikeasti sitä, palaako valtaan sellainen presidentti, joka muistaa ”sitoumuksensa” Bretton Woods -järjestelmässä (siinä missä Venäjän tsaarien luultiin muistavan ”sitoumuksensa” Suomelle) ja ennen kaikkea Natossa ja Euroopan puolustamisessa. Harmaata vyöhykettä kammoksuneet halusivat olla varmoja siitä, että Natoon voitaisi hakea ja nyt sinne ollaankin hakemassa kiireen vilkkaa. Kovin sinisilmäisesti näytetään uskovan siihen, että Trumpin ja hänen mahdollistajiensa jakolinjat olisivat hävinneet Yhdysvalloissa. Kovin vaikutetaan uskovan siihen, että ”normaalius” jatkaisi vahvistumistaan syvien luokkaerojen ja voimistuneiden jakolinjojen maassa, jossa kyllästyminen Bidenin kaltaisiin vieraantuneisiin eliitin edustajiin on laajaa (valitettavasti tämä tyytymättömyys tuntuu niin USA:ssa kuin muuallakin kanavoituvan äärioikeiston kannatuksen nousun jatkumisena). Miten kauan USA jaksaa panostaa neuvottelemiinsa kansainvälisiin sopimuksiin, kun kotona kasvavat omat ongelmat, joita Ukrainan sotaan osallistuminenkaan ei poista? Natosta on jo aiemmin paljastunut myös monia heikkouksia, jotka näyttäisivät nakertavan sen uskottavuutta puolustaa Baltiaa. Suomelle tulisikin siis melkoisesti lääniä lisää puolustettavaksi Itämerellä. Kai se jonkun oikeistolaisen Suur-Suomi -nälkää tyydyttää.

 

Nato-vastaisen vasemmiston omat vaihtoehdot?

Painostavassa Nato-myönteisessä ilmapiirissä on kuitenkin olemassa myös Nato-vastaisia kannanottoja. Tässä on hyvä huomata, että Natoa eivät vastusta vain vasemmistolaiset. Nato-vastaisessa epäyhtenäisessä ”rintamassa” on mukana monenlaista suuntausta. On ihan tavallisia ihmisiä, jotka ajattelevat vain sitä, etteivät halua Suomen joutuvan ”muiden sotiin”. On niin sanottuja ”väyrysläisiä” (jotka hekin ovat melko sekalainen ryhmä koostuen Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajista, vanhemman koulukunnan kommunisteista, keskustalaisista, yksittäisistä vasemmistolaisista ja äärioikealle nojaavistakin, joista osa on enemmän tai vähemmän putinisteja), on vasemmistolaisempia suuntauksia. Mukana on myös Venäjän eduista joka käänteessä huolehtivia putinisteja, niitä jotka näkevät Putinin Venäjän Neuvostoliiton jatkeena, tuntevat syystä taikka toisesta sympatiaa Venäjän suuntaan ”antiorientalistisessa” hengessä (jossa tosin usein on aimo annos oksidentalismia, occidentalism, mukana) tai äärioikeiston Venäjä-mielisestä siivestä, joka näkee nyky-Venäjän (koetuista heikkouksista huolimatta) valkoisten äijien viimeisenä linnakkeena, jossa ”ei muslimit hillu ja jossa miehet on miehiä.”

Onkin siis tärkeää tiedostaa, mistä syystä Natoa vastustetaan. Myös omien vaihtoehtojen pohdinta on tärkeää uskottavuuden kannalta. Uskon, että vähemmistössä ovat ne, jotka avoimesti ja aktiivisesti (tai passiivisen nihilistisinä, ”EVVK”-tyyliin) kannattavat Suomen liitämistä Venäjään. Vaan miksi vastustamme Natoa? Vastustammeko Natoa vain itsekkäistä syistä, jolloin ajamme vain eristäytymispolitiikkaa vailla kiinnostusta kansainvälisiin asioihin ylipäänsä? Ajaako meitä Venäjän pelko? Nato-vastaista keskustelua tuntuu, osittain ymmärrettävästi, hallitsevan Venäjän pelko. Tällöin diplomaattisuus on vähän niin kuin pakon sanelemaa itänaapurin hyökkäyksen pelossa. Tässä uskomus ”rauhanomaiseen rinnakkaiseloon” on myös kaapuna hyökkäyksen pelolle. Kenties koetaan vanha kunnon ”Paasikiven-Kekkosen linja” käyttökelpoiseksi myös nykyaikana. Vai eikö Natoon haluta liittyä siksi, koska se on läntinen ja kaiken läntisen uskotaan olevan pahaa? Vasemman joistain suuntauksista varmaankin vastattaisi jotain sen suuntaista, että Nato on imperialistinen ja antikommunismille perustuva sotakoneisto. Ei sen läntisyyden takia vaan sen takia, että se on osa hegemonistista euroatlanttista imperiumia, joka pyrkii edelleen dominoimaan maailmaa. Rauhallisempina hetkinään erilaisten ”kriisinhallintaoperaatioiden” muodossa maailmalla. Koska se on tällä hetkellä osa sellaista koneistoa, joka vetää vertoja Rooman imperiumille ja kenties Brittiläiselle imperiumillekin. Tämä koneisto pitää hallussaan poliittista, taloudellista ja kulttuurillista valtaa tuputtaen arvojaan jokaiseen ilmansuuntaan. Muut osaavat varmastikin esittää Nato-vastaisen luonnehdinnan paremmin ja selvemmin. Vaan osataanko tuoda oma vaihtoehto? Eduskuntavasemmiston haukkumiset lämmittävät vain vähän aikaa pakkasella, jos tyytyy vain kritisoimaan nykyistä asiaintilaa eikä osoita voivansa hoitaa asioita paremmin.

Vähemmän vasemmistolaiset Nato-vastaiset suuntaukset saattavat tyytyä nykyiseen asiaintilaan, jossa nojataan oman maan puolustusvoimiin. Jotkut heistä saattavat kannattaa ”eurooppalaista puolustusliittoa” tai jopa pohjoismaista puolustusliittoa. Vaan mitä kannatettaisi Nato-vastaisen vasemmiston suunnalla? Mikäli kannatettaisi nykyistä asiaintilaa, haluttaisiko oikeasti puolustaa porvarillista Suomea asein tai muilla tavoin (esimerkiksi siviilirintamalla), jos ei siis olla Natossa? Jos ei haluta, tyydytäänkö vain kieltäytymään aseista? Julistetaanko individualistisesti, että ollaan silloin nauttimassa lattea Sveitsissä, kun Venäjä hyökkää? Jos ajetaan kollektiivisempaa kieltäytymistä aseista, miten puolustetaan aseita vastustavia ja työväkeä? Jos koetaan, että halutaan muodostaa omia joukkoja porvarillisten sotavoimien ohi, mitkä ovat ne konkreettiset ideat, joiden puolesta taisteltaisi omissa punaisemmissa puitteissa? Oikeistolaisuuden taito on piillyt siinä, että ollaan kyetty ylläpitämään myyttiä ”samassa veneessä olemisesta”, jossa ”kaikilla” on mahdollisuus menestyä. Tätä ei juurikaan nakerra satunnaiset perussuomalaisten kannatukseksi lopulta kääntyvät herravihaa huokuvat nyrkin puimiset, kärkkäät (”edgyt”) kommentit porvareista tai yksittäisten nuorten ympäristöaktivistien kapitalismia vastustavat iskulauseet. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta porvarillinen hegemonia houkuttaa edelleen valtaosaa siinä määrin, että nykyisen yhteiskuntamallin puolesta ovat monet valmiita edelleen antamaan henkensä. Porvarillinen malli houkuttaa edelleen, vaikka köyhät jäisivätkin heitteille. Siinä missä sosialismiin päin suuntaavissa yhteiskunnissa ollaan keskitytty hehkuttamaan usein lähinnä negatiivisia vapauksia ja saavutettuja juttuja, ei esimerkiksi Suomessa oikeisto hehkuta vain Mannerheimia tai sitä, että ”venäläisiksi emme tule” eikä aja maanpuolustusta pelkällä pakolla. Se kykenee myös pitämään massat otteessaan toimivilla mielikuvilla ja illuusioilla. Kykenisivätkö sosialismia ajavat samaan vai jouduttaisiko tyytymään pelkkään väkivaltaiseen pakkoon? Sama pätee sotilasliitto Naton suhteen. Se on saanut kätkettyä imperialistisen luonteensa ja nykyisin monet saattavat jopa sekoittaa sen YK:n kanssa. Sen periaatteisiin kuuluu ”demokratia” ja ”vähemmistöjen kunnioitus” ja monet muut kauniilta kuulostavat asiat, jotka eivät lopulta merkitse mitään käytännössä. Katsotaan vaikka miten vähän porua Turkin ja Yhdysvaltojen toiminta on lopulta herättänyt.

 

 

Mikä olisi siis sellainen nykyistä parempi systeemi, jota oltaisi valmiita puolustamaan vaikka asein? Kyetäänkö vastausta edes löytämään vain kansalliselta tasolta? Voisiko kysymykseen tulla pohjoismaisuus (punainen pohjoinen) tai laajemminkin eurooppalaisuus? Oikealla ja paikoin joidenkin vasemmistolaistenkin keskuudessa on puhuttu pohjoismaisesta tai eurooppalaisesta puolustusliitosta. Riittäisikö tässä, että sanouduttaisi päättäväisesti irti kaikenlaisesta yhteistyöstä Naton suuntaan ja keskityttäisi rakentamaan puolustusta Venäjän hyökkäyksen varalta? Kenties joitain muita viherpunaisia (viherpunaisuus erotuksena liberaalista ”punavihreydestä”) aatteita voitaisi kirjata ylös myös periaatteiksi. Vaan kuinka lähteä rakentamaan yhteistyötä? Jos yhteistyön rakentaminen on Suomessakin mahdotonta (Sipilän vastaisen hurmoksen vaihtuessa toisenlaiseen oikeistohurmokseen, vasemmiston loistaessa melko lailla poissaolollaan, sirpaleiden sirpaloituessa lisää), miten sitten vaikkapa pohjoismaisella tasolla? Pohjoismaissa, joissa ei edes oikeistolaisessa kontekstissa olla kyetty muodostamaan mitään kunnollista keskinäistä. Jostain olisi kuitenkin lähdettävä liikkeelle, vaikka sitten tyhjästä. Silloinkin, kun Suomi on Naton jäsen, on jotain tehtävä. Marginaalit ja vähemmän marginaalit kommunistit vaikka lisätkööt yhteistyötä Pohjoismaissa ja seuratkoot politiikkaa Pohjoismaissa enemmän. Kenties Suomessa olisi potentiaalia kommunisteilla lähentyä Nato-vastaisen norjalaisen Rødt-puolueen kanssa (jonka kanssa lähentymiseen esimerkiksi Vasemmistonuorilla ei ollut haluja). Miten olisi Pohjolan riisuminen ydinaseista ja Pohjolan puolustaminen ydinaseita vastaan? Ilmaston ja ympäristön militantti puolustus saastuttajia vastaan? Norjan Punaisten kanssa liittoutuminen kampanjoimaan Nato-eron puolesta voisi olla myös yksi isompi kampanjan aihe.

Näiden kysymysten pohtiminen on tärkeää, vaikka kristallipalloa ei olekaan eikä nykymenoa kritisoivilta voi olettaa omia vaihtoehtoja joka käänteessä. Sellaisen olettaminen toimii lähinnä vihollisen kontrollikeinona. Jos omista vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole edes yleisiä, kömpelöitä raakileita esittää, ollaan uskottavuudessa heikoilla. Puhuttaessa Natoa kannattavasta vasemmistosta tai yleisemmin Natoa kannattavasta massasta (”entisistä Naton vastustajista”, jne), kyse on monin paikoin selkärangattomasta opportunismista ja aateköyhyydestä. Kyse on kuitenkin myös hyvin inhimillisistäkin piirteistä. Tästä syystä ei riitä, että todetaan vain, ettei vasemmistoa ole tai että keksitään yhä uusia hienoja haukkumasanoja ”revareita” vastaan. Nyt on korkea aika ottaa nykyhetken ja tulevaisuuden pohdinta käsiin. Ajatellen, että vasemmisto tulisi keksiä uudestaan, mitkä olisivat ne tulevaisuuden puolustamisen arvoiset asiat? Tämä, jotta saataisi kiinni ne kannoissaan epävarmat, jotka lähtevät jatkossa yksin sooloillen sekoilemaan tai liittyvät tulevaisuudessa kokoomuslaisiin, perussuomalaisiin, vihreisiin ja muihin oikeistopuolueisiin. Keskittyen näpertelemään muodikkaiden asioiden parissa. Ne, jotka pelkäävät jäävänsä yksin ”välitunneilla”.

 

Mitäs me sivistyneet länsimieliset?

Joe Biden on Yhdysvaltojen 46. presidentti. Meillä ja muualla huokaistaan helpotuksesta. Vihdoin voi taas hengittää! Suomalaisilla ei kenties ole oikeutta äänestää Yhdysvaltojen vaaleissa (Suomi, tuo Naton ulkopuolella uppiniskaisesti pysyttelevä kirottu metsäläisten Puerto Rico!). Niin kaukana, mutta niin lähellä. Maikkarillakin yön yli valvottiin jännittäen henkisten sukulaistemme kanssa vaaleja. Kunhan vaihdamme viralliseksi kieleksemme englannin ja kopioimme äärioikealla ja liberaalipiireissä usalaista ajattelua, olemme sentään henkisesti lähellä Yhdysvaltoja. Ainakin lähempänä, kuin jotain Venäjää, hyi joku itä! Metsäläisiä emme ole (metsiämmekin uhraamme maailman toimivimpien kaupunkien kieltä), itäisiksi emme tule (siksi kalliit hävittäjät Yhdysvalloista julkisten palvelujen kustannuksella), olkaamme siis Emmerdale-englantia puhuvia länsimielisiä! Hallitus ja tasavallan presidentti vois tehdä uudenvuoden lupauksen: haetaan ensi vuonna vähintään Puerto Ricon kaltaiseksi provinssiksi, osaksi Yhdysvaltoja tai yritetään edes tehdä EU:sta USA:n kaltainen! Nato-jäsenyys olisi mukava alku tälle tielle.

Suuri ja mahtava Amerikan Yhdysvallat

Imperiumeja on ollut ennenkin ja niitä myös tulee olemaan. Niin on ollut myös niitä pienempiä, valloitettuja, jotka ovat ihailleet ja pyrkineet jäljittelemään isompia mahteja liioitteluun asti. Näin tulee olemaan niin kauan, kun ollaan sitä mieltä, että suuruudella on väliä, kun korostetaan ahneuden ja itsekkyyden palkittavuutta ja nähdään rauhaan pyrkiminen ja historian rikosten pahoittelu heikkoutena. Sellaiseen aikaan, jolloin kukaan ei enää harjoittele sotataitojaan toisia vastaan… siihen tulee menemään vielä pitkän aikaa. Nykyisen USA:n johtaman euroatlanttisen imperiumin romahtaminen tulee johtamaan valtatyhjiöön, jonka tulee täyttämään todennäköisesti Kiina ja jonkinlaiset pienemmät alueelliset mahdit Lähi-idässä. Maailman herruuteen riittää pyrkijöitä, vaikka joissakin piireissä saatetaankin uskoa, että vain USA on paha ja USA:n häviäminen tai edes heikentyminen johtaisi automaattisesti parempaan, aidosti moninapaisempaan maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki paitsi USA ja USA-mieliset haluavat rauhaa luonnostaan.

Toistaiseksi elämme kuitenkin vielä hyvinkin yhdysvaltalaisessa maailmassa. Yhdysvaltojen valta-asema on kiistaton ja sen valta-asema ja vaikutus tulee säilymään vielä pitkään, heikentyneenäkin. Se vetää vertoja Rooman imperiumille. USA:n sotilastukikohtia löytyy ympäri maailmaa. Imperiumin lonkerot (joista esimerkkeinä Nato ja CIA) ulottuvat melkein joka puolelle osana milloin mitäkin sotilasoperaatiota tai ”rauhankumppanuusohjelmaa”. Erilaisilla rahoitusohjelmilla (esimerkiksi USAID) tuetaan myötämielisiä oppositioita ja liikkeitä eri maissa. Vaikutus on suuri myös kulttuurissa. Tämä näkyy muun muassa erilaisissa viihdeohjelmissa ja arkipäiväisessä kielenkäytössämme sekä yleisessä kehitysuskossa, jossa englannin kieli ja länsimaisuus ovat yhtä kuin kansainvälisyys ja monimuotoisuus.

Englanti onkin nykyajan lingua franca, enemmänkin. Kieli-imperialismistakin on puhuttu, kun on pelätty englannin ylivaltaa muihin kieliin nähden. Harva on täysin immuuni englannin kielen vaikutuksille. Kaikenlaiset yritykset muuttaa tätä kehityskulkua nähdään parhaimmillaan vanhahtavan setämiesmäisinä, konservatiivisina, hitusen kömpelöinä ja sympaattisina, usein turhina protektionistisina yrityksinä varjella oma kieltä ja kulttuuria. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi myös linkittyä arveluttavaan kansallissovinismiin, jossa Yhdysvallat on kokonaisuudessaan yhtä kuin imperialismi ja tyhmyys. ”Eihän ne juntit edes tiedä, mitä maita niiden imperiumin ulkopuolella sijaitsee!” Unohtamatta salaliittoteorioita monikultturismia ajavista kosmopoliittijuutalaisista USA:n todellisina hallitsijoina….

Kenen joukoissa seisot, kenen lauluja laulat? Liberaalien vahvuudet

Alkaako toisaalta olla vain ajan kysymys, milloin länsi- ja USA-mielisyyden kritiikki tullaan yhdistämään Venäjä-mieliseen putinismiin tai Kiinan fanitukseen? Näin vaikuttaisi olevan, kun Yleä myöten meitä vaaditaan näennäisesti ääriajattelua edustavan kolumnistin suulla valitsemaan puolemme idän ja lännen väliltä. Jari Ehrnroothin törkeimmätkin yli-ihmisajattelua kosiskelevat ajatukset ja niiden varovainen kannattaminen ovat lopulta pienempi paha, kuin pelottavina pidettävät itäisemmät vaihtoehdot. Ja onhan usein niin, että se, mikä vielä eilen oli ääriajattelua, on tänään tukevasti integroitumassa valtavirta-ajatteluun. Tasavallan presidenttiä myöten syrjäisen, kaukaisen ja pohjoisen Suomen on väitetty olevan länttä (samanlaista ajattelua on varmastikin Ruotsissa ja pohjoismaisissa Nato-maissa, Norjassa ja Tanskassa ollut jo pidemmän aikaa). Pian kaikki Naton vastustajat tullaan varmaankin niputtamaan samaan luokkaan Venäjä-mielisen äärioikeiston kanssa.

Elämme vaihtoehdottomuuden aikaa, jolloin puheet puolueettomuudesta leimataan joko kekkoslaiseen menneisyyteen katsovaksi haihatteluksi tai Venäjän edun ajamiseksi. Tässä mustavalkoisessa ajattelussa on vain demokratiaa ja itäistä barbariaa. Pohjoismaalaisuus on häivytetty. Kaikki harmaan eri sävyt edustavat vain sitä harmaata vyöhykettä, joka johtaa Venäjän syliin. Edelleen halutaan sekaantua isompien leikkeihin oppimatta historiasta mitään. Luotamme sokeasti siihen, että läntisissä päättävissä pöydissä mallioppilaana ollessamme EU ja Nato suojaavat meitä pelottavalta itänaapuriltamme. Jopa Trumpin USA:n pidätyskeskukset ja George W. Bushin hallinnon avaama Guantánamon ihmisoikeuksia polkeva vankileiri vaikuttavat humaaneimmeilta vaihtoehdoilta, kuin venäläiset vankilat ja kiinalaiset kidutusleirit. Kaikki, jotka ei-trumppilaisen USA:n epäkohdista mainitsee, on muutenkin uusstalinistisia Putinia kannattavia whataboutisteja!

Voidaan toki myös osittain uskottavasti argumentoida, että lännessä ja pohjoisessa on ihmisoikeuksissa otettu jonkinlaisia edistysaskelia (vaikkakin lähinnä pintakiiltona) tänä päivänä äärioikeistolaisen ajattelun valtavirtaistumisesta huolimatta. Vähemmistöjen oikeudet ovat hitusen paremmalla tolalla, kuin vaikkapa Kiinassa tai Turkissa ja Syyriassa. Moniarvoisuus näkyy kaikessa rajoittuneisuudessaankin, ainakin suuremmissa kaupungeissa. Liberaalien yhtenä vahvuutena onkin toisaalta vieraanvaraisuus ja myös kasvavassa määrin yksilön huomioon ottaminen riippumatta tämän taustasta, uskonnosta/uskonnottomuudesta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja niin edelleen. Liberaaleista edistyksellisemmät tekevät parhaansa, jotta säännöllisiä tuloja nauttiva maassa asuva tai oleskeleva kokisi olonsa mahdollisimman tervetulleeksi ja mukavaksi sekä saisi toteuttaa itseään lakien puitteissa. Pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja saavien vähävaraisten kohdalla solidaarisuus on rajoitetumpaa, usein olematonta.

Olisikin toivottavaa, että sen lisäksi, että koetaan ahdistusta siitä, että puhutaan riittävän inklusiivisesti, että myös luokkanäkökulma otettaisi huomioon. Terveydenhuoltoon useita kuukausia jonottavalle pienituloiselle (jonka on valittava ruoan ja lääkkeiden väliltä) on lopulta tulevan laman aikaan melko yhdentekevää, kituuko ja kuoleeko hän moniarvoisessa länsimielisessä ilmapiirissä vai halla-aholaisessa ihmisvihamielisessä ilmapiirissä. Molemmissa tapauksissa elämä on köyhälle kärsimystä, vaikka ensiksi mainittu onkin yleisen ilmapiirin suhteen vaihtoehdoista toki miellyttävämpi. Ei siis pelkästään se, miltä näytetään ja vaikutetaan, vaan myös se, mitä ollaan ja kuinka yhteiskunnan heikoimmista pidetään huolta. Korostaen vielä tässä kohtaa sitä, että moniarvoisuus on tärkeä saavutus. Työväenliikkeissäkin on nähty enemmän kuin tarpeeksi sellaista taantumuksellisuuteen johtavaa katsantakantaa, jonka mukaan asiaa on käsiteltävä vain taloudellisesta näkökulmasta. ”Punapersuilu” on myös uhka.

Kansainvälisyyttä vai eurosentrismiä?

On myös syytä kysyä, kuinka moniarvoisia lopulta olemme sitoutuessamme ”läntisiin arvoihin” ja julistautuessamme ”läntisiksi” (=länsimielisiksi). Emmekö tällöin tule todenneeksi paitsi sen, että olemme sitoutuneet Yhdysvaltojen johtamaan ”länsimaiseen arvoyhteisöön” poliittisesti ja sotilaallisesti, myös sen, että länsimainen kulttuuri kokonaisuudessaan on ylivertainen itäisempiin kulttuureihin tai globaaliin etelään verrattuna? Tällainen tuntuu olevan viesti ottaen huomioon englannin kielen ylivallan ja rajalliseen maantieteelliseen alueeseen keskittyminen uutisoinnissa. Tähän rakoon toki mahtuu valkoisten läntisten valtojen kolonialismin (ehkäpä jopa uuskolonialismin) kritiikki. Vaan mihin tällä pidemmällä aikavälillä pyritään? Onko tarkoituksena tosiaan ottaa menneistä rikoksista opiksi ja pyrkiä aidosti moninaisempaan maailmaan? Vai pyritäänkö tällä vain oman henkilökohtaisen maailmantuskan poistoon tekemällä lisäksi arkipäivän antirasistisia tekoja (tärkeää sekin, vaikka yksinään riittämätöntä)?

Mikäli emme myös tosiasiallisesti pyri poistamaan sortavia ja hierarkisia rakenteita kokonaisuudessaan, tulemme vain ostaneeksi lisäaikaa euroatlanttiselle imperiumille (menneen kolonialismin jatkeelle), johon eri kulttuureistakin tulevat ovat tervetulleita, kunhan vain jakavat ”länsimaiset arvot”, pitävät imperiumia ja imperiumin provinsseja pystyssä ja valmistautuvat tuleviin kamppailuihin itää vastaan. Olkaa kaikki tervetulleita mistä päin vain tekemällä muuten tekemättä jäävät työt, pitämään yhteiskunta pystyssä, pönkittämään kapitalismin ilosanomaa ja antamaan henkenne valtakuntamme puolesta? Kuinka moni, etuoikeutetuille varattua downshiftailua lukuun ottamatta uskaltaisi oikeasti isoilla areenoilla vaatia ylivaltamme alasajamista neuvotellen muiden ilmansuuntien kanssa sopien yhteisistä pelisäännöistä tiellä kohti todellista rauhaa ja tasa-arvoa ajaen myös varallisuuden uusjakoa? Jos näin on, odotan jatkossa joukkoryntäystä erilaisiin sodanvastaisiin liikkeisiin ja vähintään kommunismin kannatuksen nousua yhdessä luokkatietoisen ympäristöliikkeen nousun kanssa.

Jatkoa seuraa…

Käydään Lapualla!

Odotellessa parempia ja syvällisempiä tekstejä Lapuasta, väsäilin jokusen rivin omaa pohdintaa ajankohtaiseen aiheeseen liittyen.

 

 

Vasemmalla oleva sinimusta ”lippu” pöllitty Yliaudan keskustelupalstalta, jossa eräs (todennäköisesti marginaalia skenessäänkin edustava) julisti, että sinimustaa sen olla pitää, koska sinivalkoinen on kuulemma liian russkii!

 

Lapua on noussut laajempaan keskusteluun eikä ollenkaan mairittelevassa mielessä. Lapuan kaupunki on myöntänyt Vuoden kulttuuriteko -palkinnon itsenäisyyspäivän kynttilämielenosoituksen järjestäjille. Siis tää sama 612-henkinen kulkue, jossa EI  (missään nimessä!) tuuletella kainaloita?! Palkintoa oli vastaanottamassa miehiä sinimustissa (Men in Black&Blue!), joista ainakin Matti Kiilunen on korostetusti fasismiin päin kallellaan, kuten Yle asiasta viime vuonna uutisoi. Lapuan Sanomat tiedotti asiasta Facebook-sivuillaan. Sinimustiin pukeutuneet järjestäjät antoivat oman näkökulmansa  syytöksiin Lapuan Sanomissa, joka ei kyllä allekirjoittanuttakaan oikein vakuuta, kun tiedetään järjestäjien taustat. Keskustelu on ollut kommenttikentässä varmasti poikkeuksellisen vilkasta, ottaen huomioon paikallisen julkaisun, joka ei juuri muuten herätä kiinnostusta, kuten eivät muutkaan pienemmät paikalliset julkaisut meitä etelän eläjiä. Syytä olisi.

Lapualla ja Etelä-Pohjanmaalla on ikävä maine vasemmiston ja edistyksellisten keskuudessa laajemminkin. Näin Yhdysvaltojen (nykyajan Saksa tai Ranska) ihailun aikakaudella huomataan, että meiltäkin löytyy oma ”Raamattuvyöhyke”. Aikana, jolloin niin taantumukselliset kuin edistysmielisemmät seuraavat Yhdysvaltojen inspiroimia trendejä anglismeineen, meemeineen ja yleisine katsantakantoineen. Jokohan pian julistetaan taantumuksellisten riveissä, notta ”Sinimusta on meille identiteettijuttu ja kotiseutukysymys, kuten Konfederaation lippu Yhdysvalloissa”? Milloin puolestaan edistysmielisempien keskuudessa todetaan: ”Suomen sinimustien symboli on kotimainen versio Yhdysvaltojen konfederalistien rististä. We feel your pain, brothers and sisters!” Usein on toki niin, että kyseessä on inhimillisempi seikka. Ihmisyyteen kuuluu halu kokea ja ymmärtää toisten kokemukset sekä niiden vertailut. Olla ikään kuin samassa veneessä taistelussa paremman maailman puolesta. Ja taistelunhan tulisi toki aina olla kansainvälistä paikalliset eroavaisuudet huomioiden.

Etelä-Pohjanmaa on alue, jossa perinteisemmät arvot korostuvat. Jos Suomi on Länsi-Euroopan rasistisimpia ja ehkä konservatiivisimpia (roomalaiskatolisen Italian ja Espanjan lisäksi), Etelä-Pohjanmaalla konservatiivisemmat arvot korostunevat entisestään. Tuurin omalle kuninkaalliselle saatetaan sallia ei-suomalaisperäinen puoliso, mutta muuten ei-valkoihoisilla ihmisillä taitaa olla oikeus ihmisyyteen ja olemassaoloon vähän tuurista kiinni tuolla ja meillä laajemminkin. Tiedä sitten, ollaanko Etelä-Pohjanmaalla rasistisempia, kuin Suomessa keskimäärin. Tosiasia on, ettei esimerkiksi Lapualla hirveästi pakolaistaustaisia ole Helsinkiin tai Ouluun verrattuna. Vai onko sittenkin niin, että Oulu  on eräänlainen ”Joensuu” rasistisessa mielessä?

En itse pidä tällaisia jaotteluja kovin mielekkäänä seuraavista syistä:

A) Tällainen alueellinen jaottelu menee usein elitistisen itsekorostamisen piikkiin, jossa nyrpistetään nenää tietyille taantumuksellisina pidetyille alueille (”Te siellä sisäänpäinlämpiävällä landella kuksitte sukulaistenne kanssa.”; Samanlaisia havaintoja tehty usalaisten jakolinjoja seuratessa ”pohjoinen vs etelä” väliseen keskusteluun liittyen, jossa todetaan niin ikään ”Oh, you are marrying your cousins!”). Tämä on myös sukua laajemmin sille ”edistyksellinen humaani länsi” vs ”taantumuksellinen itä”- vastakkainasettelulle, jossa taustalla saattaa usein vaikuttaa kolonialistinen ajattelu. Näin sivuutetaan myös ne taantumuksellisempina pidettyjen alueiden edistyksellisten olemassaolo. Näin luodaan kuvaa itsestä elitisteinä, joille kaikki muut ovat ”juntteja”, eikä näin ollen edistetä muuta, kuin äärioikeistolaisuuden nousua. Äärioikeistolaisten, jotka sitten esittäytyvät ”kansan” äänenä ”elitistisiä punavihreitä” vastaan. Pääkaupunkiseutu-Tampere -akselilla ihmetellään Etelä-Pohjanmaan konservatiivisuutta, Etelä-Pohjanmaalla taas ”etelän punavihreää kuplaa”.

B) Lapua on historiallisesti arka aihe vasemmistolle. Jopa kaikista maltillisimmalle demarillekin. Etelä-Pohjanmaa on niitä harvoja alueita, jossa kehdataan julkisesti juhlia sisällissodan voittajien (jotka olisivat tänä päivänä Haagissa tai Interpolin etsintäkuuluttamia) juhlaa, tammisunnuntaita. Alueella korostuu peittelemättömästi valkoisen osapuolen historianäkökulma, kun muualla puhutaan hauraasti ”sovinnon” tärkeydestä, vaikkakin ohuesti. Sinne ei siis voida mennä, koska muiluttajat iskee, niin kuin silloin viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Siellä nähdään jopa vihreät liberaalit punaisista punaisimpina ja Nato-maa Virokin edustaa heille vieläkin varmaan jotain kommunismia. Ajatukseen saattaa myös sisältyä luovutusmentaliteetti. ”Ne on menetettyjä tapauksia Ei maksa vaivaa edes yrittää mennä ajamaan sinne mitään tavanomaisesta poikkeavaa, kun turpaan tulis vaan. Mut ai, että, kun sain taas servattua ne fasistijunttimaalaistollot taas! En kyl ees kusis sinne päin! Lapualaiset, stay where you are! Build that wall, hehe!” Molemmin puolin pysytellään omissa historian poteroissa, josta kärsivät lopulta vain kuplaantuvat ja lopulta marginalisoituvat edistysmieliset itse.

Siis Lapualle!

Kannatan lämpimästi, että kaikki paremman maailman puolesta taistelevat kävisivät Lapualla. Ottaen huomioon alueen perinteisistä perinteisimmät arvot, ei varmaankaan liene suositeltavaa mennä sinne pienellä porukalla, nyrkki ojossa ja niin sanotusti ”Lenin edellä” provosoimaan. Henkilökohtaisemmat motiivit kannattaa jättää sivuun mikäli pyritään aidosti edistämään asiaa. Tällaisessa tilanteessa omiin henkilökohtaisiin kaunoihin (”This is for my father/grandfather!”) tai yleiseen alueelliseen halveksuntaan (”Kirotut muuttumattomat kosolalaiset!”) perustuva riidan haastaminen saattaa lyhyellä aikavälillä palvella ainoastaan yksittäisiä riidanhaastajia itseään, koska omien henkilökohtaisten turhaumien purkamiset. Pidemmällä aikavälillä uskon, että tällä tehdään haittaa asialle laajemmin, joka edesauttaa poteroitumista, jolla tuskin myöskään voitetaan laajempia sympatioita. Toisaalta liian kesykään linja, joka näyttäytyy harmittomana, vie asioita tuskin eteenpäin tarpeeksi.

Mitä useammat maailmanparantajat siellä kävisivät tapahtumia järjestämässä, sen parempi. Annettaisi alueen nuoremmillekin vahvaa viestiä, että tarjolla on myös muutakin sanomaa, kuin vain se perinteisempi. Kävin viime vuosikymmenen alussa sähköpostiviestikeskustelua erään entisen Lapualla vaikuttaneen demarin kanssa, joka vaikutti ymmärrettävästä syystä hieman väsyneeltä meininkiin. Lieköhän jo täysin ”epäpolitisoitunut”? Eräässä Lapuan SDP:n taannoisessa blogikirjoituksessa (joka ei taida enää valitettavasti olla pystyssä) päiviteltiin, kuinka jo teini-ikäiset mopopojat tietävät, että SDP on kommaristallareiden pesä. Toisaalta Lapuan valtuustossa on viime aikoina vaikuttanut jopa vasemmistoliittolainen. ”Liberaalimmalla” Seinäjoella asiat ovat vielä paremmin, jossa esimerkiksi vihreät ja vasemmistoliittolaiset lienevät vahvempia, kuin Lapualla. Seinäjoella on myös järjestetty oma pienimuotoinen Pride-tapahtuma. Milloin olisi Lapuan vuoro? Milloin ilmastomarssijat uskaltautuisivat Lapualle? Voitaisiko jo 21. vuosisadalla alkaa puhua laajemmin Etelä-Pohjanmaan vappumarsseistakin? Niin kuin odinit Tampereella, meikäläiset Lapualla!

Todennäköisempää tosin on, että suurempien massojen tyytyessä vielä hyvän aikaa kauhistelemaan lapualaisten taantumuksellisuutta ja painostaessa sikäläisiä mielipidevaikuttajia ja muita vaikuttajia pitämään edes kaikkein fasistisimmat ulostulot kurissa (äärimmäisen tarpeellista, mutta yksinään riittämätöntä), pelin avaaminen jäänee kommunisteille. Nyt on pakko, ”valloittaa” ne valloittamattomatkin linnakkeet Suomessa. Jotta Suomi oikeasti menisi eteenpäin. Pride-tapahtumat ovat läpikaupallistettuja Helsingissä? Ok, vaan uskalletaanko Lapualla edes etäisesti haaveilla vastaavasta? Haluatko ilmastomarsseille vielä enemmän näkyvyyttä? Miten olisi Lapua? Saisiko vappumarssitkin hieman voimaantumista, jos jo tällä vuosikymmenellä marssittaisi lakeuksilla vieläkin laajemmin? Muussa tapauksessa voinemme kysyä itseltämme, mitä järkeä on edes suunnitella esimerkiksi jotain sosialistista Suomea, jos emme ole kiinnostuneita meitä vähemmän kiinnostavista alueista? Näin saatettaisi syyllistyä siihen samaan byrokraattiseen pääkaupunkiseutu-keskeisyyteen (ja keskusalueiden suosimiseen yleisestikin), mistä syytetään oikeistolaisia päättäjiä. Miksi emme sitten saman tien julistaisi punaista tai punavihreää Etelä-Suomea, jolloin pohjalaiset tehkööt ”Ostrobothnia-exitit”? Keskittyminen tiettyihin alueisiin ja byrokraattinen keskittäminen ei valitettavasti ole vain oikeistolainen juttu, vaan ihmismäinen juttu, johon voivat syyllistyä kommunistitkin. Käydään Lapualla!

Moderni äärioikeisto ei ole syntynyt tyhjiössä

”Natseja, natseja, natseja kaikkialla!” ”Ei natseja ole ollut olemassakaan vuoden 1945 jälkeen”, ”Uusnatseja on vain joku satakunta koko maassa, enemmän olisin huolissani väkivaltaisesta antifasta, astaloanarkisteista, soijapojista, jotka toisaalta on sellaisia kynäniskoja, ettei astalot pysy käsissä!” Harva on onnistunut välttämään niin sanottujen tolkun ihmisten, uusnatsien asianajajien kommentteja verkossa. Kun Yle ja Helsingin Sanomat julkaisee jotain maahanmuuttoon tai monikulttuurisuuteen liittyvää, on Facebookin kommenttiosiossa joukko rasisteja mylvimässä öyhötyspropagandaansa. Iltalehden ja (ainakin vielä jokin aika sitten) myös MTV3 uutisten kommenttikentät ovat menetettyjä tapauksia. Niistä on tullut rasistien valtausten myötä Hommaforumin etäpesäkkeitä, jossa kommentointi on tökeröä whataboutismia: ”Entäpäs väkivaltainen antifa ja kommunistit?”. Moderaattorit eivät näillä alustoilla juuri rajoita sananvapauden sotureiden sananvapautta. Ei-rasistisia tutkijoita maalitetaan ja heitä vastaan käynnistetään hyökkäys- ja vainokampanjoita rasistien tahoilta. Poliisiakin vastaan hyökätään, kun se ei pamputa eikä ammu hippejä kumiluodeilla tarpeeksi. Uusnatsit marssivat kaduilla viranomaisten ja poliitikkojen vaikuttaessa voimattomilta. Uusfasistit saavat kertoa kritiikittömästi ihmisvastaisia näkemyksiään Ylellä toimittajien edes yrittämättä haastaa näitä. Miten tähän on tultu?

Kymmenen vuotta sitten niin sanottu halla-aholaisuus oli nousussa. Tarkemmin sanottuna jo aiemmin, viimeistään vuosista 2008-2009 alkaen. Kyseessä oli nykyisen perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi ”Mestari” Halla-ahon rasististen ja vihaa lietsovien blogikirjoitusten ympärille muodostunut maahanmuuttovastainen ruohonjuuritason kansanliike, joka syntyi Hommaforumilla. Nämä huolestuneet kansalaiset olivat saaneet tarpeekseen. Heidän mukaansa Suomen maahanmuuttopolitiikka oli ”leväperäistä” ja lähes kaikki eduskuntapuolueet vasemmalta oikealle olivat kuulemma islamiin päin rähmällään, eikä tätä kuulemma saanut tuoda esille. Mitään ei saanut sanoa silloinkaan. Jotkut hurjemmat olivat valmiita ottamaan oikeuden jo tuolloin omiin käsiin haaveilemalla eriväristen massakarkoituksista uhkaillen ja vainoten vähänkään myönteisesti maahanmuuttoon suhtautuvia poliitikkoja ja maahanmuuttoa tutkivia ihmisiä. Vielä ei kuitenkaan näyttänyt olevan aika palaville risteille, polttouuneille taikka edes oluttupakumouksille. Jos alkoholin kumoamista kurkusta alas ei lasketa.

Olisi siis kokeiltava parlamentarismin tietä. Halla-aholaisilla oli peräti kaksi puoluetta valittavanaan. Valitako julkisuuteen ”maahanmuuttokriittisellä” addressillaan nousseen Juha Mäki-Ketelän Muutos 2011 (josta Mäki-Ketelä myös erotettiin hänen tehtyään aiemmin pesäeroa syvään päätyyn) vaiko Timo Soinin perussuomalaiset? Mestari ainakin itse valitsi oikein ja lähti ensin sitoutumattomana ehdokkaana entiseen vennamolaiseen puolueeseen. Puolueeseen, joka nahkansa luotuaan lähti tekemään politiikkaa konservatiivisia arvoja painottavalla ”maahanmuuttokriittisemmällä” populismilla. Ensimmäisen läpimurron puolue oli kokenut Soinin noustessa Tony Halmen äänillä eduskuntaan. Puolue on sittemmin jatkanut nousukiitoa, nyt entisestään halla-aholaisten kaapattua vallan entisten vennamolaisten ja soinilaisten perustamassa puolueessa. Suoraa demokratiaa maahanmuuttovastaisella korostuksella ajanut Muutos 2011 on sittemmin jäänyt unholaan, kuten myös syrjään siirtynyt puolueen perustajiin kuulunut Mäki-Ketelä. Sittemmin perussuomalaiset ovat onnistuneet valtavirtaistamaan rasismia siten,  että nyt kansanedustajakin kehtaa kutsua ei-rasistisia poliiseja ”munattomiksi nillittäjiksi” ja levittää salaliittoteorioita ”väestönvaihdoista”.

Rasistinen kielenkäyttö ja toisinajattelijoita vastaan kohdistuneet hyökkäykset ovat normalisoituneet. Näin ollen eivät myöskään livestriimilähetyksissä tapahtuvat yllytykset polttaa turvapaikanhakijoiden leiri tai tutkijoihin kohdistuvat raiskausfantasiat ole enää tavattomia. Rasismin ollessa jälleen hyväksytympää lyhyen suojasääkauden jälkeen, rasistit – niin kurdeja pelkäävä Panu Huuhtanen, kakasta tykkäävä Eero Tillanen kuin uusnatsitkin – kokoontuvat turvapaikanhakijoita puolustavien mielenosoitusten läheisyyteen häiriköiden näitä tai poliisiasemien, maahanmuuttovirastojen ja suurlähetystöjen eteen pitämään öyhötysmielenosoituksiaan. Toistaiseksi tarkoituksena on ollut vain julistaa, soittaa suuta, provosoida vastapuolta toistelemalla sanastollisesti köyhää mielikuvituksetonta ihmisvihamielistä propagandaa ja tunkemalla striimilaitetta vastapuolen naamaan kiinni. Hurjimpiin tekoihin ovat käyneet lähinnä ihmisen tappaneet ja naisia hakkaavat uusnatsit, jotka ovat rikkoneet uskonrauhaa töhrimällä synagogaa. Odotettavissa on tunnelman kiristyminen, jossa voimiensa tunnossa oleva ihmisvastainen äärioikeisto tulee olemaan niskan päällä. Puolan ja Kroatian kaltainen kehitys, puolattuminen ja kroatisoituminen tulee olemaan tulevaisuutta Suomessakin.

Olisiko rasismi kokenut nousun, jollei siihen oltaisi suhtauduttu elitistisen väheksyen? Olisiko ihmisten ulkonäköön keskittynyt ”Per Looks” kannattanut jättää tekemättä? Myös ne kommentit, joissa asetetaan ”junttirasistijuoppo” vastakkain ”yritteliään syyrialaisen” kanssa eivät ole osoittautuneet toimiviksi. Ne päinvastoin palvelevat sitä kylmää ja raadollista oikeistolaista ajatusmaailmaa, jossa vain menestyminen ja pärjääminen on hyväksyttävää. Raaka kilpailuideologia, jossa kaiken pitää olla tuottavaa ja tehokasta, tekee tulevaisuudesta epävarmaa, alituista kilpailua, jossa voittajat lasketaan lopulta korkeintaan kahden käden sormilla. Sama pätee mielestäni naljailuihin perussuomalaisten Venäjä- ja Kiina-kytköksistä, jotka palvelevat lopulta vain hurraapatrioottista militarismia, joka ei sekään kaukana äärioikeistolaisuudesta ole. Äärioikeisto kun jakautuu Venäjä- ja länsimielisiin. Maailma on myös monimutkaisempi, vähemmän mustavalkoinen ja enemmän moniääninen, kuin ehkä vielä 1980-1990 -luvuilla. Muutosvastarinta on monessa ihmisessä vahvana. Muutos ahdistaa.

Antikommunismia korostavien konservatiivien tarina ”molemmista ääripäistä” juontaa osittain juurensa Baltiaan. Neuvostoliiton vallasta vapautuneet Baltian maat pääsivät viimein nauttimaan vapaudesta 1990-luvulla. Vapauden huuma pelkistyi kuitenkin melko pian vapaudeksi jostakin, jolloin maassa oleva venäläisvähemmistö joutui epäilyksen alaiseksi. Usein tuntuu siltä, että esimerkiksi virolaisten kansallisidentiteetti perustuu nykyisinkin vielä siihen, että todetaan, ettei ainakaan venäläisiä olla (nykyisen äärioikeistolaisen hallituksen aikana suhtautuminen Venäjään näyttäisi olevan diplomaattisempi). Viro haki hyvissä ajoin kaikkiin läntisiin päättäviin pöytiin. Neuvostomiehityksen aika jätti syvät jäljet Baltiaan ja tämä trauma purkautui äärimmäisenä länsimielisyytenä ja kansalliskiihkona, jossa kommunismi oli saamassa leiman. Saman leiman, jota myös käyttämällä vastapuolta vastaan saatiin muuallakin jatkuvasti vyörytettyä omaa oikeistoaatetta ja pyrkimyksiä taivuttaen vastapuoli yhä uusiin, sille epäedullisiin kompromisseihin. Yhä uusiin köyhiä kurjistaviin kompromisseihin olisi suostuttava kommunismin leiman pelossa ja pragmaattisista syistä. Lopulta on päästy nykyiseen moniäänisyyttä ja demokratiaa uhkaavaan tilanteeseen. Baltian ja itäisen Keski-Euroopan oikeistolaiset, muiden Kommunismin mustan kirjansa lukeneiden muassa, olivat kärsivällisesti lobanneet sen puolesta, että kommunismi ideologiana on yhtä paha kuin natsismi, jolloin kommunismista tuli vähintään yhtä paha haukkumasana, kuin natsismista.

Kukapa haluaisi leimautua sellaisen aatteen kannattajaksi, joka on saatu onnistuneesti näyttäytymään absoluuttisena pahana? Jos et kannata leikkauspolitiikkaa, velkapaniikkia ja kritisoit vähänkin kapitalismia, olet äärivasemmistolainen kommunisti. Jos et kannata yltiöisänmaallista paatosta, olet epäisänmaallinen kommunisti. Jätä jo niiden suomalaisten SS-miesten tutkinta ja Suomen ja natsi-Saksan liittolaisuudesta puhuminen vähemmälle senkin liian paljon tienaava punikkitutkija! Kannatat maahanmuuttajien vastaanottamista ja väität, että meillä on tilaa? Oletko kulttuurimarxilainen maanmädättäjä? Maahanmuuttomyönteisyys on kommunismin jatke, kuten YK:n ihmisoikeuksien julistusten puolustaminenkin. Taasko gay pride? Milloin hetero pride?! Kyllä nainenkin lyö ja Li Andersson joutaisi Haagiin puhuessaan ”paremmasta väkivallasta”, ”paskapuheesta” ja niin edelleen.

Harva haluaa leimautua hulinoitsijaksi tai ääri-miksikään keskustalaisuuden harhassaan.  Kaikki mielenosoituksetkin on ihan hui hui kamala juttu, jossa anarkistit särkevät ikkunoita, estävät liikenteen kulun eivätkä käy edes töissä! Tällaisessa ilmapiirissä äärimaltillinen odineita ihmisinä rakastava vilpitön silakkakin leimautuu väkisin äärimmäiseksi radikalistiksi. Pelkästään jo tämä pitkäjännitteinen tolkkuilun lobbailu riittäisi suurelta osin uusien holokaustien toteutumiseen eikä kukaan ihmettelisi. Ottaen huomioon paniikkimaisen terrorismin pelon, islamofobian ja hyvin voivan juutalaisvastaisuuden äärioikealla ja sen historiattoman näkökulman, jonka mukaan natsit hävisivät kuin tuhka tuuleen toisen maailmansodan jälkeen. Iloisesti unohtaen ja sivuuttaen natsistiset enklaavit Etelä-Amerikassa ja ”entisten natsien” asemat Länsi-Saksan hallinnossa, avustaen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelua vakoilutoiminnassa ja niin edelleen. Hysteerisiä nuo natsiharhoja potevat suvakit!

 

Halla-aholaisen kansanliikkeen nousu ja antikommunismia ja antianarkismia korostava tolkkuilu, eivät mielestäni riitä yksinään selittämään modernin äärioikeistolaisuuden menestystä. Yhtenä tärkeänä syynä tulisi pitää myös elitismiä, joka sisältyy köyhiä halveksivan kilpailuideologian kannattamiseen. Rationaaliseksi luonnonlaiksi ja epäpoliittiseksi naamioidussa kilpailua ja äärimmäista tehokkuutta korostavassa ideologiassa pääargumentti on viidakon lakeja ymmärtävän yksilön korostaminen. Tämä yksilö on sellainen, joka uskaltaa ajaa omia etujaan muilta kyselemättä, odottamatta apua keneltäkään tai ”holhoamatta” ketään. Kukin siis pitäköön huolen itsestään ja pistäköön parastaan kilpailussa, jossa me kaikki tietysti lähdemme samalta viivalta.

Pitkin 2010-lukua sai tosin välillä jopa oikeistolaisista iltapäivälehdistä lukea artikkeleita siitä, kuinka Suomessa arvot olivat koventuneet. Kuinka yhä useampien mielestä köyhyys oli oma vika ja merkki alhaisesta älykkyydestä. Menestyjä on se, joka vaan painaa menemään äärimmäisen tehokkaasti ja kompasteluista huolimatta jatkaa vaan kulkemista niin kuin ennenkin yhteiskunnan edellyttämällä tavalla. Ne, jotka eivät tähän pysty, nähdään luovuttajina, hyödyttöminä, yhteiskunnan taakkoina. Joko toinen jalka lauman ulkopuolella ontuvina rampoina, työttöminä loisina tai akateemisena roskaväkenä, joka opiskelee ”hyödyttömiä” aloja, kuten vaikkapa sukupuolen tutkimusta, filosofiaa, sosiologiaa tai kehitysmaatutkimusta. Mainitsiko joku jo sen liikaa tienaavan äärioikeistotutkijan? Eipä sellaisille aloille tarvitsisi niin paljoa rahaa antaa. Eivät palvele kansantaloutta tai kilpailukykyä sellaiset!

Sosialidarvinistista ajattelua ajaneessa Juha Sipilän hallituksessa kelailtiin ilmeisesti, että vähentämällä yliopistojen rahoitusta jäisivät vain vahvimmat ja parhaimmat alat henkiin. Mitäpäs siitä, että hieman aivovuotoa saadaan aikaan, kun muutama ”nollatutkija” suuntaa muualle? ”Raukat vain menköhöt merten taa”, vai miten se vanha viisaus meni? Nyt kauhistellaan voimattomina sitä, kuinka ulkoavaruudesta yht’äkkiä ilmaantunut äärioikeisto maalittelee tutkijoita ja hyökkää näitä ja näiden rahoittajia vastaan. Vähemmän kauhisteltiin valtiovarainministerinä lyhyen aikaa vaikuttaneen Alexander Stubbin heittoja professoreista ja kesäkuukausista. Itse pääministeri Sipilä hyökkäsi ”kaiken maailman dosentteja” vastaan vatuloimista käsittelevässä kritiikissään. Astetta oikeistolaisemman puolustusministerin Jussi Niinistön ”perustuslakitalebaneista” sentään nousi jonkinlainen kohu.

Sipilän hallitusta saatettiin kyllä kritisoida yleisesti siitä, että asiantuntijuudelle ei meinattu jättää aikaa, kun koko ajan oli kiire esimerkiksi aktiivimallin kanssa. Kritiikki jäi silti monin paikoin ohueksi. Vuosikausia rummutettu näkökulma ”hyödyllisten alojen” opiskelun tärkeydestä talouskasvun nimessä ja ”vatuloivan” asiantuntijuuden pilkkaaminen herätti kritiikkiä vain lähinnä opiskelijajärjestöissä, tutkijoissa, vasemmalla ja vasemmalle päin nojaavissa tahoissa. Olisikin syytä kritisoida enemmän myös niitä maltillisempia, charmikkaita porvareita, joille tuloksellisuus ja tehokkuus merkitsee enemmän, kuin asiantuntijuus. Ne tehokkuutta ja tuloksellisuutta kaiken muun kustannuksella painottavat aina thatcher-reaganilaista Sipilää myöten rapauttivat tutkimuksen arvostusta hyökäten tutkimusta vastaan. Natsit, Donald Trump (häntä natsiksi väittämättä) tai tutkijoiden väheksyntä eivät missään tyhjiössä syntyneet. Tämä tuntuu edelleen unohtuvan monilta, kun ollaan kauhistelemassa äärioikeistoa ja sen yhä aggressiivisemmiksi ja demokratian vastaisemmiksi käyviä muotoja.

Äärioikeiston mies-kuva

Äärioikeistolaiseen maailmankuvaan kuuluu konservatiivinen ja valheellinen myytti entisajan miehistä rautaisina uroina, jotka puolustivat isänmaataan ja naistensa kunniaa. Ennen ei kuulemma turhia kitisty, vaikka hieman harmittikin. Silloin ei oltu mammanpoikia, eikä käyty pesettämässä pyykkejä kotona. Ei, ne jätettiin miehekkäästi vaimojen pestäväksi! Sukupuoliakin oli kuulemma vain kaksi. Ehkä virallisissa puheissa ja yleisen mielipiteen mukaan. Todellisuudessa tuskin näin oli. Mutta eipä häiritä näitä yhdistyneestä oikeistolaisesta blokista haaveilevia faktoilla. Päivitelkööt rauhassa ”tossun alla olevia Kallion soijalattepoikia”. Kyllä, ennen kypäräpappien kokoomuslaiset ja jopa kommunistit olivat miehekkäämpiä.

Äärioikeistolaisuutta nostaa koettu miehisyyden kriisi. Koetaan, että ”kommunistiliberaalifeministisen” yhteiskunnan vaatimukset miehiä kohtaan ovat lisääntyneet. Sanotaan, että enää ei riitä, että mies on vain mies. On oltava kovis, mutta myös pehmis sekä supliikki. Tosiasiassa ne ahtaat näkemykset ovat kriisissä, joiden mukaan vain se myyttisen karjahteleva viikinkimäinen tai miehekkään ritarillinen mies on oikea mies, ja muut ovat ”neitejä” (”Kyl maar on niin, et ne latino loversitkin on naismaisempia suomalaisiin äijiin verrattuna!”). Ennen kun riitti mies itsessään. Tuskinpa silloin ennenkään mies oli vain yhdenlainen, vaikka metsään kantavista apinamiehistä fantasioivat sanovatkin, että ennen mies oli rautaa. Silloin kuitenkin hieman toistaitoisempanakin pidetty mies saattoi argumentoida miehisyydellään sitä, että hänen velvollisuutensa on saada naista. Nykyisin miehenä oleminen ei enää riitä. Seksin ”saaminenkaan” ei ole enää automaattisesti miehen ”kansalaisoikeus”, kuten silloin ”vanhoina hyvinä aikoina”.

Miehisyyden kriisiin, josta äärioikeisto ammentaa kannatustaan, liittyy eräs hyvin kieroutunut ilmiö nimeltään ”inceliys”. Kysehän on siis ”tahdonvastaisessa selibaatissa olevista herrasmiehistä”, jotka kokevat, etteivät saa naisilta seksiä heistä riippumattomista syistä. Kyseessä on järjestäytynyt liike, joka on myös syyllistynyt väkivaltaan naisia vastaan. Näkökulma, jossa oletetaan, että naisten velvollisuus olisi ”antaa” on tietenkin lähtökohtaisesti naisia syyllistävä. Aatteessa on kaikuja siitä ajasta, kun naiset pitivät huolta kodista ja perheestä ja päivän päätteeksi ”täyttivät velvollisuutensa” makuukamarissa miehen palatessa ”miehisiltä” asioilta. Vika onkin ehkä pohjimmiltaan siinä, että nainen on liian itsenäinen eikä ollenkaan niin ”tottelevainen”, kuten vaikkapa Italiassa tai Espanjassa sanottaisi.

Tässä porukassa saattaa toki olla heitä, jotka olivat kouluaikoina ylipäänsä hieman sulkeutuneempia eivätkä niin seurallisia ja suosittuja, kuin ne luokan ”kovikset” tai ”pellet”. He saattoivat olla kiusattuja. Teinipojat ja teinitytöt osaavat toki olla varsin julmia. On kuitenkin syytä kysyä heiltä, jotka kokevat naisten asettaneen ”nirsoilussaan” riman ylitsepääsemättömän korkealle: miten on omien vaatimusten laita? Millainen olisi heidän ihannenaisensa? Osataanko itse laskea rimaa vai onko ne omat vaatimukset korkealla, jolloin vain tietynlainen nainen kelpaa? Luokkakysymyskin vaikuttaa, jolloin katsantakannat yleensä vaihtelevat luokan mukaan. Niin ja oltaisiko valmiita tekemään oma sovittu osuus kotitöistä vai etsitäänkö vain sellaista naista, joka hoitaa kaikki kotityöt ruoanlaittoon asti? On totta, että miehiltä odotetaan edelleen paljon. Tästä on kuitenkin turha syyttää vastakkaisen sukupuolen ”nirsoilua”. Miksei syyttävää sormea osoiteta niihn machistisiin rakenteiseen ja kyseenalaisteta vallitsevia miesihanteita, joissa mies laitetaan ahtaisiin raamiin? Eikö tässä asiassa kannattaisi olla vähintäänkin pro-feministi ja marssia prideilla, jolloin edistyksellisiä asioita tukemalla saadaan myös murrettua kiristävät kahleet, jolloin miehen ei enää tarvitsisi olla vain tietynlainen tai taipua supermiehenä kaikkiin asentoihin todistaakseen olevansa edelleen miehinen mies? Näin niin sanottu miehisyyden kriisi johtaisi lopulta siihen, että yhden miehen mallin sijaan olisi monenlaisia miehen malleja. Äärioikeistolaisuuden ei tietenkään kuulu ratkaista tällaisia ongelmia, vaan vihaa lietsomalla pahentaa niitä.

Jotkut ovat saattaneet törmätä internetin ihmeellisissä syövereissä äärioikeiston käyttämään sanaan ”cuck” (sanasta ”cuckold”). Sanalla on perinteisesti viitattu aisankannattajaan, heikkoina vätyksinä pidettyihin miehiin, jotka eivät ole kyenneet syystä taikka toisesta estämään vaimonsa uskottomuutta. Donald Trumpin kannattajat ovat ottaneet termin ”cuck” haltuun, jolla he halveksivat esimerkiksi sellaisia konservatiiveja, joita eivät pidä riittävän konservatiivisina. Nämä nettipornosta seksuaalikasvatuksensa saaneet nuoret miehet ovat vieneet termin vielä pidemmälle pornoistuneessa maailmassa ja kielenkäytössä. Eräässä pornon genressä naimisissa oleva valkoinen mies tai naimaton heikompi valkoinen mies saa seksuaalista tyydytystä tietäen ja nähden vaimonsa tai naiskumppaninsa pettävän häntä toisen, yleensä miehekkäämmän ja lihaksikkaamman (joko ”naapurin Reiskan” tai ei-valkoihoisen) kanssa. ”Cuck”-fetissiin saattaa myös sisältyä halu tulla naisen alistamaksi äärimmäiseen dominatrix-tyyliin. Tämä näkökulma, ottaen huomioon machistisen pornoistuneen kielenkäytön, on sukua myös kolonialismin ajalle, jolloin afrikkalaisten seksuaalisuutta eksotisoitiin.

Pornoistunut cuck-sana tarkoittaa nyky-politiikassa yleensä ”heikkoja” valkoisia liberaalimiehiä, jotka kannattavat feminismiä, ihmisoikeuksia ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Näiden samojen liberaalimiesten nähdään maailmanhalaamispuuskassaan (ja äänien toivossa) olevan kykenemättömiä puolustamaan isänmaata (ja naisiaan) arabeilta ja afrikkalaisilta. Äärioikeisto näkee, että käynnissä on eräänlainen uuden ajan Wienin piiritys (tai niin kuin Espanjassa sanottaisi: ”reconquista”), jolloin islamilaisen maailman nähdään uhkaavan Eurooppaa ja länttä kokonaisuudessaan ja toisaalta oman alueen sisäinen rappio uhkaa.

Näkökulma poikkeaa perinteisemmästä, jossa valkoisuudella kehuskeltiin painaen alas toisia kulttuureita ja valloittaen alueita ympäri maailmaa. Nykyäänkin valkoisuudella kehuskellaan painaen muita kulttuureita alas. Nykyisin tosin muiden alueiden valloittamisen sijaan rakennellaan muureja omilla alueilla ja valmistaudutaan eristäytymään pelottavana pidetyltä maailmalta, jossa valkoisten nähdään olevan ”uhanalaisia”. Syypäinä ovat tietenkin valkoiset maailmaa syleilevät ”kulttuurimarxismin aivopesemät” liberaalit, jotka eivät enää pariudu eivätkä lisäänny entiseen tahtiin. He, kuten etnonationalistit (nykyajan rotuhygienistit) kokevat, eivät kanna huolta valkoisen ihonvärin säilymisestä vaan joko keskittyvät ehkäisyllä varustettuun hedonistiseen elämäänsä tai avioituvat ei-valkoisten kanssa.

Tässä kohtaa voitaisi puhua uuden ajan ”tikarinpistolegendasta”, jossa ”petollinen kotirintama” pistää euroatlanttista tai euroatlanttimielistä isänmaata selkään. Petollisena pidettyyn kotirintamaan kuuluvat tämän näkökulman mukaan Suomessa luonnollisesti eduskuntavasemmisto, vihreät, RKP sekä aatteensa hukannut kokoomus (tai ”Cuckoomus”, kuten äärioikeisto sanoo). Kokoomus nähdään äärioikeiston syvemmässä päädyssä paitsi aatteensa myös ”miehekkyytensä” menettäneenä puolueena, jota ”punavihervasemmistolaiset voimat” dominoivat. Päävastustajia ovatkin liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa suosivat poliitikot ja muslimit, mutta perinteinen juutalaisvastaisuus leijailee vahvana taustalla. Monikulttuurisuutta suosivampi politiikka kun on äärioikeiston keskuudessa suuren osan mielestä ”marxilaiskosmopoliittijuutalaisten” salajuoni, vaikka äärioikeistolaisia ”Israelin ystäviäkin” löytyy. Kysymys kuuluu: kuinka äärioikeisto aikoo ajaa ihmisvastaista agendaansa vastaisuudessa? Sulkeudutaanko vai taivutaanko edelleen rajoitettuun ”internationalismiin”?

Nyt kun Iso-Britannia on ulkona unionista, lisääntyvät paineet pitää EU edes jotenkin yhtenäisenä. Tällöin jouduttaneen joustamaan oikeusvaltioperiaatteista. Unkaria kenties tullaan edelleen painostamaan sen jatkaen paluuta maailmansotien välisen ajan ja toisen maailmansodan ajan autoritäärisyyteen. Samalla kuitenkin joudutaan ottamaan muukalaisvastaiset näkemyksen yhä enemmän huomioon. Jotkut saattavat vielä muistaa Ursula Von der Leyenin puheet ”eurooppalaisesta elämäntavasta”. Oikeistolaisille arvoille rakennettu EU on taipuvaisempi ymmärtämään mieluummin äärioikeistoa, kuin vasemmistolaisia. Oikeisto, niin kova oikeisto kuin pehmompi oikeistokaan, ei eroa toisistaan lopulta kovinkaan paljoa. Molemmat suuntaukset jakavat näkemyksen myyttisestä Euroopasta tai sen alueesta, jolloin ritarit ja ritarimaiset miehet olivat isänmaallisia ja puolustivat rajojaan valloitusretkien ohella. Miettikääpä vaikka Laura Huhtasaaren jakamaa meemiä, jossa entisajan myyttinen sankari asetettiin vastakkain nykyajan heikkona pidetyn miehen kanssa. Kokoomuskin näkisi EU:n mielellään isompana tekijänä esimerkiksi ”eurooppalaisen Naton” militaristisen euroatlanttisen yhteistyön ohella. Jonkinlaista vääntöä käytäneen äärioikeiston sisällä siitä, suljetaanko ovet maahanmuutolta ja tullaanko ”suuriksi jälleen” Euroopan unionin ulkopuolella vaiko Euroopan unionin sisällä. Jussi Halla-aho ei ainakaan pitäne unionista eroamista realistisena lähitulevaisuudessa. Veikkaan, että Brexitin hehkutuksesta huolimatta äärioikeiston merkittävä osa kannattaa myyttisten kulta-aikojen palauttamista eurooppalaisella tasolla uskoen nykyisten ”globalistien” hajoamiseen.

Oikeisto, pinnallisista erimielisyyksistään huolimatta jakaa keskenään pohjimmaiset arvot. Maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvat kokoomuslaiset ovat huolissaan terrorismin kasvusta ja ovat varmasti mielellään kannattamassa lisää kyttäilyä ja vapauden rajoituksia terrorismin ehkäisyn nimessä. Maahanmuuttajien on integroiduttava ”suomalaiseen”/länsimaista mallia jäljittelevään kulttuuriin. Tai sitten maasta pois. Perussuomalaiset mielellään korostavat ”maasta pois” kohtaa ottaen kokoomuslaisen narsistin kanssa kunnian vasemmistolaisten projektista, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Puhumalla hyvinvointivaltiosta abstraktisti ja ohuesti, sivuuttaen vasemmistolaisuus, lietsotaan vihaa sosiaalietuuksia nostavia maahanmuuttajia vastaan, joihin Suomella ei kuulemma ole varaa. ”Suomella ei ole varaa olla koko maailman sosiaalitoimisto”. Kokoomus kannattaa liberaalimpaa maahanmuuttoa, mutta sekin edellyttänee jatkossa jonkinlaista ”kansalaisuusvalaa”, jota on jo väläytelty edistyksellisempinä pidettyjen keskuudessa. On siis olemassa jonkinlainen ylivertaisena pidetty järjestelmä, johon muiden on vaan mukisematta sopeuduttava vailla kyseenalaistamisen mahdollisuuksia.

Ei siis mennä halpaan, vaikka perussuomalaiset ja kokoomuslaiset nokittelevat keskenään. Mainittujen esimerkkien valossa pehmo-oikeisto ja äärioikeisto ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Vaikka joku Stubb julistaisi jotain monikulttuurisuuden rikkaudesta tai Vapaavuori vaatisi pesäeron tekemistä perussuomalaisiin, kuten Vartiainenkin omalla tavallaan. Joitakin yksittäisiä sivistysporvareita saattaa loikata antifasistien riveihin, mutta kokonaisuutena en luottaisi siihen, että oletettu sivistysporvarisiipi saisi kokoomuksessa uskottavasti merkitystä. Luottaminen siihen, että perussuomalaisten eristämiseen tähtäävä linja voittaisi kokoomuksessa on melkoista lottoamista ja voi olla melkoista itsepetosta ja vastuun siirtämistä muille rasismin vastaisessa taistelussa. Toivottavasti kolmen vuoden päästä pähkäiltäisi hieman vähemmän, miksi se kokoomus nyt taas kerran halusi perussuomalaiset kivojen eduskuntavasemmistolaisten sijaan.

Toivottavasti rasismin vastainen ruohonjuuritason liikehdintä laajenee Suomessa. Silakkaliike on ollut hyvä alku, vaikkakin hieman hirvittänyt seurata sitä, kuinka liikkeessä tunnutaan uskovan, että militanteimmatkin rasistit voitetaan syleilemällä ja pussailemalla heidät kuoliaaksi ja kutsumalla heidät rasismin vastaisiin mielenosoituksiin. Toivottavasti kyseessä on alun hapuilu, joka kehittyy jatkossa rasistien kanssa kykenemättömäksi toiminnaksi. Rasisteja ei mennä voittamaan puolelle asia-argumentteihin perustuvalla väittelyllä, keskustelulla tai laulamalla ”One Love”. Yksittäisten ihmisten kanssa asia erikseen jossain puolueettomammalla maaperällä. Liikkeen linjaa odotellessa tarvittaneen rinnalle liikehdintää, joka olisi selkeämmin rasismia vastaan uskaltaen sen myös näyttää ja rohkaisten samalla tarpeellista Silakkaliikettäkin.

PS: Koulut, olkaa ystävällisiä ja opettakaa, etteivät natsit lopullisesti kadonneet toisen maailmansodan jälkeen!

 

Uskot olevas tää tyyppi

 

Mut ootkin lopulta tää tyyppi

Suurvaltapolitiikan raadollisuus – kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret

Turkki on hyökännyt Syyriaan kurdeja vastaan. Tavoitteena on päästä eroon kurdeista ja vallata Syyrialta alue, jonne Turkki on suunnitellut perustavansa vyöhykkeen syyrialaisia pakolaisia varten. Eurooppalainen äärioikeisto, niin länsimielinen kuin Venäjä-mielinen hihkuu innosta. ”Jes! Viimeinkin pääsemme eroon arabeista! Eks väkivaltaiset kurditkin oo arabeja? Ainaki tummia, ei-valkoisia ovat. Menisivät omaan maahansa taistelemaan eivätkä täällä mesoaisi! Skriimaajat tiätää!!!”. Kyseessä on kaksinkertainen rikos, tai peräti kolminkertainen rikos, kun otetaan mukaan Euroopan päättäjien peli. 1) Nato-maa Turkki hyökkää itsenäistä valtiota vastaan, 2) Nato-maa Turkki uusottomaanisine suunnitelmineen hyökkää kurdeja, kansallista vähemmistöä vastaan, vaikka virallisessa propagandassaan esittääkin hyökkäävänsä vain Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen terroristiseksi julistamaa Kurdistanin työväenpuoluetta, PKK:ta vastaan, 3) EU:lla on verta käsissään sen solmittua aiemmin pakolaissopimuksen Turkin kanssa antaen Turkille käytännössä täydellisen suojan kritiikiltä ja vapauden toimia miten lystää. Kunhan vain pitävät ne pelottavat pakolaiset poissa Euroopasta.

Pakon sanelema liittolaisuus

Turkki on toisille vaikea kumppani, toisille rakastettavan helppo vihattava. Rakastettavan helpolla vihattavuudella tarkoitan sitä, että tietyille tahoille ei tuota ongelmia tuomita länteen päin perinteisesti kallellaan ollutta Nato-maa Turkkia. Ei-länsimieliset kiusaajat ovat sitten asia erikseen. Ei-länsimaisuus tai ei-länsimielisyys tuntuu olevan tietyille tahoille edelleen jonkinlainen automaattinen tae edistyksellisyydestä. Asiasta lisää alempana.

Kaikesta nihkeydestä ja ei-eurooppalaisiksi katsotuista piirteistä huolimatta Turkki on länsimaisen arvoyhteisön kumppani. Nato-jäsenyys on painava argumentti edelleen tässä klubissa, jossa maailmaa katsotaan yhä kylmän sodan ajan silmin ja geopolitiikan näkökulmasta. Turkki on perinteisesti ollut tärkeä liittolainen lännelle, pääasiassa Yhdysvalloille, joka haluaa dominoida öljyvarastonaan pitämäänsä aluetta. Recep Tayyip Erdoğanin johtama Turkki pelaa monilla korteilla. Toisaalta ollaan Natossa ja etäisen lähellä päättäviä läntisiä pöytiä (joihin Turkilla tuskin koskaan oikeasti on asiaa). Erdoğan on myös lähentynyt Vladimir Putinin Venäjää, kilpailevaa oikeistoblokkia, jonka etujen ajaminen on ollut törmäyskurssilla lännen etujen kanssa. Tämän lisäksi Turkilla on omia valtapyrkimyksiä Lähi-idässä laajenemishaluineen. Erdoğan esiintyy mielellään islamilaisen maailman arvojohtajana arvostellessaan esimerkiksi rohingya-vähemmistön kohtelua Burmassa tai Israelin hyökkäyspolitiikkaa palestiinalaisia vastaan. Samalla voidaan huoletta lahdata omaa kurdivähemmistöä suurta vastustusta pelkäämättä. Hajota ja hallitse, tämä taktiikka toimii edelleen hyvin.

Turkki halutaan siis pitää liittolaisena, etäisenä kumppanina, jolle ei kuitenkaan haluta tarjota täyttä oikeutta ”päättäviin pöytiin”. Syitä Turkin EU-jäsenyyden jatkuvalle torppaamiselle perustellaan ihmisoikeusloukkauksilla, joihin ei tosiasiassa haluta puuttua. Oikeana syynä lienee pääasiassa ”vääräuskoisuus”. Islaminuskoisen Turkin EU-jäsenyys toisi maailmalta itsensä sulkevan EU:n alueelle islaminuskoisia kasvavassa määrin. Turkki siis halutaan pitää sopivan lähellä sekä sopivan kaukana ja toivotaan samalla, että Turkkia voitaisi vielä käyttää jonkinlaisena satelliittina Etu-Aasiassa. Vaan onko kontrolloidusta tulossa kontrolloiva? Näin voisi päätellä pelkästään EU-puheenjohtajamaan Suomen joidenkin päättäjien pelokkaista lausunnoista liittyen Turkin ”uhkailuun” päästää 3,6 miljoonaa pakolaista Eurooppaan.

Sydämetöntä peliä pakolaisilla

Vuonna 2015 EU joutui ”pakolaiskriisin” kohteeksi, kun muun muassa Syyriasta ja Pohjois-Afrikasta pyrki ihmisiä paremman tulevaisuuden perässä EU-maihin. Muistutuksena: vuoden 2015 pakolaisliike johtuu suurimmaksi osin suurvaltapolitiikasta. Libya pommitettiin sekasortoon ja päättymättömän sisällissodan kierteeseen sen jälkeen, kun Muammar Gaddafia vastaan suuntautuneet demokratiaa vaatineet protestit olivat kärjistyneet väkivaltaisiksi Gaddafin vastattua niihin väkivaltaisesti. Myöhemmin mukaan sekaantui omia itsekkäitä etujaan ajavia ääritahoja länsimaiden pommikoneiden tukemina. Loppu onkin historiaa ihmisoikeusrikkomuksineen ja orjakauppoineen.

Syyrian suhteen tilanne on samankaltainen. Erona se, etteivät ulkovallat puuttuneet sisäiseen konfliktiin samalla tavalla laajasti Venäjää lukuun ottamatta – sekin Bashar al-Assadin hallinnon kutsumana. Syyrian konflikti, kuten Libyankin vastaava, käynnistyi osana niin sanotun arabikevään sarjaa, jossa mielenosoittajat osoittivat mieltään Assadin hallinnon politiikkaa vastaan. Taustalla vaikutti myös alueen kuivuus. Assad vastasi alusta lähtien mielenosoituksiin väkivaltaisesti. Protesteihin sekaantui sittemmin islamistisia toimijoita, joita USA ja muu länsi tuki. Esimerkiksi Iran ja Libanonissa vaikuttanut Hizbollah-järjestö ovat tukeneet Assadia Venäjän ohella. Diplomatiaa kaihtaneet länsimaat Turkin ohella hokivat pakkomielteisesti sitä, kuinka Assadin on lähdettävä. Siinä sivussa hylättiin monia hyviä suuntaa-antavia ehdotuksia konfliktin ratkaisemiseksi – muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä erikoislähettiläänä Syyriassa vaikuttaneen Kofi Annanin suunnitelma Syyrian tilanteen helpottamiseksi.

Konfliktit pahenivat, kurjuus lisääntyi ja tämä ajoi ihmisiä lähtemään kotoaan. Valtaosa jäi esimerkiksi köyhään Libanoniin (maahan, joka puolestaan on noussut suurmielenosoitusten näyttämöksi, arabikevään onnistunut jatko? Aika näyttää!) ja Turkkiin sekä muihin lähialueen maihin. Eurooppaan on pyrkinyt selvä vähemmistö. Tämä ei valkoista väriä palvovaa ihmisvastaista äärioikeistoa haittaa. Äärioikeistoa, jonka viimeisin nousu perustuu pakolaisiin liitettyihin uhkakuviin ja kauhutarinoihin. Turkissa syyrialaisten pakolaisten läsnäolo on aiheuttanut närää niin ikään. Muukalaisvastaiset hyökkäykset syyrialaisia vastaan ovat olleet Turkissa yleisiä. Erdoğanin Turkki pyrkiikin kurdien itsemääräämisoikeuden lopettamisen ohella valtaamaan kilpailijansa Assadin johtamalta Syyrialta alueen, jonne se asettaisi syyrialaiset pakolaiset. Tämä sopisi Suomenkin äärioikeistolaisille oikein hyvin, jotka ilman muuta tukevat Erdoğanin valloitusta. ”Takas vaan arabirintamakarkurit ja kaikki muut rintamalle. Olisihan se ollut aikamoista, jos Suomessakin oltaisi sillä tavalla karkailtu…”.

En ihmettelisi, etteivätkö myös Brysselin pomot kannattaisi tällaista suunnitelmaa. Brysselissä kun ollaan kovaa vauhtia rakentamassa linnake-Eurooppaa kaikenlaisten eurooppalaisten arvojen komissaarien kanssa. Tämä vaan on aikamoista riskipeliä katsottaessa asioita EU:nkin näkökulmasta. Samalla kun kyseenalaistetaan periaate valtion rajojen kunnioittamisesta, jota Syyria ei ole hyvällä katsonut, ollaan samalla vahvistamassa äärijärjestö ISISin nousua. Joka oli jo miltei lyöty – eikä vähiten kiitos kurditaistelijoiden. Mutta mitäpä pikku yksityiskohdista, kun ei pienet yksityiskohdatkaan meistä? Rajat vaan kiinni ja ulos kaikki ne, jotka eivät mahdu peruskeskustaoikeistolaiseen käsitteeseen suomalaisista ja tuetaan samalla pakolaisuutta lisäävää Turkkia. Pakolaiset – mainiot pelinappulat Turkin uhittelulle, äärioikeiston nousulle ja tietenkin sen määrittelyssä, mitä Eurooppa ei ole.

 

Solidaarisuus kurdeille kiven alla

Muistan sen jäätelökesän, kun kurditaistelijoiden roolia vielä hehkutettiin ääri-islamistien vastaisessa taistelussa. Siihen tämä solidaarisuus sitten valtiollisella tasolla jäikin. Nyt kurdeja mollataan ja heidät ollaan valmita uhraamaan Turkin suurvaltapyrkimysten ja linnake-Eurooppa -projektin vuoksi. Mikään ei viittaa siihen, että valtiolliset toimijat tosiasiassa olisivat tukemassa kurdien asiaa. Neljän valtion alueilla asuvat kurdit (vrt. saamelaiset) ovat sukupolvien ajan saaneet kärsiä sortoa. Kurdien haaveet itsenäisestä valtiosta murskattiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lausannen sopimuksen solmimisella. Osmanien valtakunnan romahtaminen kun oli Turkille jo riittävän nöyryyttävää. Onneksi oli Kemal Atatürk, tuo Turkin Charles de Gaulle, joka auttoi turkkilaisia selviytymään suurvalta-ajan päättymisen aiheuttamasta masennuksesta. Atatürk ja Turkin linjaa myötäilevät ympärysvallat loivat nyky-Turkin väestönvaihtoineen ja antoivat lopullisen kuoliniskun kurdien itsenäisyyspyrkimyksille. Turkki on käynyt taistoa omaa kurdivähemmistöään vastaan siitä lähtien.

Naapureissa kohtelu ei ole ollut sen inhimillisempää. Monet muistavat vielä, kuinka Yhdysvaltojen imperialistisen hyökkäyssodan myötä syrjäytetty diktaattori, lännen entinen liittolainen Saddam Hussein kohteli kurdeja. Kurdistanin kansanäänestyksestäkään ei oikein innostuttu. Iranissa meininki on taantumuksellisen autoritaarista eikä sielläkään vähemmistöpolitiikka ole suuressa huudossa. Syyrian kurdivähemmistö sai Syyrian kansalaisuuden vasta Syyrian sisällissodan alettua vuonna 2011. Tätä ennen kurdien oikeuksia on poljettu niin nuoremman Assadin kuin vanhemman Hafiz al-Assadin aikana. Bashar al-Assadin joukot taistelivat kurdien kanssa Syyrian alueelle hyökännyttä Turkkia vastaan. Assadin porukkaa kuitenkin hiertää Rojavan (tai Syyrian Kurdistanin) autonominen alue, jonka Assad tuskin haluaisi kukoistavan.

Osmanien valtakunnan jako imperialistisine peleineen aiheuttaa monenlaista päänvaivaa vielä melkein sadan vuoden jälkeen. Kurdit petettiin silloin. Eipä siinä mitään uutta ole, että suurvallat ensin pelailevat pienemmillä kansoilla saadakseen näiden tuen imperialistisille suunnitelmille ja hylkäävät nämä myöhemmin, kun kaikki hyöty kiskottu irti. Esimerkiksi palestiinalaisilla on tästä liiankin paljon kokemusta. Ehkä sillä erotuksella, ettei mikään suurvalta edes yritä teeskennellä solidaarisuutta palestiinalaisten kanssa, jos Turkkia ei lasketa. Kun ajetaan omaa taantumuksellista agendaa muiden kustannuksella, siinä eivät periaatteet sen kummemmin paina. Siinä painavat vain omat edut ja omat näkemykset. Kaikki muut näkemykset jätetään huomiotta. Kuten esimerkiksi se, kuinka kurdiaktivistit tarjosivat vähän aikaa sitten mahdollisuutta järjestää kansainvälinen oikeudenkäynti ISIS-taistelijoihin liittyen.

Entäpäs sitten ei-valtiollisen tason toimijat? Löytyykö sieltä solidaarisuutta kurdien asian ajamiseksi? Kurdien asiaa ovat Suomessa ajaneet pääasiassa anarkistiset tahot ja nyttemmin vasemmisto on yhä selkeämmin ottamassa kurdien asiaa omakseen. Suomen kommunistinen puolue on myös puhunut kurdien puolesta imperialismia vastaan. Kurdikysymyksen luulisi siis yhdistävän ainakin työväenliikettä ja muita edistyksellisiä kansalaisjärjestöjä. Työväenliikkeen osalta tilanne on valitettavasti monimutkaisempi. Länsi ja heidän asioitaan ajavat länsimieliset ja näiden satelliitteina pidetyt ovat usein olleet helppo kritiikin kohde työväenliikkeen edustajina itseään pitävien keskuudessa, kuten ylempänä mainitsin. Sama pätee tässäkin tilanteessa. Naton siunauksella toimivaa Turkkia arvostellaan hyökkäyksestä suvereenin Syyrian valtion kimppuun. Puhutaan oikeutetusti imperialismista hyökkäyksen takana. Kurdeista ei kuitenkaan tämän porukan kannanotoissa usein mainita sanaakaan. Monet kommunistit esimerkiksi Turkissa, Irakissa ja Syyriassa puhuvat jakamattoman Syyrian puolesta imperalismia vastaan. Rojava jätetään mainitsematta. Suomessakin on tahoja, jotka kynsin ja hampain pitävät vain Syyrian puolia ja samassa yhteydessä myös kritisoivat ja moralisoivat kurdeja USA:n kätyryydestä. Jopa imperialismi on mainittu samassa yhteydessä puhuttaessa Rojavasta. Työnsarkaa siis löytyy vielä. Jotta tuomitsisimme kaikki yhdellä äänellä paitsi hyökkäyksen Syyriaan, myös Rojavaan.

Turkin hyökkäystä Rojavaan ei turhaan olla verrattu fasistisen Espanjan hyökkäykseen Kataloniaa vastaan 1930-luvulla. Molemmissa tapauksissa taantumuksellista fasismia edustava keskushallinto hyökkäsi vapaampaa ja edistyksellisempää ilmapiiriä vastaan. Molempiin sotiin osallistui myös kansainvälisiä vapaaehtoisia tukemaan taistelua sortovaltaa vastaan. Nykyajan ”Kataloniaa” voidaan puolustaa monella muulla tavalla sotimisen lisäksi. Kurdit ja heidän itsemääräämisoikeuttaan kannattavat edistykselliset ovat järjestäneet mielenosoituksia esimerkiksi lentoasemilla, joissa Turkish Airlinesin lähtöporteilla on pyritty tuomaan viestiä kyseisen lentoyhtiön palveluiden käyttäjille. Voimme olla yhteydessä päättäjiimme kansallisella ja eurooppalaisella tasoilla vaatien heitä ajamaan Turkin hallinnon eristämistä. Voimme myös osallistua kurdiaktiivien mielenosoituksiin ja levittää tietoa heidän pyrkimyksistään puolustaen heitä esimerkiksi taantumuksellista äärioikeistoa vastaan, joka vastustaa valkoisesta ihonväristä poikkeavien mielenosoitusoikeutta, kansalaisoikeuksia ja läsnäoloa kokonaisuudessaan vaikkapa Suomessa. Rojavan projektin vastustaminen on näille erdoğanilaisten hengenheimolaisille luonnollinen tapa vastustaa edistyksellisyyttä ja vähemmistöjen oikeuksia. Turkkilaisia tuotteita ja yrityksiä voi myös boikotoida, kuten tällä sivulla neuvotaan. Turkkilaiset tuotekoodien numerot: 868 ja 869. Yllyttäkäämme myös esimerkiksi asetehtaiden työläisiä lakkoon ja aseiden kuljettajia olemaan viemättä aseita Turkkiin. Mikäli mahdollista, voidaan tukea Erdoğanin vastaista edistysmielistä oppositiota.

Tehdään Turkin boikotista Israelin boikottiin verrattava kampanja. Näytetään, että toisilleen vihamielisetkin taantumukselliset (Tässä tapauksessa Turkin Erdoğan ja Israelin Benjamin Netanjahu) ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Turkin annetaan toimia omavaltaisesti ja melkein yhtä kritiikittömästi, kuin Israelin. Kurdien ja palestiinalaisten vastaiset kampanjat ovat hyvin verrattavissa keskenään. Kun otamme tämän huomioon, väistämme Israelin oikeistoystävät ja muut nationalistit whataboutismeineen sekä ottomaanista imperialismia ajavien erdoğanistien ”anti-imperialistiset” seireenilaulut (Erdoğan on ottanut ”anti-imperialistisesti” kantaa esimerkiksi Venezuelan puolesta Yhdysvaltoja vastaan). Ajamalla kansojen välistä solidaarisuutta, vältämme myös nationalistisen puhetavan sudenkuopat (”palestiinalaiset vs. kurdit”) hajotusyrityksineen.

Kurdien taistelua tukemalla tuemme samalla omaa taisteluamme kansallista ja kansainvälistä taantumuksellisuutta ja suurvaltapolitiikkaa vastaan, joka pyrkii jyräämään pienemmät jalkoihinsa. Näytetään, että kurdit eivät ole yksin. Kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret!

Kun hyökkäät yhtä vastaan…

Tilanne Venezuelassa ei ota rauhoittuakseen. Viimeisimpien tietojen mukaan Venezuelan presidentiksi yksipuolisesti julistautunut opposition uusin keulahahmo ja maan kansankongressissa vaikuttanut Juan Guaidó harkitsee pyytävänsä Yhdysvalloilta sotilaallista sekaantumista. Guaidón ja imperialistisen Yhdysvaltojen epätoivo tulee yhä vahvemmin esille. ”On se nyt kumma, kun sitä kansan valitsemaa presidenttiä ei saada syrjäytettyä. Onko tässä nyt turvauduttava taas siihen tuttuun ja hyväksi havaittuun tapaan syrjäyttää vaaleilla valittuja johtajia väkivaltaisesti? Voi Guaidó ja myös minä, Boltonin Joni, kun menimme yliarvioimaan armeijan matalan loikkauskynnyksen”!

Taustaa

Paljon on tapahtunut Venezuelassa kuluneena vuonna. Melkoisen tuntematon Guaidó, jota kukaan ei äänestänyt, julistautui Venezuelan presidentiksi. Tarkoituksena oli syrjäyttää maan laillinen presidentti Nicolás Maduro, jota Guaidó kutsuu vallananastajaksi (”usurpador”). Guaidó väittää, että Maduro ei voittanut viime vuoden toukokuun presidentinvaaleja rehellisesti, eikä häntä näin ollen hänen mukaansa voida pitää maan laillisena presidenttinä. Maduro oli julistanut vaalit pidettäviksi hieman ennen varsinaista vaaliajankohtaa. Oikeiston komennossa oleva oppositio vetoaa myös siihen, että oppositio boikotoi vaaleja, äänestysprosentti oli alhainen, noin 40 % (suunnilleen EU-vaalien luokkaa). Vaaleja ei pidetty oikeutettuina ja vastaehdokkaiden puutetta käytettiin myös yhtenä syynä. Tämä siitä huolimatta, että Madurolla oli vastassaan entinen armeijan henkilö, Laran osavaltion kuvernöörinä vaikuttanut ex-chavista Henri Falcón. Vielä helmikuussa 2018 Falcón julisti lyövänsä Maduron toukokuun 2018 presidentinvaaleissa. Liekö kyse sittemmin huonosta häviämisestä vai mistä, kun vaalien jälkeen oltiin vaatimassa uusia vaaleja?

Tammikuussa 2019 Guaidó julistautui yksipuolisesti presidentiksi. Hänen presidenttiytensä on tähän asti tunnustanut pääasiassa läntinen ja länsimielinen arvoyhteisö (ketäpä nyt afrikkalaisten mielipiteet kiinnostaisivat…), kun Maduron ovat tunnustaneet esimerkiksi Kuuba, Bolivia, Nicaragua, Turkki, Venäjä, Iran, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka ja useat muut. Yhdistyneet kansakunnat ei ole tunnustanut Guaidóa. Tilanne lähti edelleen kiristymään Guaidón kiertäessä Venezuelaa ja valmistautuen vastaanottamaan ”humanitääristä apua” Yhdysvalloilta, jonka poliittisuudesta Punainen Ristikin varoitti. Avustuslähetyksen yhteydessä sattui väkivaltaisuuksia ja aiheen ympärillä liikkui myös paljon valeuutisia. Kuten esimerkiksi se, että Maduron joukot olisivat muka sytyttäneet avustuslastin tuleen. Maduroa arvosteltiin kovasti siitä, ettei se aluksi meinannut päästää avustuskuljetusta maahan. Miksi samat kriitikot eivät kritisoi Yhdysvaltojen pakotteita, jotka pahentavat Venezuelan kriisiä? Miksi kriitikot eivät vaadi Yhdysvaltoja lopettamaan Venezuelan painostamista? Maassa eletään jatkuvassa valmiustilassa, kun pohjoisesta saattaa koska tahansa sataa tulta ja tulikiveä ja USA:n tukema oikeisto pyrkii koko ajan löytämään keinoja kaapatakseen vallan itselleen. Tämä vie huomiota maan kehittämiseltä, jota kipeästi tarvitaan.

Samoihin aikoihin järjestettiin ”humanitäärinen” Venezuela Aid Live -konsertti naapurimaassa Kolumbiassa Cúcutan kaupungissa, Venezuelan vastaisella rajalla. Näennäisestä epäpoliittisuudesta ja humanitäärisestä aloitteesta huolimatta miljardööri Richard Bransonin järjestämä konsertti on helppo nähdä osana poliittista painostusta Venezuelaa kohtaan, jonka osana esimerkiksi Paulina Rubio valitettavasti oli. Venezuelan anti-imperialistinen verkosto (suurimmaksi osin chavistisen hallinnon organisoima), jonka vieraana allekirjoittaneella oli kunnia olla yhdessä Suomen kommunistisen puolueen pääsihteerin Tiina Sandbergin kanssa, järjesti oman konserttinsa. Konsertti oli osa kansainvälistä solidaarisuuskampanjaa, jolla tuettiin Yhdysvaltojen aggression kohteeksi joutunutta Venezuelaa. Olisi ollut hienoa nähdä Caracasin konsertissa Pink Floydin Roger Waters, joka näki valtamedian propagandaa pidemmälle. Tässä joitakin kuvia Caracasista, Asamblea Internacional de los Pueblos -kokouksesta:

 

 

Yhdysvallat kiusaajana, uusin kriisi, Maduro ei ole täydellinen

Viimeisimpänä keinonaan Guaidó armeijan tukeen luottaen yritti yllyttää sotilaita syöksemään Maduroa vallasta. Eipähän sekään vallankaappausyrityksen yritys tainnut mennä ihan putkeen. Verta vain vuodatettiin lisää ja jakolinjoja syvennettiin entisestään. Seuraavana lienee vuorossa operaatio: kutsutaan Yhdysvaltoja hyökkäämään Venezuelaan. Yhdysvallat olisi tähän mielellään lähdössä riippumatta siitä istuuko Valkoisessa talossa republikaani vai demokraatti. Yhdysvallat on painostanut Venezuelaa 2000-luvun alusta lähtien, jolloin sen syytettiin olleen osallisena vuoden 2002 vallankaappausyritykseen. Vuonna 2014 Barack Obama julisti Venezuelan kansalliseksi uhaksi ja painostus koveni. Donald Trump oli avoimesti kysellyt, että miksei Yhdysvallat voisi hyökätä Venezuelaan. Trumpin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja (jo George W. Bushin hallinnossa vaikuttanut Guantánamon vankileirin äänekäs puolestapuhuja ja Irakin sodan pääarkkitehteihin kuuluva) John Bolton haluaa tehdä läntisestä pallon puoliskosta sosialismista vapaan vyöhykkeen. Venezuelan lisäksi halutaan painostaa myös muun muassa Kuubaa ja Nicaraguaa. Tässä Fox Newsin haastattelussa (suunnilleen 6 minuutin kohdalla) Bolton myös sanoo suoraan, että tarkoituksena on laajempi pääsy Venezuelan öljymarkkinoille. Ei se Venezuelan talous, vaan Yhdysvaltojen talous!

Venezuelan talous on ollut heikossa jamassa jo pidemmän aikaa, johon ovat olleet syynä yksipuolisesti toteutettu talouspolitiikka jo ennen chavismoa sekä Yhdysvaltojen pakotteet, jotka ovat pahentaneet tilannetta. Hugo Chávezin ja Maduron synti on ollut se, etteivät he ryhtyneet riittäviin toimenpiteisiin, joilla oltaisi uudistettu maan infrastruktuuria ja esimerkiksi sähköjärjestelmää, joka on reistaillut pahasti viime aikoina. Sanottakoon, ettei oikeistoakaan maan todellinen kehittäminen usein kiinnostanut Venezuelassa ja muualla. Esimerkkinä alueen rannikolla Kolumbiassa sähköyritys Electricaribe (jonka omistajana oli espanjalainen Naturgy-energiayritys, aiemmin Gas Natural Fenosan nimellä) on aiheuttanut päänvaivaa sähkökatkoineen köyhien keskuudessa. Ei olisi varmastikaan yllätys mikäli paljastuisi, että Venezuelan maanlaajuisten sähkökatkosten takana olisi ollut myös oikeisto-opposition sabotaasi. Oppositio käy tunnetusti taloudellista sodankäyntiä chavistista hallintoa vastaan, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Itsekritiikin puute ja kaiken vastuun alituinen ulkoistaminen ei toisaalta tuo uskottavuutta. Voisiko imperialistien haukkumisen lisäksi joskus myös myöntää, että mokailtukin on?

Venezuela tarvitsee solidaarisuuttamme, liberaalit ovat ihmisoikeuksien asialla vain valikoiden

Päämäärä pyhittää keinot. Sen tietää Yhdysvalloilta mahdollisesti sotilaallista hyökkäystä pyytävä Guaidó, joka jossain ei-vasemmistolaisessa maassa olisi jo hyvän aikaan ollut syytettynä maanpetoksesta. On se muuten jännä, kuinka länsimainen ja länsimielinen media puhuu kovin maireasti Venezuelan oppositiosta ja korostaa mielenosoitusten rauhallisuutta. Kunpa mediamme uutisoisi näin myös ei-vasemmistolaisista maista, joissa keltaliivit, anarkistit ja vasemmistolaiset ovat aina automaattisesti riehujia tai edustavat jollakin tapaa vain ”parempaa väkivaltaa”. Vaan taitaa porvarillista charmia huokuvalle medialle ja yksittäisille ihmisille antikommunistinen väkivalta olla sitä parempaa väkivaltaa. Aasi puhumassa korvista (un burro hablando de orejas), niin kuin espanjaksi sanottaisiin.

Venezuelan tukemisen luulisi olevan kaikille vasemmistolaisille tai vasemmalle päin kallellaan oleville itsestäänselvyys. Madurosta voidaan olla mitä mieltä hyvänsä, mutta imperialismista ei tulisi voida neuvotella. Rosa Luxemburgista tykkäilevät tietänevät, että Rosa olisi ollut ehdottomasti Venezuelan puolella Yhdysvaltojen aggressioita vastaan. Hän olisi myös todennäköisesti ollut huolissaan Venezuelan ajautumisesta suurvaltojen pelikentäksi. Toinen syy tukea Venezuelaa on vasemmistolaisuus itsessään. Kaikista epätäydellisyyksistä huolimatta voinemme toistaiseksi sanoa, että Venezuelassa ei ole oikeistolaista komentoa (Nicaraguan suhteen asia on monimutkaisempi, siitä joskus piakkoin lisää). Oikeisto on tehnyt Venezuelan kurjuudesta propagandaviihdettä, kurjuuspornoa, omaa propagandaa ajaakseen. Venezuela on jälleen uusin kova panos oikeiston piipussa, jota voidaan käyttää vasemmistoa vastaan. ”Kattokaa nyt Venezuelaakin, kommunismi ei toimi! Li Andersson haluu Suomeen samaa juttua!”.

Venezuela on osa sitä keinovalikoimaa, jolla vasemmistoa yritetään jatkuvasti ajaa kohti äärimaltillisuutta ja äärikesyyttä (”Todista päivittäin, ettet ole millään lailla radikaali, piilokommari tms!”), kohti kieltämistä tai täysin merkityksettömäksi tekemistä. Tämä on demokratian ja moniäänisyyden kannalta huolestuttavaa. Tämä ei ole mitään liioittelua, mikäli oikeistolaisten ansoihin langetaan kerta toisensa jälkeen. Itäinen Eurooppa ja Kaakkois-Eurooppa ovat ääriesimerkkejä siitä, kuinka sikäläiset tolkun ihmiset ovat antikommunistisella retoriikallaan saaneet kaiken edistyksellisyyden sellaiseen marginaaliin, että kaikki muu paitsi hurraapatrioottiset uskollisuudenvalat porvarilliselle isänmaalle ovat epäilyttäviä. Tähän on päädytty Baltian ja itäeurooppalaisten oikeistokonservatiivien pitkäjännitteisellä lobbaustyöllä. Natsismi ja kommunismi yhtä pahoja, mutta kommunismi pahin ja eikä natseja edes enää ole. Natsit teki pahuuksia, mutta meidän kansallissankarit eivät osallistuneet niihin julmuuksiin merkittävästi, sitä paitsi natsismi oli kommunismin syy. Oletko eri mieltä, epäisänmaallinen neuvostosuvakki?! Suvaitsevaisethan ovat muuten neukkukommunistien eräänlaisia jatkeita vihermokutusfundamentalismineen. Molemmat ääripäät, rajakit vastaan suvakit, mutta suvakit pahimpia! Eikö kukaan enää muista poliisihevosia?!

Mitä enemmän lähdetään mukaan taantumuksellisten puhetapaan, sitä enemmän kavennamme itseltämme tilaa. En tiedä teistä, mutta itseä ei ainakaan pahemmin huvita kokea 1930-luvun ummehtunutta ilmapiiriä, jolloin jopa SDP:tä vainottiin. Kyse on laajamittaisesta vasemmiston ja edistyksen vastaisesta ristiretkestä, jolla pyritään äärioikeistolaiseen kansanrintamaan, ellemme pidä varaamme. Liberaalit eivät ole valitettavasti parempia, he kaikessa äärioikeistokritiikissään edustavat ”tolkun linjaa” kannattaen ihmisoikeuksia hyvin valikoiden. Olin kuullut puhuttavan liberaalien tekopyhyydestä ja sain tämän tekopyhyyden kaikessa raadollisuudessa huomata lukiessani lukuisia kommentteja liittyen Venezuelaan ja Brasiliaan. Arvatkaapa, kumpaan on kohdistettu melkeinpä kaikki kritiikki ja moraalisaarnat demokratiasta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta? Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole Brasilia. Ei vaikka, presidentti Jair Bolsonaro fanittaa avoimesti vuosina 1964-1985 Brasiliaa hallinnutta sotilasjunttaa. Ei vaikka Bolsonaro ehdokkaana ollessaan viljeli avoimesti raiskausvitsejä, hyökkäsi esimerkiksi afrovähemmistöjä ja seksuaalivähemmistöjä vastaan, lupasi hyökätä toisinajattelua vastaan tyhjentämällä koulut ”marxilaisesta saastasta” ja uhrata Amazonin luonnon markkinavoimien hyväksi. Hiljaista on ollut nykyisinkin, vaikka perhe- ja ihmisoikeusasioista vastaava ministeri haluaa pukea tytöt pinkkiin ja pojat sinisiin tai kun maan ulkoministeri pitää ilmastonmuutosta marxilaisena salajuonena.

Tämä kaikki tapahtuu Brasiliassa liberaalien ollessa hyvin vaisuja tästä vaahdoten Venezuelasta ja korostaen sitä, kuinka Bolsonaro on äänestetty valtaan (ikään kuin Maduroa ei oltaisi äänestetty ja ikään kuin Dilma Rousseffin hämäräperäistä syrjäyttämistä ei olisi koskaan tapahtunut). Liberaaleihin ei näin ollen voi ihmisoikeuksien puolustajina tässä vaiheessa luottaa. Asia jääkin vasemmiston harteille.

Loppusanat

Venezuelaa ei tule ajatella vain jonain kaukana olevana ”kehitysmaana”, jonka tapahtumat eivät koskettaisi meitä. Eihän Venezuelaa vastaan hyökkäävä ja Venezuelan mokia propagandassaan käyttävä oikeistokaan näin ajattele. Oikeisto tuo Venezuelan tapahtumat jatkuvasti lähelle meitä. Kun Venezuelaa vastaan hyökätään ja sen vaaleilla valittua hallintoa yritetään syrjäyttää ja chavistisia uudistuksia purkaa, hyökätään samalla koko vasemmistolaista politiikkaa vastaan. Seuraavana on vuorossa Kuuba ja Nicaragua. Toivoisinkin, että vasemmisto kaikkialla ottaisi Venezuelan asian omakseen periaatteella: kun hyökkäät yhtä vastaan, hyökkäät meitä kaikkia vastaan. Venezuela-solidaarisuuden ja imperialismin vastustamisen lisäksi olisi tärkeää myös käydä hyökkäykseen oikeistolaisia vastaan. Brasilian ”trumppi” olisi niin helppo kohde ja Amazonin sademetsän puolustamisessa kun päästäisi alkuun, ties mitä siitäkin voisi syntyä.

”Jotain perustavanlaatuista on muuttunut”

Olisitko mun vain salaa

Sä toisen oot ei se haittaa saa,

Ota mut nyt anna palaa, anna palaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa

Salaisen rakkauden aikaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa, sut viedä saan

 

Omistan Salarakkaiden ”Salarakas”-kappaleen kokoomuslaisille ja perussuomalaisille sekä kaikille niille, jotka näiden kahden avoimesta lähentymisestä pitävät meteliä. Olisi muuten mielenkiintoista, jos paljastuisi Kokoomuksen olleen haluttomampi menemään Vasemmistoliiton kanssa hallitukseen, eikä päinvastoin. Kuten jotkut ovat sanoneet: Kokoomus tekee tietoisesti ideologiansa mukaista politiikkaa pyrkien selkeästi erottumaan.

Kapitalismin ja äärioikeiston yhteistyö ei ole mikään uusi juttu. Nykyinen kokoomuslainen yli-ihmisfanitus ja Lapuan liikkeen hehkuttaminen lienee tuskin pelkästään Kokoomusnuorten juttu. Persumaisuudetkaan eivät ole kokoomusnuorten parissa tavattomia. Ne ilmaistaan vaan ehkä vähän elitistisemmällä tavalla. Äärioikeistolaista ideologiaa on varmasti ihan emopuolueessakin tyypillisen opportunismin lisäksi. Sitä ei vaan olla viitsitty tuoda niin vahvasti ulos. Uskottavuus olisi kärsinyt, kun rasismilla ei vielä tämän vuosikymmenen alussa ollut vastaavaa hegemoniaa. ”Monikulttuurisuusonrikkauseimullamuuta”-lausahduksia ja ministereiden osallistumisia ”Peli poikki”-tyylisiin mielenosoituksiin tuskin tullaan näkemään vastaavassa määrin hallituksen kokoonpanosta huolimatta. Taantumukselliset kun ovat, epäpoliittisuuden varjolla, saaneet kaiken muun paitsi äärioikeistolaisuuden näyttäytymään kamalalta ääri-joltain.

Vaalien tulos oli aika lailla odotettavissa, vaikka se olikin lopulta melkoinen järkytys. Äärioikeistolainen Perussuomalaiset pääsi toiseksi eikä ykköspaikka ollut kaukana. Pienenä kevennyksenä toimi ”kommunisti Kalevin” äänisaalis, jolla syötiin Perussuomalaisten kannatusta. Olisihan siitä ollut ainesta melkoisen mehukkaaksi tarinaksikin: ”Kommunisti Kalevi esti rasistien vahinkoäänillä perussuomalaisten nousun maan suurimmaksi puolueeksi”. Ihan niin tiukassa ei tilanne lopulta ollut.

Äänestyksen jälkipuinti on ollut sitä tavanomaista. Opportunistit syyttävät pienpuolueita äänten viemistä isommilta (lue: ”merkittävämmiltä”) puolueilta. Isommat ja merkittävämmät puolueet, joilla vielä sydäntä on, laittanevat toiveita ja paukkuja siihen, että ehkä sittenkin tulisi punavihreetä tai edes vähemmän oikeistolainen hallitus. Punavihreään hallitukseen suhtaudun toistaiseksi skeptisesti. Hallitustunnustelija Antti Rinne ei ole toistaiseksi vielä sulkenut mitään puoluetta ulos. Lopulta punavihreä hallitus toisi korkeintaan hetken hengähdysaikaa. Radikaaleja muutoksia tuskin tulisi. Euroopan unioni kun sitoo käsiä melko paljon, vaikkakin sen selän taakse on toisaalta myös helppo piiloutua, etenkin oikeistopoliitikkona. Jotkut saattavat haikailla vielä sateenkaarihallitukseenkin. Mikään ei tosiasiassa muuttune parlamentaarisella tasolla. Ei siten, että se vaikuttaisi merkittävästi hyvällä tavalla pienituloisten arkeen tai ympäristökysymyksiin.

Oikeistolaisuus tulee dominoimaan hallituksessa, oppositiossa, yleisessä ilmapiirissä Etelärannan varjohallituksineen ja muine lobbareineen aivan varmasti. Poliitikot siis tässä vaiheessa poliitikkoina, ulkoparlamentaristit ulkoparlamentaristeina. Jos jokin nousee, se tulee olemaan äärioikeisto. Tämä riippumatta siitä, otetaanko Perussuomalaisia hallitukseen vai ei. Jos nyt jotain hyvää on löydettävä näistä vaaleista, niin onhan kyseessä jonkinlainen nuorennusleikkaus. Ilahduttavaa myös lukea oikeistosetien kauhistuneita kommentteja naisten saadessa valtaa. Sanottakoon vielä, että kannatan tietenkin ehdottomasti mieluummin punavihreää hallitusta (tai SDP:n, Vasemmistoliiton, Keskustan ja RKP:n kansanrintamaa), kuin sateenkaarta tai porvarihallitusta.

Vaalien ja hallitusneuvottelujen jälkeen

Vaikka vaalit, pian myös eurovaalit, ovat ohi, eivät pohdinnat suomalaisen työväenliikkeen asemasta lopu. Laajaa kriittistä ja rakentavaa keskustelua kaivataan työväenliikkeessä. Onko nykyisin edes mielekästä puhua vain työväenliikkeestä aikana, kun niin monella ei ole töitä tai kun savupiipputeollisuudesta ollaan siirrytty silpputyöhön ja yleiseen epävarmuuteen? Akateemikotkin voivat olla köyhälistöä, eivät vain ruumiillista työtä tekevät. Kuinkas sitten vaikkapa ruokalähetit, jotka tekevät työtä surkeilla työehdoilla, mutta kantavat riskit ”yrittäjinä”? Epäluottamusmies osui harvinaisen oikeaan vapun aikaan:

 

Työväenliike iskusanana on ilman muuta iskevämpi, kuin vaikkapa pienituloisten liike. Prekariaatti ei vielä ehkä istu samalla lailla suuhun, kuin proletariaatti. Käsitteiden päivittäminen olisi kuitenkin paikallaan. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, mikä sai ihmiset äänestämään Perussuomalaisia niin sankoin joukoin. En usko, että kyseessä on pelkkä rasismi. Kaikki Perussuomalaisten äänestäjät tai heitä syystä taikka toisesta sympatisoivat eivät ole rasisteja. Perussuomalaiset vetosivat pienituloisiin, vaikkeivät todellakaan aja heidän etujaan. Syrjemmillä seuduilla taidettiin äänestää perussuomalaisia ehdokkaita enemmän, kuin ennen.

Vasemmistolaisina pidetyt eduskuntapuolueet eivät vetoa jostain syystä samalla tavalla heikossa asemassa oleviin, kuin Perussuomalaiset. Päinvastoin, näyttäisi käyvän niin, kuten joskus on lehdissäkin kirjoitettu, että Vasemmistoliitosta Vihreiden ohella olisi tulossa tai tullut korkeasti koulutettujen puolue. Ennen kouluttamattomat ja köyhät äänestivät vasemmistoa, nykyisin kouluttamattomat ja köyhät pitävät valtavirtavasemmistoa elitistisenä tai sellaisena, josta ei ainakaan ole pienituloisten asioiden ajajaksi. Muut puolueet näyttäytyivät kaupunkikeskeisinä, eivätkä kaikki isoihin kaupunkeihin mahdu ilman sosiaalisia ongelmia (maailman esimerkit toimikoot varoituksina). Onko kyseessä etäännyttävä puhetapa, elitistisenä pidetty ulkoinen olemus vai vasemmiston yleinen kykenemättömyys vedota köyhempään väestöön ja muihin pienituloisiin 2020-luvulle tultaessa? Itse veikkaan jälkimmäistä.

Perussuomalaisten suosio kertoo vasemmiston toimintakyvyttömyyden lisäksi keskiluokan rappiosta ja oman romahduksen pelosta. Ei vaan jotenkin mene jakeluun se, että keskiluokan romahduksen aiheuttanut oikeistolainen politiikka oli äänestäjien keskuudessa kuitenkin varsin suosittua vaaleista vaaleihin. Nyt luokkapudotusta pelkäävä hukkuva keskiluokka on tarttumassa umpioikeistolaiseen Perussuomalaisiin kuin oljenkorteen. Lopullinen itsetuho uhkaa.

Kuinkas on sitten kommunistien laita? Emmepä kommunisteinakaan ole onnistuneet vakuuttamaan ihmisiä siitä, kuinka me toisimme todellisen muutoksen. Voisi sanoa, että hyvin paljon vähemmän, kuin valtavirtavasemmisto. Kuinka me edes eroamme esimerkiksi kilpailevasta puolueesta, Vasemmistoliitosta? Paljonkin, kun lähdemme oikeasti asiaa pohtimaan ja pidemmälle suunnittelemaan. Katkeransävyiset haukkumiset eivät oikein vakuuta, koska taustalla kuuluu tavallaan koko ajan katkeran ”exän” toiveet siitä, että yhteen ehkä vielä joskus palattaisiin. Itse kannatan voimakkaasti tämän kaltaisesta ajattelusta luopumista. En näe nykyisissä oloissa SKP:tä ja Vasemmistoliittoa minkäänlaisina toveripuolueina.

Keskittykäämme erottautumaan selkeästi selkeine tavoitteinemme. Sitten, kun meillä on oikeasti tarjota konkreettinen ja uskottava vaihtoehto porvaristodiktatuurin lyömiseksi, on meillä varaa arvostella enemmän Vasemmistoliittoa siitä, ettei se ole tarpeeksi duunarii. Silloin vain tietenkin kun aihetta on. Kaikkein helpointa ja selkeyttävintä kannaltamme olisi, jos eduskuntavasemmisto yhdistyisi keskenään tai vaikka Vihreiden kanssa antaen lopullisen viestin SKP:lle siitä, ettei tässä mitään toveripuolueita olla. Ehkä tällöin luopuisimme viimein vaaliliittotoiveista eduskuntavasemmiston kanssa keskittyen ennemmin ulkoparlamentarististen voimien kokoamiseen. Yhteistyön tekemistä yksittäisten hyvisten kanssa tämä ei luonnollisesti estä.

SKP:llä on paljon potentiaalia ja voitettavaa. Sosiaalisessa mediassa olemme näkyneet ihan mukavasti. Itse tullut usein mietittyä sitä, kuinka entisinä aikoina, kun ei ollut mitään sosiaalisia medioita tai mitään moderneja viestinnän välineitä, kyettiin muodostamaan laajoja verkostoja ja toteuttamaan valistuskampanjoita, voimaannutettiin ihmisiä. Nyky-teknologia on siunauksen lisäksi myös tietenkin kirous kaikkine informaatioähkyineen ja onhan tapa viestiä ja puhua nykyisessä maailmassa hieman erilaista, kuin se oli ennen. Tästä pääsemmekin yhteen peruskysymykseen: Kuinka viestimme ja puhumme ihmisille sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa ja myös sen ulkopuolella? Osaammeko myös ajatella nykyaikaisesti ilman, että tuomme vain vanhaa viestiä esiin uudemmilla välineillä? Näen 6 tunnin työpäivässä (8 tunnin palkalla) ja 1200 perusturvassa sekä hävittäjäkampanjassa paljon hyvää ja suurta potentiaalia. Tästä voinemme lähteä rakentamaan suurempaa konkretiaa ja muiden puolueiden vaihtoehdot voittavia vaihtoehtoja pelkäämättä vastakkainasetteluja.

Ennen kuin lähdemme rakentamaan punaista tai punavihreää Suomea, tulisi ensin miettiä minkälaisilla voimilla lähdemme sitä rakentamaan. Yksi puolue ei sitä yksinään voi rakentaa. Joukkoliikkeet tulevat ilman muuta kysymykseen. Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan oli hyvä ja tärkeä projekti, vaikka sitten se loppua kohti näytti kuivuvan kokoon demareiden, vihreiden ja muiden keskittyessä vaaleihin. Uskon, että vastaavaa saadaan synnytettyä jatkossakin. Ympäristön saralla meillä on paljon voitettavaa. Emme tyydy vain 2 asteen tavoitteeseen tai toivomaan, että tuleva hallitus tekisi jotain. Me uskallamme vaatia rakenteiden muuttamista siten, että saastuttavasta teollisuudesta päästäisi (tietenkin tukemalla tavallisia ihmisiä siirtymävaiheessa) ja sitä, että saastuttava suurteollisuus myös maksaa ympäristölaskusta suurimman osan. Militarismi (suurimmillaan Yhdysvaltojen suunnalta, mutta myös esimerkiksi Kiinan ja Venäjän suunnalta; rauhanohjuksia ja parempia, ”puhtaita” pommeja ei ole olemassa) on pahimpia saastuttajia maailmassa, josta harvemmin puhutaan ilmastoahdistuksen lomassa.

Lähtemällä rakentamaan radikaalia punavihreyttä, uskon että se voisi tarjota yhden keinon lähteä erottautumaan niistä muista perinteisemmistä ja niin nähdyistä ja kuulluista jutuista. Eurovaaleissa erottautuminen on vieläkin helpompaa. Niissä ja tietenkin myös sen jälkeen voinemme loistaa sillä, että vaadimme eroa Euroopan unionista ja unionin purkamista. Mikään eduskuntapuolueista ei tätä tee. Tämäkin luonnollisesti vaatii rinnalleen konkretiaa. Tuskin meille riittää, että markka otetaan takaisin, manataan Kekkosta tänne, palataan takaisin perinteisiin kansallisvaltioihin tai jotain… Vaan mikä olisi tämä konkreettinen vaihtoehto? No ensinnäkään SKP ei ole Eurooppaa ja kansainvälisyyttä vastaan (toisin kuin monet muut eurokriittiset tahot ovat). Liikkeelle voinemme lähteä etsimällä Euroopasta edistyksellisiä EU-kriittisiä tahoja ja lähteä muodostamaan niistä oman vastineemme muukalaisvastaiselle äärioikeistolaiselle Visegrád-ryhmälle. Kannatan ryhmälle nimeä vaikkapa ”palmelaiset” tai ”olofpalmelaisten EU-kriittinen ryhmä”. Pyörää ei tarvitse keksiä kokonaan uudelleen, kun olemassaolevia rakenteita (joiden osasia olemme, halusimme tai emme) hyödyntäen pyrimme kohti parempaa Eurooppaa.

Ohessa vielä Heikki Ketoharjun video siitä, miksi EU:n purkaminen on realistisempaa, kuin EU:n uudistaminen esimerkiksi Green New Dealin hengessä.

PS: Otsikon nimi on suora lainaus eräältä luennolta, jossa hieman sivuttiin eduskuntavaalien jälkeisiä tunnelmia.

Kaksinaismoralistista peliä Venezuelan suhteen

Venezuelan presidentti Nicolás Maduro otti presidentin viran vastaan torstaina 10.1. Virkaanastujaisseremoniat pidettiin Venezuelan perustuslaista johtuen vasta tammikuussa, vaikka Maduro voitti vaalit viime vuoden toukokuussa. Mikäli kaikki sujuu ilman häiriöitä ja ulkovaltojen vaikutusyrityksiä, hänen toinen kautensa päättyy vuonna 2025. Useat maat ovat boikotoineet virkaanastujaisia. Esimerkiksi Euroopan unionin maista ainoastaan Espanja, Portugali ja Kreikka suunnittelivat lähettävänsä edustajansa Venezuelaan. Useampi maa ei aio tunnustaa Maduron hallitusta. Maduron hallintoa väitetään ”diktatuuriseksi” ja 14 alueen maasta koostuva Liman ryhmä (pois luettuna Meksiko, joka on vetänyt asian suhteen passiivisempaa linjaa vasemmistolaisen Andrés Manuel López Obradorin presidenttiyden myötä)  on ilmoittanut ajavansa venezuelalaisten ”vapautta” ja ”demokratiaa” maahan. Samansuuntaisia lausuntoja on tullut Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS/OEA), jossa on jopa väläytelty sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Venezuelan tapauksen ratkaisemiseksi. Kolumbian varapresidentti Marta Lucía Ramírez on tokaissut, että Venezuelasta on tullut Kolumbian ja koko alueen kannalta uhka. Kolumbian keskustaoikeistolainen presidentti Iván Duque on pyytänyt venezuelalaisia ”vapauttamaan itsensä diktatuurista”. Mistä sitten on kyse? Miksi tällaiset painostustoimenpiteet ja puheet? Miksi ne ovat vaarallisia ja vastuuttomia? Tuon tällä kirjoituksella näkökulmani näihin ja muihin kysymyksiin Venezuelaan liittyen. Yksi asia on tietenkin selvä: kyseessä on länsimaisen ja länsimielisen arvoyhteisön vastenmielinen kaksinaismoralismi, joka on uhaksi alueen rauhalle, vakaudelle ja vapaudelle. Yhdysvaltojen aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut alueella tunnettua useita vuosikymmeniä.

Venezuelan kriisi

Aluksi on tietenkin lähdettävä Venezuelan kriisistä, joka EI johdu siitä, että ”kommunismi ei toimi”. ”Kommunismin toimimattomuudella” on pyritty selittämään monenlaista talousongelmaa maissa, jotka eivät noudata kapitalististen maiden pelisääntöjä. Vaan entäpä sellaiset maat, jotka noudattavat markkinatalouden pelisääntöjä, mutteivät ole saaneet tästä huolimatta luvattua vaurautta itselleen? Silloin kyse ei tietenkään voi olla kapitalismin toimimattomuudesta vaan riittämättömistä talousuudistuksista ja vallitsevasta mañana-kulttuurista! Venezuelassa on kriisi meneillään, eikä sitä auta vähätellä tai peitellä. Tällä videolla (espanjankielinen) kuvataan hyvin syitä Venezuelan kriisille. Suuri syy on riippuvuus öljystä ja laiminlyödyt toimenpiteet riippuvuudesta irti pääsemiseksi. Riippuvuus öljyyn syntyi jo hyvissä ajoin viime vuosisadan alussa. Maatalous on laiminlyöty ja maassa ollaan panostettu pääasiassa tuontiin viennin kustannuksella. Ajateltiin, että öljystä saadut rikkaudet ovat loputtomia. Tämä siis jo ennen Hugo Chávezia, silloin kun Venezuela oli länsimielinen ja maassa oikeistolainen komento.

Maduron ja oikeastaan jo Chávezin hallituksen moka oli se, että ne jatkoivat edeltäjiensä linjalla eivätkä monipuolistaneet talouttaan. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta romahti, joutui öljytuloista riippuvainen Venezuela vaikeuksiin. Oman lisänsä ovat tuoneet mustan pörssin kauppiaat sekä maan omat antisosialistiset huligaanit. Valtion monopolien omistamaa tavaraa hamstrataan ja myydään kalliilla eteenpäin. Salakuljettajat maan sisällä ja ulkona käyttävät hyväkseen kriisiä tehden rahaa kriisillä. Ei ole myöskään kaukaa haettua sanoa, että oikeistolainen oppositio käy omaa taloudellista sodankäyntiään vihaamaansa hallintoa vastaan, jossa Yhdysvallatkin mitä todennäköisimmin avustaa.

Kriisi on kuitenkin todellinen. Oikeistoliberaalimedia ottaa tietenkin kriisistä kaiken ilon irti näyttämällä kuvia ”tyhjistä hyllyistä” ja mässäilemällä, kuinka ”sosialistisessa kehitysmaassa” ei ole ruokaa, lääkkeitä eikä vessapaperia. Mielestäni ilkeitä ovat toki olleet myös ne Venezuelan hallinnon puolustajien kommentit tyyliin: ”Katsokaapas tuotakin tukevaa rouvaa, ei kovin nälkäiseltä näytä!”. Maasta lähteneiden joukossa on varmasti antisosialistisia keskiluokkaisia, mutta sillä tuskin ihan kaikkea selitetään.

 

Venezuelan oppositio

Maduron hallintoa ovat kritisoineet niin opiskelijat, kommunistit, kuin antisosialistinen keskiluokkakin. Tässä on otettava huomioon, kuka kritisoi ja miten kritisoi. Maduron hallintoa kritisoivat eivät välttämättä ole oikeistoa, eivätkä kaikki oppositioon kuuluvatkaan ole oikeistolaisia. Sen voi kuitenkin sanoa, että opposition edustajat, niin sanotut keulahahmot ovat oikeistolaisia, joiden todennäköisimpänä tarkoituksena on palata aikaan ennen Chávezia. Yksi tunnetuimpia keulahahmoja on ollut Leopoldo López, jota on syytetty osallisuudesta vuoden 2002 vallankaappausyritykseen, jolloin Hugo Chávez yritettiin syöstä vallasta. Hän on ollut vankeudessa ja sittemmin kotiarestissa valtion vastaisesta toiminnasta ja väkivaltaisten mielenosoitusten lietsonnasta syytettynä. Hänen elämästään ollaan ilmeisesti tekemässä dokumentaarista elokuvaa (God forbid!). Hänen vaimonsa Lilian Tintori, joka alkuvaiheessa yritti saada opposition näyttämään keskustavasemmistolaiselta tai sosialidemokraattiselta on toinen näkyvä opposition keulahahmo.

Kolmas keulahahmo on maltillisempaa siipeä, kenties, edustava Henrique Capriles, Mirandan osavaltion entinen kuvernööri, joka oli vastaehdokkaana edesmennyttä Chávezia ja vuonna 2013 presidentiksi ensimmäisen kerran valittua Maduroa vastaan. Muitakin opposition keulahahmoja ja nousevia tähtiä varmasti on. Oppositio järjesti jo Chávezin aikana näkyviä protesteja, jotka vain yltyivät Chávezin sairastuttua ja kuoltua syöpään. On selvää, ettei Madurolla valitettavasti ole edeltäjänsä karismaa. Hän on myös päästänyt suustaan kyseenalaisia lausahduksia, joissa hän on muun muassa epäillyt opposition edustajan Caprilesin seksuaalista suuntautumista. Sanottakoon myös, että vertaukset Hitleriin ja äärioikeistosta jatkuvasti puhuessa (voi toki Amerikoissa tarkoittaa vähän eri asiaa, kuin meillä Euroopassa) voivat sanat menettää tehonsa ja ”fasisti”-ilmausta ei välttämättä enää jatkossa oteta vakavasti.

Vielä Chávezin aikaan opposition keulahahmot, muun muassa Capriles ja Tintori, pyrkivät valkopesemään opposition ideologiaa puhumalla ”keskustavasemmistolaisuudesta” tai ”sosialidemokratiasta”. Vuonna 2012 (viitaten Lulan malliin) Capriles puhui varsin maireasti ”Brasilian mallista” niin sanottuna kolmantena tienä Venezuelalle, joka olisi ilmeisesti poikennut aiemmasta uusliberalistisesta ideologiasta, kuin myös ”chavismosta”. Tuohon aikaan Brasilian vasemmistolla meni vielä hyvin monista epäkohdista huolimatta ja Chávezin ”bolivariaaninen sosialismi” (jolla parannettiin muun muassa koulutuksen tasoa, tasa-arvoa sekä tuotiin arvokkuutta myös maan köyhimmille, joista aiemmat hallinnot eivät edes teeskennelleet piittaavansa) oli kovaa huutoa. Tintori niin ikään kielsi opposition olevan oikeistolainen. Sittemmin Brasilian entinen presidentti Luiz Inácio Lula da Silva joutui korruptiosyytösten kohteeksi, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa ”keskustavasemmistolaisuuden” suhteen.

Oppositiota kokonaisuudessaan tarkastellessa tulee itselle mielikuva, että se koostuu pääasiassa hyvätuloisesta väestönosasta. Huomion arvoista on myös se, että Tintori osallistui hyvin iloisissa tunnelmissa Argentiinan presidentinvaalit voittaneen oikeistolaisen Mauricio Macrin voitonjuhliin. Oppositio (Capriles kenties hieman maltillisemmin) on välittänyt myös onnittelunsa Kolumbian presidentinvaalit voittaneelle Iván Duquelle, josta toivonevat painostusvoimaa Venezuelan ”kommunistidiktatuurille”. Toiveisiin ollaan näillä näkymin vastaamassa. Venezuelan parlamenttivaalien voittoisien fiilisten yhteydessä oppositio pyrki myös saamaan sosiaalisen asuntorakentamisen yksityistämisen läpi ja yritti kammeta Chávezia vallasta kansanäänestyksellä. Nyttemmin oppositio on ollut hajanainen. Osa on kannattanut neuvottelua Maduron kanssa ja hurjimmat ajavat vielä chavismon tuhoa ja toivovat sotilaallista väliintuloa, jolla Maduro syrjäytettäisi vallasta. Hurjemmat äänet ovat saamassa vastakaikua naapurimaiden hallinnoilta.

 

Kolumbialaiset vs venezuelaiset

Kolumbiassa ollessani maassa oli ja maahan tuli useita venezuelalaisia. Kuulin useita puheenvuoroja, joista paistoi niin sanottu maahanmuuttokritiikki ja pelko omasta työpaikasta ja yleisen vakauden järkkymisestä. Usein sai lukea ja kuulla kommentteja, kuinka venezuelalaiset ovat kyllä tervetulleita maahan, kunhan käyttäytyvät ”maassa maan tavalla”. Yhteenotoilta ei olla vältytty.  Kolumbian minimipalkka on noin 200 euroa kuussa, mikä on äärimmäisen vähän myös sikäläiseltä kannalta katsottuna ottaen huomioon korkean arvonlisäveron ja ruoan kalleuden. Maahan tulleet venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työtä vielä halvemmalla. Kukkia rikkaita länsi- ja pohjoismaita varten poimivat saavat noin 600 000 pesoa tunnilta, venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työn puolet halvemmalla. Venezuelalaiset ja kolumbialaiset prostituoidut tappelevat asiakkaista ja niin edelleen. Asiaan on suunniteltu parannuksia, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi siitä ei ole oikeistolaisessa komennossa. Kolumbiassa työttömyys oli yleisesti laajaa vielä vuonna 2017 ja yritykset tästä tietoisina riistävät työvoimaa, koska ne voivat. Vastakkainasettelujen sijaan olisikin hyvä, jos kolumbialaiset ja maassa olevat venezuelalaiset löytäisivät toisensa, liittoutuisivat, eivätkä suostuisi riistosopimuksiin, vaatien vasemmistolaisempaa politiikkaa Kolumbiassa.

Kun Venezuelan taloudella meni Kolumbian taloutta paremmin halveksittiin kolumbialaisia ja muukalaisviha kolumbialaisia maahantulijoita kohtaan oli yleistä paitsi Venezuelassa myös muualla. Kolumbialaisilla maasta muuttaneilla on perinteisesti ollut huono maine eikä heitä ole asiallisesti kohdeltu Maduron aikanakaan. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja pahimmillaan venezuelalaisten kimppuun käydään ja heidän omaisuuttaan tuhotaan, kuten esimerkiksi Brasiliassa kävi taannoin. Venezuelan presidentin Maduron nationalistiset tölväisyt Kolumbian suuntaan Juan Manuel Santosin (ex-presidentti, joka ylläpiti diplomaattisempaa asennoitumista naapurin suuntaan) presidenttikaudella ovat viimeisin osoitus maiden väännöstä, joka on ollut paitsi ideologiasta myös historiasta tuttua. Eräässä heitossaan Maduro käskee Santosia polvistumaan ”isänsä edessä” viitaten ilmeisesti siihen, kuinka Venezuela on historiallisesti ylempiarvoisempi Bolívarin perillinen.

Kolumbia ja Venezuela ovat toisaalta olleet melkein alusta lähtien tukkanuottasilla. Yksinkertaistaen ja pelkistäen voidaan sanoa, että Kolumbian ja Venezuelan kiistojen juuret liittyvät Etelä-Amerikan itsenäisyyssotiin, joissa Simón Bolívar näytteli tärkeää roolia vapauttaen Venezuelan, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Bolivian. Mukana Bolívarin joukoissa oli kenraali ja poliitikko Francisco de Paula Santander. Bolívar oli venezuelalainen kun taas Santander oli kolumbialainen. Santanderia ei kiinnostanut ottaa osaa Bolívarin muihin sotaretkiin, vaan hän halusi keskittyä synnyinalueeseensa kehittämiseen, joka nykyisin tunnetaan Kolumbiana. Jännitteitä oli miltei alusta lähtien. Bolívar ja Santander riitautuivat myöhemmin, eivätkä välit korjaantuneet. Kolumbiassa Bolívarin ja Santanderin kannattajat jakaantuivat konservatiiveihin ja liberaaleihin. Konservatiivien ja liberaalien kiistat ja sodat tulivat leimaamaan Kolumbian historiaa seuraavan vuosisadan, aina viimeisintä sisällissotaa edeltäneeseen ”La Violenciaan” aikaan asti.

Venezuela on puolestaan ottanut kaiken irti Bolívarin perinnöstä aina maan nimeämistä myöten (Venezuelan virallinen nimi on Venezuelan bolivariaaninen tasavalta). Kolumbiassa Bolívarin perintö ei ole nostattanut niin suuria intohimoja. Viime päivinä on Kolumbiassa käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka esimerkiksi Yhdysvallat vaikutti Kolumbian itsenäisyyteen. Yhdysvaltojen roolia korostavat pitävät USA:ta tietenkin merkittävänä tekijänä itsenäistymisen osalta muiden ollessa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen rooli oli enemmänkin henkistä tukea, joka jäi esimerkiksi Ranskan (maa, jota Bolívar muuten ihaili) tuen varjoon.

Maduron tiimissä ollaan myös ilmeisesti seurattu aktiivisesti Kolumbian mediaa ja meemimaailmaa. Maduro nimittäin otti vastineessaan Kolumbian presidentti Iván Duquen uhitteluun myös kantaa Kolumbiassa käytävään itsenäisyyskeskusteluun piikitellen, ettei Kapteeni Amerikka tuonut Kolumbialle itsenäisyyttä, vaan Bolívar. Vuonna 2008 oikeistokonservatiivisen Álvaro Uriben presidenttikaudella Kolumbia ja Venezuela olivat ajautua sodan parteelle Andien diplomaattiseksi kriisiksi kutsutussa tapahtumasarjassa. Sotiminen jäi onneksi sanojen tasolle ja aseellinen selkkaus vältettiin diplomatian avulla. Asia, jota nykyisinkin tarvittaisi, kun sapeleja ollaan jälleen kalistelemassa. Ottaen vielä huomioon Kolumbian hyvin hataralla pohjalla olevan rauhanprosessin ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen vaarallisen rajavyöhykkeen, toisi sotilaallinen selkkaus Andien alueelle merkittävää kärsimystä ja kaaosta. Tästä hyötyisivät vain asemarkkinat ja sodasta hyötyä saavat oikeistolaiset vallanpitäjät.

Kolumbian varapresidentin ja presidentin sotaisilta kuulostavat sanamuodot eivät auta asiaa eivätkä paranna venezuelalaisten ja alueen tilannetta. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida siinä vaiheessa, kun Kolumbian presidentti tapaa Yhdysvaltojen ulkoministerin, Mike Pompeon kanssa keskustellen paitsi ”kokaiinin tuotannon vähentämisestä” ja maiden välisistä taloussuhteista, myös Venezuelasta. Kuin sattumalta, tapaamisen jälkeen aletaan Duquen hovihistorioitsijoiden tahoilta korostaa Yhdysvaltojen roolia Kolumbian itsenäistymisessä, jonka jälkeen varapresidentti julistaa Venezuelan uhaksi Kolumbian ja alueen kannalta. Keskustaoikeistolaisen Duquen voitettua maltillista vasemmistoa edustaneen vastaehdokkaansa Gustavo Petron kesäkuussa 2018, diplomatia on idealistista haikailua. Maiden välit tulevat päinvastoin kiristymään. Maduro yritettiin murhata lennokilla viime vuoden elokuussa. Maduro syytti tapauksesta Kolumbiaa ja Venezuelan ”äärioikeistoa”. Duque puolestaan sanoi joutuneensa murhayrityksen kohteeksi viime vuoden joulukuussa, josta syytettiin kahta venezuelalaista. Duquen (joka voitti pääasiassa oikeistokonservatiivisen Uriben suosiolla) suosiokin kun on hyvin matala ja hallinto saa jatkuvasti kritiikkiä oikeistolaisesta politiikasta ja passiivisuudesta ihmisoikeusaktivistien murhien tutkinnassa. Tällöin voi ulkoisen uhan etsintä tulla hyvin tarpeeseen.

Vasemmalla olevissa kuvissa on Amerikan valtioiden järjestön pääsihteeri Luis Almagro, joka sulkee korvansa Bolsonaron vastaisilta protesteilta Brasiliassa, mutta kiinnostuu hyvin paljon Maduron vastaisista protesteista

Venezuelan eristämispolitiikka; ”demokraattien” kaksinaismoralistinen painostus, Brasilia, OAS ja Liman ryhmä (USA, USA, USA)

Yhdysvaltojen roolia ei tule sivuuttaa, joka Barack Obaman ajan näennäisestä eristäytymispolitiikasta huolimatta on ollut hyökkäävää Venezuelaa kohtaan. Historiasta on myös esimerkkejä Yhdysvaltojen aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Yhdysvallat on syrjäyttänyt alueella vaaleilla valittuja hallituksia istuttaen tilalle länsimielisiä johtajia. Se on tehnyt näin hyökkäämällä alueen maihin suorasti ja epäsuorasti tukemalla sikäläisiä länsimielisiä tahoja (Guatemalan pommitus; Panaman kanava, Nicaraguan asioihin sekaantuminen ja sandinistisen hallinnon syrjäyttämisyritykset contrasissien avulla; Kuuban kohteleminen siirtomaana sen jälkeen kun se vallattiin Espanjalta ja Kuuban Sikojenlahden maihinnousu, jolla yritettiin syrjäyttää Fidel Castron hallinto; Chilen vallankaappaus; länsimielisten sotilasdiktatuurien tukeminen ja monet muut vastaavat esimerkit). On siis turha vähätellä aiheellisia epäilyksiä Yhdysvaltoja kohtaan, joka on pyrkinyt dominoimaan ”takapihaansa” useamman sukupolven ajan. Siltikään jokaista Maduron hallitukseen kriittisesti suhtautuvaa ei tule laittaa lännen agenttiuden piikkiin. Muuten liikutaan samoilla vesillä putinistien kanssa, joille paitsi Vladimir Putinin Venäjä on pyhä, ei myöskään mikään diktatuuri ole paha, kunhan se ei ole länsimielinen. Lännelle asia on luonnollisesti päinvastoin. Mikä tahansa diktatuuri käy, kunhan se on länsimielinen.

Maduron johtama Venezuela ei ole diktatuuri. Presidentti on vaaleilla valittu, vaikka oppositio vaaleja boikotoikin. Vai pidämmekö Juha Sipilän hallitusta diktatuurisena, kun ”nukkuvien puolue” (johon kuului aika monta ihmistä) boikotoi vaaleja eikä Sipilän hallitus edusta minua eikä montaa muutakaan suomalaista? Jos tuomitsemme Venezuelan presidentinvaalit vilpillisiksi, kuinka tulisi sitten suhtautua Brasilian tapaukseen? Vaaleilla valittu vasemmistolainen Dilma Rousseff (joka sittemmin joutui ilmeisen perättömien korruptiosyytösten kohteeksi) syrjäytettiin presidentinvirasta. Henkilö, joka junaili Rousseffin viraltapanon joutui puolestaan itse syytteeseen vilunkipelistä. Tilalle istutettiin vaaleilla valitsematon Michel Temer. Jostain kumman syystä maailma ei älähtänyt tästä. Ei vaadittu uusia vaaleja, ei puhettakaan demokratian kriisistä tai kansalaisten tahdosta. Usein asia on kuitattu sillä, että ”näin nyt on Lattareissa, jossa kaikki on korruptoituneita ja on se parempi, ettei vassarit ole sössimässä taloutta”. Vaan silloin kun kyseessä on vähänkin vasemmistolaisempi presidentti, kaikki puhuvat demokratian kriisistä ja siitä, kuinka vapaus on uhattuna.

Nyt Brasilian komentoon noussut äärioikeistolainen Jair Bolsonaro, ”Brasilian trump” on viemässä maata kohti vielä autoritäärisempää suuntaa tuhoten samalla Amazonin sademetsää, maapallon keuhkoja. Presidentti, joka on ilmaissut ihailevansa sotilasdiktatuuria, lupaavansa ajaa vasemmistolaiset vastujansa marginaaliin, puhdistavansa maan ”marxilaisesta saastasta”, viljellyt raiskausvitsejä, antanut rasistisia lausuntoja maan afroväestöstä ja tölväissyt seksuaalivähemmistöjä. Häntä paheksutaan ja tullaan paheksumaan vielä jonkin aikaa. Bolsonaro on aktiivisesti valitellut Twitterissään Brasilian ”valemediasta”. Paheksunta tulee silti laimenemaan ja lopulta hiljenemään, kun hänestä pian puhutaan Brasilian talouden pelastajana ja ”sosialististen” pidäkkeiden poistamiselle (luonnonsuojelun purkaminen yhtenä esimerkkinä) tullaan hurraamaan. Kun Amazoniaa hieman modernisoidaan, hurraavat markkinat siihen asti, kun yksi alue on taas pilattu, jolloin tarvitaan uusia (ehkä avaruudesta arktisen alueen pilaamisen jälkeen). Kun vielä lisätään painostusta Venezuelaa kohtaan, tullaan Bolsonarolle hurraamaan niidenkin liberaalien keskuudessa, jotka vielä eilen olivat huolissaan Brasilian ihmisoikeustilanteesta. Bolsonaro tuhotkoon luonnon ja rikkokoon ihmisioikeuksia maassaaan kuten lystää, kunhan vaan muistaa tölväistä Venezuelaa, Kuubaa, Nicaraguaa ja muita alueen punaisia maita tai hyvin etäisesti punaista väriä muistuttavia maita. Hyvälle alulle tässä antisosialistisessa taistossa on päästy, kun Kuuban ja Venezuelan presidentit jätettiin kutsumatta Bolsonaron virkaanastujaistilaisuuteen. Ennemmin tosin voisi sanoa, että kutsut peruttiin.

Yhdysvalloilla on ollut keskeinen rooli Venezuelaan kohdistuvassa painostuksessa. Yhdysvaltojen tuki Chávezin vastaiselle vallankaappausyritykselle on tiedossa. Valtaa piti Valkoisessa talossa tuolloin George W. Bush, joka otti usein yhteen Chávezin kanssa. Barack Obaman Yhdysvallat julisti Venezuelan ”kansalliseksi uhaksi” ollen hyvin hyvin huolestunut maan ihmisoikeustilanteesta. Yhdysvaltojen 45. presidentti Donald Trump on puolestaan peräänkuuluttanut hyökkäystä maahan. Maltillisemmat haukat ovat toppuutelleet presidenttiään tietäen, että hyökkäys kääntyisi Yhdysvaltoja vastaan, ottaen huomioon sen hyökkäävän ja laajenemiseen pyrkivän ulkopolitiikan viime vuosisadoilla sekä sen aiheuttaman kritiikin ja vastustuksen.

Yhdysvaltojen onneksi löytyy myös epäsuoria vaikutuskanavia. Yksi näistä epäsuorista vaikutuskanavista on Liman ryhmä eikä Amerikan valtioiden järjestökään (OAS/OEA) ole täysin vapaa Yhdysvaltojen kontrollipyrkimyksistä. Liman ryhmä syntyi niiden alueen ei-vasemmistolaisten maiden aloitteesta, jotka miettivät ratkaisua Venezuelan kriisille. Ryhmä koostuu 14 alueen maasta (alun perin ryhmään kuului 12 maata). Kyseinen ryhmä ja Amerikan valtioiden järjestö pyrkivät palauttamaan demokratiaa Venezuelaan ”rauhanomaisin keinoin”. Eräät tosin eivät ole sulkeneet sotilaallista ratkaisuakaan pois. Nyt pyrkimyksenä on eristää Venezuela, joka on jo johtanut maan erottamiseen eteläamerikkalaisesta kauppajärjestöstä, Mercosurista. Maan jäsenyys Amerikan valtioiden järjestössä on myös asetettu kyseenalaiseksi.

 

 

Venezuelaa on puolustettava alueen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä, myös etsittävä ja tuettava oikeistolaisten maiden vastavoimia

Nämä huomioon ottaen on todettava, että Venezuela on joutunut kaksinaismoralismiin perustuvien painostustoimien uhriksi. Painostuksen tarkoitus ei mistään hetkestä lähtien ole ollut tuoda esille ihmisoikeuksia, vaan tarve saada vähänkin itsenäisemmin toimiva ja vasemmammalle päin oleva hallinto ja järjestelmä nurin. Ei mitään uutta länsirintamalta. Venezuelaa on puolustettava alueellisen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä. Tietäen Kolumbian hauraan tilanteen ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen rajavyöhykkeen haasteet, on olemassa riski isommallekin konfliktille, joka ei tule rajoittumaan vain Venezuelaan. Ei siis varauksetonta tukea Maduron hallinnolle vaan alueelle ja Venezuelan ihmisille. On myös muistettava, että venezuelalaiset ovat presidenttinsä valinneet. Mahdolliset ulkovaltojen tankit Caracasissa ovat yhtä tuomittavia, kuin Varsovan liiton tankit Prahassa vuonna 1968. Ihmisillä on oltava oikeus valita.

Myös hallinnon virheet ja ihmisoikeusloukkaukset on luonnollisesti tunnustettava (Amnesty International ja YK ovat antaneet useita huomautuksia ja nuhteita väkivallasta ja tukahduttamispyrkimyksistä). Väkivallan jatkuva käyttö kertoo huonosta hallinnosta. Jos ollaan oikeasti suosittuja, voidaan luottaa pienituloisen ja köyhän enemmistön tukeen, jolloin pienen piirin etua ajava oikeistoklikki nauretaan automaattisesti marginaaliin ja väkivaltakoneiston käyttö on viimeinen ratkaisu siinä tilanteessa, kun järjestelmä on oikeasti uhattuna. Piirityksestä ja uhasta ei ole epäselvyyttä, mutta väkivallan käyttö on ollut mielestäni silti liiallisessa käytössä ja ihmisten suostutteluun ja puolelle voittamiseen tähtäävä politiikka on ollut ohutta. Taas liberaalin median aiheeseen liittyvää uutisointia seuratessa on vielä hieman ihmeteltävä, kuinka sama media, joka korostaa vähänkin vasemmistolaisissa maissa mieltään osoittavien oikeuksia tuoden ilmi näiden hallinnon vastaisuuden tuoden mielellään esille mielenosoitusten rauhanomaisuuden, leimaa se oikeistolaisissa maissa tapahtuvat mielenosoitukset päämäärättömäksi hulinoinniksi.

Puolustuksellisuuden lisäksi olisi hyvä miettiä sitä, mikä tekisi Venezuelan mallista puolustettavan arvoisen. Tähän eivät riitä jatkuvat Bolívarin hehkutukset, Chávezin puheiden näyttämiset, ”hasta la victoria siempre”-huudot tai hehkutukset menneistä saavutuksista. Ei Suomen oikeistokaan ole menestynyt vain sillä, että se on hehkuttanut Marskia tai laulanut Jääkärien marssia. Yleisö on toisin sanoen voitettava puolelle kaikilla tavoin, mikä onkin monimutkaisempi prosessi. Katto pään päälle, täynnä oleva vatsa ja työpaikka ovat äärimmäisen tarpeellisia, mutteivät yksinään riittäviä. Kysymykseen voidaan lähteä etsimään ratkaisua lähtemällä pohtimaan syitä sille, miksi oikeisto onnistuu pitämään kansalaisia kontrollissa omien etujensa vastaisesti, ilman takeita asunnosta, työpaikasta, täydestä vatsasta puhumattakaan? Jossain vaiheessa on myös uskallettava kysyä: kuinka sosialistinen Maduron Venezuela nykyisin on?

On myös äärimmäisen tärkeää, ettei Venezuelaa, Latinalaista Amerikkaa tai mitään aluetta tarkastella vain Washingtonin, Moskovan tai Pekingin lasien läpi. Venezuela turvautuu venäläisiin pommikoneisiin ja Kiinan tukeen pakon sanelemana, kun vaihtoehtona on tulta ja tulikiveä länsimielisiltä naapureilta ja ehkä jopa pohjoisesta asti. Venezuela ei kuitenkaan ole pelkästään idän ja lännen pelikenttä. On seurattava ja kuunneltava enemmän tavallisia ruohonjuuritason venezuelalaisia, niitä vähän kriittisempiäkin ääniä. Myös kriittiset äänet voivat olla edistyksellisiä. Lisäksi, jos mahdollista, olisi tärkeä tukea hyökkäävien maiden edistyksellisiä vastavoimia. Latinalainen Amerikka ei ole vain se, joka sattuu olemaan myötämielinen johonkin ilmansuuntaan päin eikä se ole jonkin aggression tai avun kohde eivätkä maan hallinnot ole välttämättä yhtä kuin siellä asuvat ihmiset. Latinalaista Amerikkaa on ruvettava ajattelemaan enemmän itsenäisenä toimijana, jossa on monia edistyksellisiä ääniä ja toimijoita.

Kiinnostuneille lisäluettavaa tästä.

Antirasistisen puhetavan sudenkuopat

Yhteydenpito erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten välillä vaatii kärsivällisyyttä, diplomatiaa, avoimuutta, ymmärrystä (ei tietenkään allekirjoittamalla mitään sellaista, mikä on ihmisyyden ja omien arvojen vastaista), vastaantulemista (ja sen edellyttämistä myös toiselta osapuolelta) sekä yhteistyön pohtimista paremman maailman rakentamisen hengessä. Tässä projekissa on myös tunnustettava omat ennakkoluulonsa ilman liiallisia hiusten repimisiä ja tuhkan heittelemisiä itsensä päälle. Ihmisiä, kun olemme, niin itse kullakin on omat ennakkoluulonsa. Itsensä moittimisen lisäksi onkin tärkeää miettiä, kuinka pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista tehden myös työtä sen eteen, että nämä ennakkoluulot on voitettavissa. Harva on täydellinen. Täydellisyyteen pyrkiminen luo liiallisia paineita ja vie energiaa siltä, että voisi joka päivä pyrkiä olemaan parempi ihminen. Olemalla myös esimerkki ja inspiraatio muille, ei keskittyen pelkästään sen saarnaamiseen, mikä on väärin. Tämä siis, kun puhutaan massoille.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, kuinka ”rasisti”-sanaa tulisi käyttää. Joskus joistakin ihmisoikeuksien puolustajista sanotaan, että he ovat tekopyhiä, jotka mielellään tuomitsevat muiden rasismin ottamatta huomioon omia ennakkoluulojaan. Tämä pitänee varmasti joiltakin osin paikkansa. Järjestöille ja puolueille sekä erilaisille liikkeille, joiden virallisiin linjauksiin kuuluu ehdoton rasisminvastaisuus voi ymmärrettävästi olla hieman ikävää ottaa omaa pesää kriittiseen tarkasteluun. Saattaahan siinä uskottavuus jollakin tapaa kärsiä kolhuja. Kuinka omasta korista voi löytyä pilaantuneita tai pilaantuvia omenoita, kun kerran ollaan edistyksellisiä? Ja näistä tapauksistahan psykopaattimaisia piirteitä omaavat perussuomalaiset ilon irti ottavat ja ilakoivat. Kuinka jonkun rasisminvastaisen järjestön työntekijä jää kiinni rasismista, vasemmistolaisen puolueen edustaja käväisee taantumuksellisten tilaisuudessa tai kuinka kommunisti saa omiltaan noottia homofobiasta tai antifeministisistä asenteista tai homofobian ja antifeminismin vähättelystä, jopa setämiesmäisyydestä. Perussuomalaiset pyrkivät kääntämään rasisminvastaisten toimijoiden toiminnan päälaelleen pitämällä melua ristiriitaisuuksista, edistysmielisten omasta taantumuksellisuudesta ja toisaalta vahingoniloisena nauravat sille, kuinka ”omatkin” joutuvat ”äärisuvakkien” tulilinjalle, jolloin tietenkin huonoon huutoon joutuneita ”omia” yritetään rekrytoida persuihin. Kaikkien vähänkin edistyksellisten järjestöjen, puolueiden ja liikkeiden olisi toki tärkeää pystyä pitämään oma kori mahdollisimman siistinä. Ehdottoman täydellisyyden vaatiminen kuitenkin kääntyy itseään vastaan ja suurella vaivalla valaistu sädekehä ennemmin tai myöhemmin himmenee, joskus jopa mustuu tiettyjen tapauksessa.

”Rasisti”-sanan käyttämisessä olisi syytä olla säästeliäs ja varata ne vain asiaan kuuluviin tilanteisiin. Muuten sana saattaa kärsiä inflaation, jolloin sanan kuulemiseen turtuu ja se menettää tehonsa, eikä kyseisen sanan käyttäjiä oteta enää vakavasti. Toisaalta rasisti-sanan käyttöä ei tulisi myöskään pelätä silloin kun sen käyttö on aiheellista. Ei edes silloin, kun kyseessä on itselle läheinen ihminen, työkaveri tai aktivistitoveri. Se, kuinka tätä ”rasisti”-sanaa lähdetään käyttämään onkin sitten toinen juttu. Varmaan ei ole kovin järkevää käydä heti terävimmällä kärjellä ”hakkaa päälle”-tyyliin. Silloin, kun kyseessä ei ole perussuomalainen eikä muulla lailla selkeä rasisti, kannattaa aina yrittää päästä selville kyseisen henkilön motiiveista, joka laukoo rasistisilta kuulostavia ilmaisuja. Kannattaa aina varmistaa, onko tämän ihmisen kohdalla mitään tehtävissä. Aikana, jolloin ihmisoikeuksien ajaminen on yhä marginaalisempaa olisi mietittävä laajempaa valistusta ja keskustelua. Jotta pääsisimme toisaalta rasismin ja muun taantumuksellisuuden vähättelystä ja jotta taantumuksellisuus tulisi selkeästi havaittavaksi. Tällöin ei olisi rasistihivuttajista niin suurta vaaraa.

Perussuomalaiset ovat poikkeuksetta rasisteja ja heidän olemassaolonsa perustuu rasistiseen politiikkaan. Tämän ovat todenneet Jussi Halla-aho ja Laura Huhtisaari halutessaan tuoda maahanmuutto-teeman jokaiseen keskustelun aiheeseen. Heidän ei ole tarkoituskaan tuoda rakentavia ehdotuksia maahanmuuttoasioihin. Sen sijaan puhuttaessa omista ja laajemmasta yleisöstä, on hyvä olla tarkka, kelle antaa rasismin leiman. Virta vie äärioikealle ja persumaiset rasistiset ilmaisut tarttuvat helposti, mikäli henkilö ei ole taipuvainen ajattelemaan suurempia asiakokonaisuuksia. Toisena vaaravyöhykkeessä ovat (ensimmäisen) kylmän sodan ajassa elävät, joille riittää, että mennään Nato-kritiikki ja abstrakti suurpääoman vastainen kritiikki edellä, jonka varjoon jää kaikki muu (feminismi, sukupuolten välinen tasa-arvo, nykyajan antifasismi ja muu vastaava ”pikkuporvarillinen hapatus”).

Sellaisten todistetun selvästi ahdasmielisten paikka on mielestäni kyllä sitten jossain muualla, kuin edistysmielisissä porukoissa. Tämä siksi, koska äärioikeisto on tekemässä kaikkensa saadakseen hivutettua rasismiaan kaikkialle missä on kriittistä liikehdintää heittäen hiekkaa edistysmielisyyden liekkeihin. Ihmisen kypsyydestä kertoo lopulta se, onko hän valmis avartamaan maailmankuvaansa ja tulemaan 2010-luvulle. Joskus, harvemmin, kyseessä saattaa myös olla ihminen, joka saattoi olla hyvinkin idealistinen maailmankansalainen, joka ”vanhetessaan” tai joutuessaan ikäviin tilanteisiin kulttuurien kohtaamisessa pettyy. Hänen idealistiset odotuksensa eivät välttämättä ihan vastanneetkaan arkipäivän todellisuutta, jolloin hän pettyneenä kyynistyy unohtaen ihmisyyden, ajautuen ”realistina” joko ”tolkun ihmisten keskustaan”/sulautuen koneistoon tai jopa persuuntuen.

Rasistien pussiin pelaa myös sellainen elitistinen rasisminvastustus, jossa puhutaan ”kapakoiden kanta-asiakkaista”, joiden ei nähdä tuottavan yhteiskunnalle mitään, toisin kuin vaikkapa yritteliäs syyrialainen. Rasistien miehuus ja jopa isänmaallisuus saatetaan kyseenalaistaa. Tämän vyön alle lyömis -tavan käyttäminen on ajoittain hupaisaa, mutta jos sitä käyttää liian usein, se voi kääntyä itseä vastaan. Kuittailut Jussi Halla-ahon sivariudesta ja äärioikeiston Venäjä-mielisyydestä saattavat pelata ensinnäkin sotilaallisen varustelun piikkiin. Monet rasismin vastustajat saattavat kannattaa Natoa, koska näkevät, että tällä varustaudutaan uhkaavaksi koettua ”taantumuksellista” Venäjää vastaan. Näissä ”antirasisteissa” saatetaan myös nyrpistellä nenää idän suuntaan yleisestikin, jolloin nihkeämpi suhtautuminen itäiseen ilmansuuntaan ei näyttäydykään heille rasismina, vaan uskona oman maantieteellisen arvoyhteisönsä paremmuudesta. Rasismia tai osa rasistisia hierarkioita on myös se, että jotain tiettyä alueita pidetään taantumuksellisina suhteessa johonkin edistyksellisempänä pidettyyn alueeseen, josta taantumuksellisemman alueen tulisi ottaa oppia. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkökulma, jossa tulee ilmi sokea luottamus liberaalioikeistolaisiin ”demokraattisiin” rakenteisiin (”jotka kyllä suojelevat kunniallisia kansalaisia”).

”Edistyksellisemmän alueen” höttöliberaalit johtajamme tuskin edes puhuisivat rasismia vastaan ja edistyksellisten arvojen puolesta ilman laajoja kansalaisoikeustaisteluita viime vuosisadan toisella puoliskolla. Eivät edes nykyisen ohuesti. Olisiko Bill Clinton ollut Yhdysvaltojen ”ensimmäinen musta presidentti” ilman 1960-luvulla saavutettuja voittoja? Olisiko Juha Sipilä osallistunut Peli poikki -tilaisuuteen ja edes vaivautunut valehtelemaan asuntonsa tarjoamisesta, ellei ihmisoikeuksien puolustajilla olisi ollut osittainen yliote hallussaan? Nykyisin suunta näyttää valitettavasti vievän äärioikealle ja Sipiläkin vaalien alla yleisöä miellyttääkseen puhuu äärioikeiston käyttämästä termistä ”vihervasemmisto”.

Aina olisi toki hyvä lähteä myönteisestä ihmiskäsityksestä, mikä on haastavaa aikana, jolloin se kaikkein pahin ja uskomattomin tapahtuu ja yleinen taantumuksellisuus painaa eteenpäin alkaen pikkuhiljaa vaikuttaa kaikilla elämän osa-alueilla ja arkipäivässä. Silti puhuttaessa ei-perussuomalaisista ihmisistä ja muista ihmisistä, jotka eivät ole selkeästi ihmisyyttä vastaan, on hyvä tarkastaa ihmisen motiivit. Onko hän taipuvainen muuttamaan näkökulmiaan ja ajatteluaan huomatessaan, etteivät hänen taantumuksellisilta kuulostavat näkemyksensä vastaa todellisuutta? Liikkuuko hän useinkin taantumuksellisessa seurassa vai onko kyse ”poliittisesta tapaturmasta”, kuten vaikkapa toivoisi Markus Mustajärven ja muiden vastaavien tapauksessa olevan? Jos kyseessä on laajempi ”menneitä aikoja” haikaileva ajattelu, on kyseessä ongelma. Ketään ei voi pakottaa avarakatseiseksi. Se on tehotonta. Tämän vuoksi yliotteen saaminen on tärkeää.

Lähtökohtainen hyökkäily ja se, että esillä kulkee negatiivinen ihmiskuva (”olet kuitenkin rasistipersu, myönnä!”) tekee myös hallaa edistysmieliselle työlle ja ajaa laajempia joukkoja kohti ”tolkun ihmisten keskustaa”, jossa puolestaan ollaan taipuvaisempia ymmärtämään persuilu ja jopa uusnatseilu ”sananvapauden nimessä”.

Rasisminvastustajilla on laajan yleisön silmissä valitettava maine kivien heittelijöinä, matalan kynnyksen väkivallan käyttäjinä, yleisesti aggressiivisina ja ongelmien kieltäjinä. Kun otetaan huomioon Ilta-Sanomien ja muun appelsiinimedian kirkuvat otsikot aikoinaan somalipakolaisista ja nyt 2010-luvulla vasemmistolaisia ja anarkisteja syyllistävät artikkelit siitä, että he toteuttavat omaa sanan- ja ilmaisunvapauttaan tai ovat ylipäänsä olemassa, riittää ihmisoikeusaktivisteilla työtä viestinsä esiin tuomiseksi. Rasisminvastaisuus, suuren yleisön mielessä, myös usein typistyy siihen historiallisen, räikeän rasismin vastustamiseen (orjuus, 1900-luvun ensimmäisen puoliskon natsismi ja rotuerottelu esimerkiksi Yhdysvalloissa). Ei suurelle yleisölle tule mieleenkään vastustaa joitain peevelinatseja (Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, PVL:n edustajia), joita pidetään vaarattomina. Sellaisina, jotka pidetään marginaalisina liberaalisti naureskellen ja pilkaten. Antirasisteissa tämä hiljainen massa puolestaan näkee vain aggressiivisen hulinoitsijajoukon, marginaalisten uusnatsien ”toisen ääripään”, joka huutaa rasismia, välttelee puhumasta Oulun tapauksesta, eikä halua ottaa huomioon muita kulttuurien kohtaamisiin liittyviä ikäviä puolia.

Osa ihmisistä, niin sanotut tolkun ihmiset, mielellään lietsovat negatiivisia mielikuvia rasisminvastustajista ymmärtäen kyllä hyvin väkivaltaista uusnatsijoukkoa, joka on syyllistynyt tappoon ja kidutusmurhaan. Samat vastenmieliset tapaukset pitävät kyllä meteliä Oulun (ja muiden vastaavien) tapauksesta sivuuttaen tietenkin uhrin ja hänen tuntonsa kesittymällä tekijän etniseen taustaan ja puhumaan esineellistäen ”meidän naisista”.

Jopa hurjin ihmisvastainen uusnatsi on lähempänä ”tolkun ihmisten” ajattelumaailmaa, kuin maltillisin maailmaa syleilevä keskustavasemmistolainen. Uusnatsien marssimisia ja ihmisvihaisia mielipiteitä viimeiseen saakka puolustelevat ”tolkun ihmiset” eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia sinänsä, vaan kyse voi olla ihan peruskonservatiiveista. Olihan monen suosikki Winston Churchill (ei mikään antirasisti) näkemyksiltään Jussi Halla-ahon tasolla, ellei jopa häntä radikaalimpi. Rasisminvastaisilla aktivisteilla onkin työtä sen eteen, kuinka saada laajempi massa mukaan puolustamaan ihmisoikeuksia. Viesti ei saisi toisaalta olla liian aggressiivinen ja väkivaltainen (lukuun ottamatta tarpeellista itsepuolustuksellista toimintaa kaduilla, joita uusnatsit pyrkivät valtaamaan), muttei myöskään liian laimea. Kuinka kaapata hegemonia haltuun siten, että taantumuksellisempikin hallitus, periaatteidensa vastaisesti, joutuu ajamaan ihmisoikeuksia? Tähän tarvitaan mittavaa painetta ja painostusta ruohonjuuritasolta. 1960-luvun liikehdinnän voinee ottaa jollain tapaa inspiraation lähteeksi tuomalla sen viestit nykyaikaan ja menemällä tietenkin vielä pidemmälle. Näin saataisi myös viesti esille siten, että hiljaisinkin ihmisoikeuksien kannattaja uskaltaisi itsenäisyyspäivänä olla pysäyttämässä uusnatsien kulkua sanoen ”natsit vittuun!”.

PS: Lyhyellä aikavälillä vasemmiston nousua todennäköisempää on se, että Suomi kääntyy yhä oikeammalle ja ilmapiiri taantuu entisestään (”punavihreän” hallituksen vaihtoehto tuo korkeinaan vain hetken helpotuksen). Tällöin sellaiset puolueet, kuten Vihreät, SDP ja Vasemmistoliittokin näyttäytyvät ääripuolueina. Puolueina, jotka uhkaavat yhteiskuntarauhaa, sinä toisena ääripäänä. Tästä huolimatta tulemme näkemään valitettavan paljon niin sanottuja ministerisosialisteja, jotka uskovat Suoman parantamisen lähtevän vain ja ainoastaan hallituksessa toimimalla. Tämä ei tietenkään ole historiallisesti mikään uusi juttu. Ja sehän ei meikäläisiä estä toimimasta. Todellinen muutos ei lähde eduskunnasta eivätkä puolueetkaan yksinään riitä. Sinä aikana, kun maltilliset keskittyvät edelleen murehtimaan siitä, kuinka kuulostaa vielä enemmän maltilliselta, kiltiltä ja vielä vähemmän vasemmistolaiselta, hurjemmat luovat ryhmiä, jotka tulevat painostamaan taantumuksellisia vallanpitäjiä.

Ei pelkästään hiljennetä persuja, vaan laitetaan niille myös jauhot suuhun!