Mitäs me sivistyneet länsimieliset?

Joe Biden on Yhdysvaltojen 46. presidentti. Meillä ja muualla huokaistaan helpotuksesta. Vihdoin voi taas hengittää! Suomalaisilla ei kenties ole oikeutta äänestää Yhdysvaltojen vaaleissa (Suomi, tuo Naton ulkopuolella uppiniskaisesti pysyttelevä kirottu metsäläisten Puerto Rico!). Niin kaukana, mutta niin lähellä. Maikkarillakin yön yli valvottiin jännittäen henkisten sukulaistemme kanssa vaaleja. Kunhan vaihdamme viralliseksi kieleksemme englannin ja kopioimme äärioikealla ja liberaalipiireissä usalaista ajattelua, olemme sentään henkisesti lähellä Yhdysvaltoja. Ainakin lähempänä, kuin jotain Venäjää, hyi joku itä! Metsäläisiä emme ole (metsiämmekin uhraamme maailman toimivimpien kaupunkien kieltä), itäisiksi emme tule (siksi kalliit hävittäjät Yhdysvalloista julkisten palvelujen kustannuksella), olkaamme siis Emmerdale-englantia puhuvia länsimielisiä! Hallitus ja tasavallan presidentti vois tehdä uudenvuoden lupauksen: haetaan ensi vuonna vähintään Puerto Ricon kaltaiseksi provinssiksi, osaksi Yhdysvaltoja tai yritetään edes tehdä EU:sta USA:n kaltainen! Nato-jäsenyys olisi mukava alku tälle tielle.

Suuri ja mahtava Amerikan Yhdysvallat

Imperiumeja on ollut ennenkin ja niitä myös tulee olemaan. Niin on ollut myös niitä pienempiä, valloitettuja, jotka ovat ihailleet ja pyrkineet jäljittelemään isompia mahteja liioitteluun asti. Näin tulee olemaan niin kauan, kun ollaan sitä mieltä, että suuruudella on väliä, kun korostetaan ahneuden ja itsekkyyden palkittavuutta ja nähdään rauhaan pyrkiminen ja historian rikosten pahoittelu heikkoutena. Sellaiseen aikaan, jolloin kukaan ei enää harjoittele sotataitojaan toisia vastaan… siihen tulee menemään vielä pitkän aikaa. Nykyisen USA:n johtaman euroatlanttisen imperiumin romahtaminen tulee johtamaan valtatyhjiöön, jonka tulee täyttämään todennäköisesti Kiina ja jonkinlaiset pienemmät alueelliset mahdit Lähi-idässä. Maailman herruuteen riittää pyrkijöitä, vaikka joissakin piireissä saatetaankin uskoa, että vain USA on paha ja USA:n häviäminen tai edes heikentyminen johtaisi automaattisesti parempaan, aidosti moninapaisempaan maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki paitsi USA ja USA-mieliset haluavat rauhaa luonnostaan.

Toistaiseksi elämme kuitenkin vielä hyvinkin yhdysvaltalaisessa maailmassa. Yhdysvaltojen valta-asema on kiistaton ja sen valta-asema ja vaikutus tulee säilymään vielä pitkään, heikentyneenäkin. Se vetää vertoja Rooman imperiumille. USA:n sotilastukikohtia löytyy ympäri maailmaa. Imperiumin lonkerot (joista esimerkkeinä Nato ja CIA) ulottuvat melkein joka puolelle osana milloin mitäkin sotilasoperaatiota tai ”rauhankumppanuusohjelmaa”. Erilaisilla rahoitusohjelmilla (esimerkiksi USAID) tuetaan myötämielisiä oppositioita ja liikkeitä eri maissa. Vaikutus on suuri myös kulttuurissa. Tämä näkyy muun muassa erilaisissa viihdeohjelmissa ja arkipäiväisessä kielenkäytössämme sekä yleisessä kehitysuskossa, jossa englannin kieli ja länsimaisuus ovat yhtä kuin kansainvälisyys ja monimuotoisuus.

Englanti onkin nykyajan lingua franca, enemmänkin. Kieli-imperialismistakin on puhuttu, kun on pelätty englannin ylivaltaa muihin kieliin nähden. Harva on täysin immuuni englannin kielen vaikutuksille. Kaikenlaiset yritykset muuttaa tätä kehityskulkua nähdään parhaimmillaan vanhahtavan setämiesmäisinä, konservatiivisina, hitusen kömpelöinä ja sympaattisina, usein turhina protektionistisina yrityksinä varjella oma kieltä ja kulttuuria. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi myös linkittyä arveluttavaan kansallissovinismiin, jossa Yhdysvallat on kokonaisuudessaan yhtä kuin imperialismi ja tyhmyys. ”Eihän ne juntit edes tiedä, mitä maita niiden imperiumin ulkopuolella sijaitsee!” Unohtamatta salaliittoteorioita monikultturismia ajavista kosmopoliittijuutalaisista USA:n todellisina hallitsijoina….

Kenen joukoissa seisot, kenen lauluja laulat? Liberaalien vahvuudet

Alkaako toisaalta olla vain ajan kysymys, milloin länsi- ja USA-mielisyyden kritiikki tullaan yhdistämään Venäjä-mieliseen putinismiin tai Kiinan fanitukseen? Näin vaikuttaisi olevan, kun Yleä myöten meitä vaaditaan näennäisesti ääriajattelua edustavan kolumnistin suulla valitsemaan puolemme idän ja lännen väliltä. Jari Ehrnroothin törkeimmätkin yli-ihmisajattelua kosiskelevat ajatukset ja niiden varovainen kannattaminen ovat lopulta pienempi paha, kuin pelottavina pidettävät itäisemmät vaihtoehdot. Ja onhan usein niin, että se, mikä vielä eilen oli ääriajattelua, on tänään tukevasti integroitumassa valtavirta-ajatteluun. Tasavallan presidenttiä myöten syrjäisen, kaukaisen ja pohjoisen Suomen on väitetty olevan länttä (samanlaista ajattelua on varmastikin Ruotsissa ja pohjoismaisissa Nato-maissa, Norjassa ja Tanskassa ollut jo pidemmän aikaa). Pian kaikki Naton vastustajat tullaan varmaankin niputtamaan samaan luokkaan Venäjä-mielisen äärioikeiston kanssa.

Elämme vaihtoehdottomuuden aikaa, jolloin puheet puolueettomuudesta leimataan joko kekkoslaiseen menneisyyteen katsovaksi haihatteluksi tai Venäjän edun ajamiseksi. Tässä mustavalkoisessa ajattelussa on vain demokratiaa ja itäistä barbariaa. Pohjoismaalaisuus on häivytetty. Kaikki harmaan eri sävyt edustavat vain sitä harmaata vyöhykettä, joka johtaa Venäjän syliin. Edelleen halutaan sekaantua isompien leikkeihin oppimatta historiasta mitään. Luotamme sokeasti siihen, että läntisissä päättävissä pöydissä mallioppilaana ollessamme EU ja Nato suojaavat meitä pelottavalta itänaapuriltamme. Jopa Trumpin USA:n pidätyskeskukset ja George W. Bushin hallinnon avaama Guantánamon ihmisoikeuksia polkeva vankileiri vaikuttavat humaaneimmeilta vaihtoehdoilta, kuin venäläiset vankilat ja kiinalaiset kidutusleirit. Kaikki, jotka ei-trumppilaisen USA:n epäkohdista mainitsee, on muutenkin uusstalinistisia Putinia kannattavia whataboutisteja!

Voidaan toki myös osittain uskottavasti argumentoida, että lännessä ja pohjoisessa on ihmisoikeuksissa otettu jonkinlaisia edistysaskelia (vaikkakin lähinnä pintakiiltona) tänä päivänä äärioikeistolaisen ajattelun valtavirtaistumisesta huolimatta. Vähemmistöjen oikeudet ovat hitusen paremmalla tolalla, kuin vaikkapa Kiinassa tai Turkissa ja Syyriassa. Moniarvoisuus näkyy kaikessa rajoittuneisuudessaankin, ainakin suuremmissa kaupungeissa. Liberaalien yhtenä vahvuutena onkin toisaalta vieraanvaraisuus ja myös kasvavassa määrin yksilön huomioon ottaminen riippumatta tämän taustasta, uskonnosta/uskonnottomuudesta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja niin edelleen. Liberaaleista edistyksellisemmät tekevät parhaansa, jotta säännöllisiä tuloja nauttiva maassa asuva tai oleskeleva kokisi olonsa mahdollisimman tervetulleeksi ja mukavaksi sekä saisi toteuttaa itseään lakien puitteissa. Pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja saavien vähävaraisten kohdalla solidaarisuus on rajoitetumpaa, usein olematonta.

Olisikin toivottavaa, että sen lisäksi, että koetaan ahdistusta siitä, että puhutaan riittävän inklusiivisesti, että myös luokkanäkökulma otettaisi huomioon. Terveydenhuoltoon useita kuukausia jonottavalle pienituloiselle (jonka on valittava ruoan ja lääkkeiden väliltä) on lopulta tulevan laman aikaan melko yhdentekevää, kituuko ja kuoleeko hän moniarvoisessa länsimielisessä ilmapiirissä vai halla-aholaisessa ihmisvihamielisessä ilmapiirissä. Molemmissa tapauksissa elämä on köyhälle kärsimystä, vaikka ensiksi mainittu onkin yleisen ilmapiirin suhteen vaihtoehdoista toki miellyttävämpi. Ei siis pelkästään se, miltä näytetään ja vaikutetaan, vaan myös se, mitä ollaan ja kuinka yhteiskunnan heikoimmista pidetään huolta. Korostaen vielä tässä kohtaa sitä, että moniarvoisuus on tärkeä saavutus. Työväenliikkeissäkin on nähty enemmän kuin tarpeeksi sellaista taantumuksellisuuteen johtavaa katsantakantaa, jonka mukaan asiaa on käsiteltävä vain taloudellisesta näkökulmasta. ”Punapersuilu” on myös uhka.

Kansainvälisyyttä vai eurosentrismiä?

On myös syytä kysyä, kuinka moniarvoisia lopulta olemme sitoutuessamme ”läntisiin arvoihin” ja julistautuessamme ”läntisiksi” (=länsimielisiksi). Emmekö tällöin tule todenneeksi paitsi sen, että olemme sitoutuneet Yhdysvaltojen johtamaan ”länsimaiseen arvoyhteisöön” poliittisesti ja sotilaallisesti, myös sen, että länsimainen kulttuuri kokonaisuudessaan on ylivertainen itäisempiin kulttuureihin tai globaaliin etelään verrattuna? Tällainen tuntuu olevan viesti ottaen huomioon englannin kielen ylivallan ja rajalliseen maantieteelliseen alueeseen keskittyminen uutisoinnissa. Tähän rakoon toki mahtuu valkoisten läntisten valtojen kolonialismin (ehkäpä jopa uuskolonialismin) kritiikki. Vaan mihin tällä pidemmällä aikavälillä pyritään? Onko tarkoituksena tosiaan ottaa menneistä rikoksista opiksi ja pyrkiä aidosti moninaisempaan maailmaan? Vai pyritäänkö tällä vain oman henkilökohtaisen maailmantuskan poistoon tekemällä lisäksi arkipäivän antirasistisia tekoja (tärkeää sekin, vaikka yksinään riittämätöntä)?

Mikäli emme myös tosiasiallisesti pyri poistamaan sortavia ja hierarkisia rakenteita kokonaisuudessaan, tulemme vain ostaneeksi lisäaikaa euroatlanttiselle imperiumille (menneen kolonialismin jatkeelle), johon eri kulttuureistakin tulevat ovat tervetulleita, kunhan vain jakavat ”länsimaiset arvot”, pitävät imperiumia ja imperiumin provinsseja pystyssä ja valmistautuvat tuleviin kamppailuihin itää vastaan. Olkaa kaikki tervetulleita mistä päin vain tekemällä muuten tekemättä jäävät työt, pitämään yhteiskunta pystyssä, pönkittämään kapitalismin ilosanomaa ja antamaan henkenne valtakuntamme puolesta? Kuinka moni, etuoikeutetuille varattua downshiftailua lukuun ottamatta uskaltaisi oikeasti isoilla areenoilla vaatia ylivaltamme alasajamista neuvotellen muiden ilmansuuntien kanssa sopien yhteisistä pelisäännöistä tiellä kohti todellista rauhaa ja tasa-arvoa ajaen myös varallisuuden uusjakoa? Jos näin on, odotan jatkossa joukkoryntäystä erilaisiin sodanvastaisiin liikkeisiin ja vähintään kommunismin kannatuksen nousua yhdessä luokkatietoisen ympäristöliikkeen nousun kanssa.

Jatkoa seuraa…

Käydään Lapualla!

Odotellessa parempia ja syvällisempiä tekstejä Lapuasta, väsäilin jokusen rivin omaa pohdintaa ajankohtaiseen aiheeseen liittyen.

102410223_3018061954955025_2333422816514593666_o

 

 

72gdt

Vasemmalla oleva sinimusta ”lippu” pöllitty Yliaudan keskustelupalstalta, jossa eräs (todennäköisesti marginaalia skenessäänkin edustava) julisti, että sinimustaa sen olla pitää, koska sinivalkoinen on kuulemma liian russkii!

 

Lapua on noussut laajempaan keskusteluun eikä ollenkaan mairittelevassa mielessä. Lapuan kaupunki on myöntänyt Vuoden kulttuuriteko -palkinnon itsenäisyyspäivän kynttilämielenosoituksen järjestäjille. Siis tää sama 612-henkinen kulkue, jossa EI  (missään nimessä!) tuuletella kainaloita?! Palkintoa oli vastaanottamassa miehiä sinimustissa (Men in Black&Blue!), joista ainakin Matti Kiilunen on korostetusti fasismiin päin kallellaan, kuten Yle asiasta viime vuonna uutisoi. Lapuan Sanomat tiedotti asiasta Facebook-sivuillaan. Sinimustiin pukeutuneet järjestäjät antoivat oman näkökulmansa  syytöksiin Lapuan Sanomissa, joka ei kyllä allekirjoittanuttakaan oikein vakuuta, kun tiedetään järjestäjien taustat. Keskustelu on ollut kommenttikentässä varmasti poikkeuksellisen vilkasta, ottaen huomioon paikallisen julkaisun, joka ei juuri muuten herätä kiinnostusta, kuten eivät muutkaan pienemmät paikalliset julkaisut meitä etelän eläjiä. Syytä olisi.

Lapualla ja Etelä-Pohjanmaalla on ikävä maine vasemmiston ja edistyksellisten keskuudessa laajemminkin. Näin Yhdysvaltojen (nykyajan Saksa tai Ranska) ihailun aikakaudella huomataan, että meiltäkin löytyy oma ”Raamattuvyöhyke”. Aikana, jolloin niin taantumukselliset kuin edistysmielisemmät seuraavat Yhdysvaltojen inspiroimia trendejä anglismeineen, meemeineen ja yleisine katsantakantoineen. Jokohan pian julistetaan taantumuksellisten riveissä, notta ”Sinimusta on meille identiteettijuttu ja kotiseutukysymys, kuten Konfederaation lippu Yhdysvalloissa”? Milloin puolestaan edistysmielisempien keskuudessa todetaan: ”Suomen sinimustien symboli on kotimainen versio Yhdysvaltojen konfederalistien rististä. We feel your pain, brothers and sisters!” Usein on toki niin, että kyseessä on inhimillisempi seikka. Ihmisyyteen kuuluu halu kokea ja ymmärtää toisten kokemukset sekä niiden vertailut. Olla ikään kuin samassa veneessä taistelussa paremman maailman puolesta. Ja taistelunhan tulisi toki aina olla kansainvälistä paikalliset eroavaisuudet huomioiden.

Etelä-Pohjanmaa on alue, jossa perinteisemmät arvot korostuvat. Jos Suomi on Länsi-Euroopan rasistisimpia ja ehkä konservatiivisimpia (roomalaiskatolisen Italian ja Espanjan lisäksi), Etelä-Pohjanmaalla konservatiivisemmat arvot korostunevat entisestään. Tuurin omalle kuninkaalliselle saatetaan sallia ei-suomalaisperäinen puoliso, mutta muuten ei-valkoihoisilla ihmisillä taitaa olla oikeus ihmisyyteen ja olemassaoloon vähän tuurista kiinni tuolla ja meillä laajemminkin. Tiedä sitten, ollaanko Etelä-Pohjanmaalla rasistisempia, kuin Suomessa keskimäärin. Tosiasia on, ettei esimerkiksi Lapualla hirveästi pakolaistaustaisia ole Helsinkiin tai Ouluun verrattuna. Vai onko sittenkin niin, että Oulu  on eräänlainen ”Joensuu” rasistisessa mielessä?

En itse pidä tällaisia jaotteluja kovin mielekkäänä seuraavista syistä:

A) Tällainen alueellinen jaottelu menee usein elitistisen itsekorostamisen piikkiin, jossa nyrpistetään nenää tietyille taantumuksellisina pidetyille alueille (”Te siellä sisäänpäinlämpiävällä landella kuksitte sukulaistenne kanssa.”; Samanlaisia havaintoja tehty usalaisten jakolinjoja seuratessa ”pohjoinen vs etelä” väliseen keskusteluun liittyen, jossa todetaan niin ikään ”Oh, you are marrying your cousins!”). Tämä on myös sukua laajemmin sille ”edistyksellinen humaani länsi” vs ”taantumuksellinen itä”- vastakkainasettelulle, jossa taustalla saattaa usein vaikuttaa kolonialistinen ajattelu. Näin sivuutetaan myös ne taantumuksellisempina pidettyjen alueiden edistyksellisten olemassaolo. Näin luodaan kuvaa itsestä elitisteinä, joille kaikki muut ovat ”juntteja”, eikä näin ollen edistetä muuta, kuin äärioikeistolaisuuden nousua. Äärioikeistolaisten, jotka sitten esittäytyvät ”kansan” äänenä ”elitistisiä punavihreitä” vastaan. Pääkaupunkiseutu-Tampere -akselilla ihmetellään Etelä-Pohjanmaan konservatiivisuutta, Etelä-Pohjanmaalla taas ”etelän punavihreää kuplaa”.

B) Lapua on historiallisesti arka aihe vasemmistolle. Jopa kaikista maltillisimmalle demarillekin. Etelä-Pohjanmaa on niitä harvoja alueita, jossa kehdataan julkisesti juhlia sisällissodan voittajien (jotka olisivat tänä päivänä Haagissa tai Interpolin etsintäkuuluttamia) juhlaa, tammisunnuntaita. Alueella korostuu peittelemättömästi valkoisen osapuolen historianäkökulma, kun muualla puhutaan hauraasti ”sovinnon” tärkeydestä, vaikkakin ohuesti. Sinne ei siis voida mennä, koska muiluttajat iskee, niin kuin silloin viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Siellä nähdään jopa vihreät liberaalit punaisista punaisimpina ja Nato-maa Virokin edustaa heille vieläkin varmaan jotain kommunismia. Ajatukseen saattaa myös sisältyä luovutusmentaliteetti. ”Ne on menetettyjä tapauksia Ei maksa vaivaa edes yrittää mennä ajamaan sinne mitään tavanomaisesta poikkeavaa, kun turpaan tulis vaan. Mut ai, että, kun sain taas servattua ne fasistijunttimaalaistollot taas! En kyl ees kusis sinne päin! Lapualaiset, stay where you are! Build that wall, hehe!” Molemmin puolin pysytellään omissa historian poteroissa, josta kärsivät lopulta vain kuplaantuvat ja lopulta marginalisoituvat edistysmieliset itse.

1200px-Lapua.vaakuna.svg

Siis Lapualle!

Kannatan lämpimästi, että kaikki paremman maailman puolesta taistelevat kävisivät Lapualla. Ottaen huomioon alueen perinteisistä perinteisimmät arvot, ei varmaankaan liene suositeltavaa mennä sinne pienellä porukalla, nyrkki ojossa ja niin sanotusti ”Lenin edellä” provosoimaan. Henkilökohtaisemmat motiivit kannattaa jättää sivuun mikäli pyritään aidosti edistämään asiaa. Tällaisessa tilanteessa omiin henkilökohtaisiin kaunoihin (”This is for my father/grandfather!”) tai yleiseen alueelliseen halveksuntaan (”Kirotut muuttumattomat kosolalaiset!”) perustuva riidan haastaminen saattaa lyhyellä aikavälillä palvella ainoastaan yksittäisiä riidanhaastajia itseään, koska omien henkilökohtaisten turhaumien purkamiset. Pidemmällä aikavälillä uskon, että tällä tehdään haittaa asialle laajemmin, joka edesauttaa poteroitumista, jolla tuskin myöskään voitetaan laajempia sympatioita. Toisaalta liian kesykään linja, joka näyttäytyy harmittomana, vie asioita tuskin eteenpäin tarpeeksi.

Mitä useammat maailmanparantajat siellä kävisivät tapahtumia järjestämässä, sen parempi. Annettaisi alueen nuoremmillekin vahvaa viestiä, että tarjolla on myös muutakin sanomaa, kuin vain se perinteisempi. Kävin viime vuosikymmenen alussa sähköpostiviestikeskustelua erään entisen Lapualla vaikuttaneen demarin kanssa, joka vaikutti ymmärrettävästä syystä hieman väsyneeltä meininkiin. Lieköhän jo täysin ”epäpolitisoitunut”? Eräässä Lapuan SDP:n taannoisessa blogikirjoituksessa (joka ei taida enää valitettavasti olla pystyssä) päiviteltiin, kuinka jo teini-ikäiset mopopojat tietävät, että SDP on kommaristallareiden pesä. Toisaalta Lapuan valtuustossa on viime aikoina vaikuttanut jopa vasemmistoliittolainen. ”Liberaalimmalla” Seinäjoella asiat ovat vielä paremmin, jossa esimerkiksi vihreät ja vasemmistoliittolaiset lienevät vahvempia, kuin Lapualla. Seinäjoella on myös järjestetty oma pienimuotoinen Pride-tapahtuma. Milloin olisi Lapuan vuoro? Milloin ilmastomarssijat uskaltautuisivat Lapualle? Voitaisiko jo 21. vuosisadalla alkaa puhua laajemmin Etelä-Pohjanmaan vappumarsseistakin? Niin kuin odinit Tampereella, meikäläiset Lapualla!

Todennäköisempää tosin on, että suurempien massojen tyytyessä vielä hyvän aikaa kauhistelemaan lapualaisten taantumuksellisuutta ja painostaessa sikäläisiä mielipidevaikuttajia ja muita vaikuttajia pitämään edes kaikkein fasistisimmat ulostulot kurissa (äärimmäisen tarpeellista, mutta yksinään riittämätöntä), pelin avaaminen jäänee kommunisteille. Nyt on pakko, ”valloittaa” ne valloittamattomatkin linnakkeet Suomessa. Jotta Suomi oikeasti menisi eteenpäin. Pride-tapahtumat ovat läpikaupallistettuja Helsingissä? Ok, vaan uskalletaanko Lapualla edes etäisesti haaveilla vastaavasta? Haluatko ilmastomarsseille vielä enemmän näkyvyyttä? Miten olisi Lapua? Saisiko vappumarssitkin hieman voimaantumista, jos jo tällä vuosikymmenellä marssittaisi lakeuksilla vieläkin laajemmin? Muussa tapauksessa voinemme kysyä itseltämme, mitä järkeä on edes suunnitella esimerkiksi jotain sosialistista Suomea, jos emme ole kiinnostuneita meitä vähemmän kiinnostavista alueista? Näin saatettaisi syyllistyä siihen samaan byrokraattiseen pääkaupunkiseutu-keskeisyyteen (ja keskusalueiden suosimiseen yleisestikin), mistä syytetään oikeistolaisia päättäjiä. Miksi emme sitten saman tien julistaisi punaista tai punavihreää Etelä-Suomea, jolloin pohjalaiset tehkööt ”Ostrobothnia-exitit”? Keskittyminen tiettyihin alueisiin ja byrokraattinen keskittäminen ei valitettavasti ole vain oikeistolainen juttu, vaan ihmismäinen juttu, johon voivat syyllistyä kommunistitkin. Käydään Lapualla!

Moderni äärioikeisto ei ole syntynyt tyhjiössä

”Natseja, natseja, natseja kaikkialla!” ”Ei natseja ole ollut olemassakaan vuoden 1945 jälkeen”, ”Uusnatseja on vain joku satakunta koko maassa, enemmän olisin huolissani väkivaltaisesta antifasta, astaloanarkisteista, soijapojista, jotka toisaalta on sellaisia kynäniskoja, ettei astalot pysy käsissä!” Harva on onnistunut välttämään niin sanottujen tolkun ihmisten, uusnatsien asianajajien kommentteja verkossa. Kun Yle ja Helsingin Sanomat julkaisee jotain maahanmuuttoon tai monikulttuurisuuteen liittyvää, on Facebookin kommenttiosiossa joukko rasisteja mylvimässä öyhötyspropagandaansa. Iltalehden ja (ainakin vielä jokin aika sitten) myös MTV3 uutisten kommenttikentät ovat menetettyjä tapauksia. Niistä on tullut rasistien valtausten myötä Hommaforumin etäpesäkkeitä, jossa kommentointi on tökeröä whataboutismia: ”Entäpäs väkivaltainen antifa ja kommunistit?”. Moderaattorit eivät näillä alustoilla juuri rajoita sananvapauden sotureiden sananvapautta. Ei-rasistisia tutkijoita maalitetaan ja heitä vastaan käynnistetään hyökkäys- ja vainokampanjoita rasistien tahoilta. Poliisiakin vastaan hyökätään, kun se ei pamputa eikä ammu hippejä kumiluodeilla tarpeeksi. Uusnatsit marssivat kaduilla viranomaisten ja poliitikkojen vaikuttaessa voimattomilta. Uusfasistit saavat kertoa kritiikittömästi ihmisvastaisia näkemyksiään Ylellä toimittajien edes yrittämättä haastaa näitä. Miten tähän on tultu?

Kymmenen vuotta sitten niin sanottu halla-aholaisuus oli nousussa. Tarkemmin sanottuna jo aiemmin, viimeistään vuosista 2008-2009 alkaen. Kyseessä oli nykyisen perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi ”Mestari” Halla-ahon rasististen ja vihaa lietsovien blogikirjoitusten ympärille muodostunut maahanmuuttovastainen ruohonjuuritason kansanliike, joka syntyi Hommaforumilla. Nämä huolestuneet kansalaiset olivat saaneet tarpeekseen. Heidän mukaansa Suomen maahanmuuttopolitiikka oli ”leväperäistä” ja lähes kaikki eduskuntapuolueet vasemmalta oikealle olivat kuulemma islamiin päin rähmällään, eikä tätä kuulemma saanut tuoda esille. Mitään ei saanut sanoa silloinkaan. Jotkut hurjemmat olivat valmiita ottamaan oikeuden jo tuolloin omiin käsiin haaveilemalla eriväristen massakarkoituksista uhkaillen ja vainoten vähänkään myönteisesti maahanmuuttoon suhtautuvia poliitikkoja ja maahanmuuttoa tutkivia ihmisiä. Vielä ei kuitenkaan näyttänyt olevan aika palaville risteille, polttouuneille taikka edes oluttupakumouksille. Jos alkoholin kumoamista kurkusta alas ei lasketa.

Olisi siis kokeiltava parlamentarismin tietä. Halla-aholaisilla oli peräti kaksi puoluetta valittavanaan. Valitako julkisuuteen ”maahanmuuttokriittisellä” addressillaan nousseen Juha Mäki-Ketelän Muutos 2011 (josta Mäki-Ketelä myös erotettiin hänen tehtyään aiemmin pesäeroa syvään päätyyn) vaiko Timo Soinin perussuomalaiset? Mestari ainakin itse valitsi oikein ja lähti ensin sitoutumattomana ehdokkaana entiseen vennamolaiseen puolueeseen. Puolueeseen, joka nahkansa luotuaan lähti tekemään politiikkaa konservatiivisia arvoja painottavalla ”maahanmuuttokriittisemmällä” populismilla. Ensimmäisen läpimurron puolue oli kokenut Soinin noustessa Tony Halmen äänillä eduskuntaan. Puolue on sittemmin jatkanut nousukiitoa, nyt entisestään halla-aholaisten kaapattua vallan entisten vennamolaisten ja soinilaisten perustamassa puolueessa. Suoraa demokratiaa maahanmuuttovastaisella korostuksella ajanut Muutos 2011 on sittemmin jäänyt unholaan, kuten myös syrjään siirtynyt puolueen perustajiin kuulunut Mäki-Ketelä. Sittemmin perussuomalaiset ovat onnistuneet valtavirtaistamaan rasismia siten,  että nyt kansanedustajakin kehtaa kutsua ei-rasistisia poliiseja ”munattomiksi nillittäjiksi” ja levittää salaliittoteorioita ”väestönvaihdoista”.

Rasistinen kielenkäyttö ja toisinajattelijoita vastaan kohdistuneet hyökkäykset ovat normalisoituneet. Näin ollen eivät myöskään livestriimilähetyksissä tapahtuvat yllytykset polttaa turvapaikanhakijoiden leiri tai tutkijoihin kohdistuvat raiskausfantasiat ole enää tavattomia. Rasismin ollessa jälleen hyväksytympää lyhyen suojasääkauden jälkeen, rasistit – niin kurdeja pelkäävä Panu Huuhtanen, kakasta tykkäävä Eero Tillanen kuin uusnatsitkin – kokoontuvat turvapaikanhakijoita puolustavien mielenosoitusten läheisyyteen häiriköiden näitä tai poliisiasemien, maahanmuuttovirastojen ja suurlähetystöjen eteen pitämään öyhötysmielenosoituksiaan. Toistaiseksi tarkoituksena on ollut vain julistaa, soittaa suuta, provosoida vastapuolta toistelemalla sanastollisesti köyhää mielikuvituksetonta ihmisvihamielistä propagandaa ja tunkemalla striimilaitetta vastapuolen naamaan kiinni. Hurjimpiin tekoihin ovat käyneet lähinnä ihmisen tappaneet ja naisia hakkaavat uusnatsit, jotka ovat rikkoneet uskonrauhaa töhrimällä synagogaa. Odotettavissa on tunnelman kiristyminen, jossa voimiensa tunnossa oleva ihmisvastainen äärioikeisto tulee olemaan niskan päällä. Puolan ja Kroatian kaltainen kehitys, puolattuminen ja kroatisoituminen tulee olemaan tulevaisuutta Suomessakin.

Olisiko rasismi kokenut nousun, jollei siihen oltaisi suhtauduttu elitistisen väheksyen? Olisiko ihmisten ulkonäköön keskittynyt ”Per Looks” kannattanut jättää tekemättä? Myös ne kommentit, joissa asetetaan ”junttirasistijuoppo” vastakkain ”yritteliään syyrialaisen” kanssa eivät ole osoittautuneet toimiviksi. Ne päinvastoin palvelevat sitä kylmää ja raadollista oikeistolaista ajatusmaailmaa, jossa vain menestyminen ja pärjääminen on hyväksyttävää. Raaka kilpailuideologia, jossa kaiken pitää olla tuottavaa ja tehokasta, tekee tulevaisuudesta epävarmaa, alituista kilpailua, jossa voittajat lasketaan lopulta korkeintaan kahden käden sormilla. Sama pätee mielestäni naljailuihin perussuomalaisten Venäjä- ja Kiina-kytköksistä, jotka palvelevat lopulta vain hurraapatrioottista militarismia, joka ei sekään kaukana äärioikeistolaisuudesta ole. Äärioikeisto kun jakautuu Venäjä- ja länsimielisiin. Maailma on myös monimutkaisempi, vähemmän mustavalkoinen ja enemmän moniääninen, kuin ehkä vielä 1980-1990 -luvuilla. Muutosvastarinta on monessa ihmisessä vahvana. Muutos ahdistaa.

isee

Antikommunismia korostavien konservatiivien tarina ”molemmista ääripäistä” juontaa osittain juurensa Baltiaan. Neuvostoliiton vallasta vapautuneet Baltian maat pääsivät viimein nauttimaan vapaudesta 1990-luvulla. Vapauden huuma pelkistyi kuitenkin melko pian vapaudeksi jostakin, jolloin maassa oleva venäläisvähemmistö joutui epäilyksen alaiseksi. Usein tuntuu siltä, että esimerkiksi virolaisten kansallisidentiteetti perustuu nykyisinkin vielä siihen, että todetaan, ettei ainakaan venäläisiä olla (nykyisen äärioikeistolaisen hallituksen aikana suhtautuminen Venäjään näyttäisi olevan diplomaattisempi). Viro haki hyvissä ajoin kaikkiin läntisiin päättäviin pöytiin. Neuvostomiehityksen aika jätti syvät jäljet Baltiaan ja tämä trauma purkautui äärimmäisenä länsimielisyytenä ja kansalliskiihkona, jossa kommunismi oli saamassa leiman. Saman leiman, jota myös käyttämällä vastapuolta vastaan saatiin muuallakin jatkuvasti vyörytettyä omaa oikeistoaatetta ja pyrkimyksiä taivuttaen vastapuoli yhä uusiin, sille epäedullisiin kompromisseihin. Yhä uusiin köyhiä kurjistaviin kompromisseihin olisi suostuttava kommunismin leiman pelossa ja pragmaattisista syistä. Lopulta on päästy nykyiseen moniäänisyyttä ja demokratiaa uhkaavaan tilanteeseen. Baltian ja itäisen Keski-Euroopan oikeistolaiset, muiden Kommunismin mustan kirjansa lukeneiden muassa, olivat kärsivällisesti lobanneet sen puolesta, että kommunismi ideologiana on yhtä paha kuin natsismi, jolloin kommunismista tuli vähintään yhtä paha haukkumasana, kuin natsismista.

Kukapa haluaisi leimautua sellaisen aatteen kannattajaksi, joka on saatu onnistuneesti näyttäytymään absoluuttisena pahana? Jos et kannata leikkauspolitiikkaa, velkapaniikkia ja kritisoit vähänkin kapitalismia, olet äärivasemmistolainen kommunisti. Jos et kannata yltiöisänmaallista paatosta, olet epäisänmaallinen kommunisti. Jätä jo niiden suomalaisten SS-miesten tutkinta ja Suomen ja natsi-Saksan liittolaisuudesta puhuminen vähemmälle senkin liian paljon tienaava punikkitutkija! Kannatat maahanmuuttajien vastaanottamista ja väität, että meillä on tilaa? Oletko kulttuurimarxilainen maanmädättäjä? Maahanmuuttomyönteisyys on kommunismin jatke, kuten YK:n ihmisoikeuksien julistusten puolustaminenkin. Taasko gay pride? Milloin hetero pride?! Kyllä nainenkin lyö ja Li Andersson joutaisi Haagiin puhuessaan ”paremmasta väkivallasta”, ”paskapuheesta” ja niin edelleen.

Harva haluaa leimautua hulinoitsijaksi tai ääri-miksikään keskustalaisuuden harhassaan.  Kaikki mielenosoituksetkin on ihan hui hui kamala juttu, jossa anarkistit särkevät ikkunoita, estävät liikenteen kulun eivätkä käy edes töissä! Tällaisessa ilmapiirissä äärimaltillinen odineita ihmisinä rakastava vilpitön silakkakin leimautuu väkisin äärimmäiseksi radikalistiksi. Pelkästään jo tämä pitkäjännitteinen tolkkuilun lobbailu riittäisi suurelta osin uusien holokaustien toteutumiseen eikä kukaan ihmettelisi. Ottaen huomioon paniikkimaisen terrorismin pelon, islamofobian ja hyvin voivan juutalaisvastaisuuden äärioikealla ja sen historiattoman näkökulman, jonka mukaan natsit hävisivät kuin tuhka tuuleen toisen maailmansodan jälkeen. Iloisesti unohtaen ja sivuuttaen natsistiset enklaavit Etelä-Amerikassa ja ”entisten natsien” asemat Länsi-Saksan hallinnossa, avustaen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelua vakoilutoiminnassa ja niin edelleen. Hysteerisiä nuo natsiharhoja potevat suvakit!

vkk9nj2taw001

 

Halla-aholaisen kansanliikkeen nousu ja antikommunismia ja antianarkismia korostava tolkkuilu, eivät mielestäni riitä yksinään selittämään modernin äärioikeistolaisuuden menestystä. Yhtenä tärkeänä syynä tulisi pitää myös elitismiä, joka sisältyy köyhiä halveksivan kilpailuideologian kannattamiseen. Rationaaliseksi luonnonlaiksi ja epäpoliittiseksi naamioidussa kilpailua ja äärimmäista tehokkuutta korostavassa ideologiassa pääargumentti on viidakon lakeja ymmärtävän yksilön korostaminen. Tämä yksilö on sellainen, joka uskaltaa ajaa omia etujaan muilta kyselemättä, odottamatta apua keneltäkään tai ”holhoamatta” ketään. Kukin siis pitäköön huolen itsestään ja pistäköön parastaan kilpailussa, jossa me kaikki tietysti lähdemme samalta viivalta.

Pitkin 2010-lukua sai tosin välillä jopa oikeistolaisista iltapäivälehdistä lukea artikkeleita siitä, kuinka Suomessa arvot olivat koventuneet. Kuinka yhä useampien mielestä köyhyys oli oma vika ja merkki alhaisesta älykkyydestä. Menestyjä on se, joka vaan painaa menemään äärimmäisen tehokkaasti ja kompasteluista huolimatta jatkaa vaan kulkemista niin kuin ennenkin yhteiskunnan edellyttämällä tavalla. Ne, jotka eivät tähän pysty, nähdään luovuttajina, hyödyttöminä, yhteiskunnan taakkoina. Joko toinen jalka lauman ulkopuolella ontuvina rampoina, työttöminä loisina tai akateemisena roskaväkenä, joka opiskelee ”hyödyttömiä” aloja, kuten vaikkapa sukupuolen tutkimusta, filosofiaa, sosiologiaa tai kehitysmaatutkimusta. Mainitsiko joku jo sen liikaa tienaavan äärioikeistotutkijan? Eipä sellaisille aloille tarvitsisi niin paljoa rahaa antaa. Eivät palvele kansantaloutta tai kilpailukykyä sellaiset!

Sosialidarvinistista ajattelua ajaneessa Juha Sipilän hallituksessa kelailtiin ilmeisesti, että vähentämällä yliopistojen rahoitusta jäisivät vain vahvimmat ja parhaimmat alat henkiin. Mitäpäs siitä, että hieman aivovuotoa saadaan aikaan, kun muutama ”nollatutkija” suuntaa muualle? ”Raukat vain menköhöt merten taa”, vai miten se vanha viisaus meni? Nyt kauhistellaan voimattomina sitä, kuinka ulkoavaruudesta yht’äkkiä ilmaantunut äärioikeisto maalittelee tutkijoita ja hyökkää näitä ja näiden rahoittajia vastaan. Vähemmän kauhisteltiin valtiovarainministerinä lyhyen aikaa vaikuttaneen Alexander Stubbin heittoja professoreista ja kesäkuukausista. Itse pääministeri Sipilä hyökkäsi ”kaiken maailman dosentteja” vastaan vatuloimista käsittelevässä kritiikissään. Astetta oikeistolaisemman puolustusministerin Jussi Niinistön ”perustuslakitalebaneista” sentään nousi jonkinlainen kohu.

Sipilän hallitusta saatettiin kyllä kritisoida yleisesti siitä, että asiantuntijuudelle ei meinattu jättää aikaa, kun koko ajan oli kiire esimerkiksi aktiivimallin kanssa. Kritiikki jäi silti monin paikoin ohueksi. Vuosikausia rummutettu näkökulma ”hyödyllisten alojen” opiskelun tärkeydestä talouskasvun nimessä ja ”vatuloivan” asiantuntijuuden pilkkaaminen herätti kritiikkiä vain lähinnä opiskelijajärjestöissä, tutkijoissa, vasemmalla ja vasemmalle päin nojaavissa tahoissa. Olisikin syytä kritisoida enemmän myös niitä maltillisempia, charmikkaita porvareita, joille tuloksellisuus ja tehokkuus merkitsee enemmän, kuin asiantuntijuus. Ne tehokkuutta ja tuloksellisuutta kaiken muun kustannuksella painottavat aina thatcher-reaganilaista Sipilää myöten rapauttivat tutkimuksen arvostusta hyökäten tutkimusta vastaan. Natsit, Donald Trump (häntä natsiksi väittämättä) tai tutkijoiden väheksyntä eivät missään tyhjiössä syntyneet. Tämä tuntuu edelleen unohtuvan monilta, kun ollaan kauhistelemassa äärioikeistoa ja sen yhä aggressiivisemmiksi ja demokratian vastaisemmiksi käyviä muotoja.

Äärioikeiston mies-kuva

Äärioikeistolaiseen maailmankuvaan kuuluu konservatiivinen ja valheellinen myytti entisajan miehistä rautaisina uroina, jotka puolustivat isänmaataan ja naistensa kunniaa. Ennen ei kuulemma turhia kitisty, vaikka hieman harmittikin. Silloin ei oltu mammanpoikia, eikä käyty pesettämässä pyykkejä kotona. Ei, ne jätettiin miehekkäästi vaimojen pestäväksi! Sukupuoliakin oli kuulemma vain kaksi. Ehkä virallisissa puheissa ja yleisen mielipiteen mukaan. Todellisuudessa tuskin näin oli. Mutta eipä häiritä näitä yhdistyneestä oikeistolaisesta blokista haaveilevia faktoilla. Päivitelkööt rauhassa ”tossun alla olevia Kallion soijalattepoikia”. Kyllä, ennen kypäräpappien kokoomuslaiset ja jopa kommunistit olivat miehekkäämpiä.

Äärioikeistolaisuutta nostaa koettu miehisyyden kriisi. Koetaan, että ”kommunistiliberaalifeministisen” yhteiskunnan vaatimukset miehiä kohtaan ovat lisääntyneet. Sanotaan, että enää ei riitä, että mies on vain mies. On oltava kovis, mutta myös pehmis sekä supliikki. Tosiasiassa ne ahtaat näkemykset ovat kriisissä, joiden mukaan vain se myyttisen karjahteleva viikinkimäinen tai miehekkään ritarillinen mies on oikea mies, ja muut ovat ”neitejä” (”Kyl maar on niin, et ne latino loversitkin on naismaisempia suomalaisiin äijiin verrattuna!”). Ennen kun riitti mies itsessään. Tuskinpa silloin ennenkään mies oli vain yhdenlainen, vaikka metsään kantavista apinamiehistä fantasioivat sanovatkin, että ennen mies oli rautaa. Silloin kuitenkin hieman toistaitoisempanakin pidetty mies saattoi argumentoida miehisyydellään sitä, että hänen velvollisuutensa on saada naista. Nykyisin miehenä oleminen ei enää riitä. Seksin ”saaminenkaan” ei ole enää automaattisesti miehen ”kansalaisoikeus”, kuten silloin ”vanhoina hyvinä aikoina”.

Miehisyyden kriisiin, josta äärioikeisto ammentaa kannatustaan, liittyy eräs hyvin kieroutunut ilmiö nimeltään ”inceliys”. Kysehän on siis ”tahdonvastaisessa selibaatissa olevista herrasmiehistä”, jotka kokevat, etteivät saa naisilta seksiä heistä riippumattomista syistä. Kyseessä on järjestäytynyt liike, joka on myös syyllistynyt väkivaltaan naisia vastaan. Näkökulma, jossa oletetaan, että naisten velvollisuus olisi ”antaa” on tietenkin lähtökohtaisesti naisia syyllistävä. Aatteessa on kaikuja siitä ajasta, kun naiset pitivät huolta kodista ja perheestä ja päivän päätteeksi ”täyttivät velvollisuutensa” makuukamarissa miehen palatessa ”miehisiltä” asioilta. Vika onkin ehkä pohjimmiltaan siinä, että nainen on liian itsenäinen eikä ollenkaan niin ”tottelevainen”, kuten vaikkapa Italiassa tai Espanjassa sanottaisi.

Tässä porukassa saattaa toki olla heitä, jotka olivat kouluaikoina ylipäänsä hieman sulkeutuneempia eivätkä niin seurallisia ja suosittuja, kuin ne luokan ”kovikset” tai ”pellet”. He saattoivat olla kiusattuja. Teinipojat ja teinitytöt osaavat toki olla varsin julmia. On kuitenkin syytä kysyä heiltä, jotka kokevat naisten asettaneen ”nirsoilussaan” riman ylitsepääsemättömän korkealle: miten on omien vaatimusten laita? Millainen olisi heidän ihannenaisensa? Osataanko itse laskea rimaa vai onko ne omat vaatimukset korkealla, jolloin vain tietynlainen nainen kelpaa? Luokkakysymyskin vaikuttaa, jolloin katsantakannat yleensä vaihtelevat luokan mukaan. Niin ja oltaisiko valmiita tekemään oma sovittu osuus kotitöistä vai etsitäänkö vain sellaista naista, joka hoitaa kaikki kotityöt ruoanlaittoon asti? On totta, että miehiltä odotetaan edelleen paljon. Tästä on kuitenkin turha syyttää vastakkaisen sukupuolen ”nirsoilua”. Miksei syyttävää sormea osoiteta niihn machistisiin rakenteiseen ja kyseenalaisteta vallitsevia miesihanteita, joissa mies laitetaan ahtaisiin raamiin? Eikö tässä asiassa kannattaisi olla vähintäänkin pro-feministi ja marssia prideilla, jolloin edistyksellisiä asioita tukemalla saadaan myös murrettua kiristävät kahleet, jolloin miehen ei enää tarvitsisi olla vain tietynlainen tai taipua supermiehenä kaikkiin asentoihin todistaakseen olevansa edelleen miehinen mies? Näin niin sanottu miehisyyden kriisi johtaisi lopulta siihen, että yhden miehen mallin sijaan olisi monenlaisia miehen malleja. Äärioikeistolaisuuden ei tietenkään kuulu ratkaista tällaisia ongelmia, vaan vihaa lietsomalla pahentaa niitä.

IslamicThreat

Jotkut ovat saattaneet törmätä internetin ihmeellisissä syövereissä äärioikeiston käyttämään sanaan ”cuck” (sanasta ”cuckold”). Sanalla on perinteisesti viitattu aisankannattajaan, heikkoina vätyksinä pidettyihin miehiin, jotka eivät ole kyenneet syystä taikka toisesta estämään vaimonsa uskottomuutta. Donald Trumpin kannattajat ovat ottaneet termin ”cuck” haltuun, jolla he halveksivat esimerkiksi sellaisia konservatiiveja, joita eivät pidä riittävän konservatiivisina. Nämä nettipornosta seksuaalikasvatuksensa saaneet nuoret miehet ovat vieneet termin vielä pidemmälle pornoistuneessa maailmassa ja kielenkäytössä. Eräässä pornon genressä naimisissa oleva valkoinen mies tai naimaton heikompi valkoinen mies saa seksuaalista tyydytystä tietäen ja nähden vaimonsa tai naiskumppaninsa pettävän häntä toisen, yleensä miehekkäämmän ja lihaksikkaamman (joko ”naapurin Reiskan” tai ei-valkoihoisen) kanssa. ”Cuck”-fetissiin saattaa myös sisältyä halu tulla naisen alistamaksi äärimmäiseen dominatrix-tyyliin. Tämä näkökulma, ottaen huomioon machistisen pornoistuneen kielenkäytön, on sukua myös kolonialismin ajalle, jolloin afrikkalaisten seksuaalisuutta eksotisoitiin.

Pornoistunut cuck-sana tarkoittaa nyky-politiikassa yleensä ”heikkoja” valkoisia liberaalimiehiä, jotka kannattavat feminismiä, ihmisoikeuksia ja liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Näiden samojen liberaalimiesten nähdään maailmanhalaamispuuskassaan (ja äänien toivossa) olevan kykenemättömiä puolustamaan isänmaata (ja naisiaan) arabeilta ja afrikkalaisilta. Äärioikeisto näkee, että käynnissä on eräänlainen uuden ajan Wienin piiritys (tai niin kuin Espanjassa sanottaisi: ”reconquista”), jolloin islamilaisen maailman nähdään uhkaavan Eurooppaa ja länttä kokonaisuudessaan ja toisaalta oman alueen sisäinen rappio uhkaa.

Näkökulma poikkeaa perinteisemmästä, jossa valkoisuudella kehuskeltiin painaen alas toisia kulttuureita ja valloittaen alueita ympäri maailmaa. Nykyäänkin valkoisuudella kehuskellaan painaen muita kulttuureita alas. Nykyisin tosin muiden alueiden valloittamisen sijaan rakennellaan muureja omilla alueilla ja valmistaudutaan eristäytymään pelottavana pidetyltä maailmalta, jossa valkoisten nähdään olevan ”uhanalaisia”. Syypäinä ovat tietenkin valkoiset maailmaa syleilevät ”kulttuurimarxismin aivopesemät” liberaalit, jotka eivät enää pariudu eivätkä lisäänny entiseen tahtiin. He, kuten etnonationalistit (nykyajan rotuhygienistit) kokevat, eivät kanna huolta valkoisen ihonvärin säilymisestä vaan joko keskittyvät ehkäisyllä varustettuun hedonistiseen elämäänsä tai avioituvat ei-valkoisten kanssa.

Tässä kohtaa voitaisi puhua uuden ajan ”tikarinpistolegendasta”, jossa ”petollinen kotirintama” pistää euroatlanttista tai euroatlanttimielistä isänmaata selkään. Petollisena pidettyyn kotirintamaan kuuluvat tämän näkökulman mukaan Suomessa luonnollisesti eduskuntavasemmisto, vihreät, RKP sekä aatteensa hukannut kokoomus (tai ”Cuckoomus”, kuten äärioikeisto sanoo). Kokoomus nähdään äärioikeiston syvemmässä päädyssä paitsi aatteensa myös ”miehekkyytensä” menettäneenä puolueena, jota ”punavihervasemmistolaiset voimat” dominoivat. Päävastustajia ovatkin liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa suosivat poliitikot ja muslimit, mutta perinteinen juutalaisvastaisuus leijailee vahvana taustalla. Monikulttuurisuutta suosivampi politiikka kun on äärioikeiston keskuudessa suuren osan mielestä ”marxilaiskosmopoliittijuutalaisten” salajuoni, vaikka äärioikeistolaisia ”Israelin ystäviäkin” löytyy. Kysymys kuuluu: kuinka äärioikeisto aikoo ajaa ihmisvastaista agendaansa vastaisuudessa? Sulkeudutaanko vai taivutaanko edelleen rajoitettuun ”internationalismiin”?

Nyt kun Iso-Britannia on ulkona unionista, lisääntyvät paineet pitää EU edes jotenkin yhtenäisenä. Tällöin jouduttaneen joustamaan oikeusvaltioperiaatteista. Unkaria kenties tullaan edelleen painostamaan sen jatkaen paluuta maailmansotien välisen ajan ja toisen maailmansodan ajan autoritäärisyyteen. Samalla kuitenkin joudutaan ottamaan muukalaisvastaiset näkemyksen yhä enemmän huomioon. Jotkut saattavat vielä muistaa Ursula Von der Leyenin puheet ”eurooppalaisesta elämäntavasta”. Oikeistolaisille arvoille rakennettu EU on taipuvaisempi ymmärtämään mieluummin äärioikeistoa, kuin vasemmistolaisia. Oikeisto, niin kova oikeisto kuin pehmompi oikeistokaan, ei eroa toisistaan lopulta kovinkaan paljoa. Molemmat suuntaukset jakavat näkemyksen myyttisestä Euroopasta tai sen alueesta, jolloin ritarit ja ritarimaiset miehet olivat isänmaallisia ja puolustivat rajojaan valloitusretkien ohella. Miettikääpä vaikka Laura Huhtasaaren jakamaa meemiä, jossa entisajan myyttinen sankari asetettiin vastakkain nykyajan heikkona pidetyn miehen kanssa. Kokoomuskin näkisi EU:n mielellään isompana tekijänä esimerkiksi ”eurooppalaisen Naton” militaristisen euroatlanttisen yhteistyön ohella. Jonkinlaista vääntöä käytäneen äärioikeiston sisällä siitä, suljetaanko ovet maahanmuutolta ja tullaanko ”suuriksi jälleen” Euroopan unionin ulkopuolella vaiko Euroopan unionin sisällä. Jussi Halla-aho ei ainakaan pitäne unionista eroamista realistisena lähitulevaisuudessa. Veikkaan, että Brexitin hehkutuksesta huolimatta äärioikeiston merkittävä osa kannattaa myyttisten kulta-aikojen palauttamista eurooppalaisella tasolla uskoen nykyisten ”globalistien” hajoamiseen.

Oikeisto, pinnallisista erimielisyyksistään huolimatta jakaa keskenään pohjimmaiset arvot. Maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvat kokoomuslaiset ovat huolissaan terrorismin kasvusta ja ovat varmasti mielellään kannattamassa lisää kyttäilyä ja vapauden rajoituksia terrorismin ehkäisyn nimessä. Maahanmuuttajien on integroiduttava ”suomalaiseen”/länsimaista mallia jäljittelevään kulttuuriin. Tai sitten maasta pois. Perussuomalaiset mielellään korostavat ”maasta pois” kohtaa ottaen kokoomuslaisen narsistin kanssa kunnian vasemmistolaisten projektista, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Puhumalla hyvinvointivaltiosta abstraktisti ja ohuesti, sivuuttaen vasemmistolaisuus, lietsotaan vihaa sosiaalietuuksia nostavia maahanmuuttajia vastaan, joihin Suomella ei kuulemma ole varaa. ”Suomella ei ole varaa olla koko maailman sosiaalitoimisto”. Kokoomus kannattaa liberaalimpaa maahanmuuttoa, mutta sekin edellyttänee jatkossa jonkinlaista ”kansalaisuusvalaa”, jota on jo väläytelty edistyksellisempinä pidettyjen keskuudessa. On siis olemassa jonkinlainen ylivertaisena pidetty järjestelmä, johon muiden on vaan mukisematta sopeuduttava vailla kyseenalaistamisen mahdollisuuksia.

Ei siis mennä halpaan, vaikka perussuomalaiset ja kokoomuslaiset nokittelevat keskenään. Mainittujen esimerkkien valossa pehmo-oikeisto ja äärioikeisto ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Vaikka joku Stubb julistaisi jotain monikulttuurisuuden rikkaudesta tai Vapaavuori vaatisi pesäeron tekemistä perussuomalaisiin, kuten Vartiainenkin omalla tavallaan. Joitakin yksittäisiä sivistysporvareita saattaa loikata antifasistien riveihin, mutta kokonaisuutena en luottaisi siihen, että oletettu sivistysporvarisiipi saisi kokoomuksessa uskottavasti merkitystä. Luottaminen siihen, että perussuomalaisten eristämiseen tähtäävä linja voittaisi kokoomuksessa on melkoista lottoamista ja voi olla melkoista itsepetosta ja vastuun siirtämistä muille rasismin vastaisessa taistelussa. Toivottavasti kolmen vuoden päästä pähkäiltäisi hieman vähemmän, miksi se kokoomus nyt taas kerran halusi perussuomalaiset kivojen eduskuntavasemmistolaisten sijaan.

Toivottavasti rasismin vastainen ruohonjuuritason liikehdintä laajenee Suomessa. Silakkaliike on ollut hyvä alku, vaikkakin hieman hirvittänyt seurata sitä, kuinka liikkeessä tunnutaan uskovan, että militanteimmatkin rasistit voitetaan syleilemällä ja pussailemalla heidät kuoliaaksi ja kutsumalla heidät rasismin vastaisiin mielenosoituksiin. Toivottavasti kyseessä on alun hapuilu, joka kehittyy jatkossa rasistien kanssa kykenemättömäksi toiminnaksi. Rasisteja ei mennä voittamaan puolelle asia-argumentteihin perustuvalla väittelyllä, keskustelulla tai laulamalla ”One Love”. Yksittäisten ihmisten kanssa asia erikseen jossain puolueettomammalla maaperällä. Liikkeen linjaa odotellessa tarvittaneen rinnalle liikehdintää, joka olisi selkeämmin rasismia vastaan uskaltaen sen myös näyttää ja rohkaisten samalla tarpeellista Silakkaliikettäkin.

PS: Koulut, olkaa ystävällisiä ja opettakaa, etteivät natsit lopullisesti kadonneet toisen maailmansodan jälkeen!

 

radical centrist

Uskot olevas tää tyyppi

 

famous-moments-in-history-reimagined-by-centrists-by-kasia-babis-31409589

Mut ootkin lopulta tää tyyppi

Suurvaltapolitiikan raadollisuus – kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret

Turkki on hyökännyt Syyriaan kurdeja vastaan. Tavoitteena on päästä eroon kurdeista ja vallata Syyrialta alue, jonne Turkki on suunnitellut perustavansa vyöhykkeen syyrialaisia pakolaisia varten. Eurooppalainen äärioikeisto, niin länsimielinen kuin Venäjä-mielinen hihkuu innosta. ”Jes! Viimeinkin pääsemme eroon arabeista! Eks väkivaltaiset kurditkin oo arabeja? Ainaki tummia, ei-valkoisia ovat. Menisivät omaan maahansa taistelemaan eivätkä täällä mesoaisi! Skriimaajat tiätää!!!”. Kyseessä on kaksinkertainen rikos, tai peräti kolminkertainen rikos, kun otetaan mukaan Euroopan päättäjien peli. 1) Nato-maa Turkki hyökkää itsenäistä valtiota vastaan, 2) Nato-maa Turkki uusottomaanisine suunnitelmineen hyökkää kurdeja, kansallista vähemmistöä vastaan, vaikka virallisessa propagandassaan esittääkin hyökkäävänsä vain Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen terroristiseksi julistamaa Kurdistanin työväenpuoluetta, PKK:ta vastaan, 3) EU:lla on verta käsissään sen solmittua aiemmin pakolaissopimuksen Turkin kanssa antaen Turkille käytännössä täydellisen suojan kritiikiltä ja vapauden toimia miten lystää. Kunhan vain pitävät ne pelottavat pakolaiset poissa Euroopasta.

Pakon sanelema liittolaisuus

Turkki on toisille vaikea kumppani, toisille rakastettavan helppo vihattava. Rakastettavan helpolla vihattavuudella tarkoitan sitä, että tietyille tahoille ei tuota ongelmia tuomita länteen päin perinteisesti kallellaan ollutta Nato-maa Turkkia. Ei-länsimieliset kiusaajat ovat sitten asia erikseen. Ei-länsimaisuus tai ei-länsimielisyys tuntuu olevan tietyille tahoille edelleen jonkinlainen automaattinen tae edistyksellisyydestä. Asiasta lisää alempana.

Kaikesta nihkeydestä ja ei-eurooppalaisiksi katsotuista piirteistä huolimatta Turkki on länsimaisen arvoyhteisön kumppani. Nato-jäsenyys on painava argumentti edelleen tässä klubissa, jossa maailmaa katsotaan yhä kylmän sodan ajan silmin ja geopolitiikan näkökulmasta. Turkki on perinteisesti ollut tärkeä liittolainen lännelle, pääasiassa Yhdysvalloille, joka haluaa dominoida öljyvarastonaan pitämäänsä aluetta. Recep Tayyip Erdoğanin johtama Turkki pelaa monilla korteilla. Toisaalta ollaan Natossa ja etäisen lähellä päättäviä läntisiä pöytiä (joihin Turkilla tuskin koskaan oikeasti on asiaa). Erdoğan on myös lähentynyt Vladimir Putinin Venäjää, kilpailevaa oikeistoblokkia, jonka etujen ajaminen on ollut törmäyskurssilla lännen etujen kanssa. Tämän lisäksi Turkilla on omia valtapyrkimyksiä Lähi-idässä laajenemishaluineen. Erdoğan esiintyy mielellään islamilaisen maailman arvojohtajana arvostellessaan esimerkiksi rohingya-vähemmistön kohtelua Burmassa tai Israelin hyökkäyspolitiikkaa palestiinalaisia vastaan. Samalla voidaan huoletta lahdata omaa kurdivähemmistöä suurta vastustusta pelkäämättä. Hajota ja hallitse, tämä taktiikka toimii edelleen hyvin.

Turkki halutaan siis pitää liittolaisena, etäisenä kumppanina, jolle ei kuitenkaan haluta tarjota täyttä oikeutta ”päättäviin pöytiin”. Syitä Turkin EU-jäsenyyden jatkuvalle torppaamiselle perustellaan ihmisoikeusloukkauksilla, joihin ei tosiasiassa haluta puuttua. Oikeana syynä lienee pääasiassa ”vääräuskoisuus”. Islaminuskoisen Turkin EU-jäsenyys toisi maailmalta itsensä sulkevan EU:n alueelle islaminuskoisia kasvavassa määrin. Turkki siis halutaan pitää sopivan lähellä sekä sopivan kaukana ja toivotaan samalla, että Turkkia voitaisi vielä käyttää jonkinlaisena satelliittina Etu-Aasiassa. Vaan onko kontrolloidusta tulossa kontrolloiva? Näin voisi päätellä pelkästään EU-puheenjohtajamaan Suomen joidenkin päättäjien pelokkaista lausunnoista liittyen Turkin ”uhkailuun” päästää 3,6 miljoonaa pakolaista Eurooppaan.

Ca16pi-WAAAFYql

Sydämetöntä peliä pakolaisilla

Vuonna 2015 EU joutui ”pakolaiskriisin” kohteeksi, kun muun muassa Syyriasta ja Pohjois-Afrikasta pyrki ihmisiä paremman tulevaisuuden perässä EU-maihin. Muistutuksena: vuoden 2015 pakolaisliike johtuu suurimmaksi osin suurvaltapolitiikasta. Libya pommitettiin sekasortoon ja päättymättömän sisällissodan kierteeseen sen jälkeen, kun Muammar Gaddafia vastaan suuntautuneet demokratiaa vaatineet protestit olivat kärjistyneet väkivaltaisiksi Gaddafin vastattua niihin väkivaltaisesti. Myöhemmin mukaan sekaantui omia itsekkäitä etujaan ajavia ääritahoja länsimaiden pommikoneiden tukemina. Loppu onkin historiaa ihmisoikeusrikkomuksineen ja orjakauppoineen.

Syyrian suhteen tilanne on samankaltainen. Erona se, etteivät ulkovallat puuttuneet sisäiseen konfliktiin samalla tavalla laajasti Venäjää lukuun ottamatta – sekin Bashar al-Assadin hallinnon kutsumana. Syyrian konflikti, kuten Libyankin vastaava, käynnistyi osana niin sanotun arabikevään sarjaa, jossa mielenosoittajat osoittivat mieltään Assadin hallinnon politiikkaa vastaan. Taustalla vaikutti myös alueen kuivuus. Assad vastasi alusta lähtien mielenosoituksiin väkivaltaisesti. Protesteihin sekaantui sittemmin islamistisia toimijoita, joita USA ja muu länsi tuki. Esimerkiksi Iran ja Libanonissa vaikuttanut Hizbollah-järjestö ovat tukeneet Assadia Venäjän ohella. Diplomatiaa kaihtaneet länsimaat Turkin ohella hokivat pakkomielteisesti sitä, kuinka Assadin on lähdettävä. Siinä sivussa hylättiin monia hyviä suuntaa-antavia ehdotuksia konfliktin ratkaisemiseksi – muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä erikoislähettiläänä Syyriassa vaikuttaneen Kofi Annanin suunnitelma Syyrian tilanteen helpottamiseksi.

Konfliktit pahenivat, kurjuus lisääntyi ja tämä ajoi ihmisiä lähtemään kotoaan. Valtaosa jäi esimerkiksi köyhään Libanoniin (maahan, joka puolestaan on noussut suurmielenosoitusten näyttämöksi, arabikevään onnistunut jatko? Aika näyttää!) ja Turkkiin sekä muihin lähialueen maihin. Eurooppaan on pyrkinyt selvä vähemmistö. Tämä ei valkoista väriä palvovaa ihmisvastaista äärioikeistoa haittaa. Äärioikeistoa, jonka viimeisin nousu perustuu pakolaisiin liitettyihin uhkakuviin ja kauhutarinoihin. Turkissa syyrialaisten pakolaisten läsnäolo on aiheuttanut närää niin ikään. Muukalaisvastaiset hyökkäykset syyrialaisia vastaan ovat olleet Turkissa yleisiä. Erdoğanin Turkki pyrkiikin kurdien itsemääräämisoikeuden lopettamisen ohella valtaamaan kilpailijansa Assadin johtamalta Syyrialta alueen, jonne se asettaisi syyrialaiset pakolaiset. Tämä sopisi Suomenkin äärioikeistolaisille oikein hyvin, jotka ilman muuta tukevat Erdoğanin valloitusta. ”Takas vaan arabirintamakarkurit ja kaikki muut rintamalle. Olisihan se ollut aikamoista, jos Suomessakin oltaisi sillä tavalla karkailtu…”.

En ihmettelisi, etteivätkö myös Brysselin pomot kannattaisi tällaista suunnitelmaa. Brysselissä kun ollaan kovaa vauhtia rakentamassa linnake-Eurooppaa kaikenlaisten eurooppalaisten arvojen komissaarien kanssa. Tämä vaan on aikamoista riskipeliä katsottaessa asioita EU:nkin näkökulmasta. Samalla kun kyseenalaistetaan periaate valtion rajojen kunnioittamisesta, jota Syyria ei ole hyvällä katsonut, ollaan samalla vahvistamassa äärijärjestö ISISin nousua. Joka oli jo miltei lyöty – eikä vähiten kiitos kurditaistelijoiden. Mutta mitäpä pikku yksityiskohdista, kun ei pienet yksityiskohdatkaan meistä? Rajat vaan kiinni ja ulos kaikki ne, jotka eivät mahdu peruskeskustaoikeistolaiseen käsitteeseen suomalaisista ja tuetaan samalla pakolaisuutta lisäävää Turkkia. Pakolaiset – mainiot pelinappulat Turkin uhittelulle, äärioikeiston nousulle ja tietenkin sen määrittelyssä, mitä Eurooppa ei ole.

 

Solidaarisuus kurdeille kiven alla

Muistan sen jäätelökesän, kun kurditaistelijoiden roolia vielä hehkutettiin ääri-islamistien vastaisessa taistelussa. Siihen tämä solidaarisuus sitten valtiollisella tasolla jäikin. Nyt kurdeja mollataan ja heidät ollaan valmita uhraamaan Turkin suurvaltapyrkimysten ja linnake-Eurooppa -projektin vuoksi. Mikään ei viittaa siihen, että valtiolliset toimijat tosiasiassa olisivat tukemassa kurdien asiaa. Neljän valtion alueilla asuvat kurdit (vrt. saamelaiset) ovat sukupolvien ajan saaneet kärsiä sortoa. Kurdien haaveet itsenäisestä valtiosta murskattiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lausannen sopimuksen solmimisella. Osmanien valtakunnan romahtaminen kun oli Turkille jo riittävän nöyryyttävää. Onneksi oli Kemal Atatürk, tuo Turkin Charles de Gaulle, joka auttoi turkkilaisia selviytymään suurvalta-ajan päättymisen aiheuttamasta masennuksesta. Atatürk ja Turkin linjaa myötäilevät ympärysvallat loivat nyky-Turkin väestönvaihtoineen ja antoivat lopullisen kuoliniskun kurdien itsenäisyyspyrkimyksille. Turkki on käynyt taistoa omaa kurdivähemmistöään vastaan siitä lähtien.

Naapureissa kohtelu ei ole ollut sen inhimillisempää. Monet muistavat vielä, kuinka Yhdysvaltojen imperialistisen hyökkäyssodan myötä syrjäytetty diktaattori, lännen entinen liittolainen Saddam Hussein kohteli kurdeja. Kurdistanin kansanäänestyksestäkään ei oikein innostuttu. Iranissa meininki on taantumuksellisen autoritaarista eikä sielläkään vähemmistöpolitiikka ole suuressa huudossa. Syyrian kurdivähemmistö sai Syyrian kansalaisuuden vasta Syyrian sisällissodan alettua vuonna 2011. Tätä ennen kurdien oikeuksia on poljettu niin nuoremman Assadin kuin vanhemman Hafiz al-Assadin aikana. Bashar al-Assadin joukot taistelivat kurdien kanssa Syyrian alueelle hyökännyttä Turkkia vastaan. Assadin porukkaa kuitenkin hiertää Rojavan (tai Syyrian Kurdistanin) autonominen alue, jonka Assad tuskin haluaisi kukoistavan.

Osmanien valtakunnan jako imperialistisine peleineen aiheuttaa monenlaista päänvaivaa vielä melkein sadan vuoden jälkeen. Kurdit petettiin silloin. Eipä siinä mitään uutta ole, että suurvallat ensin pelailevat pienemmillä kansoilla saadakseen näiden tuen imperialistisille suunnitelmille ja hylkäävät nämä myöhemmin, kun kaikki hyöty kiskottu irti. Esimerkiksi palestiinalaisilla on tästä liiankin paljon kokemusta. Ehkä sillä erotuksella, ettei mikään suurvalta edes yritä teeskennellä solidaarisuutta palestiinalaisten kanssa, jos Turkkia ei lasketa. Kun ajetaan omaa taantumuksellista agendaa muiden kustannuksella, siinä eivät periaatteet sen kummemmin paina. Siinä painavat vain omat edut ja omat näkemykset. Kaikki muut näkemykset jätetään huomiotta. Kuten esimerkiksi se, kuinka kurdiaktivistit tarjosivat vähän aikaa sitten mahdollisuutta järjestää kansainvälinen oikeudenkäynti ISIS-taistelijoihin liittyen.

Entäpäs sitten ei-valtiollisen tason toimijat? Löytyykö sieltä solidaarisuutta kurdien asian ajamiseksi? Kurdien asiaa ovat Suomessa ajaneet pääasiassa anarkistiset tahot ja nyttemmin vasemmisto on yhä selkeämmin ottamassa kurdien asiaa omakseen. Suomen kommunistinen puolue on myös puhunut kurdien puolesta imperialismia vastaan. Kurdikysymyksen luulisi siis yhdistävän ainakin työväenliikettä ja muita edistyksellisiä kansalaisjärjestöjä. Työväenliikkeen osalta tilanne on valitettavasti monimutkaisempi. Länsi ja heidän asioitaan ajavat länsimieliset ja näiden satelliitteina pidetyt ovat usein olleet helppo kritiikin kohde työväenliikkeen edustajina itseään pitävien keskuudessa, kuten ylempänä mainitsin. Sama pätee tässäkin tilanteessa. Naton siunauksella toimivaa Turkkia arvostellaan hyökkäyksestä suvereenin Syyrian valtion kimppuun. Puhutaan oikeutetusti imperialismista hyökkäyksen takana. Kurdeista ei kuitenkaan tämän porukan kannanotoissa usein mainita sanaakaan. Monet kommunistit esimerkiksi Turkissa, Irakissa ja Syyriassa puhuvat jakamattoman Syyrian puolesta imperalismia vastaan. Rojava jätetään mainitsematta. Suomessakin on tahoja, jotka kynsin ja hampain pitävät vain Syyrian puolia ja samassa yhteydessä myös kritisoivat ja moralisoivat kurdeja USA:n kätyryydestä. Jopa imperialismi on mainittu samassa yhteydessä puhuttaessa Rojavasta. Työnsarkaa siis löytyy vielä. Jotta tuomitsisimme kaikki yhdellä äänellä paitsi hyökkäyksen Syyriaan, myös Rojavaan.

Turkish-airtrikes-against-Kurds-in-Afrin-Syria-TheGlobePost

Turkin hyökkäystä Rojavaan ei turhaan olla verrattu fasistisen Espanjan hyökkäykseen Kataloniaa vastaan 1930-luvulla. Molemmissa tapauksissa taantumuksellista fasismia edustava keskushallinto hyökkäsi vapaampaa ja edistyksellisempää ilmapiiriä vastaan. Molempiin sotiin osallistui myös kansainvälisiä vapaaehtoisia tukemaan taistelua sortovaltaa vastaan. Nykyajan ”Kataloniaa” voidaan puolustaa monella muulla tavalla sotimisen lisäksi. Kurdit ja heidän itsemääräämisoikeuttaan kannattavat edistykselliset ovat järjestäneet mielenosoituksia esimerkiksi lentoasemilla, joissa Turkish Airlinesin lähtöporteilla on pyritty tuomaan viestiä kyseisen lentoyhtiön palveluiden käyttäjille. Voimme olla yhteydessä päättäjiimme kansallisella ja eurooppalaisella tasoilla vaatien heitä ajamaan Turkin hallinnon eristämistä. Voimme myös osallistua kurdiaktiivien mielenosoituksiin ja levittää tietoa heidän pyrkimyksistään puolustaen heitä esimerkiksi taantumuksellista äärioikeistoa vastaan, joka vastustaa valkoisesta ihonväristä poikkeavien mielenosoitusoikeutta, kansalaisoikeuksia ja läsnäoloa kokonaisuudessaan vaikkapa Suomessa. Rojavan projektin vastustaminen on näille erdoğanilaisten hengenheimolaisille luonnollinen tapa vastustaa edistyksellisyyttä ja vähemmistöjen oikeuksia. Turkkilaisia tuotteita ja yrityksiä voi myös boikotoida, kuten tällä sivulla neuvotaan. Turkkilaiset tuotekoodien numerot: 868 ja 869. Yllyttäkäämme myös esimerkiksi asetehtaiden työläisiä lakkoon ja aseiden kuljettajia olemaan viemättä aseita Turkkiin. Mikäli mahdollista, voidaan tukea Erdoğanin vastaista edistysmielistä oppositiota.

Tehdään Turkin boikotista Israelin boikottiin verrattava kampanja. Näytetään, että toisilleen vihamielisetkin taantumukselliset (Tässä tapauksessa Turkin Erdoğan ja Israelin Benjamin Netanjahu) ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Turkin annetaan toimia omavaltaisesti ja melkein yhtä kritiikittömästi, kuin Israelin. Kurdien ja palestiinalaisten vastaiset kampanjat ovat hyvin verrattavissa keskenään. Kun otamme tämän huomioon, väistämme Israelin oikeistoystävät ja muut nationalistit whataboutismeineen sekä ottomaanista imperialismia ajavien erdoğanistien ”anti-imperialistiset” seireenilaulut (Erdoğan on ottanut ”anti-imperialistisesti” kantaa esimerkiksi Venezuelan puolesta Yhdysvaltoja vastaan). Ajamalla kansojen välistä solidaarisuutta, vältämme myös nationalistisen puhetavan sudenkuopat (”palestiinalaiset vs. kurdit”) hajotusyrityksineen.

Kurdien taistelua tukemalla tuemme samalla omaa taisteluamme kansallista ja kansainvälistä taantumuksellisuutta ja suurvaltapolitiikkaa vastaan, joka pyrkii jyräämään pienemmät jalkoihinsa. Näytetään, että kurdit eivät ole yksin. Kurdit tarvitsevat muitakin ystäviä, kuin vuoret!

Kun hyökkäät yhtä vastaan…

Tilanne Venezuelassa ei ota rauhoittuakseen. Viimeisimpien tietojen mukaan Venezuelan presidentiksi yksipuolisesti julistautunut opposition uusin keulahahmo ja maan kansankongressissa vaikuttanut Juan Guaidó harkitsee pyytävänsä Yhdysvalloilta sotilaallista sekaantumista. Guaidón ja imperialistisen Yhdysvaltojen epätoivo tulee yhä vahvemmin esille. ”On se nyt kumma, kun sitä kansan valitsemaa presidenttiä ei saada syrjäytettyä. Onko tässä nyt turvauduttava taas siihen tuttuun ja hyväksi havaittuun tapaan syrjäyttää vaaleilla valittuja johtajia väkivaltaisesti? Voi Guaidó ja myös minä, Boltonin Joni, kun menimme yliarvioimaan armeijan matalan loikkauskynnyksen”!

Taustaa

Paljon on tapahtunut Venezuelassa kuluneena vuonna. Melkoisen tuntematon Guaidó, jota kukaan ei äänestänyt, julistautui Venezuelan presidentiksi. Tarkoituksena oli syrjäyttää maan laillinen presidentti Nicolás Maduro, jota Guaidó kutsuu vallananastajaksi (”usurpador”). Guaidó väittää, että Maduro ei voittanut viime vuoden toukokuun presidentinvaaleja rehellisesti, eikä häntä näin ollen hänen mukaansa voida pitää maan laillisena presidenttinä. Maduro oli julistanut vaalit pidettäviksi hieman ennen varsinaista vaaliajankohtaa. Oikeiston komennossa oleva oppositio vetoaa myös siihen, että oppositio boikotoi vaaleja, äänestysprosentti oli alhainen, noin 40 % (suunnilleen EU-vaalien luokkaa). Vaaleja ei pidetty oikeutettuina ja vastaehdokkaiden puutetta käytettiin myös yhtenä syynä. Tämä siitä huolimatta, että Madurolla oli vastassaan entinen armeijan henkilö, Laran osavaltion kuvernöörinä vaikuttanut ex-chavista Henri Falcón. Vielä helmikuussa 2018 Falcón julisti lyövänsä Maduron toukokuun 2018 presidentinvaaleissa. Liekö kyse sittemmin huonosta häviämisestä vai mistä, kun vaalien jälkeen oltiin vaatimassa uusia vaaleja?

Tammikuussa 2019 Guaidó julistautui yksipuolisesti presidentiksi. Hänen presidenttiytensä on tähän asti tunnustanut pääasiassa läntinen ja länsimielinen arvoyhteisö (ketäpä nyt afrikkalaisten mielipiteet kiinnostaisivat…), kun Maduron ovat tunnustaneet esimerkiksi Kuuba, Bolivia, Nicaragua, Turkki, Venäjä, Iran, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka ja useat muut. Yhdistyneet kansakunnat ei ole tunnustanut Guaidóa. Tilanne lähti edelleen kiristymään Guaidón kiertäessä Venezuelaa ja valmistautuen vastaanottamaan ”humanitääristä apua” Yhdysvalloilta, jonka poliittisuudesta Punainen Ristikin varoitti. Avustuslähetyksen yhteydessä sattui väkivaltaisuuksia ja aiheen ympärillä liikkui myös paljon valeuutisia. Kuten esimerkiksi se, että Maduron joukot olisivat muka sytyttäneet avustuslastin tuleen. Maduroa arvosteltiin kovasti siitä, ettei se aluksi meinannut päästää avustuskuljetusta maahan. Miksi samat kriitikot eivät kritisoi Yhdysvaltojen pakotteita, jotka pahentavat Venezuelan kriisiä? Miksi kriitikot eivät vaadi Yhdysvaltoja lopettamaan Venezuelan painostamista? Maassa eletään jatkuvassa valmiustilassa, kun pohjoisesta saattaa koska tahansa sataa tulta ja tulikiveä ja USA:n tukema oikeisto pyrkii koko ajan löytämään keinoja kaapatakseen vallan itselleen. Tämä vie huomiota maan kehittämiseltä, jota kipeästi tarvitaan.

Samoihin aikoihin järjestettiin ”humanitäärinen” Venezuela Aid Live -konsertti naapurimaassa Kolumbiassa Cúcutan kaupungissa, Venezuelan vastaisella rajalla. Näennäisestä epäpoliittisuudesta ja humanitäärisestä aloitteesta huolimatta miljardööri Richard Bransonin järjestämä konsertti on helppo nähdä osana poliittista painostusta Venezuelaa kohtaan, jonka osana esimerkiksi Paulina Rubio valitettavasti oli. Venezuelan anti-imperialistinen verkosto (suurimmaksi osin chavistisen hallinnon organisoima), jonka vieraana allekirjoittaneella oli kunnia olla yhdessä Suomen kommunistisen puolueen pääsihteerin Tiina Sandbergin kanssa, järjesti oman konserttinsa. Konsertti oli osa kansainvälistä solidaarisuuskampanjaa, jolla tuettiin Yhdysvaltojen aggression kohteeksi joutunutta Venezuelaa. Olisi ollut hienoa nähdä Caracasin konsertissa Pink Floydin Roger Waters, joka näki valtamedian propagandaa pidemmälle. Tässä joitakin kuvia Caracasista, Asamblea Internacional de los Pueblos -kokouksesta:

20190223_163706

 

20190225_144131

20190223_140054

 

Yhdysvallat kiusaajana, uusin kriisi, Maduro ei ole täydellinen

Viimeisimpänä keinonaan Guaidó armeijan tukeen luottaen yritti yllyttää sotilaita syöksemään Maduroa vallasta. Eipähän sekään vallankaappausyrityksen yritys tainnut mennä ihan putkeen. Verta vain vuodatettiin lisää ja jakolinjoja syvennettiin entisestään. Seuraavana lienee vuorossa operaatio: kutsutaan Yhdysvaltoja hyökkäämään Venezuelaan. Yhdysvallat olisi tähän mielellään lähdössä riippumatta siitä istuuko Valkoisessa talossa republikaani vai demokraatti. Yhdysvallat on painostanut Venezuelaa 2000-luvun alusta lähtien, jolloin sen syytettiin olleen osallisena vuoden 2002 vallankaappausyritykseen. Vuonna 2014 Barack Obama julisti Venezuelan kansalliseksi uhaksi ja painostus koveni. Donald Trump oli avoimesti kysellyt, että miksei Yhdysvallat voisi hyökätä Venezuelaan. Trumpin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja (jo George W. Bushin hallinnossa vaikuttanut Guantánamon vankileirin äänekäs puolestapuhuja ja Irakin sodan pääarkkitehteihin kuuluva) John Bolton haluaa tehdä läntisestä pallon puoliskosta sosialismista vapaan vyöhykkeen. Venezuelan lisäksi halutaan painostaa myös muun muassa Kuubaa ja Nicaraguaa. Tässä Fox Newsin haastattelussa (suunnilleen 6 minuutin kohdalla) Bolton myös sanoo suoraan, että tarkoituksena on laajempi pääsy Venezuelan öljymarkkinoille. Ei se Venezuelan talous, vaan Yhdysvaltojen talous!

Venezuelan talous on ollut heikossa jamassa jo pidemmän aikaa, johon ovat olleet syynä yksipuolisesti toteutettu talouspolitiikka jo ennen chavismoa sekä Yhdysvaltojen pakotteet, jotka ovat pahentaneet tilannetta. Hugo Chávezin ja Maduron synti on ollut se, etteivät he ryhtyneet riittäviin toimenpiteisiin, joilla oltaisi uudistettu maan infrastruktuuria ja esimerkiksi sähköjärjestelmää, joka on reistaillut pahasti viime aikoina. Sanottakoon, ettei oikeistoakaan maan todellinen kehittäminen usein kiinnostanut Venezuelassa ja muualla. Esimerkkinä alueen rannikolla Kolumbiassa sähköyritys Electricaribe (jonka omistajana oli espanjalainen Naturgy-energiayritys, aiemmin Gas Natural Fenosan nimellä) on aiheuttanut päänvaivaa sähkökatkoineen köyhien keskuudessa. Ei olisi varmastikaan yllätys mikäli paljastuisi, että Venezuelan maanlaajuisten sähkökatkosten takana olisi ollut myös oikeisto-opposition sabotaasi. Oppositio käy tunnetusti taloudellista sodankäyntiä chavistista hallintoa vastaan, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Itsekritiikin puute ja kaiken vastuun alituinen ulkoistaminen ei toisaalta tuo uskottavuutta. Voisiko imperialistien haukkumisen lisäksi joskus myös myöntää, että mokailtukin on?

Venezuela tarvitsee solidaarisuuttamme, liberaalit ovat ihmisoikeuksien asialla vain valikoiden

Päämäärä pyhittää keinot. Sen tietää Yhdysvalloilta mahdollisesti sotilaallista hyökkäystä pyytävä Guaidó, joka jossain ei-vasemmistolaisessa maassa olisi jo hyvän aikaan ollut syytettynä maanpetoksesta. On se muuten jännä, kuinka länsimainen ja länsimielinen media puhuu kovin maireasti Venezuelan oppositiosta ja korostaa mielenosoitusten rauhallisuutta. Kunpa mediamme uutisoisi näin myös ei-vasemmistolaisista maista, joissa keltaliivit, anarkistit ja vasemmistolaiset ovat aina automaattisesti riehujia tai edustavat jollakin tapaa vain ”parempaa väkivaltaa”. Vaan taitaa porvarillista charmia huokuvalle medialle ja yksittäisille ihmisille antikommunistinen väkivalta olla sitä parempaa väkivaltaa. Aasi puhumassa korvista (un burro hablando de orejas), niin kuin espanjaksi sanottaisiin.

Venezuelan tukemisen luulisi olevan kaikille vasemmistolaisille tai vasemmalle päin kallellaan oleville itsestäänselvyys. Madurosta voidaan olla mitä mieltä hyvänsä, mutta imperialismista ei tulisi voida neuvotella. Rosa Luxemburgista tykkäilevät tietänevät, että Rosa olisi ollut ehdottomasti Venezuelan puolella Yhdysvaltojen aggressioita vastaan. Hän olisi myös todennäköisesti ollut huolissaan Venezuelan ajautumisesta suurvaltojen pelikentäksi. Toinen syy tukea Venezuelaa on vasemmistolaisuus itsessään. Kaikista epätäydellisyyksistä huolimatta voinemme toistaiseksi sanoa, että Venezuelassa ei ole oikeistolaista komentoa (Nicaraguan suhteen asia on monimutkaisempi, siitä joskus piakkoin lisää). Oikeisto on tehnyt Venezuelan kurjuudesta propagandaviihdettä, kurjuuspornoa, omaa propagandaa ajaakseen. Venezuela on jälleen uusin kova panos oikeiston piipussa, jota voidaan käyttää vasemmistoa vastaan. ”Kattokaa nyt Venezuelaakin, kommunismi ei toimi! Li Andersson haluu Suomeen samaa juttua!”.

Venezuela on osa sitä keinovalikoimaa, jolla vasemmistoa yritetään jatkuvasti ajaa kohti äärimaltillisuutta ja äärikesyyttä (”Todista päivittäin, ettet ole millään lailla radikaali, piilokommari tms!”), kohti kieltämistä tai täysin merkityksettömäksi tekemistä. Tämä on demokratian ja moniäänisyyden kannalta huolestuttavaa. Tämä ei ole mitään liioittelua, mikäli oikeistolaisten ansoihin langetaan kerta toisensa jälkeen. Itäinen Eurooppa ja Kaakkois-Eurooppa ovat ääriesimerkkejä siitä, kuinka sikäläiset tolkun ihmiset ovat antikommunistisella retoriikallaan saaneet kaiken edistyksellisyyden sellaiseen marginaaliin, että kaikki muu paitsi hurraapatrioottiset uskollisuudenvalat porvarilliselle isänmaalle ovat epäilyttäviä. Tähän on päädytty Baltian ja itäeurooppalaisten oikeistokonservatiivien pitkäjännitteisellä lobbaustyöllä. Natsismi ja kommunismi yhtä pahoja, mutta kommunismi pahin ja eikä natseja edes enää ole. Natsit teki pahuuksia, mutta meidän kansallissankarit eivät osallistuneet niihin julmuuksiin merkittävästi, sitä paitsi natsismi oli kommunismin syy. Oletko eri mieltä, epäisänmaallinen neuvostosuvakki?! Suvaitsevaisethan ovat muuten neukkukommunistien eräänlaisia jatkeita vihermokutusfundamentalismineen. Molemmat ääripäät, rajakit vastaan suvakit, mutta suvakit pahimpia! Eikö kukaan enää muista poliisihevosia?!

Mitä enemmän lähdetään mukaan taantumuksellisten puhetapaan, sitä enemmän kavennamme itseltämme tilaa. En tiedä teistä, mutta itseä ei ainakaan pahemmin huvita kokea 1930-luvun ummehtunutta ilmapiiriä, jolloin jopa SDP:tä vainottiin. Kyse on laajamittaisesta vasemmiston ja edistyksen vastaisesta ristiretkestä, jolla pyritään äärioikeistolaiseen kansanrintamaan, ellemme pidä varaamme. Liberaalit eivät ole valitettavasti parempia, he kaikessa äärioikeistokritiikissään edustavat ”tolkun linjaa” kannattaen ihmisoikeuksia hyvin valikoiden. Olin kuullut puhuttavan liberaalien tekopyhyydestä ja sain tämän tekopyhyyden kaikessa raadollisuudessa huomata lukiessani lukuisia kommentteja liittyen Venezuelaan ja Brasiliaan. Arvatkaapa, kumpaan on kohdistettu melkeinpä kaikki kritiikki ja moraalisaarnat demokratiasta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta? Viiden pisteen vihje: vastaus ei ole Brasilia. Ei vaikka, presidentti Jair Bolsonaro fanittaa avoimesti vuosina 1964-1985 Brasiliaa hallinnutta sotilasjunttaa. Ei vaikka Bolsonaro ehdokkaana ollessaan viljeli avoimesti raiskausvitsejä, hyökkäsi esimerkiksi afrovähemmistöjä ja seksuaalivähemmistöjä vastaan, lupasi hyökätä toisinajattelua vastaan tyhjentämällä koulut ”marxilaisesta saastasta” ja uhrata Amazonin luonnon markkinavoimien hyväksi. Hiljaista on ollut nykyisinkin, vaikka perhe- ja ihmisoikeusasioista vastaava ministeri haluaa pukea tytöt pinkkiin ja pojat sinisiin tai kun maan ulkoministeri pitää ilmastonmuutosta marxilaisena salajuonena.

Tämä kaikki tapahtuu Brasiliassa liberaalien ollessa hyvin vaisuja tästä vaahdoten Venezuelasta ja korostaen sitä, kuinka Bolsonaro on äänestetty valtaan (ikään kuin Maduroa ei oltaisi äänestetty ja ikään kuin Dilma Rousseffin hämäräperäistä syrjäyttämistä ei olisi koskaan tapahtunut). Liberaaleihin ei näin ollen voi ihmisoikeuksien puolustajina tässä vaiheessa luottaa. Asia jääkin vasemmiston harteille.

Loppusanat

Venezuelaa ei tule ajatella vain jonain kaukana olevana ”kehitysmaana”, jonka tapahtumat eivät koskettaisi meitä. Eihän Venezuelaa vastaan hyökkäävä ja Venezuelan mokia propagandassaan käyttävä oikeistokaan näin ajattele. Oikeisto tuo Venezuelan tapahtumat jatkuvasti lähelle meitä. Kun Venezuelaa vastaan hyökätään ja sen vaaleilla valittua hallintoa yritetään syrjäyttää ja chavistisia uudistuksia purkaa, hyökätään samalla koko vasemmistolaista politiikkaa vastaan. Seuraavana on vuorossa Kuuba ja Nicaragua. Toivoisinkin, että vasemmisto kaikkialla ottaisi Venezuelan asian omakseen periaatteella: kun hyökkäät yhtä vastaan, hyökkäät meitä kaikkia vastaan. Venezuela-solidaarisuuden ja imperialismin vastustamisen lisäksi olisi tärkeää myös käydä hyökkäykseen oikeistolaisia vastaan. Brasilian ”trumppi” olisi niin helppo kohde ja Amazonin sademetsän puolustamisessa kun päästäisi alkuun, ties mitä siitäkin voisi syntyä.

”Jotain perustavanlaatuista on muuttunut”

Olisitko mun vain salaa

Sä toisen oot ei se haittaa saa,

Ota mut nyt anna palaa, anna palaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa

Salaisen rakkauden aikaa

Me salarakkaita ollaan, salaisen rakkauden aikaa, sut viedä saan

 

Omistan Salarakkaiden ”Salarakas”-kappaleen kokoomuslaisille ja perussuomalaisille sekä kaikille niille, jotka näiden kahden avoimesta lähentymisestä pitävät meteliä. Olisi muuten mielenkiintoista, jos paljastuisi Kokoomuksen olleen haluttomampi menemään Vasemmistoliiton kanssa hallitukseen, eikä päinvastoin. Kuten jotkut ovat sanoneet: Kokoomus tekee tietoisesti ideologiansa mukaista politiikkaa pyrkien selkeästi erottumaan.

Kapitalismin ja äärioikeiston yhteistyö ei ole mikään uusi juttu. Nykyinen kokoomuslainen yli-ihmisfanitus ja Lapuan liikkeen hehkuttaminen lienee tuskin pelkästään Kokoomusnuorten juttu. Persumaisuudetkaan eivät ole kokoomusnuorten parissa tavattomia. Ne ilmaistaan vaan ehkä vähän elitistisemmällä tavalla. Äärioikeistolaista ideologiaa on varmasti ihan emopuolueessakin tyypillisen opportunismin lisäksi. Sitä ei vaan olla viitsitty tuoda niin vahvasti ulos. Uskottavuus olisi kärsinyt, kun rasismilla ei vielä tämän vuosikymmenen alussa ollut vastaavaa hegemoniaa. ”Monikulttuurisuusonrikkauseimullamuuta”-lausahduksia ja ministereiden osallistumisia ”Peli poikki”-tyylisiin mielenosoituksiin tuskin tullaan näkemään vastaavassa määrin hallituksen kokoonpanosta huolimatta. Taantumukselliset kun ovat, epäpoliittisuuden varjolla, saaneet kaiken muun paitsi äärioikeistolaisuuden näyttäytymään kamalalta ääri-joltain.

Vaalien tulos oli aika lailla odotettavissa, vaikka se olikin lopulta melkoinen järkytys. Äärioikeistolainen Perussuomalaiset pääsi toiseksi eikä ykköspaikka ollut kaukana. Pienenä kevennyksenä toimi ”kommunisti Kalevin” äänisaalis, jolla syötiin Perussuomalaisten kannatusta. Olisihan siitä ollut ainesta melkoisen mehukkaaksi tarinaksikin: ”Kommunisti Kalevi esti rasistien vahinkoäänillä perussuomalaisten nousun maan suurimmaksi puolueeksi”. Ihan niin tiukassa ei tilanne lopulta ollut.

Äänestyksen jälkipuinti on ollut sitä tavanomaista. Opportunistit syyttävät pienpuolueita äänten viemistä isommilta (lue: ”merkittävämmiltä”) puolueilta. Isommat ja merkittävämmät puolueet, joilla vielä sydäntä on, laittanevat toiveita ja paukkuja siihen, että ehkä sittenkin tulisi punavihreetä tai edes vähemmän oikeistolainen hallitus. Punavihreään hallitukseen suhtaudun toistaiseksi skeptisesti. Hallitustunnustelija Antti Rinne ei ole toistaiseksi vielä sulkenut mitään puoluetta ulos. Lopulta punavihreä hallitus toisi korkeintaan hetken hengähdysaikaa. Radikaaleja muutoksia tuskin tulisi. Euroopan unioni kun sitoo käsiä melko paljon, vaikkakin sen selän taakse on toisaalta myös helppo piiloutua, etenkin oikeistopoliitikkona. Jotkut saattavat haikailla vielä sateenkaarihallitukseenkin. Mikään ei tosiasiassa muuttune parlamentaarisella tasolla. Ei siten, että se vaikuttaisi merkittävästi hyvällä tavalla pienituloisten arkeen tai ympäristökysymyksiin.

Oikeistolaisuus tulee dominoimaan hallituksessa, oppositiossa, yleisessä ilmapiirissä Etelärannan varjohallituksineen ja muine lobbareineen aivan varmasti. Poliitikot siis tässä vaiheessa poliitikkoina, ulkoparlamentaristit ulkoparlamentaristeina. Jos jokin nousee, se tulee olemaan äärioikeisto. Tämä riippumatta siitä, otetaanko Perussuomalaisia hallitukseen vai ei. Jos nyt jotain hyvää on löydettävä näistä vaaleista, niin onhan kyseessä jonkinlainen nuorennusleikkaus. Ilahduttavaa myös lukea oikeistosetien kauhistuneita kommentteja naisten saadessa valtaa. Sanottakoon vielä, että kannatan tietenkin ehdottomasti mieluummin punavihreää hallitusta (tai SDP:n, Vasemmistoliiton, Keskustan ja RKP:n kansanrintamaa), kuin sateenkaarta tai porvarihallitusta.

Vaalien ja hallitusneuvottelujen jälkeen

Vaikka vaalit, pian myös eurovaalit, ovat ohi, eivät pohdinnat suomalaisen työväenliikkeen asemasta lopu. Laajaa kriittistä ja rakentavaa keskustelua kaivataan työväenliikkeessä. Onko nykyisin edes mielekästä puhua vain työväenliikkeestä aikana, kun niin monella ei ole töitä tai kun savupiipputeollisuudesta ollaan siirrytty silpputyöhön ja yleiseen epävarmuuteen? Akateemikotkin voivat olla köyhälistöä, eivät vain ruumiillista työtä tekevät. Kuinkas sitten vaikkapa ruokalähetit, jotka tekevät työtä surkeilla työehdoilla, mutta kantavat riskit ”yrittäjinä”? Epäluottamusmies osui harvinaisen oikeaan vapun aikaan:

D5gcXQbW4AIujTf.jpg large

 

Työväenliike iskusanana on ilman muuta iskevämpi, kuin vaikkapa pienituloisten liike. Prekariaatti ei vielä ehkä istu samalla lailla suuhun, kuin proletariaatti. Käsitteiden päivittäminen olisi kuitenkin paikallaan. Toisaalta olisi tärkeää miettiä, mikä sai ihmiset äänestämään Perussuomalaisia niin sankoin joukoin. En usko, että kyseessä on pelkkä rasismi. Kaikki Perussuomalaisten äänestäjät tai heitä syystä taikka toisesta sympatisoivat eivät ole rasisteja. Perussuomalaiset vetosivat pienituloisiin, vaikkeivät todellakaan aja heidän etujaan. Syrjemmillä seuduilla taidettiin äänestää perussuomalaisia ehdokkaita enemmän, kuin ennen.

Vasemmistolaisina pidetyt eduskuntapuolueet eivät vetoa jostain syystä samalla tavalla heikossa asemassa oleviin, kuin Perussuomalaiset. Päinvastoin, näyttäisi käyvän niin, kuten joskus on lehdissäkin kirjoitettu, että Vasemmistoliitosta Vihreiden ohella olisi tulossa tai tullut korkeasti koulutettujen puolue. Ennen kouluttamattomat ja köyhät äänestivät vasemmistoa, nykyisin kouluttamattomat ja köyhät pitävät valtavirtavasemmistoa elitistisenä tai sellaisena, josta ei ainakaan ole pienituloisten asioiden ajajaksi. Muut puolueet näyttäytyivät kaupunkikeskeisinä, eivätkä kaikki isoihin kaupunkeihin mahdu ilman sosiaalisia ongelmia (maailman esimerkit toimikoot varoituksina). Onko kyseessä etäännyttävä puhetapa, elitistisenä pidetty ulkoinen olemus vai vasemmiston yleinen kykenemättömyys vedota köyhempään väestöön ja muihin pienituloisiin 2020-luvulle tultaessa? Itse veikkaan jälkimmäistä.

Perussuomalaisten suosio kertoo vasemmiston toimintakyvyttömyyden lisäksi keskiluokan rappiosta ja oman romahduksen pelosta. Ei vaan jotenkin mene jakeluun se, että keskiluokan romahduksen aiheuttanut oikeistolainen politiikka oli äänestäjien keskuudessa kuitenkin varsin suosittua vaaleista vaaleihin. Nyt luokkapudotusta pelkäävä hukkuva keskiluokka on tarttumassa umpioikeistolaiseen Perussuomalaisiin kuin oljenkorteen. Lopullinen itsetuho uhkaa.

Kuinkas on sitten kommunistien laita? Emmepä kommunisteinakaan ole onnistuneet vakuuttamaan ihmisiä siitä, kuinka me toisimme todellisen muutoksen. Voisi sanoa, että hyvin paljon vähemmän, kuin valtavirtavasemmisto. Kuinka me edes eroamme esimerkiksi kilpailevasta puolueesta, Vasemmistoliitosta? Paljonkin, kun lähdemme oikeasti asiaa pohtimaan ja pidemmälle suunnittelemaan. Katkeransävyiset haukkumiset eivät oikein vakuuta, koska taustalla kuuluu tavallaan koko ajan katkeran ”exän” toiveet siitä, että yhteen ehkä vielä joskus palattaisiin. Itse kannatan voimakkaasti tämän kaltaisesta ajattelusta luopumista. En näe nykyisissä oloissa SKP:tä ja Vasemmistoliittoa minkäänlaisina toveripuolueina.

Keskittykäämme erottautumaan selkeästi selkeine tavoitteinemme. Sitten, kun meillä on oikeasti tarjota konkreettinen ja uskottava vaihtoehto porvaristodiktatuurin lyömiseksi, on meillä varaa arvostella enemmän Vasemmistoliittoa siitä, ettei se ole tarpeeksi duunarii. Silloin vain tietenkin kun aihetta on. Kaikkein helpointa ja selkeyttävintä kannaltamme olisi, jos eduskuntavasemmisto yhdistyisi keskenään tai vaikka Vihreiden kanssa antaen lopullisen viestin SKP:lle siitä, ettei tässä mitään toveripuolueita olla. Ehkä tällöin luopuisimme viimein vaaliliittotoiveista eduskuntavasemmiston kanssa keskittyen ennemmin ulkoparlamentarististen voimien kokoamiseen. Yhteistyön tekemistä yksittäisten hyvisten kanssa tämä ei luonnollisesti estä.

SKP:llä on paljon potentiaalia ja voitettavaa. Sosiaalisessa mediassa olemme näkyneet ihan mukavasti. Itse tullut usein mietittyä sitä, kuinka entisinä aikoina, kun ei ollut mitään sosiaalisia medioita tai mitään moderneja viestinnän välineitä, kyettiin muodostamaan laajoja verkostoja ja toteuttamaan valistuskampanjoita, voimaannutettiin ihmisiä. Nyky-teknologia on siunauksen lisäksi myös tietenkin kirous kaikkine informaatioähkyineen ja onhan tapa viestiä ja puhua nykyisessä maailmassa hieman erilaista, kuin se oli ennen. Tästä pääsemmekin yhteen peruskysymykseen: Kuinka viestimme ja puhumme ihmisille sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa ja myös sen ulkopuolella? Osaammeko myös ajatella nykyaikaisesti ilman, että tuomme vain vanhaa viestiä esiin uudemmilla välineillä? Näen 6 tunnin työpäivässä (8 tunnin palkalla) ja 1200 perusturvassa sekä hävittäjäkampanjassa paljon hyvää ja suurta potentiaalia. Tästä voinemme lähteä rakentamaan suurempaa konkretiaa ja muiden puolueiden vaihtoehdot voittavia vaihtoehtoja pelkäämättä vastakkainasetteluja.

Ennen kuin lähdemme rakentamaan punaista tai punavihreää Suomea, tulisi ensin miettiä minkälaisilla voimilla lähdemme sitä rakentamaan. Yksi puolue ei sitä yksinään voi rakentaa. Joukkoliikkeet tulevat ilman muuta kysymykseen. Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan oli hyvä ja tärkeä projekti, vaikka sitten se loppua kohti näytti kuivuvan kokoon demareiden, vihreiden ja muiden keskittyessä vaaleihin. Uskon, että vastaavaa saadaan synnytettyä jatkossakin. Ympäristön saralla meillä on paljon voitettavaa. Emme tyydy vain 2 asteen tavoitteeseen tai toivomaan, että tuleva hallitus tekisi jotain. Me uskallamme vaatia rakenteiden muuttamista siten, että saastuttavasta teollisuudesta päästäisi (tietenkin tukemalla tavallisia ihmisiä siirtymävaiheessa) ja sitä, että saastuttava suurteollisuus myös maksaa ympäristölaskusta suurimman osan. Militarismi (suurimmillaan Yhdysvaltojen suunnalta, mutta myös esimerkiksi Kiinan ja Venäjän suunnalta; rauhanohjuksia ja parempia, ”puhtaita” pommeja ei ole olemassa) on pahimpia saastuttajia maailmassa, josta harvemmin puhutaan ilmastoahdistuksen lomassa.

Lähtemällä rakentamaan radikaalia punavihreyttä, uskon että se voisi tarjota yhden keinon lähteä erottautumaan niistä muista perinteisemmistä ja niin nähdyistä ja kuulluista jutuista. Eurovaaleissa erottautuminen on vieläkin helpompaa. Niissä ja tietenkin myös sen jälkeen voinemme loistaa sillä, että vaadimme eroa Euroopan unionista ja unionin purkamista. Mikään eduskuntapuolueista ei tätä tee. Tämäkin luonnollisesti vaatii rinnalleen konkretiaa. Tuskin meille riittää, että markka otetaan takaisin, manataan Kekkosta tänne, palataan takaisin perinteisiin kansallisvaltioihin tai jotain… Vaan mikä olisi tämä konkreettinen vaihtoehto? No ensinnäkään SKP ei ole Eurooppaa ja kansainvälisyyttä vastaan (toisin kuin monet muut eurokriittiset tahot ovat). Liikkeelle voinemme lähteä etsimällä Euroopasta edistyksellisiä EU-kriittisiä tahoja ja lähteä muodostamaan niistä oman vastineemme muukalaisvastaiselle äärioikeistolaiselle Visegrád-ryhmälle. Kannatan ryhmälle nimeä vaikkapa ”palmelaiset” tai ”olofpalmelaisten EU-kriittinen ryhmä”. Pyörää ei tarvitse keksiä kokonaan uudelleen, kun olemassaolevia rakenteita (joiden osasia olemme, halusimme tai emme) hyödyntäen pyrimme kohti parempaa Eurooppaa.

Ohessa vielä Heikki Ketoharjun video siitä, miksi EU:n purkaminen on realistisempaa, kuin EU:n uudistaminen esimerkiksi Green New Dealin hengessä.

PS: Otsikon nimi on suora lainaus eräältä luennolta, jossa hieman sivuttiin eduskuntavaalien jälkeisiä tunnelmia.

Kaksinaismoralistista peliä Venezuelan suhteen

Venezuelan presidentti Nicolás Maduro otti presidentin viran vastaan torstaina 10.1. Virkaanastujaisseremoniat pidettiin Venezuelan perustuslaista johtuen vasta tammikuussa, vaikka Maduro voitti vaalit viime vuoden toukokuussa. Mikäli kaikki sujuu ilman häiriöitä ja ulkovaltojen vaikutusyrityksiä, hänen toinen kautensa päättyy vuonna 2025. Useat maat ovat boikotoineet virkaanastujaisia. Esimerkiksi Euroopan unionin maista ainoastaan Espanja, Portugali ja Kreikka suunnittelivat lähettävänsä edustajansa Venezuelaan. Useampi maa ei aio tunnustaa Maduron hallitusta. Maduron hallintoa väitetään ”diktatuuriseksi” ja 14 alueen maasta koostuva Liman ryhmä (pois luettuna Meksiko, joka on vetänyt asian suhteen passiivisempaa linjaa vasemmistolaisen Andrés Manuel López Obradorin presidenttiyden myötä)  on ilmoittanut ajavansa venezuelalaisten ”vapautta” ja ”demokratiaa” maahan. Samansuuntaisia lausuntoja on tullut Amerikan valtioiden järjestöstä (OAS/OEA), jossa on jopa väläytelty sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Venezuelan tapauksen ratkaisemiseksi. Kolumbian varapresidentti Marta Lucía Ramírez on tokaissut, että Venezuelasta on tullut Kolumbian ja koko alueen kannalta uhka. Kolumbian keskustaoikeistolainen presidentti Iván Duque on pyytänyt venezuelalaisia ”vapauttamaan itsensä diktatuurista”. Mistä sitten on kyse? Miksi tällaiset painostustoimenpiteet ja puheet? Miksi ne ovat vaarallisia ja vastuuttomia? Tuon tällä kirjoituksella näkökulmani näihin ja muihin kysymyksiin Venezuelaan liittyen. Yksi asia on tietenkin selvä: kyseessä on länsimaisen ja länsimielisen arvoyhteisön vastenmielinen kaksinaismoralismi, joka on uhaksi alueen rauhalle, vakaudelle ja vapaudelle. Yhdysvaltojen aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut alueella tunnettua useita vuosikymmeniä.

oilprice

Venezuelan kriisi

Aluksi on tietenkin lähdettävä Venezuelan kriisistä, joka EI johdu siitä, että ”kommunismi ei toimi”. ”Kommunismin toimimattomuudella” on pyritty selittämään monenlaista talousongelmaa maissa, jotka eivät noudata kapitalististen maiden pelisääntöjä. Vaan entäpä sellaiset maat, jotka noudattavat markkinatalouden pelisääntöjä, mutteivät ole saaneet tästä huolimatta luvattua vaurautta itselleen? Silloin kyse ei tietenkään voi olla kapitalismin toimimattomuudesta vaan riittämättömistä talousuudistuksista ja vallitsevasta mañana-kulttuurista! Venezuelassa on kriisi meneillään, eikä sitä auta vähätellä tai peitellä. Tällä videolla (espanjankielinen) kuvataan hyvin syitä Venezuelan kriisille. Suuri syy on riippuvuus öljystä ja laiminlyödyt toimenpiteet riippuvuudesta irti pääsemiseksi. Riippuvuus öljyyn syntyi jo hyvissä ajoin viime vuosisadan alussa. Maatalous on laiminlyöty ja maassa ollaan panostettu pääasiassa tuontiin viennin kustannuksella. Ajateltiin, että öljystä saadut rikkaudet ovat loputtomia. Tämä siis jo ennen Hugo Chávezia, silloin kun Venezuela oli länsimielinen ja maassa oikeistolainen komento.

Maduron ja oikeastaan jo Chávezin hallituksen moka oli se, että ne jatkoivat edeltäjiensä linjalla eivätkä monipuolistaneet talouttaan. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta romahti, joutui öljytuloista riippuvainen Venezuela vaikeuksiin. Oman lisänsä ovat tuoneet mustan pörssin kauppiaat sekä maan omat antisosialistiset huligaanit. Valtion monopolien omistamaa tavaraa hamstrataan ja myydään kalliilla eteenpäin. Salakuljettajat maan sisällä ja ulkona käyttävät hyväkseen kriisiä tehden rahaa kriisillä. Ei ole myöskään kaukaa haettua sanoa, että oikeistolainen oppositio käy omaa taloudellista sodankäyntiään vihaamaansa hallintoa vastaan, jossa Yhdysvallatkin mitä todennäköisimmin avustaa.

Kriisi on kuitenkin todellinen. Oikeistoliberaalimedia ottaa tietenkin kriisistä kaiken ilon irti näyttämällä kuvia ”tyhjistä hyllyistä” ja mässäilemällä, kuinka ”sosialistisessa kehitysmaassa” ei ole ruokaa, lääkkeitä eikä vessapaperia. Mielestäni ilkeitä ovat toki olleet myös ne Venezuelan hallinnon puolustajien kommentit tyyliin: ”Katsokaapas tuotakin tukevaa rouvaa, ei kovin nälkäiseltä näytä!”. Maasta lähteneiden joukossa on varmasti antisosialistisia keskiluokkaisia, mutta sillä tuskin ihan kaikkea selitetään.

tintori

 

Venezuelan oppositio

Maduron hallintoa ovat kritisoineet niin opiskelijat, kommunistit, kuin antisosialistinen keskiluokkakin. Tässä on otettava huomioon, kuka kritisoi ja miten kritisoi. Maduron hallintoa kritisoivat eivät välttämättä ole oikeistoa, eivätkä kaikki oppositioon kuuluvatkaan ole oikeistolaisia. Sen voi kuitenkin sanoa, että opposition edustajat, niin sanotut keulahahmot ovat oikeistolaisia, joiden todennäköisimpänä tarkoituksena on palata aikaan ennen Chávezia. Yksi tunnetuimpia keulahahmoja on ollut Leopoldo López, jota on syytetty osallisuudesta vuoden 2002 vallankaappausyritykseen, jolloin Hugo Chávez yritettiin syöstä vallasta. Hän on ollut vankeudessa ja sittemmin kotiarestissa valtion vastaisesta toiminnasta ja väkivaltaisten mielenosoitusten lietsonnasta syytettynä. Hänen elämästään ollaan ilmeisesti tekemässä dokumentaarista elokuvaa (God forbid!). Hänen vaimonsa Lilian Tintori, joka alkuvaiheessa yritti saada opposition näyttämään keskustavasemmistolaiselta tai sosialidemokraattiselta on toinen näkyvä opposition keulahahmo.

Kolmas keulahahmo on maltillisempaa siipeä, kenties, edustava Henrique Capriles, Mirandan osavaltion entinen kuvernööri, joka oli vastaehdokkaana edesmennyttä Chávezia ja vuonna 2013 presidentiksi ensimmäisen kerran valittua Maduroa vastaan. Muitakin opposition keulahahmoja ja nousevia tähtiä varmasti on. Oppositio järjesti jo Chávezin aikana näkyviä protesteja, jotka vain yltyivät Chávezin sairastuttua ja kuoltua syöpään. On selvää, ettei Madurolla valitettavasti ole edeltäjänsä karismaa. Hän on myös päästänyt suustaan kyseenalaisia lausahduksia, joissa hän on muun muassa epäillyt opposition edustajan Caprilesin seksuaalista suuntautumista. Sanottakoon myös, että vertaukset Hitleriin ja äärioikeistosta jatkuvasti puhuessa (voi toki Amerikoissa tarkoittaa vähän eri asiaa, kuin meillä Euroopassa) voivat sanat menettää tehonsa ja ”fasisti”-ilmausta ei välttämättä enää jatkossa oteta vakavasti.

Vielä Chávezin aikaan opposition keulahahmot, muun muassa Capriles ja Tintori, pyrkivät valkopesemään opposition ideologiaa puhumalla ”keskustavasemmistolaisuudesta” tai ”sosialidemokratiasta”. Vuonna 2012 (viitaten Lulan malliin) Capriles puhui varsin maireasti ”Brasilian mallista” niin sanottuna kolmantena tienä Venezuelalle, joka olisi ilmeisesti poikennut aiemmasta uusliberalistisesta ideologiasta, kuin myös ”chavismosta”. Tuohon aikaan Brasilian vasemmistolla meni vielä hyvin monista epäkohdista huolimatta ja Chávezin ”bolivariaaninen sosialismi” (jolla parannettiin muun muassa koulutuksen tasoa, tasa-arvoa sekä tuotiin arvokkuutta myös maan köyhimmille, joista aiemmat hallinnot eivät edes teeskennelleet piittaavansa) oli kovaa huutoa. Tintori niin ikään kielsi opposition olevan oikeistolainen. Sittemmin Brasilian entinen presidentti Luiz Inácio Lula da Silva joutui korruptiosyytösten kohteeksi, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa ”keskustavasemmistolaisuuden” suhteen.

Oppositiota kokonaisuudessaan tarkastellessa tulee itselle mielikuva, että se koostuu pääasiassa hyvätuloisesta väestönosasta. Huomion arvoista on myös se, että Tintori osallistui hyvin iloisissa tunnelmissa Argentiinan presidentinvaalit voittaneen oikeistolaisen Mauricio Macrin voitonjuhliin. Oppositio (Capriles kenties hieman maltillisemmin) on välittänyt myös onnittelunsa Kolumbian presidentinvaalit voittaneelle Iván Duquelle, josta toivonevat painostusvoimaa Venezuelan ”kommunistidiktatuurille”. Toiveisiin ollaan näillä näkymin vastaamassa. Venezuelan parlamenttivaalien voittoisien fiilisten yhteydessä oppositio pyrki myös saamaan sosiaalisen asuntorakentamisen yksityistämisen läpi ja yritti kammeta Chávezia vallasta kansanäänestyksellä. Nyttemmin oppositio on ollut hajanainen. Osa on kannattanut neuvottelua Maduron kanssa ja hurjimmat ajavat vielä chavismon tuhoa ja toivovat sotilaallista väliintuloa, jolla Maduro syrjäytettäisi vallasta. Hurjemmat äänet ovat saamassa vastakaikua naapurimaiden hallinnoilta.

bolivarsantander

 

Kolumbialaiset vs venezuelaiset

Kolumbiassa ollessani maassa oli ja maahan tuli useita venezuelalaisia. Kuulin useita puheenvuoroja, joista paistoi niin sanottu maahanmuuttokritiikki ja pelko omasta työpaikasta ja yleisen vakauden järkkymisestä. Usein sai lukea ja kuulla kommentteja, kuinka venezuelalaiset ovat kyllä tervetulleita maahan, kunhan käyttäytyvät ”maassa maan tavalla”. Yhteenotoilta ei olla vältytty.  Kolumbian minimipalkka on noin 200 euroa kuussa, mikä on äärimmäisen vähän myös sikäläiseltä kannalta katsottuna ottaen huomioon korkean arvonlisäveron ja ruoan kalleuden. Maahan tulleet venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työtä vielä halvemmalla. Kukkia rikkaita länsi- ja pohjoismaita varten poimivat saavat noin 600 000 pesoa tunnilta, venezuelalaiset olivat valmiita tekemään työn puolet halvemmalla. Venezuelalaiset ja kolumbialaiset prostituoidut tappelevat asiakkaista ja niin edelleen. Asiaan on suunniteltu parannuksia, mutta pidemmän aikavälin ratkaisuksi siitä ei ole oikeistolaisessa komennossa. Kolumbiassa työttömyys oli yleisesti laajaa vielä vuonna 2017 ja yritykset tästä tietoisina riistävät työvoimaa, koska ne voivat. Vastakkainasettelujen sijaan olisikin hyvä, jos kolumbialaiset ja maassa olevat venezuelalaiset löytäisivät toisensa, liittoutuisivat, eivätkä suostuisi riistosopimuksiin, vaatien vasemmistolaisempaa politiikkaa Kolumbiassa.

Kun Venezuelan taloudella meni Kolumbian taloutta paremmin halveksittiin kolumbialaisia ja muukalaisviha kolumbialaisia maahantulijoita kohtaan oli yleistä paitsi Venezuelassa myös muualla. Kolumbialaisilla maasta muuttaneilla on perinteisesti ollut huono maine eikä heitä ole asiallisesti kohdeltu Maduron aikanakaan. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja pahimmillaan venezuelalaisten kimppuun käydään ja heidän omaisuuttaan tuhotaan, kuten esimerkiksi Brasiliassa kävi taannoin. Venezuelan presidentin Maduron nationalistiset tölväisyt Kolumbian suuntaan Juan Manuel Santosin (ex-presidentti, joka ylläpiti diplomaattisempaa asennoitumista naapurin suuntaan) presidenttikaudella ovat viimeisin osoitus maiden väännöstä, joka on ollut paitsi ideologiasta myös historiasta tuttua. Eräässä heitossaan Maduro käskee Santosia polvistumaan ”isänsä edessä” viitaten ilmeisesti siihen, kuinka Venezuela on historiallisesti ylempiarvoisempi Bolívarin perillinen.

Kolumbia ja Venezuela ovat toisaalta olleet melkein alusta lähtien tukkanuottasilla. Yksinkertaistaen ja pelkistäen voidaan sanoa, että Kolumbian ja Venezuelan kiistojen juuret liittyvät Etelä-Amerikan itsenäisyyssotiin, joissa Simón Bolívar näytteli tärkeää roolia vapauttaen Venezuelan, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Bolivian. Mukana Bolívarin joukoissa oli kenraali ja poliitikko Francisco de Paula Santander. Bolívar oli venezuelalainen kun taas Santander oli kolumbialainen. Santanderia ei kiinnostanut ottaa osaa Bolívarin muihin sotaretkiin, vaan hän halusi keskittyä synnyinalueeseensa kehittämiseen, joka nykyisin tunnetaan Kolumbiana. Jännitteitä oli miltei alusta lähtien. Bolívar ja Santander riitautuivat myöhemmin, eivätkä välit korjaantuneet. Kolumbiassa Bolívarin ja Santanderin kannattajat jakaantuivat konservatiiveihin ja liberaaleihin. Konservatiivien ja liberaalien kiistat ja sodat tulivat leimaamaan Kolumbian historiaa seuraavan vuosisadan, aina viimeisintä sisällissotaa edeltäneeseen ”La Violenciaan” aikaan asti.

Venezuela on puolestaan ottanut kaiken irti Bolívarin perinnöstä aina maan nimeämistä myöten (Venezuelan virallinen nimi on Venezuelan bolivariaaninen tasavalta). Kolumbiassa Bolívarin perintö ei ole nostattanut niin suuria intohimoja. Viime päivinä on Kolumbiassa käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka esimerkiksi Yhdysvallat vaikutti Kolumbian itsenäisyyteen. Yhdysvaltojen roolia korostavat pitävät USA:ta tietenkin merkittävänä tekijänä itsenäistymisen osalta muiden ollessa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen rooli oli enemmänkin henkistä tukea, joka jäi esimerkiksi Ranskan (maa, jota Bolívar muuten ihaili) tuen varjoon.

Maduron tiimissä ollaan myös ilmeisesti seurattu aktiivisesti Kolumbian mediaa ja meemimaailmaa. Maduro nimittäin otti vastineessaan Kolumbian presidentti Iván Duquen uhitteluun myös kantaa Kolumbiassa käytävään itsenäisyyskeskusteluun piikitellen, ettei Kapteeni Amerikka tuonut Kolumbialle itsenäisyyttä, vaan Bolívar. Vuonna 2008 oikeistokonservatiivisen Álvaro Uriben presidenttikaudella Kolumbia ja Venezuela olivat ajautua sodan parteelle Andien diplomaattiseksi kriisiksi kutsutussa tapahtumasarjassa. Sotiminen jäi onneksi sanojen tasolle ja aseellinen selkkaus vältettiin diplomatian avulla. Asia, jota nykyisinkin tarvittaisi, kun sapeleja ollaan jälleen kalistelemassa. Ottaen vielä huomioon Kolumbian hyvin hataralla pohjalla olevan rauhanprosessin ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen vaarallisen rajavyöhykkeen, toisi sotilaallinen selkkaus Andien alueelle merkittävää kärsimystä ja kaaosta. Tästä hyötyisivät vain asemarkkinat ja sodasta hyötyä saavat oikeistolaiset vallanpitäjät.

Kolumbian varapresidentin ja presidentin sotaisilta kuulostavat sanamuodot eivät auta asiaa eivätkä paranna venezuelalaisten ja alueen tilannetta. Hälytyskellojen pitäisi alkaa soida siinä vaiheessa, kun Kolumbian presidentti tapaa Yhdysvaltojen ulkoministerin, Mike Pompeon kanssa keskustellen paitsi ”kokaiinin tuotannon vähentämisestä” ja maiden välisistä taloussuhteista, myös Venezuelasta. Kuin sattumalta, tapaamisen jälkeen aletaan Duquen hovihistorioitsijoiden tahoilta korostaa Yhdysvaltojen roolia Kolumbian itsenäistymisessä, jonka jälkeen varapresidentti julistaa Venezuelan uhaksi Kolumbian ja alueen kannalta. Keskustaoikeistolaisen Duquen voitettua maltillista vasemmistoa edustaneen vastaehdokkaansa Gustavo Petron kesäkuussa 2018, diplomatia on idealistista haikailua. Maiden välit tulevat päinvastoin kiristymään. Maduro yritettiin murhata lennokilla viime vuoden elokuussa. Maduro syytti tapauksesta Kolumbiaa ja Venezuelan ”äärioikeistoa”. Duque puolestaan sanoi joutuneensa murhayrityksen kohteeksi viime vuoden joulukuussa, josta syytettiin kahta venezuelalaista. Duquen (joka voitti pääasiassa oikeistokonservatiivisen Uriben suosiolla) suosiokin kun on hyvin matala ja hallinto saa jatkuvasti kritiikkiä oikeistolaisesta politiikasta ja passiivisuudesta ihmisoikeusaktivistien murhien tutkinnassa. Tällöin voi ulkoisen uhan etsintä tulla hyvin tarpeeseen.

hipocresia

Vasemmalla olevissa kuvissa on Amerikan valtioiden järjestön pääsihteeri Luis Almagro, joka sulkee korvansa Bolsonaron vastaisilta protesteilta Brasiliassa, mutta kiinnostuu hyvin paljon Maduron vastaisista protesteista

Venezuelan eristämispolitiikka; ”demokraattien” kaksinaismoralistinen painostus, Brasilia, OAS ja Liman ryhmä (USA, USA, USA)

Yhdysvaltojen roolia ei tule sivuuttaa, joka Barack Obaman ajan näennäisestä eristäytymispolitiikasta huolimatta on ollut hyökkäävää Venezuelaa kohtaan. Historiasta on myös esimerkkejä Yhdysvaltojen aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Yhdysvallat on syrjäyttänyt alueella vaaleilla valittuja hallituksia istuttaen tilalle länsimielisiä johtajia. Se on tehnyt näin hyökkäämällä alueen maihin suorasti ja epäsuorasti tukemalla sikäläisiä länsimielisiä tahoja (Guatemalan pommitus; Panaman kanava, Nicaraguan asioihin sekaantuminen ja sandinistisen hallinnon syrjäyttämisyritykset contrasissien avulla; Kuuban kohteleminen siirtomaana sen jälkeen kun se vallattiin Espanjalta ja Kuuban Sikojenlahden maihinnousu, jolla yritettiin syrjäyttää Fidel Castron hallinto; Chilen vallankaappaus; länsimielisten sotilasdiktatuurien tukeminen ja monet muut vastaavat esimerkit). On siis turha vähätellä aiheellisia epäilyksiä Yhdysvaltoja kohtaan, joka on pyrkinyt dominoimaan ”takapihaansa” useamman sukupolven ajan. Siltikään jokaista Maduron hallitukseen kriittisesti suhtautuvaa ei tule laittaa lännen agenttiuden piikkiin. Muuten liikutaan samoilla vesillä putinistien kanssa, joille paitsi Vladimir Putinin Venäjä on pyhä, ei myöskään mikään diktatuuri ole paha, kunhan se ei ole länsimielinen. Lännelle asia on luonnollisesti päinvastoin. Mikä tahansa diktatuuri käy, kunhan se on länsimielinen.

Maduron johtama Venezuela ei ole diktatuuri. Presidentti on vaaleilla valittu, vaikka oppositio vaaleja boikotoikin. Vai pidämmekö Juha Sipilän hallitusta diktatuurisena, kun ”nukkuvien puolue” (johon kuului aika monta ihmistä) boikotoi vaaleja eikä Sipilän hallitus edusta minua eikä montaa muutakaan suomalaista? Jos tuomitsemme Venezuelan presidentinvaalit vilpillisiksi, kuinka tulisi sitten suhtautua Brasilian tapaukseen? Vaaleilla valittu vasemmistolainen Dilma Rousseff (joka sittemmin joutui ilmeisen perättömien korruptiosyytösten kohteeksi) syrjäytettiin presidentinvirasta. Henkilö, joka junaili Rousseffin viraltapanon joutui puolestaan itse syytteeseen vilunkipelistä. Tilalle istutettiin vaaleilla valitsematon Michel Temer. Jostain kumman syystä maailma ei älähtänyt tästä. Ei vaadittu uusia vaaleja, ei puhettakaan demokratian kriisistä tai kansalaisten tahdosta. Usein asia on kuitattu sillä, että ”näin nyt on Lattareissa, jossa kaikki on korruptoituneita ja on se parempi, ettei vassarit ole sössimässä taloutta”. Vaan silloin kun kyseessä on vähänkin vasemmistolaisempi presidentti, kaikki puhuvat demokratian kriisistä ja siitä, kuinka vapaus on uhattuna.

Nyt Brasilian komentoon noussut äärioikeistolainen Jair Bolsonaro, ”Brasilian trump” on viemässä maata kohti vielä autoritäärisempää suuntaa tuhoten samalla Amazonin sademetsää, maapallon keuhkoja. Presidentti, joka on ilmaissut ihailevansa sotilasdiktatuuria, lupaavansa ajaa vasemmistolaiset vastujansa marginaaliin, puhdistavansa maan ”marxilaisesta saastasta”, viljellyt raiskausvitsejä, antanut rasistisia lausuntoja maan afroväestöstä ja tölväissyt seksuaalivähemmistöjä. Häntä paheksutaan ja tullaan paheksumaan vielä jonkin aikaa. Bolsonaro on aktiivisesti valitellut Twitterissään Brasilian ”valemediasta”. Paheksunta tulee silti laimenemaan ja lopulta hiljenemään, kun hänestä pian puhutaan Brasilian talouden pelastajana ja ”sosialististen” pidäkkeiden poistamiselle (luonnonsuojelun purkaminen yhtenä esimerkkinä) tullaan hurraamaan. Kun Amazoniaa hieman modernisoidaan, hurraavat markkinat siihen asti, kun yksi alue on taas pilattu, jolloin tarvitaan uusia (ehkä avaruudesta arktisen alueen pilaamisen jälkeen). Kun vielä lisätään painostusta Venezuelaa kohtaan, tullaan Bolsonarolle hurraamaan niidenkin liberaalien keskuudessa, jotka vielä eilen olivat huolissaan Brasilian ihmisoikeustilanteesta. Bolsonaro tuhotkoon luonnon ja rikkokoon ihmisioikeuksia maassaaan kuten lystää, kunhan vaan muistaa tölväistä Venezuelaa, Kuubaa, Nicaraguaa ja muita alueen punaisia maita tai hyvin etäisesti punaista väriä muistuttavia maita. Hyvälle alulle tässä antisosialistisessa taistossa on päästy, kun Kuuban ja Venezuelan presidentit jätettiin kutsumatta Bolsonaron virkaanastujaistilaisuuteen. Ennemmin tosin voisi sanoa, että kutsut peruttiin.

Yhdysvalloilla on ollut keskeinen rooli Venezuelaan kohdistuvassa painostuksessa. Yhdysvaltojen tuki Chávezin vastaiselle vallankaappausyritykselle on tiedossa. Valtaa piti Valkoisessa talossa tuolloin George W. Bush, joka otti usein yhteen Chávezin kanssa. Barack Obaman Yhdysvallat julisti Venezuelan ”kansalliseksi uhaksi” ollen hyvin hyvin huolestunut maan ihmisoikeustilanteesta. Yhdysvaltojen 45. presidentti Donald Trump on puolestaan peräänkuuluttanut hyökkäystä maahan. Maltillisemmat haukat ovat toppuutelleet presidenttiään tietäen, että hyökkäys kääntyisi Yhdysvaltoja vastaan, ottaen huomioon sen hyökkäävän ja laajenemiseen pyrkivän ulkopolitiikan viime vuosisadoilla sekä sen aiheuttaman kritiikin ja vastustuksen.

Yhdysvaltojen onneksi löytyy myös epäsuoria vaikutuskanavia. Yksi näistä epäsuorista vaikutuskanavista on Liman ryhmä eikä Amerikan valtioiden järjestökään (OAS/OEA) ole täysin vapaa Yhdysvaltojen kontrollipyrkimyksistä. Liman ryhmä syntyi niiden alueen ei-vasemmistolaisten maiden aloitteesta, jotka miettivät ratkaisua Venezuelan kriisille. Ryhmä koostuu 14 alueen maasta (alun perin ryhmään kuului 12 maata). Kyseinen ryhmä ja Amerikan valtioiden järjestö pyrkivät palauttamaan demokratiaa Venezuelaan ”rauhanomaisin keinoin”. Eräät tosin eivät ole sulkeneet sotilaallista ratkaisuakaan pois. Nyt pyrkimyksenä on eristää Venezuela, joka on jo johtanut maan erottamiseen eteläamerikkalaisesta kauppajärjestöstä, Mercosurista. Maan jäsenyys Amerikan valtioiden järjestössä on myös asetettu kyseenalaiseksi.

 

america latina

 

Venezuelaa on puolustettava alueen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä, myös etsittävä ja tuettava oikeistolaisten maiden vastavoimia

Nämä huomioon ottaen on todettava, että Venezuela on joutunut kaksinaismoralismiin perustuvien painostustoimien uhriksi. Painostuksen tarkoitus ei mistään hetkestä lähtien ole ollut tuoda esille ihmisoikeuksia, vaan tarve saada vähänkin itsenäisemmin toimiva ja vasemmammalle päin oleva hallinto ja järjestelmä nurin. Ei mitään uutta länsirintamalta. Venezuelaa on puolustettava alueellisen rauhan, vakauden ja vapauden nimissä. Tietäen Kolumbian hauraan tilanteen ja Kolumbian ja Ecuadorin välisen rajavyöhykkeen haasteet, on olemassa riski isommallekin konfliktille, joka ei tule rajoittumaan vain Venezuelaan. Ei siis varauksetonta tukea Maduron hallinnolle vaan alueelle ja Venezuelan ihmisille. On myös muistettava, että venezuelalaiset ovat presidenttinsä valinneet. Mahdolliset ulkovaltojen tankit Caracasissa ovat yhtä tuomittavia, kuin Varsovan liiton tankit Prahassa vuonna 1968. Ihmisillä on oltava oikeus valita.

Myös hallinnon virheet ja ihmisoikeusloukkaukset on luonnollisesti tunnustettava (Amnesty International ja YK ovat antaneet useita huomautuksia ja nuhteita väkivallasta ja tukahduttamispyrkimyksistä). Väkivallan jatkuva käyttö kertoo huonosta hallinnosta. Jos ollaan oikeasti suosittuja, voidaan luottaa pienituloisen ja köyhän enemmistön tukeen, jolloin pienen piirin etua ajava oikeistoklikki nauretaan automaattisesti marginaaliin ja väkivaltakoneiston käyttö on viimeinen ratkaisu siinä tilanteessa, kun järjestelmä on oikeasti uhattuna. Piirityksestä ja uhasta ei ole epäselvyyttä, mutta väkivallan käyttö on ollut mielestäni silti liiallisessa käytössä ja ihmisten suostutteluun ja puolelle voittamiseen tähtäävä politiikka on ollut ohutta. Taas liberaalin median aiheeseen liittyvää uutisointia seuratessa on vielä hieman ihmeteltävä, kuinka sama media, joka korostaa vähänkin vasemmistolaisissa maissa mieltään osoittavien oikeuksia tuoden ilmi näiden hallinnon vastaisuuden tuoden mielellään esille mielenosoitusten rauhanomaisuuden, leimaa se oikeistolaisissa maissa tapahtuvat mielenosoitukset päämäärättömäksi hulinoinniksi.

Puolustuksellisuuden lisäksi olisi hyvä miettiä sitä, mikä tekisi Venezuelan mallista puolustettavan arvoisen. Tähän eivät riitä jatkuvat Bolívarin hehkutukset, Chávezin puheiden näyttämiset, ”hasta la victoria siempre”-huudot tai hehkutukset menneistä saavutuksista. Ei Suomen oikeistokaan ole menestynyt vain sillä, että se on hehkuttanut Marskia tai laulanut Jääkärien marssia. Yleisö on toisin sanoen voitettava puolelle kaikilla tavoin, mikä onkin monimutkaisempi prosessi. Katto pään päälle, täynnä oleva vatsa ja työpaikka ovat äärimmäisen tarpeellisia, mutteivät yksinään riittäviä. Kysymykseen voidaan lähteä etsimään ratkaisua lähtemällä pohtimaan syitä sille, miksi oikeisto onnistuu pitämään kansalaisia kontrollissa omien etujensa vastaisesti, ilman takeita asunnosta, työpaikasta, täydestä vatsasta puhumattakaan? Jossain vaiheessa on myös uskallettava kysyä: kuinka sosialistinen Maduron Venezuela nykyisin on?

On myös äärimmäisen tärkeää, ettei Venezuelaa, Latinalaista Amerikkaa tai mitään aluetta tarkastella vain Washingtonin, Moskovan tai Pekingin lasien läpi. Venezuela turvautuu venäläisiin pommikoneisiin ja Kiinan tukeen pakon sanelemana, kun vaihtoehtona on tulta ja tulikiveä länsimielisiltä naapureilta ja ehkä jopa pohjoisesta asti. Venezuela ei kuitenkaan ole pelkästään idän ja lännen pelikenttä. On seurattava ja kuunneltava enemmän tavallisia ruohonjuuritason venezuelalaisia, niitä vähän kriittisempiäkin ääniä. Myös kriittiset äänet voivat olla edistyksellisiä. Lisäksi, jos mahdollista, olisi tärkeä tukea hyökkäävien maiden edistyksellisiä vastavoimia. Latinalainen Amerikka ei ole vain se, joka sattuu olemaan myötämielinen johonkin ilmansuuntaan päin eikä se ole jonkin aggression tai avun kohde eivätkä maan hallinnot ole välttämättä yhtä kuin siellä asuvat ihmiset. Latinalaista Amerikkaa on ruvettava ajattelemaan enemmän itsenäisenä toimijana, jossa on monia edistyksellisiä ääniä ja toimijoita.

Kiinnostuneille lisäluettavaa tästä.

Antirasistisen puhetavan sudenkuopat

Yhteydenpito erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten välillä vaatii kärsivällisyyttä, diplomatiaa, avoimuutta, ymmärrystä (ei tietenkään allekirjoittamalla mitään sellaista, mikä on ihmisyyden ja omien arvojen vastaista), vastaantulemista (ja sen edellyttämistä myös toiselta osapuolelta) sekä yhteistyön pohtimista paremman maailman rakentamisen hengessä. Tässä projekissa on myös tunnustettava omat ennakkoluulonsa ilman liiallisia hiusten repimisiä ja tuhkan heittelemisiä itsensä päälle. Ihmisiä, kun olemme, niin itse kullakin on omat ennakkoluulonsa. Itsensä moittimisen lisäksi onkin tärkeää miettiä, kuinka pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista tehden myös työtä sen eteen, että nämä ennakkoluulot on voitettavissa. Harva on täydellinen. Täydellisyyteen pyrkiminen luo liiallisia paineita ja vie energiaa siltä, että voisi joka päivä pyrkiä olemaan parempi ihminen. Olemalla myös esimerkki ja inspiraatio muille, ei keskittyen pelkästään sen saarnaamiseen, mikä on väärin. Tämä siis, kun puhutaan massoille.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, kuinka ”rasisti”-sanaa tulisi käyttää. Joskus joistakin ihmisoikeuksien puolustajista sanotaan, että he ovat tekopyhiä, jotka mielellään tuomitsevat muiden rasismin ottamatta huomioon omia ennakkoluulojaan. Tämä pitänee varmasti joiltakin osin paikkansa. Järjestöille ja puolueille sekä erilaisille liikkeille, joiden virallisiin linjauksiin kuuluu ehdoton rasisminvastaisuus voi ymmärrettävästi olla hieman ikävää ottaa omaa pesää kriittiseen tarkasteluun. Saattaahan siinä uskottavuus jollakin tapaa kärsiä kolhuja. Kuinka omasta korista voi löytyä pilaantuneita tai pilaantuvia omenoita, kun kerran ollaan edistyksellisiä? Ja näistä tapauksistahan psykopaattimaisia piirteitä omaavat perussuomalaiset ilon irti ottavat ja ilakoivat. Kuinka jonkun rasisminvastaisen järjestön työntekijä jää kiinni rasismista, vasemmistolaisen puolueen edustaja käväisee taantumuksellisten tilaisuudessa tai kuinka kommunisti saa omiltaan noottia homofobiasta tai antifeministisistä asenteista tai homofobian ja antifeminismin vähättelystä, jopa setämiesmäisyydestä. Perussuomalaiset pyrkivät kääntämään rasisminvastaisten toimijoiden toiminnan päälaelleen pitämällä melua ristiriitaisuuksista, edistysmielisten omasta taantumuksellisuudesta ja toisaalta vahingoniloisena nauravat sille, kuinka ”omatkin” joutuvat ”äärisuvakkien” tulilinjalle, jolloin tietenkin huonoon huutoon joutuneita ”omia” yritetään rekrytoida persuihin. Kaikkien vähänkin edistyksellisten järjestöjen, puolueiden ja liikkeiden olisi toki tärkeää pystyä pitämään oma kori mahdollisimman siistinä. Ehdottoman täydellisyyden vaatiminen kuitenkin kääntyy itseään vastaan ja suurella vaivalla valaistu sädekehä ennemmin tai myöhemmin himmenee, joskus jopa mustuu tiettyjen tapauksessa.

”Rasisti”-sanan käyttämisessä olisi syytä olla säästeliäs ja varata ne vain asiaan kuuluviin tilanteisiin. Muuten sana saattaa kärsiä inflaation, jolloin sanan kuulemiseen turtuu ja se menettää tehonsa, eikä kyseisen sanan käyttäjiä oteta enää vakavasti. Toisaalta rasisti-sanan käyttöä ei tulisi myöskään pelätä silloin kun sen käyttö on aiheellista. Ei edes silloin, kun kyseessä on itselle läheinen ihminen, työkaveri tai aktivistitoveri. Se, kuinka tätä ”rasisti”-sanaa lähdetään käyttämään onkin sitten toinen juttu. Varmaan ei ole kovin järkevää käydä heti terävimmällä kärjellä ”hakkaa päälle”-tyyliin. Silloin, kun kyseessä ei ole perussuomalainen eikä muulla lailla selkeä rasisti, kannattaa aina yrittää päästä selville kyseisen henkilön motiiveista, joka laukoo rasistisilta kuulostavia ilmaisuja. Kannattaa aina varmistaa, onko tämän ihmisen kohdalla mitään tehtävissä. Aikana, jolloin ihmisoikeuksien ajaminen on yhä marginaalisempaa olisi mietittävä laajempaa valistusta ja keskustelua. Jotta pääsisimme toisaalta rasismin ja muun taantumuksellisuuden vähättelystä ja jotta taantumuksellisuus tulisi selkeästi havaittavaksi. Tällöin ei olisi rasistihivuttajista niin suurta vaaraa.

Perussuomalaiset ovat poikkeuksetta rasisteja ja heidän olemassaolonsa perustuu rasistiseen politiikkaan. Tämän ovat todenneet Jussi Halla-aho ja Laura Huhtisaari halutessaan tuoda maahanmuutto-teeman jokaiseen keskustelun aiheeseen. Heidän ei ole tarkoituskaan tuoda rakentavia ehdotuksia maahanmuuttoasioihin. Sen sijaan puhuttaessa omista ja laajemmasta yleisöstä, on hyvä olla tarkka, kelle antaa rasismin leiman. Virta vie äärioikealle ja persumaiset rasistiset ilmaisut tarttuvat helposti, mikäli henkilö ei ole taipuvainen ajattelemaan suurempia asiakokonaisuuksia. Toisena vaaravyöhykkeessä ovat (ensimmäisen) kylmän sodan ajassa elävät, joille riittää, että mennään Nato-kritiikki ja abstrakti suurpääoman vastainen kritiikki edellä, jonka varjoon jää kaikki muu (feminismi, sukupuolten välinen tasa-arvo, nykyajan antifasismi ja muu vastaava ”pikkuporvarillinen hapatus”).

Sellaisten todistetun selvästi ahdasmielisten paikka on mielestäni kyllä sitten jossain muualla, kuin edistysmielisissä porukoissa. Tämä siksi, koska äärioikeisto on tekemässä kaikkensa saadakseen hivutettua rasismiaan kaikkialle missä on kriittistä liikehdintää heittäen hiekkaa edistysmielisyyden liekkeihin. Ihmisen kypsyydestä kertoo lopulta se, onko hän valmis avartamaan maailmankuvaansa ja tulemaan 2010-luvulle. Joskus, harvemmin, kyseessä saattaa myös olla ihminen, joka saattoi olla hyvinkin idealistinen maailmankansalainen, joka ”vanhetessaan” tai joutuessaan ikäviin tilanteisiin kulttuurien kohtaamisessa pettyy. Hänen idealistiset odotuksensa eivät välttämättä ihan vastanneetkaan arkipäivän todellisuutta, jolloin hän pettyneenä kyynistyy unohtaen ihmisyyden, ajautuen ”realistina” joko ”tolkun ihmisten keskustaan”/sulautuen koneistoon tai jopa persuuntuen.

Rasistien pussiin pelaa myös sellainen elitistinen rasisminvastustus, jossa puhutaan ”kapakoiden kanta-asiakkaista”, joiden ei nähdä tuottavan yhteiskunnalle mitään, toisin kuin vaikkapa yritteliäs syyrialainen. Rasistien miehuus ja jopa isänmaallisuus saatetaan kyseenalaistaa. Tämän vyön alle lyömis -tavan käyttäminen on ajoittain hupaisaa, mutta jos sitä käyttää liian usein, se voi kääntyä itseä vastaan. Kuittailut Jussi Halla-ahon sivariudesta ja äärioikeiston Venäjä-mielisyydestä saattavat pelata ensinnäkin sotilaallisen varustelun piikkiin. Monet rasismin vastustajat saattavat kannattaa Natoa, koska näkevät, että tällä varustaudutaan uhkaavaksi koettua ”taantumuksellista” Venäjää vastaan. Näissä ”antirasisteissa” saatetaan myös nyrpistellä nenää idän suuntaan yleisestikin, jolloin nihkeämpi suhtautuminen itäiseen ilmansuuntaan ei näyttäydykään heille rasismina, vaan uskona oman maantieteellisen arvoyhteisönsä paremmuudesta. Rasismia tai osa rasistisia hierarkioita on myös se, että jotain tiettyä alueita pidetään taantumuksellisina suhteessa johonkin edistyksellisempänä pidettyyn alueeseen, josta taantumuksellisemman alueen tulisi ottaa oppia. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkökulma, jossa tulee ilmi sokea luottamus liberaalioikeistolaisiin ”demokraattisiin” rakenteisiin (”jotka kyllä suojelevat kunniallisia kansalaisia”).

”Edistyksellisemmän alueen” höttöliberaalit johtajamme tuskin edes puhuisivat rasismia vastaan ja edistyksellisten arvojen puolesta ilman laajoja kansalaisoikeustaisteluita viime vuosisadan toisella puoliskolla. Eivät edes nykyisen ohuesti. Olisiko Bill Clinton ollut Yhdysvaltojen ”ensimmäinen musta presidentti” ilman 1960-luvulla saavutettuja voittoja? Olisiko Juha Sipilä osallistunut Peli poikki -tilaisuuteen ja edes vaivautunut valehtelemaan asuntonsa tarjoamisesta, ellei ihmisoikeuksien puolustajilla olisi ollut osittainen yliote hallussaan? Nykyisin suunta näyttää valitettavasti vievän äärioikealle ja Sipiläkin vaalien alla yleisöä miellyttääkseen puhuu äärioikeiston käyttämästä termistä ”vihervasemmisto”.

Aina olisi toki hyvä lähteä myönteisestä ihmiskäsityksestä, mikä on haastavaa aikana, jolloin se kaikkein pahin ja uskomattomin tapahtuu ja yleinen taantumuksellisuus painaa eteenpäin alkaen pikkuhiljaa vaikuttaa kaikilla elämän osa-alueilla ja arkipäivässä. Silti puhuttaessa ei-perussuomalaisista ihmisistä ja muista ihmisistä, jotka eivät ole selkeästi ihmisyyttä vastaan, on hyvä tarkastaa ihmisen motiivit. Onko hän taipuvainen muuttamaan näkökulmiaan ja ajatteluaan huomatessaan, etteivät hänen taantumuksellisilta kuulostavat näkemyksensä vastaa todellisuutta? Liikkuuko hän useinkin taantumuksellisessa seurassa vai onko kyse ”poliittisesta tapaturmasta”, kuten vaikkapa toivoisi Markus Mustajärven ja muiden vastaavien tapauksessa olevan? Jos kyseessä on laajempi ”menneitä aikoja” haikaileva ajattelu, on kyseessä ongelma. Ketään ei voi pakottaa avarakatseiseksi. Se on tehotonta. Tämän vuoksi yliotteen saaminen on tärkeää.

Lähtökohtainen hyökkäily ja se, että esillä kulkee negatiivinen ihmiskuva (”olet kuitenkin rasistipersu, myönnä!”) tekee myös hallaa edistysmieliselle työlle ja ajaa laajempia joukkoja kohti ”tolkun ihmisten keskustaa”, jossa puolestaan ollaan taipuvaisempia ymmärtämään persuilu ja jopa uusnatseilu ”sananvapauden nimessä”.

Rasisminvastustajilla on laajan yleisön silmissä valitettava maine kivien heittelijöinä, matalan kynnyksen väkivallan käyttäjinä, yleisesti aggressiivisina ja ongelmien kieltäjinä. Kun otetaan huomioon Ilta-Sanomien ja muun appelsiinimedian kirkuvat otsikot aikoinaan somalipakolaisista ja nyt 2010-luvulla vasemmistolaisia ja anarkisteja syyllistävät artikkelit siitä, että he toteuttavat omaa sanan- ja ilmaisunvapauttaan tai ovat ylipäänsä olemassa, riittää ihmisoikeusaktivisteilla työtä viestinsä esiin tuomiseksi. Rasisminvastaisuus, suuren yleisön mielessä, myös usein typistyy siihen historiallisen, räikeän rasismin vastustamiseen (orjuus, 1900-luvun ensimmäisen puoliskon natsismi ja rotuerottelu esimerkiksi Yhdysvalloissa). Ei suurelle yleisölle tule mieleenkään vastustaa joitain peevelinatseja (Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, PVL:n edustajia), joita pidetään vaarattomina. Sellaisina, jotka pidetään marginaalisina liberaalisti naureskellen ja pilkaten. Antirasisteissa tämä hiljainen massa puolestaan näkee vain aggressiivisen hulinoitsijajoukon, marginaalisten uusnatsien ”toisen ääripään”, joka huutaa rasismia, välttelee puhumasta Oulun tapauksesta, eikä halua ottaa huomioon muita kulttuurien kohtaamisiin liittyviä ikäviä puolia.

Osa ihmisistä, niin sanotut tolkun ihmiset, mielellään lietsovat negatiivisia mielikuvia rasisminvastustajista ymmärtäen kyllä hyvin väkivaltaista uusnatsijoukkoa, joka on syyllistynyt tappoon ja kidutusmurhaan. Samat vastenmieliset tapaukset pitävät kyllä meteliä Oulun (ja muiden vastaavien) tapauksesta sivuuttaen tietenkin uhrin ja hänen tuntonsa kesittymällä tekijän etniseen taustaan ja puhumaan esineellistäen ”meidän naisista”.

Jopa hurjin ihmisvastainen uusnatsi on lähempänä ”tolkun ihmisten” ajattelumaailmaa, kuin maltillisin maailmaa syleilevä keskustavasemmistolainen. Uusnatsien marssimisia ja ihmisvihaisia mielipiteitä viimeiseen saakka puolustelevat ”tolkun ihmiset” eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia sinänsä, vaan kyse voi olla ihan peruskonservatiiveista. Olihan monen suosikki Winston Churchill (ei mikään antirasisti) näkemyksiltään Jussi Halla-ahon tasolla, ellei jopa häntä radikaalimpi. Rasisminvastaisilla aktivisteilla onkin työtä sen eteen, kuinka saada laajempi massa mukaan puolustamaan ihmisoikeuksia. Viesti ei saisi toisaalta olla liian aggressiivinen ja väkivaltainen (lukuun ottamatta tarpeellista itsepuolustuksellista toimintaa kaduilla, joita uusnatsit pyrkivät valtaamaan), muttei myöskään liian laimea. Kuinka kaapata hegemonia haltuun siten, että taantumuksellisempikin hallitus, periaatteidensa vastaisesti, joutuu ajamaan ihmisoikeuksia? Tähän tarvitaan mittavaa painetta ja painostusta ruohonjuuritasolta. 1960-luvun liikehdinnän voinee ottaa jollain tapaa inspiraation lähteeksi tuomalla sen viestit nykyaikaan ja menemällä tietenkin vielä pidemmälle. Näin saataisi myös viesti esille siten, että hiljaisinkin ihmisoikeuksien kannattaja uskaltaisi itsenäisyyspäivänä olla pysäyttämässä uusnatsien kulkua sanoen ”natsit vittuun!”.

PS: Lyhyellä aikavälillä vasemmiston nousua todennäköisempää on se, että Suomi kääntyy yhä oikeammalle ja ilmapiiri taantuu entisestään (”punavihreän” hallituksen vaihtoehto tuo korkeinaan vain hetken helpotuksen). Tällöin sellaiset puolueet, kuten Vihreät, SDP ja Vasemmistoliittokin näyttäytyvät ääripuolueina. Puolueina, jotka uhkaavat yhteiskuntarauhaa, sinä toisena ääripäänä. Tästä huolimatta tulemme näkemään valitettavan paljon niin sanottuja ministerisosialisteja, jotka uskovat Suoman parantamisen lähtevän vain ja ainoastaan hallituksessa toimimalla. Tämä ei tietenkään ole historiallisesti mikään uusi juttu. Ja sehän ei meikäläisiä estä toimimasta. Todellinen muutos ei lähde eduskunnasta eivätkä puolueetkaan yksinään riitä. Sinä aikana, kun maltilliset keskittyvät edelleen murehtimaan siitä, kuinka kuulostaa vielä enemmän maltilliselta, kiltiltä ja vielä vähemmän vasemmistolaiselta, hurjemmat luovat ryhmiä, jotka tulevat painostamaan taantumuksellisia vallanpitäjiä.

jauhot suuhun

Ei pelkästään hiljennetä persuja, vaan laitetaan niille myös jauhot suuhun!

Vasemmistolainen Israel-kritiikki

Jotenkin ajalle kuvaavaa, että palestiinalaisia tapattava holokaustista meteliä pitävä israelilainen hengailee antisemitististä ”stopsoros”-roskaa viljelevän entisen juppiliberaalin kanssa. Myös osoitus siitä, kuinka rasistit ovat kyenneet luomaan nykyaikanakin rasistisia hierarkioita, joilla sorretut edelleen hajotetaan siten, että heidät saadaan uskomaan rasistisia rakenteita ylläpitävien valkoisten länsimaalaisten ja pohjoismaalaisten pitävän juuri heitä ”ali-ihmisiä” jotenkin vähemmän ”ali-ihmisinä”, kuin niitä muita. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kaudella nämä rakenteet ovat tulleet vielä näkyvimmiksi. Modernissa maailmassa tulee mieleen Latinalainen Amerikka, jossa uuskolonialismi ja istutettu ajatus valkoihoisten ja valkoihoisten ulkomaalaisten paremmuudesta elää vahvana. Valkoista ihonväriä vieläkin valitettavasti palvotaan. Esimerkiksi Kolumbian television tärkeimmät ja näkyvimmät kanavat välittävät viestiä, että vain valkoiset ovat tärkeitä. Toinen esimerkki on Dominikaaninen tasavalta jossa, kohdellaan rasistisesti haitilaisia, joiden kotimaata Trump puolestaan kutsui ”shithole”-maaksi. Sitten on tietenkin Israel, jota ilman olisi Euroopassa todennäköisesti olemassa paljon enemmän juutalaisvastaisuutta. Onhan nykyisinkin paljon niitä, jotka pitävät maahanmuuttoa ”suvakkijuutalaisten” salajuonena, jolla tuhotaan kansallisvaltiot, jotta ne saataisi ”uuden maailmanjärjestyksen”, ”illuminatin” globaaliin valvontaan.
Rasistisista hierarkioista on olemassa valitettavan monia esimerkkejä historiasta. Hajota ja hallitse toimii edelleen hyvin. Yksi hyvä kirja aiheeseen liittyen on unkarilaisen Attila Meleghin ”On the East-west Slope”-kirja. Kirja kertoo hyvin itäisen ilmansuunnan halveksunnan historiasta. Kirjan pointti sopii hyvin laajempaan kontekstiin analysoitaessa rasistis-elitistisiä rakenteita. ”Olet ehkä vähän läntisempi/vähän valkoisempi, kuin nuo muut, teitä on kiva käyttää pelinappuloina, mutta älkää kuvitelkokaan, että olisitte meikäläisiä!”. Sorretut vastakkain sortajien hallitsemina. Israel on tästä hyvä esimerkki. Israel on ikään kuin länsimaisen imperialismin jatke, jolla aluetta pyritään hallitsemaan epäsuorasti, suoremman dominoinnin ohella. Ja näin ollen myös ongelmallinen suhtautuminen juutalaisuuteen on ratkaistu. Puolustamme henkeen ja vereen heidän oikeuksiaan, siellä kauempana, pois Euroopasta osakekeinottelemasta. Mutta entä jos Euroopassa olisi paljon nykyistä enemmän juutalaisia? Silloin syyllisyys juutalaisvastaisuudesta olisi paljon vaikeampi vyöryttää muslimien niskoille. Todellisia ystäviä Israelilla ei liene.

 

Olisiko Israel muuten olemassa nykyisessä muodossaan ilman holokaustia, britti-imperialistien Balfourin julistuksesta huolimatta? Brittiläiset valloittajat olivat jo vuonna 1917 luvanneet itsenäisyyden juutalaisille geopoliittisista syistä palestiinalaisille antamat lupaukset rikkoen. Holokausti varmastikin vauhditti prosessia yleisen antifasismin vielä vaikuttaessa ja asioita jo aiemmin sössineet läntiset imperialistit mokasivat lopullisesti ajaen juutalaisvaltiota hätiköiden. On muistettava, että antisemitismi, juutalaisvastaisuus, oli tuolloin ennen toista maailmansotaa hyvin yleistä Euroopassa, eivätkä juutalaisten vainoamiseen syyllistyneet ainoastaan natsit, jotka tekivät vainoamisesta tosin tuhoisampaa moderneine teknologioineen. On mielenkiintoinen seikka, että Israelin itsenäisyysjulistus nähtiin Neuvostoliiton taholta aluksi jonkinlaisena anti-imperialistisena prosessina. Olihan koko Palestiina aiemmin ollut siirtomaaimperialistien vallan alla. Neuvostoliitto toivoi Israelista itselleen liittolaista kapitalismin vastaiseen taisteluun. Tie vei kuitenkin oikealle ja loppu onkin historiaa ja konkretisoituu autoritäärisen pääministeri Benjamin Netanjahun kuvatuksessa.

 

Netanjahun Israel on avoimen rasistinen ja apharteidinen valtio, jossa palestiinalaisiin kohdistuva sorto on saavuttanut huolestuttavat mittasuhteet. Ei ole kaukaa haettua sanoa, että Israelin valtio tähtää kansanmurhaan yhden valtion mallillaan ja sortotoimenpiteillään esimerkiksi Gazassa. Historia ei valitettavasti toiminut tässä opettajana (vertaa esim. Yhdysvalloista itsensä vapauttaneet orjat, jotka Liberian valtion perustettuaan alkoivat käyttäytyä entisten valkoisten isäntiensä tavoin). Israelissa ei ole myöskään helppoa olla ei-valkoinen maahanmuuttaja, kuten etiopialaisten rasistinen kohtelu on osoittanut.

 

Yhdysvallat on perinteisesti ollut Israelin lähimpiä liittolaisia alueella. Nyt Trumpin valtakaudella tuki on vahvempaa, kuin koskaan ja Israelin toimia ei katsella enää pelkästään läpi sormien. Rikoksiin peräti kannustetaan. Yhdysvaltain suurlähetystön siirto Tel Avivista Jerusalemiin oli selkeä osoitus paitsi vahvan tuen antamisesta Israelin politiikalle, myös nihkeästä suhtautumisesta palestiinalaisten asiaan. Nyt kun vielä ennen äärioikeistolaisuuden lopullista nousua höpöhöpöliberalismin tilalle on muotia kaataa kaikki paha Trumpin niskaan, on hyvä tietenkin muistaa, etteivät Trumpin edeltäjätkään suurlähetystön siirtoa varsinaisesti vastustaneet. Useampi muu maa on myös harkitsemassa suurlähetystönsä siirtoa Jerusalemiin, jolla halutaan viestittää, että Jerusalem kuuluisi vain juutalaisille. Se mikä aiemmin näyttäytyi naurettavana äärioikeistolaisena kiihkoiluna on nyt uusi normaali.

20180601_192928Osallistuin aiemmin tänä vuonna Helsingissä järjestettyyn muistokulkueeseen. Muistokulkueessa tuotiin esille nakba-päivää, joka merkitsi sananmukaisesti katastrofia etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuneille  palestiinalaisille. Samalla kunnioitettiin myös Israelin sotilaiden tappamia palestiinalaisia uhreja, jotka olivat protestoineet Trumpin päätöstä vastaan. Päätöstä, jolla lopetettiin viimein teeskentely siitä, että Lähi-itään oltaisi todellisuudessa mitään rauhaa koskaan haluttu rakentaa. Palestiinalaiset viettävät nakba-päivää Israelin valtion aiheuttamien kärsimysten vuoksi. Brittiläisten valloittajien tekemällä Balfourin julistuksella luvattiin juutalaisille oikeus omaan kotimaahansa. Tällä lupauksella petettiin palestiinalaisille annetut lupaukset ja israelilaiset alkoivat kahmia maata ajaen palestiinalaiset tiehensä kiihdyttäen tahtia 1940-luvun lopulta lähtien. Palestiinalaisten sorto on jatkunut näihin päiviin asti. Nykyään piitataan yhä vähemmän siitä, että Gaza on YK:n mukaan muuttumassa asuinkelvottomaksi tai, että kokonaisia kyliä tuhotaan.

 

Israelin harjoittamasta terrorista puhuttaessa olisi tärkeää, että kritiikki aina muotoiltaisi ja tuotaisi selkeästi ja johdonmukaisesti kaikissa yhteyksissä esille. Nakba-päivän ilaisuudessa puhunut kansalaisaktivisti Syksy Räsänen toi hyvin tämän esille todetessaan, että on hyvä tietää, mitä vastaan huudetaan. Jos huudetaan ”down, down Israel” ja ”down, down USA”, jouduttaisi huutamaan myös ”down, down EU” ja vastustamaan aika montaa Israelia tukevaa maailman maata. Se ei varmaan olisi kovinkaan mielekästä todellisen sanoman jäädessä hämärämmäksi. Voisiko esimerkiksi ”down, down ethnic cleansing” olla parempi huuto?

 

Kritiikki vasemmalta suunnalta on yleensä kohdistunut nimenomaan Israelin sortavaan politiikkaan, ei Israelin olemassaolon oikeuteen tai juutalaisuuteen. Tämän asian esillä pitäminen on mielestäni jatkossakin viisasta. On hyvä muistaa, että Ku Klux Klanin David Duke on puhunut vahvasti Israelia vastaan muun muassa Palestiinan tilanteen ja Syyrian sisällissodan yhteydessä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vaikka, Duke ja muut juutalaisvastaiset periaatteelliset rasistit haukkuvat Israelia, että kaikki kritiikki olisi Israel-vastaista tai antisemitismiä. Antisemitismi-kortilla on ihmisvastainen Netanjahukin hiljentänyt aika monta suuta. Näissä puheissa on oltava vaan nähdäkseni hyvin varovainen ja puheenvuorot on tärkeää muotoilla kaikissa yhteyksissä hyvin. Jotta erotuttaisi taantumuksellisesta ihmisvastaisesta aineksesta eikä myöskään annettaisi aseita niille vähemmän periaatteellisille islamofobisille rasisteille, jotka mielellään pitävät meteliä arabien ja natsien välisestä yhteistyöstä 1940-luvulla ja haukkuvat muslimeita nykyisistä ”juutalaisvainoista” Euroopan maissa. Totta on myös se, että Lähi-idässä on paljon tahoja, jotka vastustavat Israelin olemassaoloa, ei pelkästään sen aggressiivisen ulkopolitiikan takia, vaan myös uskonnollisista ja muista vastaavista syistä, jotka taas sotivat työväenliikkeen tasa-arvokäsityksiä vastaan. Myös juutalaisten kokeman holokaustin kyseenalaistaminen alueella ei ole niin tavatonta.

 

On valitettavaa, että Israelin vasemmisto on heikoilla. Minkähänlaisella tolalla mahtaa olla se kampanja, jossa israelilaiset sotilaat kieltäytyivät palvelemasta miehitetyillä alueilla? Todellinen rauha voisi alueella syntyä, jos vasemmisto lähtisi nousuun Israelissa. Tietenkin maallistumisen toivoisi myös alueella laajemmin nousevan. Iranissa ja Irakissa tästä onkin viitteitä, joissa kommunistiset puolueet näyttävät olevan nousussa. Feminismikin voimistunee lähitulevaisuudessa alueella, jossa miehet ovat perinteisesti pitäneet valtaa peittelemättä kaikilla tavoin hyppysissään. Tunisiassa ollaan käsittääkseni pisimmällä.

 

Israelista puhuttaessa toivoisi sellaisten kansalaisliikkeiden, kuten juutalaisten ja arabien muodostama Standing Together nousevan jatkossa merkittävämmäksi tekijäksi maassa. Yhdysvalloissa on olemassa amerikanjuutalaisten ”milleniaalien” IfNotNow-liike, jonka tarkoituksena on tuoda palestiinalaisalueiden miehitys laajempaan tietoisuuteen juutalaisyhteisöissä. Liikkeen jäseniin ei olla aina suhtauduttu hyvin. Nämä aloitteet ovat hyviä, vaikkeivät yksinään riittäviä. Niistä ei myöskään hirveästi uutisoida. Näitä olisi hyvä seurailla 2020-luvulle mentäessä. Israelissa oli myös 2010-luvun alussa isoja mielenosoituksia, joissa vaadittiin sosiaalista oikeudenmukaisuutta Netanjahun kovan talouspolitiikan vastineeksi. Mielenosoittajien vaatimuksissa ei tosin valitettavasti taidettu ottaa huomioon palestiinalaisten oikeuksia. Israelin perinteisempi vasemmisto taas on innokkaampi toistelemaan oikeistolaisten kantoja.

 

Jälkipohdintaa kansallisvaltioista

Ajatukset palaavat taas tuohon ylempänä viitattuun Ylen artikkeliin. Kuinka nationalismia tulisi padota? Miten nationalismi nähdään? Onko kaikki nationalismi, kansallismielisyys/kansallisvaltioajattelu taantumuksellista meuhkaamista, jolla lyödään alas ”muita”? Viron kohdalla näin näyttäisi olevan ja identiteetti näyttää vieläkin muodostuvan siitä, että räksytetään Venäjälle ollen mukana kaikissa mahdollisissa läntisissä ”päättävissä pöydissä”. Itse en silti näe kovin kestävänä sellaista lähtökohtaa, että alettaisi ”padota” kaikkea nationalismia leimaten se fasismiksi. Pois kaikki leijonakorut (sinänsä tietenkin huvittavaa, että ruotsalaisuutta ja Ruotsin kolonialismia kritisoiva persu fanittaa Ruotsin imperiumin symbolia) ja suomilippikset rangaistuksen tai julkisen paheksunnan ja tuominnan uhalla vai? En usko, että asiaa tällä lailla kitkettäisiin. Eräässä aiemmassa tekstissä kirjoitin siten, että kannatan muut huomioon ottavaa paikallisuutta ja larppausoikeutta, en ulossulkevaa sellaista. Sen sijaan, että vain puhuttaisi pilkallisesti ”kuvitelluista yhteisöistä”, joita kansallisvaltiot tietenkin ovat, edellyttäen jotenkin sitä, että yht’äkkiä esimerkiksi heivattaisiin suomalaisuus-käsite pois kääntyy lopulta itseään vastaan, kuten nyt on käymässä. Asenteet kun muuttuvat hitaasti. Mielestäni toimivampi ratkaisu on suomalaisuuden käsitteen avaaminen. Kyseenalaistetaan vanhentuneet ahdasmieliset näkemykset suomalaisuudesta. Kenellä on oikeus olla suomalainen? Tätä, jota viholliset kutsuvat ”punavihermädätykseksi” tai ”kulttuurimarxilaisuudeksi”. Ja eikös kommunismin ihanne ole se, että porvarillinen valtio lopulta poistuu ikään kuin tarpeettomana? Tätä ei pakolla saavuteta.

 

Jos taas ajatellaan, että on ehdottomasti vastustettava kaikenlaista kansallismielisyyttä ”fasismina”, tulee allekirjoittaneelle mieleen Neuvostoliitto, jossa georgialaisten ja muiden kansallisuuksien itsemääräämisoikeus alistettiin ”työväenluokan internationalismille”. Tämä saatiin kokea hyvin juurikin Georgiassa (—> Georgian kysymys) tai esimerkiksi Karjalassa, jossa ”internationalismi” tarkoittikin venäläistämispolitiikan hyväksymistä. Nykyisinkin kansalliseen itsemääräämisoikeuteen tunnutaan suhtautuvan kaksijakoisesti. Esimerkiksi Katalonian kohdalla olen lukenut hämmentäviä puheenvuoroja siitä, ettei katalaanien separatismia tule tukea, koska öyhötys kastilialaisia vastaan, äärioikeiston tuki separatismille jne. Tulisi ilmeisesti tukea yhtenäistä Espanjaa, jossa sitten kun (ja jos) vasemmisto oikeasti määrää, tulee baskeille ja ihan kaikille vapaammat oltavat. Jos myös vastustetaan ihan kaikenlaista kansallismielisyyttä, olisi samalla logiikalla vastustettava vaikkapa palestiinalaisten tai saamelaisten pyrkimyksiä taantumuksellisina ja ajettava yhtenäistä ”punaista Israelia/Palestiinaa (eri asia nähdäkseni, kuin se Palestiina, jonka puolesta nykyään puhutaan)” ja ”punaista Suomea” (tai paremminkin jonkinlaista punaista Eurooppaa), jossa kaikki ongelmat poistuvat sitten itsestään, siellä täydellisessä kommunismissa. Silloin ei myöskään tarvitse ajaa mitään sellaisia pikkuporvarillisia, ”vähemmän tärkeitä” juttuja, kuten feminismi, seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo tai ympäristöasiat, jotka hoituvat automaattisesti sitten siellä utopiassa (vrt. oikeiston retoriikka vapaista markkinoista ja niiden kyvystä ”korjata itsensä”).

#Luokkataistelu100

Suomen kommunistinen puolue perustettiin Moskovassa 100 vuotta sitten. Tästä jaksetaan muistuttaa (sanaa ”Moskova” painottaen) valtamedian taholta kiitettävästi. Onko tarkoituksena lietsoa sellaista näkemystä, että taustalla olisivat vaikuttaneet venäläiset? Nämä oikeistolaisten tarinoinnit joistain piiloagendoista” ja ”viidennestä kolonnasta” sopisivat varmasti Ilkka Remesin uuden romaanin aiheeksi. Tosiasiat tuppaavat vaan olemaan usein raadollisempia ja verisempiä, kuin haluttaisi tunnustaa. Miksikö SKP perustettiin Moskovassa? Asialla lienee jotain tekemistä sisällissodan verisen lopputuloksen ja toisinajattelijoiden vainoamisten kanssa. Kommunistinen toiminta oli Suomessa rangaistavaa toimintaa. ”That made the late Sen. Joseph McCarthy look like a baby”(Donald Trumpin uhriutumisiin tässä viitaten)! Toki vaihtoehtoisilla faktoilla usein pelaavalle oikeistolle on helpompaa laittaa kommunisteihin ulottuneet vainot vain Stalinin piikkiin unohtaen omat demokratiaa ja kansanvaltaa halveksivat pelinsä.

Resultado de imagen de suomen kommunistinen puolue logo

Usein perussuomalaiset valittavat, että media kohtelee heitä epäreilusti syrjien heitä. Media kieltämättä aiemmin suhtautui nuivasti perussuomalaisiin (jossa nuivia tunnetusti on riittänyt) sen meinattua nousta hallitukseen vuonna 2011. Uutismedioiden pääkirjoitukset huokuivat persuvastaisuutta. Oli se viihdyttävää kuulla, kun demareissakin puhuttiin pimeyden voimista. Jutta Urpilainen ja muut tosin yrittivät aiemmin kalastella ”maahanmuuttokriittisten” ääniä ”maassa maan tavalla”-motolla. Barack Obaman fanittamisesta hypättiinkin opportunistisesti hetkeksi persujen linjalle. Sittemmin on muuttunut ääni kellossa ja nykyisin esimerkiksi Helsingin Sanomat ynnä appelsiinimedia (Ulla Appelsinin Ilta-Sanomiin viitaten) kosiskelevat perussuomalaisia enemmän tai vähemmän enkä ihmettelisi, jos SDP:kin ottaisi mallia Ruotsin demareista ja lähtisi myötäilemään äärioikeiston maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Hyljeksityistä arvostettujen joukkoon. Vaan onhan jo historia osoittanut sen, että porvari liittoutuu mieluummin fasistien kanssa, jos tasa-arvovaatimukset alkavat kuulostaa liian hurjilta.

Vaan jos media jotakin puoluetta hylkii, niin se on kylläkin SKP.  SKP on varmasti kiitollinen Hesarille siitä, että se antoi omalla tavallaan julkisuutta puolueelle sen satavuotispäivänä, vaikkakin yrittäen jälleen polkea puoluetta maan rakoon. Se kuuluu asiaan, että SKP:stä kirjoitettaessa aina muistetaan marginalisoida se, tuoda neuvostoliittokortti mukaan ja ehkä joku saattaa medioista kyseenalaista puolueen oikeuden jopa olemassa oloon (SKP:n nimestä on väännetty kommunistien keskuudessa ja ilmeisesti myös Vasemmistoliitossa jotkut ovat sitä mieltä, ettei nykyisellä SKP:llä olisi mitään tekemistä menneisyyden SKP:n kanssa). Leimaavat lehtiartikkelit ovat tietenkin aina joko uhka tai mahdollisuus. Tämän jutun voisi sanoa olevan ihan ok.

20180829_022051

Joku voi tietenkin yksinkertaistaen todeta, että mediaa nyt vaan sattuu kiinnostamaan vain ne, jotka ovat vallassa. Toki pelkästään tämä on moniäänisyyden ja tasapuolisuuden kannalta hyvin kyseenalaista. Uskallan silti heittää, että jos SKP olisi eduskunnan oppositiopuolue tai vallassa, saisi se sellaista ideologista lokaa niskaansa näennäisen tasapuoliselta lehdistöltä, että siinä uutisoinnit Li Anderssonin kännäilyistä (ja oikeistolaisen asenteellinen uutisointi vasemmistoliitosta ylipäänsä) eivät näyttäisi enää miltään. Nyt autoritäärisyyden noustessa kovan oikeiston aikana, on tietenkin mahdollista, että vasemmistoliittoa ja jopa vihreitä (erityisesti Aino Pennasen tapauksen jälkeen) aletaan pitää ääripuolueina. Olisipa tuolla Vastavirtafestivaalien fasismin vastaisessa tilaisuudessa olla useampi niin sanottu maltillinen kuuntelemassa puheenvuoroja nykypäivän fasismista. Oli meinaan hyviä puheenvuoroja fasismin monista kasvoista.

Vastavirtafestivaali 2018

Helsingissä järjestettiin aina niin mielenkiintoinen Vastavirtafestivaali-tilaisuus, tällä kertaa Arbiksella. Samana viikonloppuna samassa paikassa juhlistettiin myös SKP:n satavuotispäiviä. Kaksipäiväisen festivaalin tarkoituksena on koota yhteen pääasiassa vasemmistolaisia tahoja saman katon alle vaihtamaan näkemyksiä, tai kuten Vastavirtafestivaali itse määrittelee itsensä:

”Kansalaisyhteiskunnan erilaiset toimijat; kansalaisjärjestöt, joukkoliikkeet, ay- ja rauhanjärjestöt, poliittiset järjestöt ja yksittäiset aktivistit rakentavat yhdessä tapahtuman, jossa ne itse ottavat oman tilansa ja toimintansa haltuun.

Teemoja tapahtuman erilaisille keskusteluille ja toiminnoille löytyy laidasta laitaan. Yhteistä on voimakas usko yhdessä tekemisen voimaan.”

Mielenkiintoisina pidin erityisesti yllä mainittua fasismin vastaista tilaisuutta. Kysymysosuuden alettua mieleen palasi ajatus siitä, että fasismista puhuttaessa on tapana tarkastella kyseistä käsitettä liian usein historiallisesta näkökulmasta käsin. Se vanha toisen maailmansodan aikainen fasismi oli paha juu, ja kaikki ne francot, salazarit ja pinochetit oli ihan kauheita… Vaan kuinka onkaan nykyisin? Turun natsismin vastaisen marssin jälkeen usein kuuli sellaisia kommentteja, ettei Turussa ollut oikeita natseja. Jep. Korvaa se vanha hakaristi viikinkien riimuista kopioidulta ylöspäin osoittavalla nuolella, älä pukeudu ruskeaan, tuunaa ulkoasuasi ja sanastoasi vähän niin hämärrät käsitteitä ja mielikuvia vieläkin enemmän ja saat ihmisoikeuksien puolustajat näyttäytymään pahaisilta tappelupukareilta ja yhteiskuntarauhan vaarantajilta! Kun kyseessä on selvästi fasistinen taho, käytän itse rohkeasti ”fasisti”-termiä. Joku voisi sanoa, ettei saa nimitellä. Näkemys on sinänsä ymmärrettävä erityisesti henkilöön menevissä kysymyksissä. Fasisti-sanaa tupattiin myös käyttämään Neuvostoliitossa aseena välillä vähän kaikkia vastaan, sellaisiakin, jotka vaan sattuivat arvostelemaan stalinismia tai neuvostojärjestelmän heikkouksia. Toki on aina mietittävä, ketä fasistiksi tulee sanoa. Ehkä olisi järkevämpää käyttää fasisti-termiä pääasiassa puolueiden ja järjestöjen kohdalla. Mielestäni Jussi Halla-ahon johtamaa Perussuomalaiset-puoluetta voisi pitää fasistisena puolueena.

Osallistuin myös tilaisuuteen, jossa käsiteltiin Marxia ja taidetta. Johtopäätökseni eräästä asiasta vahvistui. Koko vasemmistoskenelle tuntuu olevan leimallista se, että osataan hyvin kriittisesti analysoida vallitsevia olosuhteita ja suunnataan energiat usein kritiikkiin. Mutta uskalletaanko omia vaihtoehtoja tuoda esille rohkeasti ja röyhkeästi? Eikö silloin ennen vanhaan vasemmiston voittokulku perustunut vaatimuksiin, toivoon ja parempien vaihtoehtojen tarjoamisiin? Ollaanko nykyisin vain kriittisiä ja jotain vastaan vai ollaanko myös jonkin puolesta? Kuluvatko kaikki voimavarat jatkuvassa puolustusasemassa olemiseen? Leikkauksia vastustetaan, aivan oikein, niin pitääkin. Vaan uskalletaanko leikkausten vastustamisessa mennä pidemmälle vaatien konkreettisesti jotain uutta? Hyvä kysymys olisi myös, vastustetaanko leikkauksia vaiko vain joitakin leikkauksia? Kaikki eduskuntapuolueet ovat sitä mieltä, että jostain on leikattava. Niin sanottuja omia sektoreita (terveys, koulutus tms.) saatetaan puolustaa, mutta velkapelottelua ei edes oppositiossa kyseenalaisteta. Toiseksi, jos ollaan sitä mieltä, että ei missään nimessä leikkauksia, mitä sitten tehdään, että saadaan asiat paremmiksi? Siihen täytyy lähteä etsimään vastausta eduskunnan ulkopuolelta.

Uskon, että esimerkiksi SKP:llä on enemmän tarjottavaa tässä asiassa. Kaikkia vastauksia sillä ei tietenkään ole. Puolueista yleensä puhuttaessa on tullut havaittua, etteivät puolueet yksin ole riittäviä. Tarvitaan yhä enemmän ruohonjuuritason toimintaa ja erilaisten yhteistyöverkostojen luomista. Hyvien tyyppien kanssa kannattaa luonnollisesti aina tehdä yhteistyötä, kun siihen on tilaisuus (puoluepolitiikan ulkopuolella siis, puoluepolitiikasta puhuttaessa niin sanottu ”yhtenäinen vasemmisto” on mielestäni haihattelua, josta olisi oman terveyden kannalta hyvä luopua). Joskus on hyvä olla myös niin sanotusti poliittisesti iskettävänä. Vähemmän muiden ”kaappioikeistolaisten” kritisointia, niin riittää voimavaroja oman toiminnan kehittämiseen.

Usein voimavarat menevät myös siihen, että keskitytään analysoimaan liiankin kanssa sitä mikä on porvarillista ja mikä ei. Erottautuminen on tärkeää aikana, jolloin puolueet muistuttavat toisiaan paljon, ainakin talouspolitiikan osalta. Siinä vaiheessa ollaan kuitenkin menty liian pitkälle, kun aletaan tehdä asioista liian vaikeita. Tällä tarkoitan aktivismissa sitä, että sen tekemisen sijaan aletaan liikaa miettiä mikä on tarpeeksi prolea ja missä taas kulkee porvarillisuuden raja. Kun aika menee liikaa tällaisten asioiden pohdintaan, ei lopulta uskalleta tehdä minkäänlaisen kynnyksen aktivismia, koska kaiken on aina oltava niin syvällisen teoreettista, sanoman tultava varmasti marxismi-leninismin ajatusten pohjalta ja tietenkin sen on oltava kamalan vakavaa ja julistavaa, näin kärjistettynä. Eihän kukaan nyt halua häröillä tai pelleksi ryhtyä! Saatetaan myös pelätä, että meidät vedätetään käyttämään kapitalistien termejä, joka automaattisesti tarkoittanee sitä, että olemme jo uhraamassa itseämme kapitalismin alttarilla. Sanaston käyttäminen on tärkeää. Pääministerimme Juha Sipilä on omaksunut äärioikeiston käyttämän termin vihervasemmistosta. Osoitus siitä, että oikeisto uskaltaa ja osaa olla hyökkäävä ja röyhkeä.

Vaan kuinka menee vasemmalla? Uskallemmeko vastustamisen lisäksi olla sopivalla tavalla röyhkeitä? Voidaanko markkinasanaston pelkäämisen sijaan käyttää kyseistä sanastoa kapitalisteja vastaan? Voidaanko vyöryttää omia käsitteitä siten, että niitä voisi valtavirtaisemmissakin piireissä käyttää? Miksi emme voisi esimerkiksi taiteessa tosissaan kosiskella suurta yleisöä tavalla johon samaistua helposti? Monet isot taiteilijanimet lähtivät köyhistä oloista ja nykyisin kivaksi brändätty muraalitaide ja moni muukaan ei ollut mikään rikkaiden taiteilijoiden juttu. Kapitalistit työntävät taiteilijoita nurkkaan valtaamalla heiltä tilan. Tämän takia taide on tuotava kaduille. Näin vallataan takaisin menetetyt, luovutetut vapaat tilat (korkojen kanssa), jotka suurpääoma luvattomasti taiteilijoilta anasti ja anastaa. Joskus se hyökkäys on paras puolustus. Mielestäni yksi mielenkiintoinen esimerkki tästä on ”Marxipaanien” keino, johon kuuluu kiertäminen eri puolilla lukemassa Marxia julkisella paikalla. Ei juuri tuo välttämättä kaikkien juttu, mutta toiminee hyvänä esimerkkinä siitä, ettei aktivismia tarvitse aina ajatella liian monimutkaisena ja vaikeana asiana, rakettitieteenä, vaan matalan kynnyksen toimintana, johon voi itse lähteä mukaan ja ehdottamaan ja kehittelemään jotain lisää.

Musiikista: Miaminkuubalainen Pitbull levittää poliittista ideologiaansa näennäisen pinnallisella tyylillään (tarttuvilla massarytmeillä ja hokemisilla), jossa taustalla vaikuttaa hyvin syvä antikommunistinen tai ainakin anticastrolainen ideologia. Vetoaako työväenmusiikki samalla tavalla? Vanhoja työväenlauluja on kiva laulaa ja kuunnella. Sen lisäksi on kiva tehdä uusia biisejä (fanitan Merikukka Kiviharjua ja Maria Aleksandraa, Paleface ja MC Kajo ovat myös tosi kovia). Vähänkö joku samaistuisi vaikkapa sellaiseen lauluun, jossa rallateltaisiin, kuinka koti ja perhe (jos sellaisia on) on Uudellamaalla, mutta pätkätyö on jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Siihen päälle vielä pieni samplays, eli kappaleen päälle lyhyt nauhoitettu pätkä, vaikkapa Chisun ”Mun koti ei oo täällä”-kappaleesta ja lainauksia joidenkin päättäjien näkemyksistä työn vastaanottamiseen liittyen. Tästä työn epävarmuudesta voisi vielä vääntää aasinsillan symboliikkaan liittyen. Kuinka moni nykyisin oikeasti samaistuu sirppi ja vasara -symboleihin? Vastakysymyksenä voisi heittää, kuinka tehdä symboleita niin abstraktista asiasta, kuin ”epävarmuus”? Se lienee toisen pohdiskelun aihe se.

X-Everywhere

Tilanne on haastava ja vihollisia on monenlaisia. Päävihollinen on luonnollisesti oikeisto, niin kapitalistinen markkinaliberaalioikeisto kuin rasistinen äärioikeistokin. Oman haasteensa tuovat myös menneisyydessä elävät dogmaatikot, jotka saattavat vieläpä olla tietoisesti rasisteja tai tiedostamatta edesauttaa rasismin, sovinismin ja muun taantumuksellisuuden hivuttautumista niin kommunistisissa kuin muissa vasemmistolaisissa puolueissa. Sinänsä oikeutettu kritiikki ”vihervasemmistolaisten” eduskuntapuolueiden keskittymisestä ainoastaan arvoasioihin (sortavat rakenteet unohtaen), näyttäytyy valitettavasti yhä useammin vain sellaisena keinona, jolla oikeutetaan vanhaan tarrautuminen.  Maailman muuttuessa on tuttua ja joskus turvallisen tuntuista pitää kiinni menneestä, vaikka silloin tiputtaisiinkin kelkasta tai taannuttaisiin.Samoin on myös helppoa syyttää kaikkia muita revisionismista, harhaoppisuudesta, ja pitää omia näkemyksiä ainoina oikeina lahkolaisten tavoin. Tällöin ollaan alttiita esimerkiksi kansallissosialistien lobbauksille, joille eivät merkitse mitään minkäänlaiset ihmisoikeudet. Sosialismi sanassa ”kansallissosialismi” ei tietenkään tarkoita mitään. Vähän sama, kuin perussuomalaisten käyttämä ”työväenpuolue” motossa ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

KTP (Kommunistinen työväenpuolue) on stalinistinen puolue, jolle on ok tukea myös ei-kommunistisia diktatuureja – kunhan ne eivät ole länsimaisia tai länsimielisiä. Tämän tyyppiset ihmiset ovat lisäksi pelottavan usein valmiita tekemään yhteistyötä hämärämpienkin tyyppien kanssa ja tekemään kyseenalaisia valintoja johtoon. En ihmettelisi, vaikka mukaan mahtuisi jokunen äärioikeistolainenkin kaveri ajamaan puhdasoppisina itseään pitävien kanssa stalinistista sosialismia ”kansallisella” tasolla. Tässä tekstissä mainitsin, kuinka pari äärioikeistolaista tuli aktiivimallin vastaisessa mielenilmauksessa aukomaan päätään ”suvakkikommunismin” petollisuudesta ”todelliselle kommunismille”. Aika näyttää, lähteekö KTP äärioikeistolaisten kelkkaan lopullisesti, kenties jopa sulautuen äärioikeistoon. KTP ja ktpläisyys/väyrysläisyys on työväenliikkeelle vahingollinen kaikessa marginaalisuudessaan. Tälläisiin ihmisiin kannattaa tehdä selkeä pesäero, mikäli halutaan olla uskottavia. Katsotaan sitten onko näillä puhdasoppisilla tarjota muuta vaihtoehtoa, kuin ihailla Putinia ja haukkua kaikkia erimielisiä revisionisteiksi.

Nicaragua-näyttely

Olin mukana rakentamassa valokuvanäyttelyä  valokuvaaja Toivo Koiviston kanssa SKP:n satavuotisjuhlaa varten. Aiheena oli sandinistivallankumous, josta kertovia kuvia asetettiin seinälle Arbiksen kahvioon. Tämän lisäksi kahvion pöydältä saivat halukkaat ottaa mukaansa olkihattuja, marakasseja, ja puisia lintuja.

20180825_104329(1)

For old times’ sake…

 

20180825_104316

Tuntematon sotilas

20180825_104301

Artisti ite

20180825_103919

 

”Lobbausta”, voisi joku sanoa. Nicaraguassa kun on tilanne niin sanotusti päällä. Presidentti Daniel Ortegan hallinto on epäsuosiossa ja mielenosoitukset tuntuvat kasvavan ja väkivallan laajeneminen on hyvinkin mahdollista. Tässä yhteydessä, sopivasti SKP:n täyttäessä pyöreitä on tietenkin mitä oivallisin tilaisuus muistella menneitä ja lobata samalla (”solidaarisuutta meille sosialisteille, vaikka ei niin sosialisteja ehkä enää ollakaan”).

Jotkut ilkeämieliset ihmiset voisivat kuittailla jotain Nicaraguan hallinnon tukemisesta. Itse en näe asiaa näin mustavalkoisesti. Mielestäni Nicaraguaan todellakin tarvitaan rauhaa. Tämä saavutetaan vain ja ainoastaan vuoropuhelulla. Hulinoinnilla ei saavuteta mitään. Vakaus palautuu myös siten, että sallitaan ilman minkäänlaisia tukahduttamistoimenpiteitä ihmisten osoittaa tyytymättömyytensä rauhanomaisesti, uskalletaan kritisoida hallintoa, joka on selvästi loukannut ihmisoikeuksia ja toteuttanut myös oikeistolaisia talousuudistuksia. Näihin tyytymättömyyksien purkauksiin on myös vastattava rakentavilla keinoilla. Toisaalta mielenosoituksista puhuttaessa on myös syytä tutkia, mihin suuntaan tyytymättömät lähtevät menemään. Onko protestoijilla oikeasti sanottavaa vai tyydytäänkö vaan jonkin abstraktiin ”vapauden” vaatimukseen, jolloin aletaan joko hulinoida vailla päämäärää tai jolloin protestiliikkeen kaappaavat vallanhimoiset yksilöt, ne todelliset länsimieliset agentit. Välien katkaiseminen ei varmaankaan kannata, ainakaan vielä. Nimittäin silloin, jos oltaisi johdonmukaisia, jouduttaisi välit lopulta katkaisemaan aika monen tahon kanssa (Kiinan kehitystä lienee syytä seurata edelleen, tuleeko siitä lopulta avoimen kapitalistinen vai nouseeko uusi sukupolvi, toivottavasti demokraattisempi sellainen, joka haluaa paluuta enemmän juurille), jolloin jäätäisi aika lailla yksin heikkojen, peräti olemattomien kansainvälisten kontaktien varaan. On syytä kysyä, onko tämä järkevää kun ns. eurokommunistit eivät lopulta hirveän paljon loista? Välit ja suhteet lienee siis toistaiseksi syytä säilyttää, mutta samalla olisi viisasta etsiä yhä parempia vaihtoehtoja, joita ei kiinnosta pelkkä valta, vaan oman yhteiskunnan (tai yhteiskuntien) ja maailman parantaminen oikeasti, konkreettisesti eikä leikisti puheissa ja abstrakteissa haaveissa. Toisin sanoen, on jatkossakin syytä toivottaa rauhaa Nicaraguaan ja tietenkin koko maailmaan näin toisen kylmän sodan aikana.

Tolkun kommunismilla ja radikaalivasemmistolaisuudella siis eespäin?

20180826_120326

Rauhaa Nicaraguaan ja koko maailmaan!

20180828_173708

Eihän me nyt tollasia tarvita, turhia härpäkkeitä kaikella tavalla! (Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanja)